KYMMENES KOHTAUS.
Oskar. Maria. Gideon. Loviisa.
Loviisa. (tulee). Päivällinen on valmis.
Oskar (kärsimättömästi). Minä en arvaa mitään.
Maria. Eräs nuori nainen, joka ei ole käynyt meillä sitten viime loman…
Oskar (itsekseen). Voi taivas! (Ääneen.) Esterkö?
Maria. Niin, Ester-serkku, joka sinun mielestäsi oli aika soma niin kauan kuin hän ei ollut sinun holhokkisi.
Oskar. Toisin sanoen… niin, niin… hän ei ole paha.
Maria. Tuo kiitos on hieman laimeahko, siksipä käännynkin sedän puoleen, joka on nähnyt hänet Helsingissä ja ymmärtää kauneutta.
Gideon. Hän on rakastettava, suloinen, hurmaava!
Maria (iloisesti). Näetkös! Siispä, hyvä herrasväki, ilmoitan teille, että odotan Esteriä.
Oskar (poissa suunniltaan). Tuleeko hän jälleen?
Gideon. Minulle se ei ollut mikään yllätys, sillä minulle sanottiin Helsingissä, että tapaisin teidät täällä yhdessä…
Maria. Mutta ehkäpä tunnette itsenne hieman yllätetyksi, jos sanon juuri saaneeni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa tänään.
Oskar. Tänään!?
Maria. Mikä sinulle tuli?
Oskar. Minulle? Ei mitään… (Itsekseen.) Nähdä hänet jälleen vaimoni läsnäollessa… Hän arvaisi hämilläolostani kaikki!
Loviisa (seisoen taustalla.) Rouva, ilmoitin äsken, että päivällinen…
Maria. Me tulemme. (Gideonille.) Käsivartenne, setä. (Lähtevät.)
Oskar (aivan edessä, itsekseen). Jos voisin, lähettäisin itseni hiiden kattilaan!… Mitä minun on tehtävä?… Mitä minun on sanottava?… Nyt, kun hän on minun holhokkini… Eikä minulla ole aikaa kysyä neuvoa Gideon-sedältä…
Loviisa. Hyvä herra, ruoka…
Oskar. Minun ei ole nälkä!
Loviisa (uteliaana). Miksi ei?
Oskar (vilkkaasti). Onhan minun nälkä, minä aivan kuolen nälkään! (Itsekseen.) Kirotut palvelijat! (Gideonille ja Marialle ovenraosta.) Odottakaa toki minua, minä tulen myöskin. (Pois.)
Väliverho.