II.
JOSEFIINA.
Sevisillä oli ollut kaksi palvelijaa perätysten, kumpainenkin vain lyhyen ajan. Ennen joulua tuli Liina, ja oli nyt ollut talossa muutamia kuukausia.
Tekla oli kokemattomuudessaan luottanut todistuksiin, jotka ovat maailman petollisimpia asiapapereja. Liinan suhteen hän oli varovaisempi ja kuulusteli entiseltä emännältä. Tämä suositteli häntä niin lämpimästi, että Tekla oli vakuutettu saaneensa todellisen aarteen.
Kolmen kuukauden rauhallisen elämän jälkeen meni Tekla keittiöön ja sanoi:
— Tässä on Liinalle viime kuukauden palkka.
— Puuttuu vielä 25 markkaa, joka on se rosentti, sanoi Liina laskiessaan setelejä.
— Siinä on täsmälleen yhtäpaljon kuin viime kuussa. Mitä prosenttia
Liina tarkoittaa?
— Kun minä otin tämän paikan, niin rouva lupasi lisätä palkkaa 25 markalla, jos rouva on tyytyväinen minuun.
— Senhän teinkin viime kuussa.
— Onko rouva nyt tyytymätön?
— En mitenkään, mutta — — —.
— Silloin minä vaadin sen rosentin.
— Tarkoittaako Liina, että minun on joka kuukausi lisättävä palkkaa niinkauan kuin olen tyytyväinen?
— Niin juuri minä käsitin asian.
— Mutta sehän on mahdotonta. Joka vuoden lopussa olisi Liinalla sillä tavalla palkkaa 400 markkaa enemmän kuussa, kuin vuoden alussa.
— En minä sitä ole niin tarkkaan laskenut, enkä meinaa olla täällä niin kauan, että se nousee mahottomiin. Mutta sopimus kuin sopimus.
— Minä tarkoitin tietysti ensimäistä kuukautta. Tämän korkeampaa palkkaa ei meillä ole varaa maksaa.
— Mutta pojille on varaa antaa kalliita soittotunteja? Sellaista se on.
— En voi keskustella Liinan kanssa siitä, millä tavalla järjestämme taloutemme. Liinallahan on hyvä palkka meillä.
— Koska minä en saa korkeampaa palkkaa, niin minä puhun suuni puhtaaksi. Pesupöydässä on halkeama, niin että köyhä ihminen repii esiliinansa, ovesta vetää ja lattiaräsyt ovat kelvottomia. Ei kukaan syö kerta viikossa kaalikääröjä, niinkuin täällä ja lapset ovat huonosti kasvatettuja, tulevat keittiöön, kun minulla on vapaailta ja herra ei tule kotiin, kun ruoka on lämmintä, ja nauroi, kun sattui nokea kasvoihin.
— Nuohan ovat pikkuseikkoja, joita voi korjata. Minä luulin että Liina oli tyytyväinen meillä.
— Niin kaikki rouvat luulevat, sillä niin kauan kuin minä en ole sanonut itseäni irti, niin minä pidän suuni kiinni. Mutta kun minä lähden talosta, niin silloin minä puhun suuni puhtaaksi.
— Aikooko Liina nyt muuttaa turhan tähden?
— Sen rosentin tähden minä muutan, ja kuparia on liian paljon kuurattavana ja pojat ottivat kellonpuntin, kun minä käväsin puodissa, josta sain vain puoli saippuatankoa, kun rouva antoi liian vähän rahaa, ja lentakin loppui — — —.
— Liina ei nyt sekoita kaikkia asioita yhteen.
— Kerran minä teen selvän joka talossa, ja nyt on tämän talon vuoro. Rouvakin on saita, rahoja pannaan moneen hulluun paikkaan, mutta pata on pieni kuin sylkyastia.
— Nyt minä en tahdo kuulla enempää. Liina saa muuttaa.
— En minä lähde, ennenkuin olen siivonnut jälkeeni, ettei tänne jää samanlainen törkypesä kuin minkälaiseksi se edellinen jätti ruokakaapinkin. Siellä oli jätteitä ja räsyjä kuin syytinkiäijän sängynpäässä. Sitten minä käyn saunassa ja puhun suuni puhtaaksi.
— Tuollaisesta ei suu puhdistu, sanoi Tekla paeten sisään.
Liina riensi yläkerran Tiltan luo, jonne vastapään Hilma myöskin tuli.
Siellä jatkui suun puhdistamista herrasväen kustannuksella.
Tekla istui neulomakoneen ääreen. Hän alkoi polkea tätä vimmatusti, samalla kuin hän puhui puoliääneen itsekseen.
Vanha kulunut kone oli aina yhtämieltä emäntänsä kanssa. Kun tämä oli väsynyt, surisi kone unisesti ja hitaasti. Toisinaan se katkoi lankaa tai sotki ompeleen aivan kuin levoton elämäkin Teklan elämän suhteen menetteli. Välistä se oli hyvin voideltu ja työ sujui iloisesti eteenpäin. Ompelija ja kone olivat hyvässä vireessä. Toisinaan olivat molemmat kuin ruostuneet saranat, jotka häiritsivät kodin rauhaa. Nyt he olivat hermostuneita. Ommel kierteli kuin käärme valkaisemattoman kankaan reunaa ja lanka loppui 5 senttiä ennen päätepistettä.
Kun Tekla sai uuden langan sukkulaan, alkoi kone hakata samaa paikkaa, kunnes syntyi iso lankasykermä neulan alle, ja sitten tämä katkesi.
Silloin Tekla kuuli miehensä askeleet eteisessä. Hän heitti pois työnsä ja meni häntä vastaan sanoen jo etäältä:
— Kohtalo on taas kääntynyt minua kuristamaan. Kuulepas nyt, mitä on tapahtunut.
— Päivää, Tekla. Olen väsynyt ja nälkäinen, toivon, että muistat sopimuksemme?
