IV.
ROUVIEN KAHVIKUTSUT.
Tekla oli rehtorilla aamupäiväkahvilla.
Kahvipöytä oli upea. Valkoisella, paljotöisellä liinalla oli kolme kahvikalustoa, 6 kaakkua, pieniä leipiä, joitten leipominen oli Berta-rouvan salaisuus, ja mahtava rinkeli. Kaikki oli maukasta ja hauskaa.
Vieraat, sekä lihavat että laihat, olivat ystävällisen ja onnellisen näköisiä. Tavallinen suomalainen jurous oli hävinnyt. Ei voinut aavistaa, että monellakin oli elämässä enemmän huolia ja vastuksia kuin kahvia ja kermakaakkuja. Emäntä esiintyi vaatimattoman anteeksipyytävänä, mutta salaisesti varmana voitostaan. Hän nautti tämän päivän. Huomenna oli aika miettiä, mitenkä kolmeneljäsosaa kuukautta oli elettävä sillä yhdelläneljäsosalla palkasta, joka enää oli jäljellä.
Amalia-neiti keskusteli ulkomaalaisen rouvan kanssa.
— Sellaisia kahvikestejä kuin teillä Suomessa en ole nähnyt missään, sanoi tämä.
— Todellako? kysyi Amalia-täti.
— Te olette kehittäneet kahvinjuomistaidon huippuunsa. Jo kahvipöydän järjestely on mestarillinen. Kahviliinat ovat erikoisala Suomelle, vien niitä ystävättärilleni kotimaahan. Kaakut ja leivokset ovat korkealla tasolla. Arkioloissakin on kahvinjuonti teillä tärkeä perhetapahtuma ja vahvistaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
— Ennen maalla oli kahvinaika juhlahetki, silloin saapui posti, isä istui rauhallisena perheensä ympäröimänä ja äiti oli tyytyväinen ja tasapainossa. Lapset saivat puhua vapaasti, mikä oli heiltä kielletty ruokapöydässä, ja isä kertoi tapahtumia sanomalehdestä. Muissa perheissä oli tapana tarjota kahvia tarjottimilla, mutta meillä käytettiin katettua kahvipöytää niinkuin nykyään, innostui Amalia kertomaan.
— Teidän kansallanne on monenlaisia nautintoja, mutta sitä kaipaavatkin ne, joitten täytyy asua täällä koleassa maassa. Suomi on ihana maa, olen tutustunut sen monipuoliseen kauneuteen, mutta ilmasto sopisi sittenkin parhaiten jääkarhuille.
— Sentähden rakastammekin kahvia, kuumaa, vahvaa kahvia. Toinen kansallinen nautintomme on sauna, oikea löylysauna. Nämä kaksi ovat meidän intohimomme, samoinkuin rakkaus ja raha muille.
— Eivätkö suomalaiset välitä näistä?
— Tietysti, mutta ei ensi sijassa. Sodan jälkeen on rahanhimo kasvanut, mutta se ei ole luonnollista meille. Rakkaus ei myöskään ole niin valtavaa kuin etelämailla. Se on täällä enimmäkseen tuollaista pikkutunteellista haaveilua nuoruudessa ja tanakkaa perheenisän ja äidin kiintymistä toisiinsa.
— Mutta avioerothan ovat tavallisia täällä, ainakin Helsingissä, olen kuullut.
— Sekin on enimmäkseen sodan jälkeisiä paheita ja tällaisilla ihmisillä on aina ulkolaista verta suonissaan. Meidän oma rotumme juo kahvia, kylpee ja rakastaa hölkyttää elämän loppuun asti. — Näettekö, että me juomme nytkin jo kolmatta kuppia kahvia.
— Ihmettelen näitten hienojen naisten ruokahalua. Leivoksia he syövät kilokaupalla ja kahvia he juovat litroittain. Te mahdatte olla kaikesta huolimatta rikasta kansaa. Tällä meidän isäntäväellämme esimerkiksi on huvila maalla, he juovat selvää kahvia kuin lähdevettä ja isännällä on varaa olla lomalla neljä kuukautta, joista yksi on keskellä talvea. Olikohan heillä iso perintö?
— He ovat perineet vanhan kaapin ja isoisän turkit, sanoi Amalia, joka sitäpaitsi tiesi, että rehtori oli lukenut velaksi ja rouva oli tullut aivan varattomasta kodista.
— Kylläpä he silloin ovat tarmokasta väkeä. Heillä kuuluu olevan neljä tytärtä. Näiden myötäjäisten turvaaminen on tietysti vetänyt paljon varoja.
— Ei heistä ole kuin yksi naimisissa.
— Mutta tietysti he ovat koonneet ensin tytärten myötäjäiset, ennenkuin ostivat huvilan?
— Ei meillä monikaan anna tyttärilleen myötäjäisiksi muuta kuin liina- ja pitovaatteita. Kaikista vähimmin sitä tekevät pienipalkkaiset opettajat. Kuka voisi vaatia esimerkiksi Lundéneilta myötäjäisiä? Tuskin he ovat aivan velattomiakaan.
— Ja kuitenkin pidetään huvilaa ja tällaisia kutsuja! No, joka maalla on omat tapansa.
