TOINEN KOHTAUS.
Tiainen. Maria.
Tiainen. Ah, rouva…
Maria. No hyvä, mitä uutisia?
Tiainen. Surullisia… Menin miehenne luo saamaan hänen vastauksensa. Hän ei ollut yksin. Hän, setänne ja muuan virkatoverini, notaari, keskustelivat hyvin vilkkaasti, ja juuri kun minä avasin työhuoneeni oven, kuulin hänen sanovan: »Kyllä, setä, Ester kuuluu nyt teille! Minä olen luja, minulla on rohkeutta, en pelkää enää mitään!» Tuloni esti hänet jatkamasta, mutta niin hän sanoi.
Maria. Ja valitettavasti se on totta. Onni jättää meidät, kaikki pettää meidät… (Nauraen.) paitsi Ester, jonka juuri näin ja joka on aina meidän puolellamme… Loviisakin, jonka uskoin toimivan minua paljastamatta ja pitävän vastustajamme lämpiminä…
Tiainen. Hänhän oli teille niin kiitollinen!
Maria. Hän on siirtynyt vastustajamme puolelle, enkä enää tiedä mitä tehdä.
Tiainen. Näinhän minä tänä aamuna teidän merkillisellä taikavoimalla muuttavan miehenne päätöksen oman tahtonne mukaiseksi! Tässä tarvitaan vain yksi sana!
Maria (miettien). Mahdollisesti. Jos sanoisin tuon sanan, voisi se pakottaa mieheni tottelemaan… ja vielä tänään… Kuitenkin se olisi silloin viimeinen kerta. Ei, tuo salaperäinen sana, joka on voimani ja jonka avulla olen hallinnut puolen vuoden ajan, ei saa tulla julki eikä tunnetuksi, ennenkuin petos häviää ja taikakalu murskautuu! Lyhyesti, hyvä herra: minun täytyy luopua vallastani, ja kuitenkin siihen yhä luotetaan.
Tiainen. En ymmärrä teitä.
Maria. Se on hyvin mahdollista. (Kuuntelee.) Mieheni!
Tiainen. Suojelkaa meitä… pelastakaa minut!
Maria. Sen teen mielelläni… ja kuitenkin… (Vitkastellen.) En tiedä… en voi taata mitään… mutta koetan. Menkää, menkää pian!
Tiainen. Minä luotan yksin teihin.
(Pois.)