I.
LOTTA.
Onnellinen on se nuori emäntä, joka saa myötäjäisiksi vanhan kokeneen palvelijan.
Kun lehtori Sevinen meni naimisiin, niin hänen äitinsä luovutti perheen aarteen, Lotan, hänelle.
Nimestä kuulee, että Lotta oli vanhanaikainen, reilu ihminen. Hattua hän ei sietänyt sileille, jakaukselle kammatuille hiuksilleen. Muut pukimet sopivat yksinkertaiseen tyyliin. Kankaat olivat kotoisin kotipitäjästä, itse hän ne neuloi käsin. Hän kutoi sukkiinsa mustat, punajuovaiset varret ja harmaat terät. Nämä vaatteet olivat riippumattomia muodin vaihteluista ja melkeinpä ajanhampaastakin. Iso kirstu oli jo niin hyvin varustettu, että Lotta ei vähintäkään kärsinyt kalliinajan hinnoista, etenkin kun joululahjat täydensivät mitä mahdollisesti puuttui. Hänellä oli aina puhtaat ja eheät alusvaatteet, ja hauskat kuopiolaiset esiliinat loivat koko olennolle kodikkaan leiman. Silmälasit tekivät hänet enemmän isoäidin kuin palvelijan tapaiseksi.
Pankissa hänellä oli rahaa enemmän kuin kukaan aavisti, ja kuitenkin oli palkka aina ollut pienempi kuin toisilla.
Lotta alkoi uransa paimentyttönä lehtorin isän luona. Tämä oli ruununvoutina maalla ja perhe oli iso. Sittemmin Lotta kohosi lapsenhoitajaksi ja lopulta keittäjäksi. Ruununvoudin perhe oli hänenkin ainoa perheensä.
Työpäivä oli 14-16-tuntinen. Kaikki huolet painoivat Lotan harteita ja ilot heijastuivat hänen olennossaan. Kun tyttäret rakastuivat, rakastui Lottakin heidän sulhasiinsa. Hän suri heidän surunsa. Poikien ehdot tärvelivät hänen kesänsä ja ero syksyllä oli vaikein Lotalle.
Vähitellen hän sai uskotun perhepalvelijan oikeudet, määräili ja järjesti talossa kuin omassaan, sillä Sofia rouva oli epäkäytännöllinen, eikä välittänyt taloudesta. Lotta tiesi missä tavarat olivat, määräsi, mikä lehmä oli teurastettava, milloin lapset pitäisi rokottaa ja poikien hiukset leikata. Toisia palvelijoita hän piti tarkasti silmällä. Hän huomasi heti, kun joku oli vilpillinen ja laiska tai häijy eläimille.
Kun ruunuvouti kuoli ja Sofia rouva muutti naimattomien lastensa,
Amalian ja Ension, kanssa kaupunkiin, sai lehtori Lotan uuteen
kotiinsa. Hän olikin aina ollut Lotan lempipoika, jonka nuori rouva,
Tekla, oli kokematon, kiltti emäntä.
Kaupungin taloudessa oli Lotalla aluksi paljon vaikeuksia. Hän kokosi suuria varastoja, niinkuin maalla tehdään. Hän osti lihaa elukoittain, suolasi ja savusti. Leipiä leivottiin kuukausien varalta, keitettiin mämmiä ja pantiin kotiolutta. Tuli keittiössä paloi koko päivän ja yöllä hän poltti yölamppua varkaitten varalta, sillä he olivat hänen ainaisena pelkonaan.
Vähitellen hän mukautui kaupungin oloihin, säilyttäen kumminkin oman persoonansa entisellään.
Vaikein aika oli lasten ollessa pieniä, sillä silloin pidettiin lastenhoitajaa. Lotta ei oppinut koskaan sietämään kaupunkipalvelijoita, eivätkä nämä häntä. Oli alituisia selkkauksia ja ikävyyksiä. Teklan täytyi vähäväliä vaihtaa lapsentyttöjä tai koettaa rauhoittaa mieliä milloin milläkin. Mutta kun Eljas oli kaksivuotias, pyysi Lotta, että oltaisiin ilman toista "piikaa", niinkuin hän vanhaan tapaan sanoi.