— En minä nyt muista muuta kuin että Liina on käyttäytynyt sopimattomasti…
— Silloin minun on pakko tehdä kirjallinen sopimus kanssasi. Kun mies tulee kotiin työstään, niin hän ei voi sulattaa kotiharmia, ennenkuin hän on syönyt jotakin. Paistin jälkeen voit kertoa, että puut loppuvat ja puuron syötyä on sopiva aika esittää poikien kotimuistutukset tai että olet katkaissut sateenvarjoni vetäessäsi esiin patjoja yläkomerosta. Ainoastaan hyvän jälkiruoan jälkeen kestän Liinan käyttäytymisen monimutkaisuudet. Mutta kahvin jälkeen saat kertoa mitä tahansa.
— Mutta Liina ei valitse koskaan aikaa, jolloin minä parhaiten kestäisin hänen hyökkäyksensä.
— Laadi sinä teidän kesken samanlainen sopimus. Onko ruoka nyt valmista?
Tekla haki Liinan keittiön portaista, jossa tämä oli selittämässä talonmiehen vaimolle, että "sellaisten ei pitäisi kutsua itseään herrasväeksi, jotka eivät hanki uutta halsteria, vaikka entinen ei kelpaa romukauppaankaan".
Ateria oli vilkas niinkuin ainakin lehtori Sevisen perheessä.
— Syövätkö kaikki pankkitytöt noin kauhean paljon kurkkuja? kysyi
Mauri ottaen vadin Ilmalta.
— Sinä et ole juuri hienotunteinen. Saathan sinäkin kurkkua. Meidän pojat ovat tavattoman itsekkäitä, sanoi Ilma.
— Mitä varten täytyy olla vain pankkineitejä ja aikaihmisiä kohtaan hienotunteinen? Minä olen myöskin erikoisen tunteellinen. Kun sinä lähetät meidät pois, silloin kun sinulla on vieraita ja tarjotaan omenia, niin minä kärsin — kärsin tavattomasti, auttoi Eljas veljeään.
— Te ette osaa käyttäytyä minun vieraitteni seurassa, häpeän aina, kun annan teidän jäädä muitten pariin.
— Voi, kunpa joku kosisi sinua! On kai niitä sellaisiakin, jotka eivät ole niin tarkkoja?
— Mitä sinä tarkoitat, Eljas? Ilman posket alkoivat punoittaa.
— Lakatkaa nyt kinastelemasta. Ilma on liian nuori naimisiin, sanoi lehtori.
— Elli Grön on minua nuorempi ja hänellä on häät ensi kuussa. Hän on taivaallisen onnellinen, sanoi Ilma.
— Minä onnittelen hänen veljiään, lausui Eljas puoliääneen.
— Elli ei tiedä, mikä häntä uhkaa. Nuorille tytöille kerrotaan avioliiton vaikeuksista, emännän tehtävistä, lastenkasvatuksesta, rakkauden säilyttämisestä y.m., mutta vaikein salakari jätetään koskettelematta. Mikä sinun mielestäsi on vaikeinta avioliitossa, Konrad? kysyi Tekla.
— Joutua samalla kertaa kun on yhteinen meno jonnekin, tai selviytyä verojen maksusta.
— Eiköhän ole vaikeinta säilyttää rakkautta henkevänä, ylevänä tunteena, päästämättä sitä vaipumaan arkitavalliseksi, sanoi Ilma haaveellisesti.
— Ruokosten poikien isä, se itse Ruokonen, sanoi kerran, ettei hän olisi nainut Ruokosten poikien äitiä, sitä rouva Ruokosta, jos hän olisi tietänyt, että Ruokosten poikien äiti aina päästäisi kaalin hajun Ruokosten sisälle, sanoi Mauri.
— Ruokosten huoneitten sisälle, selvensi Eljas.
— Olette kaikki väärässä. Suurin vaikeus naineella naisella on palvelusväki. Heistä riippuu onni ja onnettomuus, menestys ja perikato. He tärvelevät ihanteellisimmankin kodin tai tekevät elämän sietämättömäksi. Tämäkin Liina — — —
— Top, pysähdy jo Tekla, olemme vasta sopassa, varoitti lehtori.
— Ja pikkupadoilla on myöskin korvat, viisasteli Mauri.
Aterian loputtua seurasi Tekla miestään tämän huoneeseen.
— Vanhan uskollisen Lotan lähdettyä ei meillä ole ollut kunnollista palvelijaa. Minä harrastan muuten edistystä, vaan en palvelijoitten suhteen. Minun kodissani oli piikoja ja he olivat erinomaisia ihmisiä, ahkeria, vaatimattomia ja nöyriä. Asuivat keittiössä, vaikka heitä oli kolme kappaletta ja söivät eri ruokaa kuin herrasväki. He olivat rasvanahkakenkäisiä, liinapäisiä, harmaasukkaisia, herttaisia olentoja.
— Ja tekivät työtä niin että kuolivat nuorina. Oletko huomannut, että palvelijat ovat jo 35-vuotiaina vanhoja ja kutistuneita?
— Oletko sinä huomannut, mitenkä minä nujerrun ja kutistun heidän kourissaan?
— Minusta 80 kiloa riittää — — —
— Tarkoitan, että henkeni kutistuu. Sinä otat kaikki liian kirjaimellisesti. Mutta minä aioin sanoa, että sittenkuin piioista tuli kotiapulaisia ja neitejä, niin he pilaantuivat kokonaan. Nyt heillä on hienommat jalkineet ja hameet kuin minulla ja tästä syystä he halveksivat minua. Minä tahtoisin taas piian enkä käherrettyä vaaleaan verkatakkiin puettua neitiä, joka vetää epäluotettavia todistuksia epäilyttävällä tavalla hankitusta käsilaukusta.
— Minkätähden emännät kirjoittavat epäluotettavia todistuksia? Teetkö sinäkin niin?
