III.
OLGA.
Kesä tärveltyi kokonaan. Uusi palvelija kieltäytyi kantamasta vettä kaivosta, vaati liharuokaa, sillä kala oli hänen luontoaan vastaan ja itki iltasilla ikäväänsä. Heinäkuun palkan hän otti etukäteen ja matkusti kuun puolivälissä pois, jättäen kirjeen jälkeensä.
"Rovalen ja toisilen.
Minä tartun kynän että kun minä sytämistyn tähän huusholin päälle, kun on Yksin kuin susi saresa eikä ole Vesijohto vaika Herrala riitää raha ola vapa koko Kesä senku kalasta Haukij ja on vetelä perata eikä ole Seura kun torppanväki joka sylki latian Pääle ja minä otan sen rästi Palkan että kun anan sen matkarahan anteks takasin Päin. Ja male minä en toista kerta mäne eikä Semmose herasväki tykö.
Kunioittamisela pirän Hilta Touru."
Lopun kesää koetti masennettu Tekla tulla toimeen ilman palvelijaa, pienen torpantytön avustamana.
Vasta kaupunkiin tultua hän otti uuden kotiapulaisen, silloin kun oli paljon väkeä vapaana.
Hän sai iloisen hyväntahtoisen tytön ja nautti helpommista oloista.
Kun Olga oli ollut kuukauden talossa, päätti lehtori lähteä rouvineen ja tyttärineen setänsä hopeahäihin. Tekla meni Olgan luo.
— Toivon, että tulette hyvin toimeen meidän poissaollessamme. Olga hoitaa nyt kotia omantunnon mukaan.
— Rouva on aivan rauhallinen. Kyllä minä hoidan talouden ja katson poikia. Voinhan minä leipoa sillä aikaa.
— Ei suinkaan pidä aloittaa mitään erikoisia tehtäviä. Katsokaa vain, ettei sähkö jää turhaan palamaan, kaasuhana on suljettava huolellisesti ja ikkunoihin on pantava pönkät, kun ne ovat auki, muuten ne lyövät rikki.
— Luuleeko rouva minua tuomarin Iitaksi, että minä tekisin sellaista? Minä huolehdin talosta omantunnon mukaan ja vaikka se onkin piian omatunto, niin kyllä se tietää velvollisuutensa.
— Tietysti minä luotan Olgaan, kiirehti Tekla vakuuttamaan. Olga saa kerran kutsua joitakin tuttuja tyttöjä kahville.
— Kiitoksia paljon, minä olenkin velkaa monelle tytölle kahvit. Mutta alakerran Mimmiä en kutsu. Se on sanonut, että minä vehtailen sähkölaitoksen miesten kanssa. Hän ei tiedä eroa kunnollisen seurustelun ja vehtailemisen välillä. Jääköön nyt kotiin. Mutta missä me juodaan kahvit, kun ei ole muuta huonetta kuin alkoovi?
— Saatte istua ruokahuoneessa. Olga pitää huolen siitä, että Eljas joutuu ajoissa soittotunnilleen ja että kumpikin peseytyy aamusilla.
— Sitä he eivät tee minun käskystäni. Saako heille laittaa pannukakkuja?
— Kyllä, tietysti.
Seuraavana päivänä istuivat pojat kahden kesken aterioimassa.
— Pannukakku maistuu paremmalta, kun sen syö suoraan vadilta ja ilman sivistyneitä pöytätapoja, sanoi Eljas.
— Pannukakkuvatsa on paljon raskaampi kuin lihapullavatsa. Mitä me nyt teemme? kysyi Mauri.
— Sanopas, Olga, mitenkä sellaiset pojat, joitten vanhemmat sukulaiset ovat hopeahäissä, viettäisivät vapaan lauantai-illan? kysyi Mauri Olgalta, joka juuri tuli sisään.
— Menkää Hännisille vieraisiin.
— Hännisen pojat loukkasivat meitä kun oltiin pitkäpallosilla. He väittivät, että meillä oli metkuja. Me emme tervehdikään heitä enää.
— Menkää sitten partiopoikain kokoukseen.
— Ei ole kokousta. Ei niitä järjestetä enon hopeahäitten mukaan. Hanki meille joku jännä seikkailu, pako rosvojen käsistä, kaksintaistelu, tai anna meidän pelastaa sinut hengenvaarasta.
— Varjelkoon, en minä sellaiseen käy. Mennään "eläviin" katsomaan toisten seikkailuja, ehdotti Olga.
— Me saamme käydä vain kauhean sivistävissä "elävissä" ja silloinkin vanhempien luvalla, sanoi Mauri.
— Eikä meiltä liikene rahaa sellaiseen, lisäsi Eljas.
— Minä tunnen vahtimestarin "Eldolyyrassa", hän on melkein kuin tirehtööri siellä. Hän voi sanoa, onko kappale sivistävä ja sitä ne tavallisesti ovatkin. Sitäpaitsi hän antaa meille vapaapaikat. Luvan te saatte minulta, joka olen nyt teillä vanhempien asemasta.
— Sinäpä olet poikaa, Olga! Pitkäkin sinä olet kuin mies, imarteli
Mauri.
— Mennään nyt viivana Eldolyyraan, kiiruhti Eljas.
Olgan pukuhommiin meni vielä pitkä aika. Hän leikkasi harsosukista terät ja veti varret varpaisiin asti niin että näkyviin jäi vain ehjää sukkaa. Hiukset käherrettiin vanhalla haarukalla, niin että keittiö haisi palaneille hiuksille. Avokaulainen "vuolee" pusero kiristi täyteläistä yläruumista ja jätti pitkät punaiset käsivarret näkyviin. Lyhyt hame jätti ihailtaviksi luokan muotoiset sääret, jotka tutisivat Olgan astuessa vinoilla ja puoli-irtonaisilla ranskalaisilla koroilla. Hattu, joka oli niellyt kahden kuukauden palkan, olisi sopinut ensiluokan laulajattarelle. Päällystakki oli haalistunut ja epämääräisen puhdas. Viime kesänä se oli ollut hiekanvärinen, verkainen yläluokan takki ja vienyt edellisen talven säästöt.
— Olga on kamalan hieno, äiti ei koskaan ole noin tyylikäs, sanoi
Mauri vilpittömästi ihaillen.
Olga punastui mielihyvästä ja kaatoi poikien takeille pirtulle tuoksuavaa hajuvettä.
