IV.
RAHAHUOLIA.
— Pidätkö lakritsista, Naimi-täti? kysyi Sarri.
— En mistään hinnasta pistäisi sitä suuhuni.
— Etkö yskässäkään?
— En koskaan.
— Etkö silloin säilyttäisi näitä lakritsipiippuja pari päivää? Minä olen syönyt niin paljon etten siedä enempää.
— Voisithan antaa ne Sepolle.
— Mutta Seppo syö lakritsia.
— Kyllä ne ovat turvassa minun laatikossani, anna vain tänne. En minä sitäpaitsi söisi muutakaan, jota haltuuni uskotaan.
Sarri ojensi lakritsit tädille ja juoksi laukku kädessä soittotunnilleen sanoen itsekseen:
— Parasta antaa sellaiselle, joka ei syö yskässäkään.
Seppo istui keinutuolissa, kädet niskassa. Huone oli puolipimeä, jokainen oli tahollaan, yksinäisyys ja huoli rasittivat poikaa. Hänellä olikin vaikea asia selvitettävänä, asia, joka on uurtanut juovia monen aikuisenkin otsaan. Sillä poikia painoi rahahuolet. Heidän oli pakko ostaa huomiseksi koulutarvikkeita, piirustusvihko ja värejä, mutta rahaa ei ollut. Ossi ei maksanut, häntä ei sopinut ahdistaa, ja Naimi-täti urkkisi kauheasti, jos pyytäisi häneltä enemmän rahaa kuin minkä isä oli määrännyt. Silloin täytyi olla rehellinen tosi tarve. Ossi joutuisi muuten välikäteen.
Lempi pesi astioita keittiössä. Ehkäpä häneltä saa neuvoa, kun osaa viisaasti kysyä.
Seppo juoksi keittiöön ja istuutui puulaatikolle.
— Lempi, onko kukaan vaatinut sinua ostamaan, vaikka sinulla ei ole ollut rahaa? aloitti hän varovaisesti.
— Kyllä täällä keittiössä usein käy kaupustelijoita, jotka kiusaavat ja vaativat.
— Minä tarkoitan sellaista, joka vaatii ja rankaisee, jos et osta.
— Eihän niin hävittömiä ihmisiä voi olla.
— Minä tunnen sellaisia.
— No, ne ei ole oikeita suomalaisia.
— Onpa niinkin, valtion virkamiehiä ja piirustuksen opettajia.
— Oletkos sinä sellaisten käsissä? Älä anna kiristää itseäsi.
— Muutenhan minä vain puhun, sanoi Seppo hätäisesti, jottei joutuisi kiinni. — Oletkos ollut ilman rahaa usein?
— Totta maar.
— Mitä silloin tehdään?
— Täytyy jättää tarpeet palkannostoon asti.
— Mutta kun ei voi.
— Silloin minä lainaan yläkerran Tiltalta.
— Onko hänellä rahaa? Lainaako se Tilta kelle vain? kysyi Seppo innokkaasti.
— Älä luule! Minulle vain välistä.
— Keneltä Santeri lainaa?
— Kerran Santeri panttasi kellonsa, mutta muuten sen pojan ei tarvitse lainata keltään.
— Keneltä sitten muut lainaavat?
— No, ystäviltään tietysti. Mutta mitä sinä tässä lörpötät. Et suinkaan ole rahan tarpeessa? Varo itseäsi huonoista raha-asioista, se ei pääty oikealla tavalla.
— Minähän puhun vain ihmiselämän varjopuolista, sanoi Seppo mennen eteiseen. Hädissään hän käytti Naimi-tädin uudistuvaa lausetta.
Hän kiersi puhelinta.
— Onko Janne kotona? Prätskis, onko sinulla yhtään rahaa, jos joku hyvä ystävä välttämättä tarvitsee?
— On minulla 20 markkaa, tule ottamaan.
— Enhän minä sanonut kenelle! Eikö sinulla ole enempää?
— Ristolla on viitonen, saat sinä senkin.
— Tiedätkö, missä on panttilainapaikka?
— En muista nyt enää katua. Lontoossa se on, mutta odota, katson Conan
Doylesta.
— Etkö luule, että Helsingissä on?
— En minä ole kuullut ainakaan. Mitä sinä panttaisit?
— Enhän minä. Prätskis vain.
— Prätskis, prätskis, lopetti Janne poikien tavallisella tervehdyssanalla. — 25 markkaa! Ihan liian vähän. Janne paneekin rahansa tarkkaan laboratoriotarpeisiin. Kävikö se Santeri Lontoossa panttaamassa, ehkäpä? mutisi Seppo itsekseen. Kun olisi joku rikas ystävä! Mutta samalla hän huudahti ilosta alkaen kaivaa taskujaan. Sieltä löytyikin kulunut nimikortti.