Siitä asti oli rauha perheessä, niin kauan kuin Lotta oli talossa.
Hän hoiti taloutta ja lapsia. Lauloi pojille, Maurille ja Eljakselle, illalla Sionin virsiä ja huolehti heidän terveydestään. Kesillä huvilassa hän valmisti yrteistä voiteita, otti käenkukunta-aikana lähteistä vettä, jota hän säilytti syyskuuhun pullossa muurahaispesässä. Sillä haudottiin silmiä ja korvia, näön ja kuulon parantamiseksi. Poikien naarmut hän paransi haavanlehdillä, kaalinlehdiltä koottu kastevesi oli hyvää hermoille ja kolotusta jaloissa lievensi koivunlehdistä ja pihkasta keitetty lääke.
Kerran kun vanhin tytär Ilma, jolla oli virka, valitti että pankkitileissä oli vika, jota ei löytynyt, pani Lotta hänen tyynynsä alle elokuunkuutamolla koottuja aivonselvitysheiniä. Pojatkin pyysivät näitä, milloin oli vaikeat kokeet koulussa.
Koko perhe uskoi Lottaan kuin lääkäriin. Lehtori kehoitti häntä tosin rajoittamaan toimintansa kalan ja lihan valmistamiseen keittiössä ja kutsui häntä keskiaikaiseksi noita-akaksi, joka olisi poltettava. Siitä huolimatta kuuli Tekla hänen lupaavan Napoleonin kuvan Lotalle, jos tämä parantaisi hänen hiuskasvunsa.
Suurimmat laakerinsa niitti Lotta hammaslääkärinä. Ei millään kansanluokalla ole niin huonot hampaat kuin kaupunkilaispalvelijoilla. Ne, jotka hoitavat itseään paremmin, hankkivat tekohampaat, mutta hyvin harva paikkauttaa niitä ajoissa. Maalta tullut tyttö, joka on tottunut kovaan leipään eikä ole syönyt makeisia, ja jonka hampaat siksi ovat eheät, tärvelee ne pian kaupungissa pehmeällä leivällä, sokerin pureksimisella ja muulla imelällä sekä vahvasti maustetulla ruoalla. Mutta vaikka hän olisi kuinka turhamainen tahansa, niin hampaansa hän antaa ränsistyä rauhassa.
Lottakaan ei kehoittanut paikkauttamaan hampaita. Hän sai vain pakotuksen asettumaan tai turvonneen posken laskeutumaan. Hän antoi suussa pidettäviä vihreitä lehtimällejä tai sitoi hampaan ympärille harmaan villalangan, joka oli kastettu katkeraan nesteeseen. Kolot hän tukki lampaanvilloilla, jotka nekin oli kastettu lääkkeeseen ja päällimäiseksi hän pani jotain laastia, joka kovettui ja kesti viikkojakin. Lääkkeen valmistuksessa olivat piippuöljy, turkinpapu ja poltetut karvat pääaineina.
Koko naapuristo, tutut ja tuntemattomat palvelijat ja näitten ystävät, käyttivät Lottaa hammaslääkärinä. Kerran poikien ollessa valmistavassa koulussa oli opettajalla hammastauti. Väliajan jälkeen vei Eljas hänelle Lotan lääkettä, sillä seurauksella, että opettaja jätti hampaansa paikkaamatta, kunnes se oli piloilla.
Muutenkin Lotta järjesti asioita oikealle tolalle. Hän selvitti poikien riitoja, korjaili heidän tuottamiaan vahinkoja ja puhui Ilman puolesta, kun tämä tahtoi matkustaa tai halusi jotain muuta. Hajamielistä lehtoria hän muistutti virkatehtävistä ja hieroi Teklan väsyneitä jalkoja iltasilla.