Eldolyyrassa tavattiin vahtimestari Hattaranheimo. Hän vakuutti että tämänviikkoinen kappale oli erinomaisen sivistävä. Siinä nähtiin uusimmat rosvojen kiinniottamistavat ja ameriikkalaisia pilvenpiirtäjiä ja lopussa näkee, kuinka uskollinen rakkaus antaa kaikki anteeksi rakastetulleen.
Sitten hän antoi vapaaliput kaikille ja pyysi heidät näytännön loputtua raittiusjuhlaan Hesperiaan.
Eljas epäröi vähän tätä viimeistä ehdotusta, mutta Mauri ratkaisi asian sanoen:
— Isähän aina sanoo, että meistä täytyy tulla raittiita poikia, ja tämä edistää sitä varmaan aikalailla.
Näyteltiin jännittävää kappaletta. Pankkeja ryöstettiin, poliisit hyppäsivät ilmalaivoista pikajunien katoille ja rohkea tyttö pelasti lapsen palavasta talosta hyppäämällä korkealta räystäältä sähkölangoille. Kun sitten nuori lordi nai kevytmielisen, kurjuuteen joutuneen tanssijattaren, niin Olgan kyyneleet vuotivat vuolaana virtana pitkin poskia.
— Neidillä on hellä sydän, sanoi miehen ääni heidän vieressään.
— On ylentävää nähdä, että tässä syntisessä maailmassa on jaloja ihmisiä. Mahtaa ne loordit olla toista maata kuin nämä suomalaiset herrat, eivät halveksi köyhää tyttöä, eivätkä ole ylpeitä, yleistytti Olga näkemänsä.
— Saanko esittää itseni? Nimeni on Eetvartti Salontaus, minä olen sähkömonttööri, sanoi nuori mies ojentaen kätensä.
— Minä olen Olka Lehtinen, sanoi Olga vienosti hymyillen.
— Katsokaa nyt tuota apinaa, näettekö, mitenkä se lypsää lehmää? keskeytti Eljas.
Näytännön loputtua olivat Olga ja Salontaus niin hyviä ystäviä, että jälkimäinen päätti tulla mukaan Hesperiaan juhlimaan.
Hattaranheimo oli happamen näköinen, kun Olga esitteli uuden tuttavansa, mutta tyytyi seuraansa kun Olga nimitti häntä "tirehtööriksi". Samalla kohosi Salontauskin insinööriksi.
Hesperiassa löysi Olga uusia tuttavia, niin että heitä lopulla oli 8 henkeä kahvipöydän ääressä.
Keskustelu oli vapaata ja vilkasta. Sukkeluuksia sateli ja Olga nauroi niin, että hiusneulat tippuivat puseron aukosta sisään.
Juotiin kahvia ja limonaatia ja jotakin nestettä, jota Hattaranheimo tarjosi povitaskussa olevasta pullosta. Sitä kutsuttiin monella nimellä: "tarinavesi, korvenkyynel, vapausjuoma, heimokansantervehdys j.n.e."
Raittiuspuheita kuunneltiin hartaasti.
— Kyllä se kieltolaki oli suuri siunaus maalle ja kuitenkin siitä täytyi käydä sitkeä taistelu, ennenkuin se hyväksyttiin, sanoi Salontaus.
— Mitä kansa tahtoo ja mikä on sen luonnollinen oikeus, sen se ajaa perille vaikka vuoren läpi, lisäsi toinen seurasta.
— Ei mikään minua liikuta niin kuin kevätiltana ylentävien puheiden kuunteleminen luonnonhelmassa, sanoi Olga, joka innostui helposti.
— Tai torvisoitto, joka kaikuu lahdelta lahdelle ja väräjää yli kaupungin, sanoi Hattaranheimo.
Juhlan pääjärjestäjä alkoi isänmaallisen laulun, johon yleisö otti osaa.
Salontaus otti Olgan ja toisella puolella istuvan tytön kädet omiinsa, löi niillä tahtia ja lauloi raikuvalla äänellä.
Mauri ja Eljas heittelivät rannassa voileipiä, juotuaan ensin neljä pullollista limonaatia mieheen.
Myöhään illalla käveli Olga kotiin käsikoukkua tirehtöörin ja insinöörin välillä. Molemmat herrat hoipertelivat vahvasti.
— Nämä aatteelliset juhlat ovat aina arvokkaampia kuin tavalliset huvitilaisuudet, jotka ovat tyhjiä ja ilman syvempää sisällystä. Nyt sen sijaan olemme saaneet nauttia ylentävistä puheista, laulaa pyhät tunteemme täyteläisistä rinnoistamme ja ylentää mielemme kansallisille ihanteille, puheli Hattaranheimo kiertäen käsivartensa Olgan vyötäisille, mutta veti sen heti pois, sillä Olga nipisti kynsillään.
— Nyt tunnen että meillä on yhteinen isänmaa, yhteinen Helsinki ja yhteinen Hesperia, yhtyi Salontaus tunnelmaan.
— Ja yhteinen Olga, kuiskasi Mauri Eljakselle.
— Ja joka paikassa vallitsee suuret aatteet ja kansannousu, tai aatteittennousu ja suuri kansa, tai kansanaatteet ja suuri nousu, jatkoi Salontaus.
— Matka tulee kamalan pitkäksi, kun te kuljette joka puolella katua, sanoi Mauri.
— Juostaan me edellä kotiin, minä olen perin uninen, ehdotti Eljas.
Pojat jättivät hyvästelemättä tunteellisen seuran ja juoksivat suorapäätä kotiin.
Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, nukkui koko joukko kello 11:een asti.
Pojat lähtivät, syötyään pannukakkuaamiaisen, Ruokosten poikien kanssa retkelle.
Olga soitti tuntikausia puhelimella tuttavilleen, kertoi edellisen illan tapahtumat ja kutsui iltapäiväksi kahville.
Hän oli kerran palvellut sellaisessa talossa, jossa palvelijat eivät saaneet käyttää puhelinta. Se oli ollut sietämätön aika, vaikka paikka muuten oli hyvä. Hänen henkinen elämänsä oli tukehtua ja mieli katkeroitui, etenkin kuullessa muitten iloisesti puhelevan ja nauravan puhelimessa. Pahinta oli, kun herra oli puhelimessa silloin kuin joku tuttava tietämättömyydessään soitti Olgalle. Sillä herra sanoi aina että "meidän kotiapulaisellemme ei saa soittaa muuta kun silloin, kun henki on kysymyksessä". Tuttavat vieraantuivat ja moni hauska tilaisuus meni nenän ohi. Hän tunsi olevansa yhteiskunnan hylkiö ja tuttavat säälivät häntä.