— Tietysti panen niihin ainoastaan palvelijoitten ansiot. Jokaisessa ihmisessä on joku hyvä puoli. Olenko minä se, jonka tulisi uudistaa vanhoja tapoja? Jos emäntä kirjoittaa todistukseen epäedullisia asioita, ei tällä paperilla ole mitään käytännöllistä merkitystä, sitä ei näytetä koskaan. Mutta asia on vielä kertomatta. — Liina muuttaa ensi kuussa, hän vaatii palkankorotusta joka kuukausi ja näkyy halveksivan meitä perinpohjin.
— Etköhän erehdy? Liinahan on ollut kiltti ja ystävällinen koko ajan.
— Kehitys ei käy tässä maailmassa aina tasaisesti. Kun koulupoika saa ylioppilaslakkinsa, muuttuu hän muutamassa hetkessä mieheksi, nainen tulee äidilliseksi heti lapsen synnyttyä ja siivo, nöyrä kotiapulainen muuttuu suunsapuhtaaksipuhuvaksi, epäluotettavaksi viholliseksi heti irtisanomisen jälkeen.
— Eivätkö he pelkää huonoa todistusta?
— Sitä heidän ei tarvitse tehdä. Todistukset eivät merkitse mitään. Luotettavimmat tiedot saa emäntä puhelimitse edellisestä paikasta. Silloinkin on oltava varovainen, sillä entinen emäntä on tavallisesti harmissaan palvelijalle, joko irtisanomisen tähden tai jostakin muusta syystä.
— Kun valitset kotiapulaisesi, panet liian paljon arvoa todistuksiin, terveyteen, ikään y.m. ulkonaisiin seikkoihin, sen sijaan, että iskisit ytimeen.
— Mutta mikä on palvelijan ydin?
— Heidän sielunelämänsä, henkinen kehityksensä, järjen laatu ja nopea tajunta. Ruumiinpainosta on otettava selko. Hänen tulee painaa 50 ja 80 kilon välillä. Muuten aine ei ole tasapainossa normaalin hengen kanssa.
— Rakas Konrad, etkö hankkisi minulle noin 65 kiloa kotiapulaista?
— Jos voin auttaa sinua niin vähällä, teen sen mielelläni.
— Etkö löytäisi piikaa, oikeata piikaa?
— En luule, että niitä enää on. Mutta kiltin maalaistytön hankin. Liina keitti niin hyvää artisokkakeittoa. Etkö voisi sopia hänen kanssaan?
— Hän ei hyväksy meitä eikä katso meitä suopein silmin. Sinä et kuullut, mitä hän sanoi. Pesupöydän huono asukin on minun syyni, vaikka sen korjaaminen kuuluu talon isännälle, ja sinäkin myöhästyt aterioilta — — —.
— No, uskonhan minä. Ole hiukan kärsivällinen, niin selvitän asian. Miehet punnitsevat asioita monipuolisemmin ja tekevät perusteellisempaa työtä, siksipä tulos onkin parempi. Hankin sinulle aarteen, jommoisesta et ole uneksinutkaan.
— Olen sanomattoman kiitollinen, jos pidät sanasi. Minä en luota enää itseeni, enkä todistuksiin ja suositteluihin. Ehkäpä sinä onnistut paremmin.
Parin viikon perästä kutsui lehtori Teklan huoneeseensa.
— Nyt saat nähdä, mihin järjestelmällinen työ on johtanut. Tiedäthän, että Pohjanmaalla on Suomen vakavin ja kunnollisin väestö. Luontokin karaisee siellä, pitkät talvet synnyttävät sitkeän ja kestävän luonteen ja revontulet ja kesäöitten kirkkaus selvittävät aivot. Kaupunkeihin ja tehdaspaikkoihin kokoontuu aina turmelusta. Sentähden päätin hankkia palvelijan maaseudulta, hiljaisilta lakeuksilta, joissa tasaiset joet virtaavat merta kohti. Mietin ensin härmäläisiä, he olivat tosisankareita vapaussodassa.
— Puukkojunkkarittaria! Kuinka sellainen sopisi keittäjättäreksi, jonka aina täytyy käsitellä veitsiä ja lihakirvestä?
— Senpätähden he juuri osaisivat käyttää veistä. Mutta Härmä on liian lähellä rautatietä. Sitten muistin, että minulla on tuttu nimismies Vetelissä. Kirjoitin hänelle tarkalleen vaatimukseni ja hän vastasi löytäneensä neljä tyttöä, joista jokainen täytti ehdot. Sähköitin että lähettäköön sen, jolla on nopein tajuntakyky. Joka nyt tuleekin.
— Mitenkä hän sen sai selville?
— Hän asetti pöydälle parikymmentä erilaista esinettä ja antoi tyttöjen vuoroon katsella niitä kolme sekuntia. Sillä, joka tämän jälkeen muisti luetella enin niistä, oli tietysti paras tajuntakyky. Ja se oli Josefiina Alapirtti, Ylä-Vetelistä.
— Minusta olisi tärkeämpää, että hän osaisi valmistaa kelvollisia kastikkeita.
— Hän tajuaa opetuksesi nopeasti ja varmasti. Kuule nyt, minkälainen hän on. Nimikin on tosireilu. Josefiina Alapirtti! Jos olisin pankkimies, antaisin varmasti luottoa sellaiselle nimelle. Sitäpaitsi hän on rehellinen, ahkera ja terve tyttö.
— Mitenkä sen tiedät?
— Pyysin nimismiestä hankkimaan sellaisen. Hän on suuri ihmistuntija ja pahantekijöiden vangitsija. Hän tuntee ihmiset vainullaan. Tämä Josefiina on hiomaton timantti. Hän ei ole oppinut, mutta ei myöskään tärveltynyt. Jylhä pohjolan luonto on hänen kasvattajansa ja hedelmälliset vainiot ovat tuudittaneet hänet viattomuuden uneen. Kymmenenvirranmaa on opettanut hänelle elämän taidon.
— Kunhan se olisi opettanut hänet leipomaan mureita korppuja!
— Kaupunkien lika ei ole tahrannut hänen puhdasta mieltään.