Kerran, Lotan ja poikien ollessa yksin kotona, tuli lehtorin nuorin veli Ensio käymään. Hän meni keittiöön ja sanoi:
— Päivää, Lotta, saanko istua tässä puulaatikolla ja puhella. Tuntuu aivan kuin olisin vanhassa kodissa maalla.
— Minustakin tuntuu aivan samanlaiselta, kuin silloin kun Ensio-herra kertoi hävittäneensä kellonsa ja pyysi minua kertomaan siitä ruununvoudille, vastasi Lotta pannen kahvipannun kaasulle.
— Hauskaa, että tulit, Ensio-eno, meillä olikin tavattoman kuivaa kotona, sanoi Eljas.
— Menkää siis kastelemaan kaulaa. Tässä saatte 5 markkaa, menkää asemalle juomaan limonaatia, sanoi Ensio.
— Kiitos paljon, mutta emmekö me voi juoda Erottajan kopissa, se on lähempänä?
— Menkää asemalle ja istukaa niin, että näette uuden asemataulun ja voitte sitä ihailla, silloin ette ajattele yksinomaan ruumiillista nautintoa, vaan kehitätte kauneuden aistianne, määräsi Ensio, jolla oli asiaa Lotalle.
Poikien lähdettyä kysyi tämä:
— Mitä harmia nuorella herralla nyt taas on?
— Enhän minä harmeista ole puhunut, mutta eihän niitä puutu.
— Sanovat että Ensio-herra jahtaa sitä Sulinin leskeä, iski Lotta.
— En minä ketään jahtaa. Lotta käyttää sopimattomia sanoja.
Seurustelen vain. Elsi Sulin on hieno ja sukkela nainen.
— Kyllä minä hänet tiedän. Karoliina palveli sen veljen luona ja sillä on etuhampaat irtonaiset jok'ikiset. Ne häilyvät kuin ruistähkät tuulessa, eikä siinä auta siankärsäruoho eikä Mikonpäivänpalsami.
— Kenen hampaat heiluvat, Elsin, veljenkö vai Karoliinan?
— Karoliinan tietysti. Se Sulinin leski ei kuulu olevan leski ensinkään, vaan erotettu rouva ja poika on sen isällä. Naapurit olivat kuulleet miten siellä elettiin.
— Hänen miehensä oli kova ja häijy — — —.
— Niinkuin se olisi syy eroon. Ei hän ota Ensio-herraa, rikasta se tahtoo.
— Jätetään nyt Elsi-rouva rauhaan. Minulla on taas niin paljon huolia, että täytyi tulla Lotan kanssa puhumaan.
— Onhan nuorella herralla äiti ja sisar, sanoi Lotta viattoman näköisenä, vaikka hän tiesi hyvin ettei Ensio ensi hädässä uskonut näille rahahuoliaan, joita hänen huolensa enimmäkseen olivat.
— Äiti luulee, että minulla on kuninkaallinen palkka alempana pankkivirkamiehenä. Hän kehoittaa minua sijoittamaan säästöni kivitaloon tai matkustamaan Norjaan. Amalia taas on laho kuin vanha kanto, jolla ei ole tunteita eikä pyyteitä.
— Amalia-neitikö? huudahti Lotta harmistuneena. Eikö Ensio-herra muista, että apteekkari Juulmanni kosi häntä, mutta sai rukkaset sen mustan lääkärin tähden, joka lauloi illat pitkään ruununvoudin salissa. Amalia-neiti kukoisti kuin keisarinruunukukka, ja tunteita oli niin paljon — niin paljon.
— No miksei hän ottanut sitä laulavaa lääkäriä, koska tahtoa ei puuttunut?
— Amalia-neidin täytyi matkustaa hammaslääkäriin kaupunkiin. Kun hän palasi, niin se musta lauloi jo Koivikon lesken tyttärelle, jolla taisi olla rahaa vahvasti.
— Onnellinen se lesken tytär.
— Ensio-herra kertoo nyt asian selvällä suomenkielellä. Mihinkä niitä rahoja taas tarvitaan?