Tästä kokemuksesta hän oli viisastunut niin, että hän nykyisin asetti puhelimen rajattoman käytön ehdoksi paikkaanastumiselleen.
Puhelujen jälkeen hän lainasi Teklan albumista valokuvia omansa täytteeksi. Sitten hän kattoi hienon kahvipöydän herrasväen tapaan, asettaen keskelle pöytää kristallimaljakon täynnä itse valmistamiaan nelivärisiä paperiruusuja.
Kaikki oli järjestyksessä, kun pojat tulivat kotiin.
Olga kattoi keittiön pöydälle aamulla paistamiaan pannukakkuja.
— Minusta pannukakut olivat minun nuoruudessani parempia kuin nykyjään, sanoi Mauri.
— Kun minä täytän 60 vuotta, silloin Olga saa taas paistaa näitä, mutta ei päivääkään aikaisemmin, sanoi Eljas. — Tuleeko tänne muita miehiä kuin me?
— Täytyihän minun kutsua ne eiliset herrat, kun he olivat niin kohteliaita meille. Kyllä he ovat yhtä hienoja kuin lehtorin tuttavat, jotka aina itkevät tulojaan ja verojaan, eivätkä muista minkälainen uusi kevättakki onkaan.
— Se tirehtööri haisi niin oudolle, mitähän ne korvenkyyneleet olivat? kysyi Mauri.
— Hajuvedelle hän haisi, eikä millekään muulle. Lainaatko sinä tähän Pilajuttuja? pyysi Olga asetellessaan sohvapöydälle Kuvalehtiä, kuvapostikortteja ja valokuva-albumin.
— Aikaihmiset kutsuvat niitä tavallisesti roskaksi ja rahanhukaksi.
— Kaikkihan niitä lukevat. Turhempaan voi ihminen rahansa panna. Niinkuin noihinkin kirjoihin tuossa lehtorin kaapissa, joista ei montakaan lueta.
Iltapäivällä istui valittu seura kahvipöydän ympärillä. Pojilla oli hyvin hauskaa, sillä keskustelu liikkui aloilla, joka huvitti heitäkin. Ensin puhuttiin filmiuutuuksista.
— Tämä puku on tehty vähän Poola Neekrin hameen malliin, sanoi ministerin Roosa.
— Hätäkös sinun on komeillessa sellaisella palkalla. Kyllä se on paikkaa, kun on neljä henkeä herrasväkeä ja kolme palvelijaa, sanoi apteekkarin Anna.
— Älkää luulko. Meiltä muuttaa kaikki tytöt, sillä työtä on nääntymään asti. Vieraita on yhtenään ja ruokia laitetaan ja kahvia keitetään kuin ruokapaikassa. Meillä lihotetaan varsinkin ulkomaalaisia, niin että Saksat ja Enklannit saavat takaisin monta kiloa enemmän ministerin lihaa, kuin mitä he ovat tänne lähettäneet. Iltasillakin, vaikka syöminen on loppunut ja kahvit on kannettu sisään, täytyy valvoa puolet yöt, kun herrasväki ei osaa itse vetää päällysvaatteitaan niskaansa.
— Sitten kai teillä nukutaan pitkään aamusilla?
— Herrasväki nukkuu, mutta meidän täytyy nousta keittämään puuroa lapsille ennen kouluun menoa ja siivoomaan huoneita, joita on niin monta, että viisi tällaista lehtorinperhettä mahtuisi niihin asumaan. Ei heillä ole asuntopulaa. Kunpa pääsisi yksinäisen herran palvelukseen! huokasi Roosa.
— Älä luule, että se on niinkään kadehdittavaa. Minä hain 12 vuotta yksinäistä paikkaa, ennenkuin sain tämän tuomarin luona ja nyt minä muutan ensi kuussa. Meillä on niin huono elämä, että luonto nousee vastaan. Tuomari hamsteeraa ja juo. Minä hoidan kaikki asiat, parsin sukat, tärkkään paidat, käyn torilla ja keitän hillot. Öillä täytyy valvoa ja aamulla herättää tuomari työhön. Sekin pitää tapahtua kohteliaasti, ei saa tyrkätä eikä heittää vettä päälle, mutta jos se ei herää, niin saa kuulla kunniansa. Perhettä on välistä niin, ettei sänkyvaatteet riitä. Ei siellä jaksaisi olla viikkoakaan, ellei tuomari olisi usein matkoilla, selitti pieni pyöreä Hilta.
— Ei niistä paikoista tiedä ulkoapäin, mikä on hyvä ja mikä huono. Minä palvelen pienessä paikassa, ei ole muita kuin Hetvik-neiti ja iso kissa ja kolme huonetta. Mutta meillä on niin ikävää ja unista ettei elävä ihminen kestä. Kahvivieraita käy kerta viikossa ja neiti käy yhtistyksissä ja sukulaisissa. Minä en pääse ulos kuin kerta viikossa ja illalla täytyy olla yhdeksältä kotona, sanoi Iita.
— Menetkö sinä todella silloin kotiin? kysyi Olga.
— Enhän minä niin hullu ole. Vasta kello 11 tai 12 minä tulen kotiin. Neiti pitää puheita koko seuraavan päivän — tottelemattomuudesta ja kevytmielisyydestä ja sellaisesta. Siitä hän tykkääkin eikä se minua haittaa. Kyllä minä vielä kestäisinkin, mutta kun täytyy iltamyöhällä käydä häntä hakemassa pitkin kaupunkia. Sanoo, että: "suojattomalla naisella on niin paljon vaaroja, niin kauan kuin miessuku on näin huono".
— Kuka tuollaista pelättiä tavoittelisi? sanoi Olga, joka tunsi
Hedvig-neidin.
— Kyllä me saamme kulkea rauhassa kotimatkalla, mutta menomatkalla yksinäni saan torjua monet saattajat. Hetvik-neiti luulee minun suojelevan häntä, mutta kyllä se on päinvastoin, sanoi kaunis Iita.