— Silja Sylvia Letala. Hei, siitä tulee varmasti apu! Seppo päätti mennä Sarria tapaamaan soitto-opettajan ovelle. Hän pukeutui nopeasti, juoksi kadulle ja kääntyi kulkemaan raitiovaunua kohti, jonka näki lähestyvän seuraavaa kulmaa.
Hän juoksi nopeasti joutuakseen vaunuun.
— Merkillistä, miten paljon nopeammin raitiovaunut kulkevat, silloin kun niiden jäljestä juoksee, kuin jos istuu niissä, ajatteli Seppo hypätessään hengästyneenä vaunuun.
Sarrin hän tapasi parin askeleen päässä opettajan ovesta.
— Mitä sinä täällä teet? kysyi Sarri.
— Minä tulin sinua tapaamaan.
— Arvatenkin. Mitä on tapahtunut? Särjitkö sähkölampun vai kaadoitko vesikannun matolle?
— Onko sinusta kaikki asiat hyvällä tolalla nyt tällä hetkellä?
— Housunkannattimet menivät poikki ja saksa on osattava paremmin kuin viimein, muuten käy pahasti, ja kengännauhat eivät ole nauhoja vaan solmuja. Mutta: paikka paikan päällä, markka markan päällä, solmu solmun päällä.
— Sarri hyvällä päällä ja minä pahalla päällä.
— Sano nyt pian mikä sinun on?
— Sama kuin sinunkin. Se ettei ole markkaa markan päällä. Millä ostamme piirustustarpeet huomiseksi?
Sarrin kasvot synkistyivät.
— Sanotaanko opettajalle, ettei ollut varaa ostaa, ehdotti hän.
— Se ei tepsi. Mutta kun voisi ansaita jollakin. Tänäkin hetkenä sadat ihmiset ansaitsevat rahaa.
— Mennään asemalle kantamaan ihmisten tavaroita.
— Silloin täytyy ostaa asemasiltalippu, eikä meillä ole siihenkään rahaa.
— Ossilla oli eilen uusi keppi. Olisi maksanut ennemmin meille velkansa.
— Isot ihmiset menettelevät usein sillä tavalla. Mitähän jos kysyttäisiin neuvoa joltakin hyvältä ja varakkaalta ystävältä.
— Ei me löydetä sellaista.
— Entäs Silja Sylvia Letala?
— Junaomenaneiti! Mutta hän matkusti kolmannessa luokassa, ei hän ole rikas.
— Hän voi ainakin neuvoa, kun hän on postineiti ja tekemisissä rahojen kanssa.
— Vakuutettuja ja kirjattuja lähetyksiä! No mennään vain! Puhutaan ensin muusta, jostain, mistä aikaihmiset puhuvat.
— He puhuvat virkamiesten palkoista ja teollisuusnäyttelystä tai vuodentulosta. Täytyy olla viisas ja hienotunteinen, se sopii minulle. Aikaihmiset julmistuvat helposti.
— Puhutaan karjaroduista ja hengenvaarallisista leikkauksista. Kyllä sellaisesta voi puhua, jos viitsii.
— Ehkä hän sitten itse kysyy, onko meillä rahapulaa, ja kun me sanotaan, että on, niin hän varmaan neuvoo.
— Minä koetan saada hänet kysymään, lupasi Sarri.
Näin valmentuneina pojat saapuivat neiti Letalan asunnolle, jonka he helposti löysivät osoitteen avulla.
— Onko neiti Silja Sylvia Letala kotona? kysyi Sarri juhlallisesti palvelustytöltä.
— On kyllä. Neiti, täällä on kaksi herraa hakemassa, sanoi tyttö avaten lähimmän oven.
— Pyydä heidät tänne.
Pojat jättivät päällysvaatteensa eteiseen ja astuivat arasti sisään.
— Mitä ihmettä, minun matkatoverinihan siinä ovat. No tervetuloa, en uskonut, että tulisittekaan. Istukaa nyt ja kertokaa elämästänne! Oletteko olleet terveitä?
— Kyllä kiitos, paitsi nyt juuri pakottaa päätä, mutta siihen voi olla jokin erikoinen syy, vastasi Seppo.
— Tässä on mehua, en voi tarjota muuta, sillä olen vuokrannut vain huoneen, syön ulkona.
— Kadullako? kysyi Sarri hämmästyneenä.
— Ei, ei, vaan ruokapaikoissa. Mitä teille kuuluu, poikaseni?
— Hyvää vain, vaikka virkamiesten palkat ovat yhä jerin huonoja. Eikä taida tulla ylennystäkään.