— Räätälille, rikkaalle räätälille.
— Ei minua narrata. Sellainen on vaan sananparsi, kun on tuhlattu rahaa turhuuksiin. Mitenkäs ne räätälit rikastuisivat, jos juuri heidän laskunsa aina jätettäisiin maksamatta. Viinikainenkin, joka oli isän serkun kanssa naimisissa, osti soittokoneen tytöilleen.
— Pianonko?
— Ei kun oikeen soittoramovoonin. Niin että kyllä ne ovat perineet laskunsa jokaiselta.
— Räätälille minä sittenkin olen velkaa. Sepä siinä on, että hän perii ne minulta sitkeästi kuin synti. Puku ja päällystakki on maksamatta. Minä luulin, että säästäisin rahat niihin vähitellen, mutta elämä nielee kaikki tulot.
— Se Sulinin erotettu leski kuuluu köyhdyttäneen entisenkin miehensä.
— Lotta on hermostuttava, kun sekoittaa asioita, jotka eivät kuulu yhteen.
— Ilma-neidillä on oikeen hyvä tuttava se Maini Korén ja korea hän onkin että riittää.
— Saattaa olla. Mutta Lotan kanssa puhuessa ei voi pysyä asiassa. Minulla on sellainen luonto, etten saa pyydetyksi lainaa vierailta ihmisiltä, ja sukulaiset ovat kaikki varattomia.
— Se Maini-neiti on niin iloinen ja ystävällinen ja silmät mustat, niin herrasväenkaunis ainakin.
— Ensi kuun palkasta täytyy maksaa verot, eikä se siihen riitäkään.
Mitä minä nyt teen? Räätälit ovat hyvin epähienoa väkeä.
— Äiti taisi olla maalainen, mutta isä oli herra, kävi käräjiä ja poltti mahottomia sikaareja.
— Mitä Lotta puhuu? Räätäli Sjögreninkö isä?
— Siitä Korénistahan minä puhun, sen Maini-neidin isästä. Rikkaana hän kuoli ja kultaperäkellot haudattiin mukana. Palvelijat sanovat nähneensä sen kellon hänen veljellänsä perästäpäin, mutta minä en usko, että herrasväet ilkeevät pettää kuollutta paljailla perillä.
Ensio nosti kädet ohimoillensa.
— Lotta ajattelisi nyt minua eikä edesmenneitä käräjien kävijöitä.
Mistä minä saan 2,000 markkaa neljässä päivässä?
— Rahat minä hommaan jo huomiseksi. Niitten takaisin maksamistahan minä tässä koko ajan suunnittelen.
— Lotta on kunnon ihminen, vaikka sekava puheissaan. Minä olen kiitollisempi kuin sanoa voin, sanoi Ensio ihastuneena.
— Huomenna kello 6 saatte rahat, tulkaa tänne ottamaan.
— Ennen kesää maksan ne jälleen, varmasti maksan. Eihän Lotta vaan meinaa lainata niitä Maini-neidiltä? kysyi Ensio äkkiä epäilevästi.
— Enhän minä niin hullu ole, silloinhan kaikki olisi hukassa.
— Mikä olisi hukassa?
— En minä nyt ehdi puhella turhia. Tässä on kahvia, keittiön pöydällä, niinkuin ennen Ensio-herran poikana ollessa.
— Nyt me ollaan juotu limonaatia eri paljon, kuului Eljaksen ääni eteisestä.
— Ruokosten poikien eno on niin saita, ettei hän anna penniäkään niille. On kivaa, kun meillä on niin rikas eno, lisäsi Mauri.
— Mitä piditte aseman taulusta? kysyi Ensio.
— Sano sinä Eljas, sanoi Mauri, joka ei ollut vilkaissutkaan tauluun.
— Minä en muista enää, enkä minä sitä nähnytkään, se oli varmaan niin pieni ettei sitä näkynyt ja myyjät olivat edessä ja se oli niin syrjäisellä paikalla, sopersi Eljas.