— En minä vaan sinuna jättäisi niin helppoa paikkaa, sanoi joku.
— Älä puhu. Nyt se on ruvennut sivistämään minua.
— Opettaako hän sinulle ruotsia? kysyi Anna.
— Ennen aikaan ihminen sivistyi ruotsilla, nyt siihen tarvitaan ranskat ja enklannit, sanoi ministerin Roosa.
— Tai espertantit, lisäsi Aina, jonka isäntä oli esperantisti.
— Ei tämä Hetvik-neiti opeta kieliä, lukee vain kaikenlaista ja toisen on pakko kuunnella. Lukee historiaa ja Emäntälehteä ja Intiasta, joka on Ranskan ulkotila, jatkoi Iita.
— Enklannin se on. Minä olen nähnyt "elävissä", mitenkä Enklannin kuningas ruunattiin siellä, oikaisi vastapään Hilma.
— Etuskunnan puheet ja pykälät luetaan joka aamu siivouksen jälkeen ja sitten Hetvik-neiti kysyy mielipiteitä.
— Älä! Onpa sinulla kuuma paikka, Iita parka. Mitä sinä osaat sanoa?
— Sanon että "onpa ne herrat kovia kansalle", tai "siinä sen näkee taas, miten valtion omaisuutella tuhlataan". Toinen tai toinen sopii aina. Mutta nyt minä en välitä enemmästä sivistyksestä. Minulla on paikka juutalaisella. Kuuluu olevan rikas perhe.
— Älä mene siihen soppaan. Parempi on olla huonommallakin ristityllä. Juutalaisilla on paljon koukkunokka lapsia. Ei mikään ole pahempaa kuin joutua lapsipaikkaan. Parempi tyttö ei mene sellaiseen. Minä en ole moneen vuoteen mennyt muuta kuin sellaiseen paikkaan, missä on ainoastaan aikuisia. Juutalaisissa ei ole yhtään sellaista taloa. Älä yritäkään, varoitti yläkerran Tilta.
Kello soi ja eiliset herrat saapuivat. Olga oli jo alkanut hermostua odotuksesta.
Esittely vei aikaa, sillä Olgakaan ei tiennyt kaikkien sukunimiä. Tytöt tervehtivät jäykästi, mutta ministerin Roosa alkoi keskustelun, niinkuin oli kuullut ylemmissä piireissä tehtävän viime aikoina:
— Mitä herra Salontaus pitää Snellmannin kuvapatsaasta? Kauan sitä onkin saatu odottaa.
— Hänellä on ollut huono räätäli, takin hiha on kuin housunlahe, sanoi Salontaus, joka tunsi syyllisyytensä — hän ei ollut koskaan odottanut mainittua patsasta.
Kahvi teki seurustelun vilkkaaksi. Tytöt joivat jo kolmatta kuppiansa.
Tirehtööri kertoi filmiuutuuksista.
— On tärkeää, että elävienkuvien näyttämöt kehittyvät sivistyslaitoksiksi. Sillä minkä luulette parhaiten tunkevan suuren yleisön tietoisuuteen? kysyi hän.
— Hintojen alenemisen, otaksui Aina.
— Palkkojen kohoamisen, sanoi vastapään Hilma.
— Elävätkuvat, hyvät neidit. Tai oikeammin ne elämykset, joita yleisö kokee elävienkuvien teatterissa. Kansan sydän on avoin niille. He surevat ja elävät näkemiensä henkilöitten kanssa. Heidän mielikuvituksensa kasvaa ja moni raukka saa ainoastaan tällä tavalla matkustaa ulkomaille.
— Isän pitäisi olla kuulemassa tätä, kuiskasi Mauri Eljakselle.
— Minä en ole vielä nähnyt niin sivistynyttä miestä kuin tuo tirehtööri, Amalia-tädin pitäisi tutustua häneen, kun hän aina kutsuu miehiä sivistymättömiksi, vastasi Eljas.
Kahvin jälkeen siirryttiin istumaan sohvapöydän ympärille.
— Soita, Eljas, vähän vieraille, pyysi Olga.
Eljas soitti "Honkaen keskellä", jota koko seura innostui laulamaan. Se laulettiin kolme kertaa alusta loppuun, sillä Eljas ei osannut muita laulukappaleita.
— Soitapas ramovoonia, se on hauskempaa, sanoi yläkerran Tilta.
Eljas totteli ja seura nautti sanomattomasti. Suomen kansa on soitannollista.
Hilman silmät olivat haaveelliset, Iita nojasi päätään kaltevasti ikkunaverhoa vastaan ja Alina varjosti silmiään peukalolla ja etusormella, kolme muuta sormea haarautui viuhkan muotoisesti ilmaan. Annan pää huojui tahdin mukaan, Hiltan suu unohtui puoliavomeksi ja Tiltan hengitys kävi mollissa ja duurissa säveleen mukaan.
Soiton lakattua katseltiin kuvia ja Kuvalehtiä.
Olga esitteli Hattaranheimolle albumissa olevia kuvia.
— Tässä on minun äitini ja isäni.
Hän ei ajatellut Mauria, joka seisoi sohvan takana. Tätä halutti pyytää selitystä Olgan vanhemmista, jotka hän tunsi rehtori Lundéniksi ja Amalia-tädiksi. Mutta sitten hän ajatteli, että parasta on pysyä vaiti, muuten Olga lähettää pois, niinkuin äitikin, kun kysyy jotain vierasten läsnäollessa.
— Tässä on pieni veljeni, joka hukkui nuorena, jatkoi Olga näyttäen lapsuuden kuvaa Topeliuksesta.
— Kuka tämä suloinen nuori nainen on? kysyi Hattaranheimo Hanna
Granfeltista, joka oli kuvattuna Elisabethina Tanhäuseristä.
— Se on isäni ensimäinen vaimo, joka karkasi Ameriikkaan, nyt hän on naimisissa resitentin veljenpojan opettajan kanssa. Tässä on minun sulhaseni, joka kaatui Tampereella sankarillisesti taistellessaan kansan riveissä. Nyt hän makaa sorakuopassa, — ja Olgan ääni vapisi hänen hellästi katsoessaan lehtorin seppelöittyä kuvaa, joka oli otettu maisterinvihkiäisten jälkeen.
Mauri tukki suunsa nenäliinalla.
