V.
Yhteen aikaan sisko Heiman kanssa
Kuljin kauppaamassa kapineita,
Joita laati isä, veli Jaakko:
Lusikoita, kauhoja, kauloospuita,
Koria ja muuta, yhtä, toista. —
Oli aika, kylmä talviaika,
Moni matka jäätävältä tuntui.
Muita kylmemmäksi toki muistan
Erään Orismalan kaupparetken.
Kylmä tuuli viuhtoi pohjosesta,
Valkeaksi jääti poskipäitä,
Joita lumin hieroella koimme.
Lunt' ei paljon Kyrön aavamailla;
Usein hietaisena tiehyn selkä
Rohui kelkan alla vetäissämme —
Tuo se liekin ollut pelastaja
Ett'ei veri suonten käynyt jäähän Monta
asuntoa kiertelimme,
Vilu pintaa vihloi, nälkä vatsaa,
Vaan ei avun alkua missään tullut,
Eikä kukaan vienyt tavaroita;
Yksi sanoi: entisest' on kyllä,
Toinen: ovat liijan kallihia —
Kallihia! vaikka yhtä leipää
Kauhastamme anelimme vainen.
Kylän kaukaisimpaan perukkahan
Kuljettua, taasen palajamme.
Suru painoi mieltä kodin tautta:
Vastaan sieltä taasen nälkäisenä
Rientää siskojen ja veljein parvi,
Toivoin että jotain heille tuomme;
Pettyvät, ja tuo se painaa mieltä,
Tuo se tuskan vedet silmiin nostaa!
Paluumatkallamme asiatta
Emme taloihinkaan arvaa mennä;
Uuden lämmittelykeinon keksi
Sisko: päivä loisti etelästä,
Vaikka voimatonna, tammikuulla.
Riihirakennusten edustailla,
Johon tuuli pohjoisen ei sovi,
Tuntui istuminen suloiselta,
Verratessa käyntiin vastatuulta.
Viiden, kuuden riihen edustalla
Korkeimmassa talvipakkaisessa
Jäätiköllä istuin — lämpesimme —
Kadehtinut tuot' ei — toivon — kenkään!
Viime vainiolla matkamiesi
Vastaan tuli, vähän herrasmainen —
"Mistä ootte? — mihin matka kulkee?" —
Sanoimme, ja asiamme myöskin.
Tavaroita puolen markan eestä
Osti vaimollensa viemiseksi.
"Olen opettaja Ilmolasta,"
Sanoi, — herttainen ja hyvä herra!
Roihumasta lakkas pohjan tuuli,
Puolta korkeemmalle päivä nousi,
Pellon pientareilla kesän heelmä
Tuntui heilamoivan, kotitiellä
Kukkii loistossansa kuusten latvat. —
Oi jos meidän pohattamme tietäis,
Miten suuren ilon voivat luoda
Köyhän sieluun pikku pennillänsä,
Jolla huoliansa huojentavat!