— Ehkä hän pitää keittiön puhtaana. Liina ei koskaan pyyhi laseja kirkkaiksi. Entä palkka? Oletko sopinut siitä?
— Tässä näet hänen vaatimuksensa, sanoi lehtori ojentaen nimismiehen kirjeen Teklalle, joka luki:
"Vuosipalkka: 1,000 markkaa rahapalkkaa, kahdet kengät, kilo lampaanvilloja, kaksi kokonaista paitaa ja kaksi joissa on rohtiminen alapuoli, musta kirkkohame, kotikudottu pumpulihame, 2 pääliinaa, toinen ostoliina ja toinen kotikutoinen, sarkaa 3 metriä ja vapaa viikko marraskuussa."
Tekla purskahti itkuun ja nyyhkytti:
— Oletko todella suostunut tähän? Mistä minä saan rohtimisen alapuolen ja lampaanvilloja? Hänellähän on hirveät vaatimukset. Ihme ettei hän vaatinut kotona valettuja talikynttilöitä tai karvalankaraanua.
— Rauhoitu, Teklaseni, tietysti hän tyytyy kun saa saman rahapalkan kuin kaupungin tytöt. Hän on nyt tottunut maalaisten tapoihin, mutta kyllä hän pian kotiutuu meidän oloihin.
— Kuinkahan hän osaa matkustaa yksin?
— Pohjalaiset ovat tottuneet matkustelemaan. He pistäytyvät
Ameriikassa yhtä helposti kuin me Oulunkylässä. Huomenna hän on täällä.
— Kiitos sitten, rakas Konrad, vaivoistasi. Kaikkihan näyttää hyvin lupaavalta.
— Ole aivan huoleti. Nyt ovat palvelijahuolesi lopussa.
— Ehkäpä meidänkin taloomme tulee rauha, sanoi Tekla mennessään keittiöön.
Täällä Liina odotti lähtövalmiina, sillä Tekla oli järjestänyt niin, etteivät entinen ja uusi palvelija tapaisi toisiaan. Varovainen emäntä ei jätä koskaan eroavalle palvelijalle tilaisuutta puhua suutaan puhtaaksi uudelle tulokkaalle. Yläkerran Tilta ja vastapään Hilma kertovat tosin aikaa myöten perheen salaisimmat asiat, mutta näin voitetaan joka tapauksessa aikaa.
Liina, joka oli ollut kamala ja saboteeraava irtisanomisesta asti, oli nyt hyvin tunteellinen. Hän pyysi poikien valokuvia ja lupasi tulla tervehtimään.
— Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, mitä minä olen rikkonut herrasväkeä vastaan, pyysi hän liikutetulla äänellä.
— Minä toivon, että Liina nyt saa paremman paikan, sanoi Tekla.
— Näin hyvää herraa minä en saa milloinkaan, mutta rottinki on kurja. Minä olen sitä kärsinyt tämän ajan, piiskatkoon uusi palvelija nyt sillä peitteitä, jos haluaa. Ja torikassi on turhanpäiväinen. Terveisiä Ilma-neidille. Tässä on kirja, jonka hän lainasi. Minä tulen ensi pyhänä sanomaan hyvästit hänelle. Kiitoksia kaikesta — markariinista ja muusta. Uudessa paikassa eivät kuulu olevan saitoja.
Liina oli puhunut jäähyväissanansa ja lähti, erinomainen todistus laukussaan.
Teklalla oli koko iltapäivä aikaa järjestellä keittiössä, merkitä vahingot ja koettaa parantaa epäkohtia. Hän huokasi huolissaan huomatessaan, että täytyi ostaa koko joukko tarvekaluja. Lotta oli huolehtinut että vähitellen hankittiin, mitä puuttui. Nyt jätti jokainen poistuva palvelija talon rappiotilaan.
Sitten hänen katseensa kirkastui. Nythän läheni poikki Suomen uusi kunnollinen palvelija. Tämä ajatus antoi hänelle uutta tarmoa ja toivoa.
Seuraavana päivänä saapui Josefiina Alapirtti. Hän oli hauskan näköinen, verevä tyttö, maalaisessa asussa.
Koko ensimäinen päivä kului neuvomiseen ja kotiutumiseen. Tekla oli ihastunut, sillä Josefiinalla oli todellakin nopea tajuntakyky, sitäpaitsi hän oli siisti ja perinpohjainen töissään. Kaasukeittiön käyttö epäröitti häntä aluksi.
— Kuka olisi uskonut, että tyhjää voi polttaa! Hanasta tunkee hajua ja sitä poltetaan. Palaahan lantakin, mutta luonto panee vastaan, kun pitää keittää ruokaa pelkällä hajulla.
Pöydän kattaminen oli monimutkainen tehtävä. Josefiina ei ymmärtänyt veitsenalustojen käyttöä, vaan asetti veitset ja haarukat lautasia vastaan. Hän levitti lautasliinat tuoleille päälleistuttaviksi ja puurovatiin hän asetti kupillisen sulatettua voita ja lusikat säteittäin ympärille. Leipäviipaleet olivat niin paksuja, että koko leivästä tuli ainoastaan kuusi viipaletta.
Ensimäisenä aamuna hän seisoi jo kuudelta lehtorin sängyn vieressä tarjotin käsissä ja niiasi niin että kahvi läikkyi vadeille.
— Voi, Josefiina, tämä on ainoa päivä, jolloin lehtori saa nukkua aamulla, nuhteli Tekla. — Muutenkin täällä herätään vasta seitsemältä ja kahvi on katettava ruokapöydälle.
Josefiina oli niin onnettoman näköinen, että lehtoria säälitti. Hän kiiruhti keksimään lohdutuksen ja sanoi:
— No, ei mitään. Pian Josefiina tottuu talon tapoihin. Josefiinalla on keisarillinen nimi, se on sama kuin Napoleon I:n puolison.
— Meillä on keisarinna palveluksessa, sepä komeaa! huusi Mauri viereisestä huoneesta.
