VI.
"Soiko kellot!" kysyi nuori leski
Sisään juoksevalta pojaltansa, —
"Soivat, soivat, äiti, hyvin soivat,
Että kaikuu Saunavaaran rinne —
Soiko kellot isävainajalle?" —
Vasamana tunki äidin tuntoon
Kysyväinen lause poikasensa. —
"Soivat, poikaseni, hälle soivat,"
Lausui, syvän laski huokauksen
Murheen murtamasta rinnastansa.
Talon haltijoina ennen muinen
Ollehet on, miesivainajansa,
Sekä vaimo, murheen, kaihon lyömä.
Silloin elivät he onnekkaana:
Rehottivat viljavainijonsa,
Joissa lainehteli kaunis olki
Kullan kellervine tähkinensä.
Laitumella kulki kaunis karja;
Siinä lehmät täysin nänninensä,
Härjät lihavuuttaan hyllyväiset,
Joukko joutilaita juoksevia,
Kaunis lauma karitsoita vielä
Alas lekkuvine villoinensa;
Ratsut rahkehissa kestäväiset,
Juoksullekin jalot, joutuisalle.
Suuri joukko väkeä palkallista,
Rengit kestävät ja voimakkahat,
Kauniit piijat, Suomen sulo immet. —
Luoja antoi tulla kiusausten:
Haaskoi halla monen vuoden viljan,
Rutto raasti osan raavahia,
Hevosia kaatui "ase kaulas",
Velkaa täytyi tehdä toistaiseksi.
Yhä eellehen nuo ajat kesti,
Velkojasta tuli vainolainen —
Myytti talon kiluin kaluinensa.
Palkkalaiset elantota etsii
Luota muiden talon haltijoitten.
Vaimo, mies ja heidän pieni poika
Suojatta on taivaan alla aivan,
Kunnes taasen työllä hikisellä
Saivat mökin pienen suojaksensa.
Nyt on poissa vaimoraukan miesi,
"Puitta, tuletta on mökin liesi,"
Mutta Herra elää, orpoin isä —
Niinhän vaimo tyytyvältä näyttää,
Kuin ois kyllin kystä aitassansa.
Moni Suomen äiti häntä ennen
Samat kohtalot on kokenunna —
Uuras työ ja tyytyväisyys, noissa
Salattu on onnen syntysanat.