— Vai ei näkynyt? Sehän peittää koko takaseinän. Hyvästi nyt, pojat, näettekö minua, vai olenko liian pieni tai syrjäisellä paikalla? sanoi Ensio puristaen Lotan kättä lämpimästi. — Tulen huomenna uudestaan.
— Kiittäkää nyt, pojat, rikasta enoanne ja menkää pesemään kätenne, niinkuin isä tahtoo, sanoi Lotta.
Seuraavana päivänä järjesteli Ilma kahvipöytää Lotan auttaessa.
— Mitä varten Lotta kattaa kolmelle hengelle, vaikka kotiväki on poissa ja Maini on ainoa vieras, joka tulee? kysyi Ilma.
— Voihan joku muukin tulla sattumalta. Eihän vähä lisää haittaa, sanoi
Lotta viattoman näköisenä.
— Minä tahdon mieluummin olla kahden kesken Mainin kanssa, älköön vaan kukaan tulko tänne. Meillä on niin paljon puhumista.
— Ilma-neiti saa nyt olla välikappaleena, mumisi Lotta itsekseen.
Hänellä ei ollut aivan puhdas omatunto, mutta tarkoitus oli hyvä.
— Onko tämä Maini-neiti ainoa lapsi? kysyi hän.
— Ainoa on. Lotta keittää nyt selvää kahvia ilman lisäkettä.
— Taitaa olla äveriäs?
— Kyllä hän on hyvin rikas. Onko kermaa kotona?
— Riittää varmasti. Sukulaisia taitaa olla kosolta? Liekö nuo hyvämaineisia? Joiko sen isä?
— Lotta on kiltti ja pyyhkii tomun tältä kirjahyllyltä, pyysi Ilma, jota kysymykset alkoivat väsyttää.
Maini saapuikin samassa ja tytöt istuutuivat puhelemaan.
Kello kuusi soi eteisen kello. Lotta meni avaamaan.
— Nyt minä tulin. Toivon että Lotta pitää sanansa, sanoi Ensio sisään astuessaan.
— Rahat voin antaa vasta seitsemältä, sanoi Lotta.
— Silloin minä tulen uudestaan.
— Ei, ei. Ilma-neidillä on kahvia huoneessaan. Täytyy juoda edes yksi kupillinen, ja Lotta aukaisi oven niin, että Ension oli mahdotonta vetäytyä pois.
Ilma esitteli enonsa ja ystävänsä toisilleen ja pyysi kahvipöytään, jonne Lotta kantoi kahvipannun.
Maini oli puhelias ja hauska tyttö, niin että keskustelu sujui vilkkaasti. Ensio unohti huolensa, laski leikkiä ja joi kolme kuppia kahvia.
Kun Lotta tuli noutamaan kahvipannua, vilkutti hän silmää Ilmalle, joka seurasi häntä keittiöön.
— Mitä Lotta tahtoo?
— Ilma-neiti on hyvä ja kirjoittaa minulle kirjeen kotipuoleen, lasit ovat rikki ja näkö hämärä.
— Mielelläni kirjoitan sitten illalla, mutta eihän nyt sovi olla täällä, kun minulla on vieraita.
— Antaa niitten olla kahden kesken, ei siitä muuten tule mitään.
— Mitä Lotta nyt höpisee?
— Ihmisen täytyy ajatella muitakin kuin vain itseään. Onko neidistä se
Sulinin leski parempi? Eikä ne velat sillä tavalla tule maksetuiksi.
— Ahaa, Lotta esiintyy kaitselmuksena Ensiolle. Ei toinen sellaisia asioita voi järjestää, nauroi Ilma.
— Ensio-herralla on huonot raha-asiat.
— Hän ei ikinä myö itseään rahasta.
— Ei saa kertoa, että Maini-neiti on rikas. — Kuulkaapas tuota naurua. Niin lehtorin Elna-siskokin nauroi tuomarin kanssa, ja onnellinen avioliitto siitä tuli ja kahdeksan lasta.