— Ehkä keisarinna tuo meillekin kahvia, koska hän on suvainnut herättää koko hovin? lisäsi Eljas unisena.
Josefiina oli ollut juhlallisen totinen tulostaan asti, mutta nyt hän laski tarjottimen pesupöydälle, istuutui tuolille Teklan kureliivin päälle ja kajahutti raikuvan naurun.
Lehtori kuiskasi Teklalle:
— Kyllä tästä vielä tulee hyvä. Timantti on varovasti hiottava.
Minusta hänen naurussaan kaikuu koskiemme jyrinä.
Josefiina tai Keisarinna, joksi pojat häntä kutsuivat, kotiutui pian taloon ja kaupunkilaisten tapoihin. Hänellä oli taipumusta ruoan laittoon ja muukin työ sujui reippaasti.
Jonkun päivän kuluttua hän ryntäsi Teklan luo puhuen hätäisesti:
— Keittiössä on ylhäinen sotaherra. Hän tahtoo kellarin avainta.
— Mitä ihmettä hän meidän kellarissamme tekee? kysyi Tekla ihmeissään.
— Hän sanoo olevansa puumies. Mitä se semmoinen on?
— Ahaa, nyt käsitän. Hän on palokuntalainen, joka kantaa halot kellarista keittiöön. Josefiina antaa hänelle puukellarin avaimen.
— Ei ikinä sitä herraa voi panna sellaiseen työhön. Hän on komea kuin entinen Vaasan kuvernööri, iso muhkea mies. Saappaat kiiltävät ja hiukset ovat kauniilla jakauksella ja leveä sillä on nahkavyö, jossa on solki. Käskenkö minä sisään?
Teklan täytyi mennä keittiöön selvittämään asiaa.
Mies oli Pärkreeni, palokuntalainen, joka iltasilla kantoi Sevisten puita keittiöön. Hän oli iloinen, puhelias mies ja lumosi Josefiinan täydelleen. Hän lupasi näyttää tälle palotornin ja kuvasi, viidennen kahvikupin ääressä, vaarallisia tulipaloja, sankarillisia hengenpelastuksia ja elämää paloasemalla.
Josefiinan elämä sai uuden sisällön. Hän vietti vapaahetkensä katsomassa palokunnan harjoituksia, sillä Seviset asuivat lähellä palotornia. Hänestä nämä komeat, reippaat ja notkeat miehet olivat toista jalompaa rotua kuin muut. Puku ja hengenvaarallinen toimi antoivat lisää loistoa näille hurmaaville sankareille.
Jollain merkillisellä tavalla, joka on palvelijoitten salaisuus, hän tutustui moneen palokuntalaiseen. Ensimäinen seuraus oli puvun vähittäinen muuttuminen. Ilman hattua oli mahdoton esiintyä niin hienossa seurassa. Joskin hän yhä enemmän alkoi muuttua helsinkiläiseksi, niin toistaiseksi hän oli sekava välimuoto. Hame leikattiin lyhyeksi, vaikka kuosi muuten oli maalainen, sukat olivat läpikuultavat, mutta kengät olivat entiset veteliläiset rasvanahkaiset. Ruohonvihreä hattu oli takaraivolla, Josefiina kun ei keksinyt vetää sitä silmille, ja isoja käsiä peitti puolivalkoiset käsineet.
Vietettiin lehtori Sevisen syntymäpäiviä. Juhlallinen kahvipöytä oli katettu valmiiksi ja sali oli täynnä sukulaisia ja työtovereja. Tekla puheli rauhallisena rehtorin rouvan kanssa, nyt ei enää voinut sattua harmia kahvitarjoilun suhteen.
Pojat olivat huoneessaan, kun Josefiina ryntäsi sisään puhuen kiihdyksissään:
— Kuuletteko, pojat? Koko palokunta on hälyytetty. Vastapään Hilma sanoi, että iso kivimuuri palaa Ratakadun päässä.
— Hei, mennään katsomaan, Mauri, tule mukaan, Keisarinna! huudahti
Eljas.
— Kuka täältä pääsee, kun talo on kukkurallaan vieraita. Ettekö te veisi kahvia pöydälle, se on jo valmiiksi keitettyä. Kun se on selvää, niin kaatakaa tuohon kiiltävään pannuun. Minä laitan teille huomenna niin hyviä pannukakkuja että ne sulavat suussa, mairitteli Josefiina.
— Silloin me jäädään tulipalosta osattomiksi, sanoi Mauri.
— Tehän olette ikänne nähneet tulipaloja. Minä olen nähnyt vain kaksi latoa ja pienen torpan palavan maalla, eikä siellä ollut sellaista tiaatteria kuin täällä. Kun on ruiskut ja tikapuut ja palokunta.
— Keisarinna parka, minä autan sinua ja Mauri myöskin, sanoi Eljas myötätuntoisena.
— Rouva käski ostaa palasokeria ja se unohtui, kun tuo Pärkreeni juuri tuli puita tuomaan. Pankaa, hyvät pojat, jauhosokeria, kyllä se kelpaa, sitä on keittiön nurkkakaapissa. Nyt minä lähden ja kiitoksia paljon avustanne, ja Josefiina kiisi portaita alas niin, että vihreä hattu heilahti toiselle korvalle.
Pojat veivät kahvipannun pöytään ja täyttivät sokeriastiat pussista, jonka heti löysivät. Kupit he järjestivät niin, että ne muodostivat isän nimen alkukirjaimet. Sitten Mauri ilmoitti äidille, että kahvi oli pöydässä.
Vieraat istuutuivat ison pöydän ääreen, äiti täytti 18 paria kuppeja ja lähetti sokerin ja kerman kiertämään.
— Anteeksi, Tekla, kuului rehtorin rouvan terävä ääni — kahvi maistuu hiukan omituiselta.
— Minun kahvini on myrkytetty, kirkaisi laulunopettaja.