— Ennemminkin vähennystä, auttoi Seppo vaikeata keskustelua.
— Mitä sanotte lapset! Keneltä olette kuulleet, että palkat vähennettäsiin. — Neiti oli pelästyneen näköinen.
— Minä vain tässä itse ajattelin, mutta vuodentulo on onneksi lupaava, heinäkin kasvaa aika lailla, käänsi Sarri keskustelun toiselle tolalle.
Seppo polki Sarria jalalle ja kuiskasi:
— Ei nyt muu laiho kasva kuin hiuksesi, ja jatkoi ääneen: — Aikooko täti viedä jotain näytteille teollisuusnäyttelyyn kesällä?
— Mitäs minä veisin sinne?
— Esimerkiksi uusia postimerkkimalleja tai uutta lakkaa tai sinettejä,
— Seppo lateli mitä luuli postineidin eniten käsittelevän.
— Hyvä lapsi, luuletko, että minä olen päästäni vialla? Kunhan et itsekin olisi sekaisin.
— Mitkä karjarodut tädin mielestä ovat edullisimmat? Onkohan Suomessa parempi käyttää maatiaisrotua vai äshiiriä?
— En minä ymmärrä karjanhoidosta mitään.
— Ajattelin vain, että jos joku maanviljelijä ottaisi tädin rouvakseen, niin minkälaisia lehmiä teillä olisi?
— Sen miehen, joka voittaa rakkauteni, täytyy olla sankari, ihana, henkevä, rohkea mies.
— Jahaa, hiljainen ei uskaltaisi.
— Ole vaiti, Seppo, eihän täti ole niinkään… niinkään… — Sarri sekaantui ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
— Täällä kirurgissa tehdään paraikaa vaarallisia leikkauksia, vatsoja halkaistaan, jalkoja sahataan poikki polven alapuolelta, nahkaa nyletään yhdestä paikasta ja pannaan toiseen paikkaan, jossa on palohaava, ja hiukset ajetaan pois päästä, jotta paremmin voitaisiin neuloa kiinni ammottavia kirveen haavoja.
— Sehän on kauheaa, mikä verilöyly nyt on ollut? Kuka sinulle sellaista kertoi?
— Ainahan isossa kaupungissa tapahtuu kaikenlaista, etenkin kun jaloviina rehoittaa, auttoi Seppo Sarria.
— Kerrankin Roobertinkadulla puukotettiin neljää miestä. Yksi sai haavan korvasta alkaen rintaan asti, toinen — — —
— Taivaan tähden pojat, kertokaa jo muuta, en minä jaksa kuulla enää tällaista. Kertokaa jotakin koulusta.
Pojat olivatkin jo käyneet ohjelmansa päästä päähän ja huokasivat helpotuksesta.
— Koulussa on kallista käydä. Huomiseksi täytyisi ostaa piirustustarpeita viidelläkymmenellä markalla, sanoi Seppo.
— Ja housunkannattimet tuskin kestävät täältä kotiin. Mitä sitten huomenna voimistelutunnilla! lisäsi Sarri.
— Hyvänen aika, pojat! Kuinka olette unohtaneet ostaa noin tärkeitä tarvikkeita?
— Eipä me juuri olla unohdettukaan. Voihan olla muitakin syitä.
— Välitunnilla vielä ehtii ostaa.
— No silloin teidän täytyy välttämättä hankkia ne, sanoi neiti.
— Ennen me hankittiin kaikki mitä piti. Mutta nyt on monta seikkaa toisin kuin ennen.
— Mitä tarkoitatte, pojat? Eikö teillä ole rahaa? — Neiti alkoi aavistaa vierailun syyt.
— Mistä täti sen arvasi? sanoi Sarri.
— Poika parat, antaako isänne teille niin vähän, rahaa?
— Kyllä isä antaa tarpeeksi, mutta välistä on pakko lainata muille, jotka eivät maksa heti, kertoi Seppo.
— Ja nyt tulitte, rakkaat lapset, minulta saamaan apua. Orporaukkoja olette isossa kaupungissa. Paljonko tarvitsette?
— Emme me tulleet lainaamaan, muuten vain neuvoa kysymään. Ehtisiköhän jollain tavalla ansaita sata markkaa nyt iltapäivällä? sanoi Seppo.
— Sitä en luule, mutta lainaan teille mielelläni rahat. Voitte maksaa sitten kun saatte takaisin velkanne.
— Luultavasti ei isä tahtoisi että velkaannumme. Hän on varoittanut siitä, sanoi Sarri.
— Eikö täti tahtoisi ostaa jotain meiltä? Esimerkiksi minun kelloni.