— Se on liikaa. — Sitäpaitsi Maini tuli tänne minun tähteni.
— Mutta naurussa on toinen sointu kuin äsken kahden ollessa.
— Roskaa!
— Se Sulinin leski jahtaa Ensio-herraa.
— Ei Ensio niin hullu ole, että antaa sellaisen sokaista itseään.
— Viisaammankin hän on sokaissut. Ei kukaan ole niin ovela kuin eronsaanut nainen, sellaista vastaan ei seiso ikä eikä oppi, ei järki, ei omatunto.
— Moni raukka on aivan syytön eroon. Mies on voinut hylätä.
— Ei pidä Ilma-neidin puolustaa syntiä. Menkää vain sisään ja auttakaa
Sulinin leskeä.
Ilma vaikeni ja etsi kirjoitusneuvot. Puoli tuntia hän kirjoitti keittiön pöydällä Lotan sanelun mukaan.
Kun hän palasi vieraittensa luo, eivät nämä olleet huomanneet hänen pitkää poissaoloaan. Ension silmät loistivat tavallista kirkkaammin ja Maini nauroi ja puheli vallattomasti. Vasta myöhään he nousivat hyvästelläkseen. Ilma oli nukahtamaisillaan sohvan nurkkaan.
Ensio unohti Lotan ja rahat mennessään saattamaan Mainia kotiin.
Kotiin tullessaan hän näki pöydällään räätälin kuitatun laskun. Lotta oli käynyt maksamassa sen omilla rahoillaan.
— Lotta on paras maailmassa. Mutta tiesiköhän hän Mainin tulosta tänäpäivänä Sevisille? mietti Ensio.
Kun Mainin ja Ension kihlaus julaistiin, oli velka maksettu ja Lotalla uusi silkkinen pääliina.
Sukulaiset ihmettelivät Ension hyvää onnea, mutta Lotta hymähteli itsekseen. Hän oli aavistanut lopputuloksen alusta asti, sillä hän oli luottanut yrtteihin, joita hän oli sekoittanut kahviin tuona ensimäisenä iltana.
Kerran Lotta kuuli nyyhkytyksiä poikien huoneesta. Sinne tultuaan hän näki Eljaksen itkevän pää käsien nojassa.
— Mikä tuota siunattua poikaa vaivaa? kysyi hän.
— Saksankokeet menivät pöhnästi, edelliset olivat huonot ja nyt minä saan ehdot kesäksi, sanoi Eljas koettaen salata kyyneleitään.
— Silloin sinulle tapahtuu suuri vääryys. Minä voin todistaa, että olet lukenut tarpeeksi asti.
— Mitä sille mahtaa. Kirjoitukset ovat kamalan vaikeita ja opettajat huomaavat pienimmänkin vian. Isä lupasi salonkikiväärin, jos pärjäisin ilman ehtoja ja nyt saan odottaa ties miten kauan. Äiti puhuu sitten koko kesän sivistyskielten merkityksestä ja Mauri on vapaa ja onnellinen. Ilma ei saanut koskaan ehtoja ja sitä syötetään meille aina.
— Etkö voisi rukoilla armoa opettajalta?
— Armoa! Heille maksetaan palkkaa juuri sitävarten, etteivät he antaisi armoa koulupojille.
— Mikä tämän opettajan nimi on?
— Vihtori Pelkonen se on ja pelkoa se herättää.
— Mikähän sen osoite on?
— Vaasanpankin talossa hän asuu, minä kävin siellä vihkoja viemässä.
Mutta mitä Lotta sitä utelee?
— Muuten vain, että tietäisin välttää koko tienoota.
— Eihän Lotta sekaannu tähän asiaan? kysyi Eljas levottomana, sillä hän tunsi Lotan.
— On minulla muutakin tekemistä, rauhoitti Lotta mennessään keittiöön.
— Silloin tärveltyisi koko koulunkäynti, huusi Eljas uhkaavalla äänellä hänen jälkeensä.