— Tekla on niin henkevä, että nämä aineelliset asiat jäävät häneltä huomaamatta, pisteli anoppi.
— Suola on tosin halvempaa, mutta minä juon ennemmin kahvini pelkän kerman kanssa kuin ison suola-annoksen sulostuttamana, sanoi Amalia-täti työntäen kuppinsa kauas luotaan.
Tekla maistoi kauhuissaan "sokeria" ja alkoi pyytää anteeksi, sillä pojat olivat tuoneet erehdyksessä suolaa pöytään. Hän ryntäsi keittiöön huutaen Josefiinaa.
— Josefiinalla oli asiaa ulos, hän ei ole kotona, sanoi Eljas.
— Menikö hän sokeria ostamaan?
— Hän pistäytyi vähän tulipalossa.
— Onko nyt aika ajatella huvittelemista? Onnettomat pojat, tekö täällä askartelette? Keittäkää nyt heti uutta kahvia. Ilmankin piti olla pankissa. Enhän minä voi jättää vieraitani pitkäksi ajaksi.
Tekla täytti pannun vedellä ja neuvoi poikia keittämään.
— Tehän olette partiolaisia. Peskää nyt kupit ja toimittakaa kaikki täsmällisesti.
— Kyllä me selviydytään. Hyvä, etteivät Amalia-täti ja koko opettajalauma tulleet suolatuiksi, silloinhan he kestäisivät iän kaiken, sanoi Mauri.
Tekla ja lehtori koettivat puhella kuin koneet, etteivät vieraat väsyisi odotukseen, mutta useat olivat hyvin happamen näköisiä.
— Nyt vesi kiehuu. Sitä se ei tavallisesti tee, kun seisoo vieressä ja odottaa. Paljonko äiti sanoi, että tähän on pantava kahvia? kysyi Mauri kaasukeittiön ääreltä.
— 16 oli se luku, mutta mikähän se mitta oli, vastasi Eljas.
— Desilitraa he aina käyttävät, arveli Mauri ja kaatoi 16 kukkurallista desilitraa pannuun.
Kun Tekla kaatoi mustaa, sakeaa velliä kuppeihin, niin hänen sydämensä vuosi ylitse. Hän peitti kasvonsa käsillään, juoksi makuuhuoneeseen ja sulki oven sisäpuolelta, eikä hänen mielensä sanottavasti rauhoittunut, kun hän kuuli anopin läpitunkevan äänen sanovan:
— Merkillistä, että Tekla on antanut palvelijalleen vapaata juuri tällaisena päivänä. Odottakaa hiukan, niin minä keitän tästä hyvää kahvia lisäämällä tarpeeksi vettä. Rakas miniäni on luotu korkeampia päämääriä varten kuin kodin emännäksi.
Johon lehtori lisäsi:
— Äiti keksii aina avun ajallaan. Minulle nämä omituiset tapahtumat ovat arvoituksellisia. En tahtoisi kuitenkaan olettaa, että joku ilkeämielisyydessään on tahtonut häiritä juhlahetkeä.
Kun Tekla seuraavana aamuna tapasi kotiapulaisensa, sanoi hän hillitysti, sillä hän oli oppinut käsittelemään keittiöväkeä varovaisesti:
— Oliko Josefiinasta sopivaa mennä katsomaan tulipaloa juuri vieraitten ja kiireen aikana?
— Pojathan ne käskivät menemään, ja kun minäkään en ole käynyt "elävissä" moneen aikaan, niin minä ajattelin, että hyppäänhän edes tätä katsomaan. Yöllä minä näin niin ihmeellisen unen. Oli niinkuin vaahtopää hevonen huutaisi että: "lähde Ylä-Veteliin, lähde Ylä-Veteliin!" ja minä heittäysin maahan suulleni ja se poltti kuin tuli, vaikka maa oli kuuran peittämä. Unikirjassa lukee, että hevonen tietää iloa, joka tulee surun perästä, mutta tietääkö rouva mitä ne sanat tietävät?
Tekla meni pois peläten, että Josefiina tottelisi vaahtopäähevosen käskyä.
Nyt kului aika verrattain onnellisesti lehtorin perheessä. Tulipalot olivat merkkitapauksia ja Pärkreeniä hoidettiin suuremmalla huolella ja huomaavaisuudella kuin vaatimatonta lehtoria. Työt sujuivat hyvin ja keittiö oli aina puhdas ja siisti ja paras kaikesta — ystävällinen suhde vallitsi perheen jäsenten kesken.
— Luulen, että Josefiina on kiintynyt meihin, hän on aivan kuin todellinen perheen jäsen, sanoi Tekla miehelleen.
— Meidän sivistyneiden velvollisuus onkin rakentaa siltaa eri kansanluokkien välille. Kotiapulaisemme ovat lähinnä meitä ja heistä on aloitettava. Koeta sinä, Tekla, voittaa tämän pohjolanlapsen rakkaus, se ei ole koskaan pettävä. Tunnetko vielä juopaa teidän välillänne? kysyi lehtori.
— Ehkä hiukan vielä, sanoi Tekla, joka tunsi makunsa eroavan Josefiinan mausta, ainakin tulipaloihin nähden. — Mutta luulen, että todella olet onnistunut hankkimaan meille uskollisen palvelijan.
Kerran illalla tuli Eljas Teklan luo sanoen:
— Keisarinna itkee keittiössä, kun sillä on viisi lasta ja perhe.
— Mitä sinä sanot? Kenellä on viisi lasta?
— Pärkreenillä. Keisarinna ei tietänyt siitä, ennenkuin minä satuin kertomaan, että Pärkreenska on ollut meillä apulaisena suursiivouksessa. Tule, äiti, keittiöön, minun pitäisi saada evästä retkeilylle, mutta Keisarinna inhoo vain koko miessukua ja sanoo että "valkoiseksi rapattu hauta on täynnä kuolleitten luita". Sillä hän tarkoittaa Pärkreeniä.