Se on epäkunnossa ja muutenkin pöhnä, mutta se olisi mukava muistoesine
Uskin suvulta. Se oli isoisän, ehdotti Seppo.
— Mitä täti välittää Uskin suvusta?
— Tietysti minä välitän. Anna tänne vain. Minä panen sen tähän laatikkoon, jossa se saa olla kunnes saatte rahaa, jolloin voitte ostaa sen takaisin.
Molempien poikien kasvot säteilivät.
— Arvasinhan minä, että täti keksisi keinon. Kiitoksia hirveän paljon. Nyt on taas kivaa, kun asiat selvenee. Varmaan me tulemme takaisin, sanoi Sarri.
— Kiitoksia kamalasti! Onko postissa hyvät palkat? kysyi Seppo.
— Mitenkä niin?
— Että kannattaa ostaa ylimääräisiä kelloja.
— En minä tämän takia joudu pulaan. Hyvästi nyt, poikaseni, ja pitäkää minua vastedeskin ystävänä.
— Prätskis, prätskis, sanoi Sarri, unohtaen iloissaan juhlallisemman hyvästijätön.
— Hyvästi, täti, paranteli Seppo, — me tulemme aina rahapulassa tänne.
Pojat kulkivat onnellisina kotiin päin.
— Päätä vain pakottaa ja muutenkin väsyttää, valitti Seppo.
— Ei ole ihme, kun on ollut vimmatusti päänvaivaa. Ensiksikin piti keksiä pelastuskeino ja puuhata koko iltapäivä, käydä vierailulla aikaihmisen luona ja keskustella niinkuin isän ikäinen, sivistynyt mies, tehdä kauppoja ja kiittää kamalasti.
— Ja vielä naisen luona, vaikka ei tämä ollut niin naisellinen kuin ne välistä ovat.
— Ei ollut. Huomasitko, ettei hän kutsunut meitä ajattelemattomiksi eikä käskenyt toisella kertaa olemaan varovaisempia kun lainaamme rahoja toisille.
— Eikä sanonut: älkää nyt vain hävittäkö rahoja. Ovat naisetkin joskus…
— Ovat.
* * * * *
Kotiin päästyään meni Seppo heti sänkyyn. Häntä puistatti ja värisytti ja päätä pakotti yhä pahemmin. Naimi-täti tuli katsomaan ja huomasi heti, että hänessä oli kuumetta, mistä seurasi aika touhu. Seppo sai aspiriinipulverin, kylmän kääreen otsalle, sukat jalkoihin ja vadelmateetä.
Sarri seisoi sängyn päädyn luona ja kysyi yhtämittaa:
— Mikä sinua vaivaa? Onko sinussa tulirokko? Taitaakin olla vain keuhkokuume tai vatsakalvon tulehdus.
— Mene lukemaan saksanläksyä, sanoi Seppo.
— Naimi-täti, kuiskasi Sarri mennessään, — etkö luule, että
Seppelissä on kurkkumätä? Se on liikkeellä koulussa.
— Mitä, onneton lapsi? Onko teidän koulussanne kurkkumätää?
— Eino Räsäsellä oli ainakin paise kaulan ulkopuolella ja siinä oli mätää.
— Sehän on ihan eri asia.
— No sitten se voi olla syöpä. Meillä oli täti, joka kuoli syöpään.
— Mene heti lukemaan, Sakari. Minä menen Sepon luo. Anna meidän olla rauhassa otaksumisiltasi. Yöksi jätän huoneittemme välisen oven auki ja sinä saat nukkua Ossin kanssa.
— Mutta jos kävisi niin pöhnästi, että Seppeli…?
Sarri oli surkean näköinen.
— Mene nyt, älä otaksu enää mitään.
* * * * *
Seppo vääntelehti vuoteessaan. Hän ajatteli vain Varpunientä, isää, äitiä, Jereä ja eläimiä ja tunsi olevansa pieni, sairas orpo.
— Kun on kipeä, niin on vaikea olla ilman äitiä, oli hänen uudistuva ajatuksensa.
— Naimi-täti, saako Sarri soittaa huomenna Varpuniemeen?
— Saa kyllä, poikaseni, tai minä soitan heti aamulla, kun Sakari on vielä koulussa. Koeta nukkua.
Vastaus rauhoitti Seppoa, niin että hän nukkui pian, sikeästi.
Levoton vaalea pää ilmestyi ovenrakoon.
— Joko Seppeli on parantunut?
— Ei vielä, hän nukkuu.
— Onkohan hänessä lavantauti?
— Hyvää yötä, Sakari! Tädin ääni oli käskevä.
— Vai tuhkarokko?
Täti sulki oven.