Olga jatkoi osoittaen lehtorin äitiä:
— Tämän rouvan luona minä palvelin ja siitä asti minulla on hermot piloilla ja pahoja unia öillä.
— Mitä siellä sitten tapahtui?
— Kun se rouva rakasti sen renkiä ja se renki ampui sen miehen, joka teki niinkuin se rouva käski, kun se ei enää rakastanut sitä miestä, mutta joka rakasti sen rouvaa. Se toinen kuoli ja ne molemmat joutuivat linnaan, mutta nyt se on vapaana ja minä näin sen kadulla. Ja kamalaa se oli.
Mauri hiipi pois tämän sekavan kertomuksen aikana. Hän arvasi, että Olga jättäisi hänet ilman limonaatia, jos hänet huomattaisiin kuuntelemassa.
— Kyllä tuo tirehtööri katselee vähän kieroon mummoa, jos hän sattuu näkemään hänet, ajatteli hän itsekseen.
Seurustelu vilkastui yhä enemmän. Päätettiin lähteä ensi sunnuntaina Seurasaareen. Salontaus ja Hattaranheimo lupasivat tuoda tovereitaan mukaan ja niitten tyttöjen, jotka olivat keittäjättäriä, piti huolehtia eväästä.
Kesken vilkkainta keskustelua soi puhelin. Eljas meni kuulemaan.
— Joku soitti ja sanoi, että äiti ja isä ja Ilma tulevat kotiin nyt heti. He tulevat aikaisemmin kuin aikoivat, kertoi hän palattuaan.
— No on nekin väkeä. Mikä heitä nyt tänne ajaa! huudahti Olga harmissaan.
Vieraat tekivät kiireistä lähtöä.
— Ei tarvitse pelästyä, rouva itse lupasi että saa kutsua, koetti Olga rauhoittaa, mutta toivoi itsekin, että ehtisi ajoissa pestä ja asettaa kaappiin herrasväen hienoimman kahvikaluston.
— Kyllä minä herrasväet tunnen. Kun he tulevat kotiin, täytyy koti olla siivottu ja tyhjä. Miestuttavia ei saisi olla yhtään, ei he usko veljiin eikä miestuttaviin, jollei näytä papinkirjaa, sanoi Alina.
— Minullakin on oikea veli sotaväessä, mutta joka kerta kun hän tulee käymään, niin rouva kysyy että "onko tämäkin sotilas taas veli?" eikä näe, että samat kasvothan ne ovat, sanoi Anna.
Vieraat menivät ja Olga alkoi raivata pois kuumeisella kiireellä pitojen jälkiä.
Aika kului, mutta ketään ei kuulunut. Pojat menivät levolle ja Olga torkkui tuolillaan. Yhtäkkiä hän havahtui keittiön ovelta kuuluvaan naputukseen.
Aukaistuaan oven hän näki Limpumskan, jolla oli kenkäkauppa alakerrassa.
— Pistäysin vain sanomaan, että alakerran Mimmi tuli meille siinä yhdeksän tienoissa ja sanoi "näyttävänsä lehtorin Olgalle, että saattaa käydä pahasti sille, joka loukkaa tuttavaa, jolta viime nimipäivänä sai unikirjan ja kahdenmarkan kortin". Niin että paha sillä oli mielessä, sanoi Limpumska.
Olga alkoi aavistaa pahaa ja kysyi:
— Soittiko se meille?
— Soitti niinkin ja kertoi lehtorilaisten tulevan kotiin tänä iltana.
— Kyllä minä nyt sen katalan vehkeet ymmärrän. Valehteli koko jutun ja tärveli kutsut, kun en minä häntä pyytänyt tänne. Olga veti henkeään ja alkoi valituin sanoin kuvailla Mimmin ominaisuuksia, hänen entisyyttään, tuttaviaan, epäsiistiä keittiötään ja rouvaltansa saatua hattua.
Koko tämä sanatulva huudettiin sellaisella ponnella, että pojat heräsivät viereisessä huoneessa.
Limpumska istui puulaatikolla ja nautti sanomattomasti. Hän yllytti Olgaa kertomalla lisäseikkoja ja otaksumalla, että koko talo tulisi nauramaan keskeytetyille pidoille.
— Minusta Olga puhuu rumanpuoleisesti, sanoi Mauri vuoteestaan.
— Mistähän hän on oppinut niin monta rumaa sanaa? Eihän herrasväet käytä niitä ja sen tuttavat olivat kamalan hienoja, sanoi Eljas.
Vähitellen alkoivat suuttumuksen aallot keittiössä tyyntyä, mutta vielä puoli unissaankin pojat kuulivat, mitenkä alakerran Mimmille vielä kerran käy.
Kun pojat seuraavana päivänä tulivat koulusta, olivat matkustavaiset tulleet kotiin. Olga, jonka luonto oli iloinen ja ystävällinen, oli entisellään.
— Mitä äidin pojat ovat tehneet tällä aikaa? kysyi Tekla.
— Lauantaina me käytiin erään tirehtöörin, joka samalla on vahtimestari, ja sähkömonttööri-insinöörin kanssa ensin sivistävässä huvissa ja sitten raittiusjuhlassa, jossa vallitsi suuret aatteet, ja sitten pyhänä retkellä Ruokosten poikien kanssa ja iltapäivällä oli kutsut, jotka jäivät kesken, kun alakerran Tilta, jolla on rouvan vanha hatunrähjä päässä, pelästytti isällä ja äidillä, ja illalla Limpumska kertoi kaikki, kertoi Mauri suulaasti.
— Olka on ollut mainio ja meillä oli jännää yhdessä. Oliko hopeahäissä yhtä kivaa kuin tavallisissa häissä? kysyi Eljas ja jatkoi odottamatta vastausta: — Nyt me vihataan pannukakkuja yhtäpaljon kuin laskennonkokeita.
— Ei teidän selityksistänne selviä juuri muuta kuin että teillä on ollut hauskaa. Olivatko pojat kilttejä, Olga?
— Oikeen hyviä poikia he ovat. Me tulemme toimeen vaikka vuoden, vakuutti Olga.
— Matkustakaa te joka viikko häihin, meillä on nyt aika mukavia uusia tuttuja, sanoi Mauri.
— Jotka haisevat hajuvedelle, lisäsi Eljas.