Tekla tapasi Josefiinan vetämässä entisiä harmaita sukkiaan jalkoihinsa. Kyyneleet virtasivat runsaina kuin Pohjanmaan kymmenet virrat. Teklan nähtyään hän alkoi nyyhkyttää ja puhua:
— Sanoivat jo Vetelissä, että helsinkiläiset puijaavat maalaisia. Minä en uskonut, en. Mutta nyt en vedä jalkoihini noita sukkia, jotka ovat kuin kartiinit. Pärkreeni on kuin muutkin miehet, — vaimo ja viisi lasta! Hullu minä olin, kun leikkasin tämän ruudullisen hameen näin lyhyeksi. Nauraa ja juo kahvia tuntikausia. Eilenkin työnsin viimeisen piparkaakun sille. Enkä minä hänestä välitä, vaikka polvillaan pyytäisi.
— Josefiina rauhoittuu nyt. Onko Berggrén narrannut tai uskotellut olevansa naimaton?
— Tässä on sen pelaaminen selvästi näkyvissä. Mitä tämä on muuta kuin narraamista ja tahallista sokaisemista?
Josefiina ojensi sinikantisen vihon Teklalle, joka luki osoitetusta paikasta:
Joseviinallen.
"Aurankuka sininen, taivas
On saman värine Se
Muistuttavi sinua älä unohta
Koskan minua vaika
Olisin jo kuolleena.
Jos voisin mä Lintuna litää
Jos voisin Tähtenä kitää niin
Laulaisin aikasi Iloksi ja
Loistaisin Elosi valoksi.
Hetken Ystävä P-i."
— Mutta tämähän on vain tavallinen muistoruno. Berggrén on kirjoittanut sen, mikä sattui muistumaan mieleen.
— Viiden lapsen isän ei tarvitse kutsua pohjolaista tyttöä aurankukaksi, ja muistakoon häntä oma akkansa, kun hän makaa kuolleena, joka on synnin palkka, nyyhkytti Josefiina.
— Onko hän houkutellut Josefiinaa johonkin?
— Vei palotorniin ja näytti kaiken maailman ihannuuden. Sieltä näkyi meri ja Nikolainkirkko ja Rietriksperin epiteemi ja piti kiinni käsivarresta kun tuuli ja hattua piti varjella. Jo ensi näkemältään sanoi että: "ovatpahan koreita nämä Pohjanmaan tytöt".
Tekla koetti rauhoittaa Josefiinaa puhumalla miesten ajattelemattomuudesta ja antoi hänelle vapaan illan, jonka tämä käyttikin mennäkseen Pelastusarmeijan kokoukseen.
Myöhemmin tuli Pärkreeni puita kantamaan. Tekla päätti puhua hänen omalletunnolleen.
— Onko Berggrén onnellinen vaimonsa kanssa? aloitti hän varovaisesti.
— En minä enää ole siinä iässä, että minä olisin onnellinen, mutta kyllä minä olen tyytyväinen. Liinu on hyvä ihminen, eikä toraile turhia, vastasi Pärkreeni.
— Mitä Bérggren sanoo sellaisesta miehestä, jolla on hyvä vaimo, mutta joka kuitenkin liehakoi nuoria tyttöjä?
— En minä ole sattunut sellaista tuntemaankaan.
— Berggrén on rehellisen näköinen, mutta onkohan omatunto aivan puhdas tämän Josefiinan suhteen?
— Mihinkä rouva nyt tähtää? Enhän minä, viiden lapsen isä, enää sellaista hupsuttele. Tässä on kellarin avain, puulaatikko taisi tulla liian täyteen.
— Ei pidä leikkiä nuoren tulisen pohjantytön tunteilla. Josefiina ei tietänyt, että Berggrén oli naimisissa.
— Enhän minä sitä ole salannut, mutta kun sormus kuluu työssä, niin minä jätän sen kotiin.
— Se on pahasti tehty.
— Onko tämä Josefiina nyt rakastunut minuun? kysyi Berggrén uteliaana.
— Minä olen pahoillani, jos Berggrén tahtomattaankin on tullut voittaneeksi vilpittömän tytön hellät tunteet. Mitä nyt on tehtävä?
Pärkreeni raapi korvallistaan.
— Eiköhän tuo tyytyisi toiseen palokuntalaiseen?
— Pärkreeni koettaa järjestää asiat Josefiinan kanssa hienotunteisella tavalla, ilman että hänen naisellinen luontonsa loukkaantuu.
— Eikö rouva voisi paremmin puhua kuin minä? kysyi Pärkreeni levottoman näköisenä. — Josefiina taitaa olla hyvin hienotunteinen tyttö?
— Kaikki nuoret tytöt ovat kuin mimosakukat. Kun niitä lähentelee varomattomasti, niin ne sulkevat terälehtensä.
— Vai sellaiset? Liinu ei semminkään ole koskaan sulkenut terälehtiään. Ehkä rouva — — —.
— Jokaisen täytyy itse korjata tekemänsä vahinko. Berggrén koettaa saada Josefiinan järkiinsä, muuten hän polttaa puurot pohjaan ja pieksee sänkyvaatteet piloille, niinkuin hän teki tänäpäivänä.
— Kyllähän minä yritän, koska rouva niin tiukasti vaatii, vaikka ei meitä ole opetettu sammuttamaan tällaista tulipaloa, sanoi Berggrén.
Tekla ei tietänyt, mitä keinoja Pärkreeni käytti, mutta Josefiina tasaantui entiselleen. Hän oli iloinen, teki työtä, juoksi tulipaloissa ja lauloi keittiössä kilpaa perunakattilan kanssa.
Viikkoa ennen maalle muuttoa tuli Josefiina Teklan luo sanoen:
— Minä en tulekaan herrasväen kanssa maalle.
Maailma pyöri Teklan silmissä.
— Mitä Josefiina sanoo? Mehän olemme puhuneet maalle menosta viikkokausia. Kuinka Josefiina näin myöhään puhuu muutosta?