Mutta Lotta pohti kuulemaansa. Hän oli tottunut käymään käsiksi joka asiaan, joka häiritsi kodin onnea ja josta hän sai tiedon. Nyt hän oli kahden vaiheella, kunnes hän sattui kuulemaan Teklan sanat miehelleen:
— Nyt saamme rauhallisen ja hyvän kesän. Ilma saa pitkän loman, kaikki ovat terveitä ja pojat eivät luultavasti saa ehtoja.
Johon lehtori vastasi:
— Jos Eljas saa ehdot saksassa, täytyy minun itseni lukea ne, ei ole varaa kustantaa vierasta opettajaa. Se tärvelee tosin lomani, mutta toivokaamme, että hän saa edes viitosen.
Tämä keskustelu vaikutti ratkaisevasti Lottaan. Seuraavana vapaailtana hän pukeutui mustaan pukuunsa ja lähti lehtori Pelkosen luo.
Lehtori oli kotona ja Lotta sai astua hänen huoneeseensa, joka tapahtui hitain askelin, sillä Lotankin urhea mieli alkoi lannistua.
— Mitä olisi asiaa? kysyi pitkä laiha lehtori karskisti.
— Lehtori on taitanut olla kauankin virassaan, alkoi Lotta varovaisesti.
— 30 vuotta. Mitä emäntä tahtoo?
— En minä ole emäntä. Olenhan vaan kysymässä sen pojan asioista. Kun se saksankieli on niin vaikeaa.
— Kyllä sitä oppii lukemalla. Laiskat eivät saa suomenkieltäkään päähänsä.
— Sen toki oppii tuhmakin talonpoika. Siihen ei tarvita koulua.
— Kenestä pojasta on puhe?
— Siitä Sevisen Eljaksesta. Antaako lehtori sille ehdot saksassa?
— Annan niinkin ja hyvin hän ne ansaitseekin. Onko hän lähettänyt hoitajansa rukoilemaan puolestaan?
— Ei ole, suuttuisi silmittömästi, jos saisi tietää. Älkää vain kielikö hänelle, hyvä lehtori, pyysi Lotta.
— Pyynnöt eivät auta tässä mitään. Sen, joka aina sekoittaa suvut ja käyttää artikkeleita päinvastoin kuin pitäisi, ei tarvitse laiskotella koko kesää.
— Mitäs niin pieni poika tietää sukuasioista. Ehtiihän ne oppia myöhemminkin.
— Ne on opittava heti. Mitä sanotte siitä, kun preesens ja imperfekti menevät häneltä aivan sekaisin?
— Ne eivät ole monelle muullekaan selviä, sanoi Lotta omasta kokemuksestaan.
— Ja vihot ovat virheitä täynnä.
— Eikö lehtori itse koskaan hairahdu? Ei pitäisi niin tuomita toisia.
Jokaisella on omat vikansa ja heikkoutensa.
— No, saa sitä kuulla jos jotakin. Luuletteko, että minä kirjoittaisin saksalaisia substantiiveja pienellä kirjaimella taikka sekoittaisin datiivin ja genetivin? Uskallatteko omantuntonne edessä väittää sitä? lehtori oli julmistunut.
— Enhän minä sitä mene vannomaan. Kysynhän vain, että eikö säälitä
Eljaksen isää? Onhan lehtorillakin isän tunteita, sanoi Lotta nöyrästi.
— Ei ole, ei rahtuakaan. Minä olen poikamies ja semmoisena pysyn elämäni loppuun asti.
— Voihan siltä ymmärtää toisen isän tunteita.
— Kenelle minä silloin voisin antaa ehtoja, useimmilla pojilla on isä ja leskien pojille niitä kaikkein vähimmin voisi antaa, jos kerran antaa tunteille valtaa.
— Jonsonin Armas on iso riski poika ja hänen isänsä on rikas. Hän voi kustantaa pojalleen opettajia koko kesäksi. Hänelle voisi hyvällä omallatunnolla antaa ehdot.