Mutta Olga, joka ennenkin oli huvitellut vahvasti, yltyi tämän jälkeen tässä suhteessa aivan kohtuuttomaksi. Joka vapaan illan hän vietti tansseissa ja aamusilla hän oli väsynyt ja päätä pakotti. Poski oli enimmäkseen turvoksissa, sillä reikäisiä hampaita kolotti, kun jalkoja oli palellut yöllä kotiin tullessa ohkaisissa tanssikengissä ja sukissa. Usein kun koko perhe nukkui, alkoi Olga pukeutua ja hiipi varovaisesti ulos.
Vihdoin kun talonmieskin valitti levotonta elämää portaissa, päätti
Tekla puhua Olgan omalletunnolle.
— Tyydyttääkö tällainen elämä Olgan parempaa luontoa? aloitti hän.
— Ei parempaa eikä huonompaa. Lehtorilla on yksi aamiaisaika, pojilla toinen ja Ilma-neidillä kolmas. Saa olla aina ruuan kimpussa, aina tiskata ja keittiö on koko päivän astioitten ja ruuan vallassa. Kenenkä luontoa sellainen tyydyttäisi, vastasi Olga.
— Minä tarkoitin ikuista yöjuoksua ja tanssimista. Sellainen on kevytmielistä elämää.
— Voi olla niinkin, mutta minä en ole huomannut, että siitä pahenisi.
— Terveydelle se ainakin on pahaa.
— Niin on, päätä pakottaa alituisesti ja hampaat eivät anna koskaan rauhaa.
— Ja tekee ihmisen haluttomaksi työhön.
— Se on totta, aamulla on kuin rääsy. Ja rahoja menee tavattomasti.
— Sitäpaitsi on vaarallista, kun nuori tyttö tulee yksin öillä kotiin.
— En minä yksin tule, mutta vaarallista se siltä on.
— Talonmies valittaa että Olgan takia on portaissa öisin rauhatonta.
— Talonmiehen pitäisi hävetä, kun panettelee köyhää tyttöä, jota ei kukaan puolusta. Kyllä minä sille joukolle näytän, sillä minä olen kuullut, että he trokaavat, — varmasti trokaavat.
— Nyt ei ole kysymys talonmiehestä, vaan Olgan tanssimisesta. Koska Olga siis myöntää, että liika tanssiminen on vahingollista ja että etenkin yöjuoksu on pahaa, niin toivon, että Olga muuttaa elämäänsä ja tekee parannuksen.
— Sietäisi muuttua kokonaan, kun tanssikengätkin kuluvat niin pian. Alusvaatteetkin ovat lopussa, yksi paidan riekale on enää. Voisinkohan minä saada puolet ensi kuun palkasta? Ompelen itselleni vahvan paidan, ilman rotyyrinkiä, ja alushameen.
— Se on juuri hyvä alku. Olga heittää turhat harsokankaat ja ostaa tanakkaa kestävää kangasta.
Seuraavana iltana istui Olga kotona ja neuloi paitaansa, keskeyttäen aina väliin työnsä mennäkseen puhelimeen. Hän selitti jokaiselle tuttavalle, joka soitti, että kunnollinen elämä on ajanpitkään ainoa suositeltava ja että nyt hän aikoo säästää ja mennä nukkumaan yhdeksältä.
Tekla meni puhelemaan miehensä luokse.
— Olga on kiltti ja taipuisa tyttö. Hän ymmärtää hyvin, mikä hänelle on vahingollista ja seuraa vanhempien ihmisten neuvoja. Näin ystävällistä palvelijaa minulla ei vielä ole ollutkaan, sanoi hän.
— Kun palvelijat ovat kelvottomia, on se tavallisesti emäntien syy. Sen sijaan että johtaisivat heitä viisaasti ja äidillisesti, vaativat he valmiiksi muovatun ihmisen ja ottavat uuden pienimmästäkin syystä, sanoi lehtori.
Mutta seuraavana vapaailtana tuli Olga kotiin vasta aamuyöstä. Talon isännöitsijä soitti ja valitti, että Olga seisoi varhain ja myöhään palovajan katolla ja vehtaili toisella puolella olevien sähkölaitoksen työmiesten keralla.
Tekla kääntyi miehensä puoleen:
— Ohjaa sinä nyt häntä hellästi ja isällisesti, minun sanani ovat langenneet kalliolle.
— Kutsu Olga tänne, sanoi lehtori päättäväisesti.
Olga tuli unisena, käherrysraudan höyry hiuksissa ja poski turvoksissa.
— Lehtori aikoo varmaan torua siitä yötanssista, mutta johan tämä hammas turvotti posken rangaistukseksi. Se tanssiminen on minusta niin lystiä ja tällainen työihminen saa niin yksipuolista liikettä tuolla hellan ääressä, alkoi Olga ottaen keskustelun johdon käsiinsä.
— Alituinen yövalvominen työtätekevälle ihmiselle — — — yritti lehtori.
— Tietysti se on vahingollista ja monet tekevät paljon syntiä öillä. Minäkin päätin jo lopettaa, mutta kun toiset pyysivät ja siellä näyteltiin mareskia — — —.
— Mitä se on?
— Paperiin on maalattu kuvia ja pyöreitten reikien läpi pistetään kasvot näkyviin ja sitten lauletaan. Eikö lehtori ole sellaista nähnyt? Ensi sunnuntaina siellä on taas, saa sinne tulla kuka vain.
— En minä sellaisista välitä. Nyt tahdon ainoastaan sanoa, että terveellinen, riittävä uni on Olgalle parempaa kuin hauskimmat tintamareskit. Kevytmielinen elämä on vääryys itseään ja isänmaata kohtaan. Sellainen kansa joutuu perikatoon, jonka jäsenet antautuvat hekumalliseen elämään. Sen näkee jo muinaisista babylonialaisista, myöhemmin roomalaisista. Minkä Olga luulee vaikuttaneen Ranskan vallankumouksen puhkeamiseen?
— Köyhälistön nylkeminen, ropakanta ja ohraanan maanalaiset hirmutyöt, vastasi Olga suulaasti, kooten muististaan, mitä oli puolueensa lehdistä lukenut.
— Olga sekoittaa Venäjän vallankumouksen ja entiset tapahtumat. Syy Ranskan kansan kapinaan oli juuri hovin ja ylhäisön tuhlaavainen ja hekumallinen elämä. Silloin tehtiin yö päiväksi, paheet kukoistivat ja tanssittiin haudan partaalla. Eikö Olga pelkää historian tuomiota?