— Täällä sanovat, että nykyään on irtisanomisaika vain 8 tuntia. Nyt on vielä viikko maalle menoon.
— Eikö Josefiina viihdy meillä?
— Minulle on toimitettu toinen paikka.
— Kuka sen toimitti?
— Pärkreenin serkku, joka on myöskin palokunnassa. Minä joudun palomestarin luo, Josefiinan silmät loistivat onnesta ja ylpeydestä.
— Saako Josefiina suuremman palkan?
— Eipä juuri, mutta siellä ei ole lapsia ja pyhänä voi käydä kaupungissa. He asuvat saaristossa, tässä lähellä. Menenhän nyt koettamaan. Pärkreenin serkku kehui sitä hyväksi paikaksi.
— Onko tämä serkku naimaton? Ehkä hänelläkin on viisi lasta?
— Ei ole. Pärkreeni pyysi minua nimipäivilleen, silloin kuin hän katui, ja siellä oli se serkku. Hänellä on kaunis jakaus vasemmalla syrjällä päätä, kiiltävät saappaat ja nahkainen vyö, jossa on solki.
— Niin, niin — komea kuin Vaasan entinen kuvernööri. Minä toivoin että Josefiina olisi kiintynyt meihin pitemmäksi aikaa.
— Herrasväki on ollut ystävällisiä, enhän minä valita kohtelua, mutta paistinuuni polttaa alta ja jättää yläpuolen raa'aksi. Lehtori on oikeen hyvä herra ja tietää entiset asiat, mutta ei nykyisiä päivällisaikoja. Ja kyökin korkkimatto on niin kulunut, että hävettää parempien tuttujen tullessa.
— Milloinka Josefiina tahtoo muuttaa? kysyi Tekla nopeasti, sillä hän huomasi, että suunpuhtaaksipuhumisen aika oli käsissä.
— Tämän toukokuun minä olen loppuun asti. Saahan rouva uusia toimistosta vaikka kuinka paljon.
— Kyllähän niitä saa, sanoi Tekla alakuloisesti. Hän tiesi, että kesäkuun alussa oli vain huonoja palvelijoita vapaana, jos ylipäänsä voi saada ketään, joka tulisi maansydämeen kesäksi. Vapaat palvelijat olivat enimmäkseen sellaisia, jotka eivät olleet tahtoneet seurata isäntäväkeään maalle.
— Minä pyytäisin todistusta, sanoi Josefiina keittiön ovelta.
Teklalla oli kova edessä, kun hänen täytyi odottaa lehtorin verkkaisen aterian loppumista, ennenkuin uskalsi kertoa Josefiinan muutosta.
— Mitä pidät Josefiinasta? alkoi hän.
— Minusta timantti on hiottu. Pohjanmaa on luovuttanut meille oikean aarteen, sanoi lehtori.
— Tiedätkö, ketä varten me olemme hioneet tämän jalokiven?
— Lehtori Sevisen kotia varten.
— Ei, vaan palomestarin rouvaa varten. Josefiina muuttaa ensi kuussa.
— Se ei käy päinsä. Meillä on etuoikeus häneen. Minä keksin hänet ja sinä loit hänestä taitavan ruoanlaittajan ja hyvän kotiapulaisen. Kutsu hänet tänne, niin vetoan hänen omaantuntoonsa.
Tekla poistui epäluuloisen näköisenä, mutta lähetti kuitenkin
Josefiinan lehtorin huoneeseen.
— Aikooko Josefiina muutta meiltä? kysyi lehtori.
— Joo.
— Minä kuljetin Josefiinan tänne omaa perhettäni varten enkä toisille.
— Palomestarilla ei ole lapsia. Minä en jaksa enää palvella lapsiperheessä. Se on vihoviimeistä. Niin sanoo Tilta ja Hilta ja Pertta ja kaikki muut.
— Runoilija sanoo, että "lapset ovat kansakunnan uusi kevät", se joka tekee heidän hyväkseen työtä, työskentelee tulevien polvien puolesta ja kylvää jaloa siementä.
— Eipä ne siemenet idä. Minä olen kehoittanut Mauria pyyhkimään jalkojaan ovimattoon, mutta yhä se tulee sisään saappaat kurassa, ja Eljas muistaa varoituksia vielä huonommin. Täällä on sitäpaitsi vain alkoovi palvelijalla, siellä on oma huone.
— Oliko Vetelissä sen parempi?
— Minä olen nyt ihan toinen kuin ennen. Nyt olen oppinut, mitä minun ihmisarvoni vaatii. Sillä vain on ihmisarvoa, joka sen ensin itse itselleen antaa.
— Josefiina on totisesti viisastunut Helsingissä.
— Enkä minä tähän pysähdy. Minä tahdon eteenpäin ja sentähden minä lähden, ja Josefiina poistui, ennenkuin lehtori ehti muodostaa uuden lauseen.
— Puhuitko hänen omalletunnolleen? kysyi Tekla myöhemmin.
— Luulen, että omatunto on muun hiomisen ohella tullut hiotuksi. Ennen muinoin patriarkaalisina aikoina olivat olot ihanteellisia. Isäntä oli kuin isä palvelijoilleen ja emäntä piti heistä hellän huolen. Molemminpuolinen rakkaus vallitsi.
— Muistatko, kun kävimme katsomassa Molière'n "Sievisteleviä hupsuja" Kansallisteatterissa? Siellä herrat antoivat palvelijoilleen selkään niin että suhisi. Olihan se isällistä.
— Tiedät, etten tarkoita sellaista raakuutta.
— Mutta mitenkä minä jaksan hankkia kotiapulaisen kesken kevät- ja muuttokiireitä?
— Ilmoita lehdissä. Vai tahdotko jonkun niistä toisista veteliläisistä?
— En millään ehdolla. Tahdon valmiiksi hiotun kiven, olkoon se sitten timantti tai rapakivi. Toiseksi tahdon kaupunkilaisen, joka on ennen nähnyt tulipaloja ja palokuntalaisia.