— Armas Jonson on parhaita oppilaitani, hän ei saa kiitettävää alempaa arvosanaa, vielä sitten ehtoja. Eljas Sevinen ei ole arvollinen päästämään hänen kengänrihmojaankaan. Teillä ei ole arvostelukykyä, mikä onkin tavallinen ilmiö naissuvussa.
Lottaa alkoi suututtaa, mutta hän hillitsi itsensä Eljaksen tähden.
— Ottas kai se Maurikin vähän huonomman numeron. Voisihan hän tasata veljensä kanssa. — No ei sitten, ei, ei, vakuutti Lotta nähdessään lehtorin uhkaavan katseen. — Mutta mitä sitä saksaa niinpaljon tarvitaan? Meillä asui kesällä saksalaisia herroja, kun itse oltiin maalla, ja arvaatteko minkälaisia he olivat?
— Olkoot minun puolestani minkälaisia tahansa.
— Eivät maksaneet mitään kaasusta ja sähköstä, kylpivät vähäväliä ja tinkivät vuokraa. Toinen piti nahkanäytteitä sohvilla ja pöydillä ja toinen soitti ramovoonin neulat loppuun. Niillä oli suvut selvillä, mutta mitä he muuten olivat?
— Mitä tämä minua liikuttaa?
— Sitä vain, että lehtori jättäisi sen saksankielen rennaamisen vähemmälle.
— Nyt en ehdi puhua päivänselvästä asiasta. Hyvästi.
— Sen minä vain sanon, että minulla ei olisi omaatuntoa saattaa harmia rehelliselle perheelle. Mutta ihmiset ovat niin erilaisia, semminkin lehtorit, ja Lotta purjehti pää pystyssä pois.
Lienevätkö auttaneet Lotan puheet vaiko Eljaksen viimeisten päivien ahkeruus — ehtoja hän ei saksassa saanut. Mutta kehoitukset hän sai ja opettajan lujan vaatimuksen, että kesällä oli luettava vahvasti.
Kun Lotta oli ollut Sevisillä 20 vuotta, pidettiin hänelle pienet juhlallisuudet. Hän sai kultakellon ja muita lahjoja ja lehtori puhui vieraitten läsnäollessa lämpimiä sanoja uskolliselle perheen ystävälle.
Tämän jälkeen alkoi Lotta väsyä töissään. Hän ei ollut nuori, kun hän tuli perheeseen, nyt hän oli verrattain vanha.
Ahkera ja kunnon palvelija, joka ei säästä itseään, kuluu nopeasti.
Jalkoja pakotti ja työ kävi hitaasti.
Lotan täytyi jättää toimensa. Hän muutti asumaan Sevisten huvilalle pieneen rakennukseen. Vieressä asui renki perheineen, niin ettei hän ollut aivan turvaton. Siellä hänen vanhuutensa kului rauhallisesti. Kesillä hän tapasi lehtorin väen, joka aina kaikin tavoin huolehti hänestä.
Lotta oli luonut suhteen isäntäväen ja palvelijan välille. Kun Tekla nyt alkoi uuden elämän, uusien kotiapulaisten ilmestyessä taloon, oli hän aivan avuton. Entiset menettelytavat eivät kelvanneet. Toiset olivat nyt tavat, toinen oli katsantokanta. Ne olivat uusiintuneet Sevisten sitä huomaamatta. Heidän oma kotielämänsä ja suhteensa palvelijaan oli ollut sama kuin ruunuvoudin aikana. Nyt alkoi epätasainen kamppailu uuden ajan kanssa.
Seviset olivat hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia ihmisiä, mutta he olivat eläneet silmät ummessa tällä alalla. Sentähden heidän pettymyksensä oli suurempi kuin muitten.
Lotta oli ollut hyvä hengetär kodissa, joka nyt sai toisen leiman uusista hengettäristä. Näitä ei enää kutsuttu piioiksi, tuskin palvelijoiksi, vaan kotiapulaisiksi ja neideiksi.