— Mitä se on?
— Se, mitä tulevat polvet ajattelevat kansasta, joka vakavina aikoina ajattelee vain huvituksiaan. Kerronko minä Olgalle Kustaa III:n hovin ylellisyydestä ja turmeluksesta varoittavana esimerkkinä tai tälle vastakohtana Spartan kansan ankarasta kasvatuksesta ja järkiperäisistä elämäntavoista?
— Uskonhan minä vähemmälläkin, että pitäisi kääntää elämä toiselle tolalle. Lehtori, se vasta on viisas mies. Tietää asiat oikein juurta jaksain. Kansojen kohtalot ja kumoukset ja ihmisten heikkoudet. Itsekin lehtori elää niin säntillisestä.
— Minä elän mielipiteitteni mukaan. Kyllähän monellakin voisi olla halua huvituksiin, mutta periaatteen ihminen elää järjen mukaan.
— Varjelkoon! Haluttaako lehtoriakin tanssimaan aamupuoleen yötä?
Lehtori ei kuullut Olgan sopimatonta otaksumista, sillä hän kaivoi kirjakaapin alinta hyllyä. Löydettyään, mitä etsi, kääntyi hän taas Olgan puoleen, antaen tälle kaksi paksua kirjaa.
— Lainaan Olgalle pari mielenkiintoista ja opettavaista kirjaa. Puhuttu sana ei jää niin mieleen kuin monta kertaa luettu kirja. Tässä on jalon Epiktetoksen elämäkerta. Hän oli vapautettu orja, mutta hänen henkensä oli vapaampi ja viisaampi kuin monen, joka on elänyt elämän aurinkoisella puolella. Toinen on eräs väitöskirja nimeltä "Kansojen rappeutumisen syyt". Molemmat kirjat sopivat juuri Olgan elämään ja opettavat katsomaan ilmiöitä historian perspektiivissä.
— Sitä minä en ole ikimaailmassa osannut, sanoi Olga levottomana.
— Toivon, että Olga ne luettuaan paheksuu omaa elämäänsä.
— Se on vissi se. Mutta orja minä en ole, en entinen enkä nykyinen. Lehtorin ei pitäisi kutsua köyhää tyttöä sellaiseksi. Eikä orjan elämäkerta sovi minun elämääni.
— Sitä minä en ole sanonutkaan, mutta minusta tuntuu kuin Olga olisi synnin orja.
— Voi olla, sitä on moni herrasihminenkin, sanoi Olga. Hänestä synnin orja oli vähemmän nöyryyttävää kuin ihmisen orja.
— Olga saa nyt mennä lukemaan. Minä toivon, että tämä keskustelu on selvittänyt käsitteitä, sanoi lehtori.
— Ihan kerrassaan, vastasi Olga, joka ei pannut vastaan muuta kuin hätätilassa.
Tekla meni Olgan luo keittiöön nähdäkseen, oliko tämä hyvin masentunut pitkän keskustelun jälkeen.
— Saanko asettaa illallisen nyt jo pöytään? Minulla on vähän asiaa
Liisankadulle, sanoi Olga.
— Eikö Olga tahtoisi nyt neuloa sitä alushametta? ehdotti Tekla, sillä hänellä oli ennakkoluuloja Liisankatua kohti.
— Kun ei ne rahat riittäneetkään alushameeseen.
— Ei kai ne kuluneet kaikki yhteen paitaan?
— Apteekkarin Annalla oli nimipäivät ja minä ostin puketin hänelle. Kukat maksavat häpeämättömän paljon tähän aikaan ja loput meni harsohameeseen.
— Mutta Olganhan piti ostaa tästälähin vahvoja, kestäviä kankaita.
— Tästä ei tullutkaan tavallinen puku. Siitä tuli lastiikkahame.
— Mitä Olga tarkoittaa?
— Minä meinasin, että koska yötanssit harmittavat herrasväkeä, niin minä alan sitä lastiikkatanssia. Se ei ole sitä Makki Riipenperin, vaan Ruhasen. Se opettaa Liisankadun tanssisalonkissa kaksi kertaa viikossa, sellaista helpompaa lastiikkaa.
Tekla tarkasteli kauhuissaan Olgan pitkää, koliskoa ruhoa.
— Eihän Olgan elämä tällaisesta parane. Eihän plastiikka sovi Olgalle, yritti hän vastustaa.
— Ruhanen sanoi viime kerralla, että minulla on luontainen taipumus sulaviin liikkeisiin. Sitäpaitsi nämä tanssitunnit ovat 9-11 illalla, niin ettei tule liikaa valvottua, josta lehtorikin juuri sanoi että roomalaiset rappeutuivat, sanoi Olga vetäen laatikosta Isadora Duncanin malliin neulotun merensinisen harsohameen.
— Mitä nämä kurssit maksavat ja kauanko ne kestävät?
— Niihin saa kertalippuja 5 markalla tai halvemmalla kuukausittain. Siellä voi käydä, kunnes liikkeet ovat täydellisiä ja ruumis muodostunut ihanteelliseksi. Ei se niinkään pitkää aikaa vie.
Teklaa värisytti. Hän aavisti, ettei hän tulisi näkemään sen kurssin loppua ja päätti ehdottaa Olgalle vähemmän vaarallista urheilua.
— Eikö Olga liittyisi mieluummin johonkin voimisteluseuraan? Minä olen voimistellut suuren osan ikääni.
Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Olga purskahti raikuvaan nauruun.
— Näkyy päältäkin ettei rouvan aikana viljelty lastiikkaa. Minä en mene voimisteluun, en ikinä.
Tekla oli voitettu. Hän meni miehensä luo ja kertoi Olgan uudesta riennosta.
— Olen ennenkin tehnyt sen huomion että palvelijat usein ovat epänormaaleja, mutta nyt sodan jälkeen he ovat aivan omituisia, sanoi Tekla.
— Kyllä minustakin Olga on vähän erikoinen, mutta kiltti tyttö hän on.
Toivon paljon Epiktetoksen ylentävästä esimerkistä, lohdutti lehtori.
Tekla meni pois. Oli vaikeaa aina ymmärtää lehtoriakaan.
Samaan aikaan sanoi Olga vastapään Hilmalle:
— Herrasväessä ei ole montakaan täysjärkistä. Tämä lehtorikin on ihan pähkähullu. Ei siltä ettei ne ole viisaita. Mutta en minä heidän sanoistaan paljoakaan välitä. Historian tuomio! Saakoot itse historian tuomion. Mutta hyvää herrasväkeä nämä ovat. Eivät huuda koskaan. Mutta vaikeaa on heidän meininkejään ymmärtää.
Johon vastapään Hilma sanoi:
— Älä yritäkään ymmärtää, silloin menet itsekin sekaisin.
Joku päivä myöhemmin oli Amalia-täti Sevisillä.
Koko perhe oli koolla, paitsi Ilma. Olga tarjoili kahvia sulavin liikkein.
— Olga on vähän Amalia-tädin näköinen, eikä se olekaan ihme, koska
Olga on tädin lapsi, pamahutti Mauri.
— Mitä sinä höpiset, lapsi? sanoi äiti.
Amalia täti oli mykistynyt hämmästyksestä.
— Olgalla on Amalia-tädin ja rehtori Lundénin valokuvat alpumissaan ja sanoo niitten olevan hänen vanhempansa. Sen hän kertoi tirehtöörille ja niille muille kahvivieraille.
— Mauri luulee leikkipuheet tosiksi. Lystiksenihän minä vain narrasin, selitti Olga hädissään.
Mutta nyt hän sai ryöpyn ylitsensä. Amalia-täti ei ymmärtänyt leikkiä.
Hän uteli ja kyseli, kunnes Olgan täytyi tunnustaa koko valokuvajuttu.
Amalia-tädin muoto muuttui. Hän veti henkeään kuin sepänpalje ja kiersi laihoja käsiään.
— Tekla ja Konrad! Minua on häväisty teidän talossanne, lastenne läsnäollessa, mitä karkeimmalla tavalla. Minun puhdas maineeni on piloilla. Hankkikaa se minulle jälleen! Mitä auttaa ihmistä, että hän on elänyt siveellisesti lähes 60 vuotta, kun sittenkin hyvä nimi vedetään lokaan! Kuinka voin enää seurustella Lundénilla? Berta Lundénkin, joka on vähimmästäkin syystä mustasukkainen, voi uskotella ties mitä.
— Me sanotaan hänelle ettei siinä ole perää, että se oli vain Olgan metkuja, sanoi Mauri.
Tästä vasta Amalian kyyneleet alkoivat vuotaa, hän nyyhkytti ja voivotteli ja toivoi kuolleensa, ennenkuin Olgan tapainen katala olento oli syntynytkään.
— Pojat eivät saa puhua sanaakaan koko asiasta, eikä siitä tiedä kukaan. Eihän Olgan tuttavat tunne kumpaistakaan. Tietysti hän teki väärin, mutta ei siitä nyt maine sentään mene.
— Tietäisipä Amalia-täti, että Olga sanoi mummon istuneen linnassa rengin kanssa, niin paha tulisi, ajatteli Mauri, joka tunsi suurta halua kertoa tämänkin makupalan. Mutta hän sekä pelkäsi että sääli Olgaa. Luultavasti tämäkin tulisi hänelle kalliiksi.
— Mitäpäs tässä nyt leikistä suututaan? Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut. Sovitaan nyt, Amalia-neiti, minä pyydän anteeksi. Mutta poikia minä en ota mihinkään, en ikinä mihinkään, sanoi Olga ja juoksi keittiöön.
— Ei kenellekään muille satu tällaisia onnettomuuksia. Minä olen viaton uhri toisten hampaissa. Jokainen nujertaa minut maahan, tallaa minua ja nauraa sydämessään ivanaurua nauttien tuskastani, lausui Amalia-täti nauttien itsekin suurista lauseista ja tunteista. Viimeiset sanat tarkoittivat Eljasta, jonka kasvot loistivat vaivalla pidätetystä naurusta.
— Olga sanoi, että isä on ollut sen sulhanen ja taistellut punakaartissa Tampereella, oli Maurin pakko sanoa kääntääkseen huomion Eljaksesta.
— Nyt pojat menevät huoneeseensa, te olette saaneet aikaan kylliksi häiriötä, sanoi Tekla tavattoman terävästi.
Lehtori, joka oli rauhanmies, oli hiipinyt pois, heti kun Amalian kyyneleet alkoivat tulvia. Hän ei siis koskaan saanut kuulla, minkälaisissa suhteissa hän oli ollut Olgaan ja sotaan.
Pojat poistuivat Eljaksen muristessa:
— Saa tässä muutkin viattomasti syytöksiä. Olenko minä osallinen
Maurin tekoihin?
— Minä näin, että sinä olit yhtäpoikaa minun kanssani. Sinusta se oli kivaa. Oli niinkin, sanoi Mauri.
Amalia-täti rauhoittui vähitellen neljännen kahvikupin ääressä.
Ulosmennessään hän sanoi:
— Neuvon sinua, Tekla, kasvattamaan paremmin palvelijoitasi. Mutta eipä ole ihme, että he ovat hävyttömiä, kun omat lapsesi eivät osaa ensinkään käyttäytyä.
— Ovatko he olleet epäkohteliaita?
— Kuulithan itse että Mauri sanoi minua Olgan näköiseksi. Missä hänen silmänsä ovat?
Amalia-täti meni ja ovi sulkeutui hiukan liian kovalla melulla.
Olga purki sydäntään Pärkreenille keittiössä:
— Ei niihin herrasihmisiin niinkään helposti totu. Suuttuvat kaikesta turhasta. Varovainen niitten kanssa pitää olla. Mutta jos eivät anna käydä lastiikassa, niin minä muutan. Ilma-neitikin on tanssinut sitä ja me ollaan yhtä vanhoja, mutta halut ja tavat pitäisi olla ihan erilaiset. Hattu minulla sentään on vielä hienompi ja Salontaus on yhtä hieno herra kuin Ilma-neidin laiha pankkiherra, joka sitä riiailee.
— Olga on itsekin paljon komeampi kuin Ilma-neiti, sanoi Pärkreeni, joka niinkuin useimmat lyhyet miehet ihaili pitkiä naisia.
— Minua sanoivat Amalia-neidin näköiseksi! Mutta piikaa saa loukata ken haluaa, ja Olga sekoitti räminällä veitset, lusikat, porsliinit ja lasit yhteen pesuastiaan, niin että Sevisten arkiruokakalusto väheni 10 prosentilla.