— Ja suomalaiset tavat ovat yhtä hyvät kuin ulkomaalaisetkin. Täällä ovat vaimot uskollisia miehilleen, eivätkä samoile vieraita maita etsiskellen, mitä moittisivat ja pilkkaisivat, sanoi Amalia-neiti terävästi mennen toiseen sohvaan, jossa oli vain suomalaisia.
Tekla oli joutunut pöytään, jossa oli enimmäkseen "valveutuneita" naisia.
Täällä luettiin ääneen mielenkiintoista kirjoitusta naisten osanotosta yhteiskunnalliseen työhön. Kirjoittaja, yliopiston professori, vastusti tätä ja puolusti naisen työtä kodin- ja lastenhoitajana. "Valveutuneet" olivat kuohuksissa.
— Luulisi kirjoittajan eläneen viime vuosisadalla, sanoi eduskuntanainen.
— Eihän tuollaisista asioista enää keskustella, naiset ovat jo valloittaneet maailman, sanoi rehtorin rouva.
— Kuinka hän rehellisenä miehenä voi sanoa, että naiset kirjoittavat kuin koulutytöt, kypsymättömiä, vanhoja, jauhettuja asioita? kysyi tohtorinna.
— Meidän omat naislehtemme kuuluvat olevan hänen mielestään "lapsellisia konventtijulkaisuja, jotka saavat naineet naiset penseiksi ja tyytymättömiksi kotioloihin". Niissähän juuri on tosimoraalia ja mieltäylentäviä kirjoituksia!
— Mutta viimeinen suuri vaalitappio todistaa, että taidamme olla kypsymättömiä valtiolliseen toimintaan, niinkuin professori väittää, uskalsi Tekla sanoa.
— Se oli tarpeellinen läksy meille. Me olemme velttoja ja leväperäisiä. Saatte nähdä, että ensi vaaleissa saamme loistavan tuloksen, sanoi naislehdentoimittaja.
— Sitäpaitsi hän on kovasydäminen tuomitessaan naimattomia naisia. Ei naimattomuus ole heidän syynsä. Minulla on serkku, joka on tehnyt parhaansa saadakseen miehen. Hän olisi ottanut toissilmäisen leskenkin, mutta kaikki ponnistukset menivät hukkaan, sanoi yksinkertainen nuori rouva, joka sai lapsia useammin kuin uusia pukuja.
— Mitä kirjoittamiseen tulee, niin melkein jokainen nainen, joka on oppinut käyttämään välimerkkejä, osaa kirjoittaa painattamisen arvoisia kirjoituksia, sanoi rehtorin rouva.
— Ainakin niitä on legio, jotka yrittävät. Lehteen tulvii kirjoituksia, mutta eivät ne aina ole ensiluokan työtä. Mutta ilahduttavaa on nähdä, että naiset ajattelevat muutakin kuin torihintoja ja parsimista, sanoi naistoimittaja. — Luen teille kauniin runon, jonka nainen on kirjoittanut; painatan sen ensi numeroon:
"Vanha koivu, ikihumiseva,
tunteheni lietsot eloon uuteen,
uinua mä tahdon maani ihanuuteen.
Vuolas virta aina kohiseva,
levon tuo,
onnen suo!"
Siinä on tunnetta, muodon kauneutta ja sointua.
— Roskaa, mumisi valtiopäivänainen uskaltamatta puhua ääneen, sillä "vanha koivu ja vuolas virta" olivat nähtävästi saavuttanut täyden ihailun.
— Olkaa hyvät ja ottakaa pieni tilkka lisää, tyrkytti rehtorin rouva.
— Päivällinen tärveltyy kokonaan tällä tapaa, sanoi tohtorinna.
— Ei meillä ole niin hyvää päivällistä, että siitä koituisi suurikaan vahinko, sanoi nuori rouva ottaen ison annoksen leipää neljänteen kuppiinsa.
— Minun sisäkköni sanoi tänään, ettei hän kunnioita herrasväkeä, kertoi laulunopettajan rouva.
— Kuinka hän silloin voi olla sisäkkönä? Sehän on mahdotonta, sanoi entisen senaattorin rouva.
Kaikissa paremmissa seuroissa on aina entisten senaattorien rouvia.
— Eihän nykyään kukaan kunnioita ketään, sanoi eduskuntanainen.
— Paitsi suurmiesten muistoa. Helsinkiläiset ovat innostuneet juhlimaan patsaitten ympärillä ja sitä kai maaseutukin on. Silloin kaikki kunnioittavat ylenmäärin, puhuvat ja ovat mahtavia, sanoi naistoimittaja.
— Oletko tyytyväinen Olgaasi? kysyi rehtorin rouva Teklalta.
— Olga muuttaa, sillä minä väsyin hänen yöjuoksuunsa ja vaadin että hän olisi kello 10 kotona.
— Sehän sopii erinomaisesti. Minulla on tiedossa kiltti karjalainen tyttö, joka tuli tänne hakemaan paikkaa. Hän on kotipitäjästäni, tunnetusta talosta. Hänen nimensä on Anu Jukonen, sanoi rehtorin rouva.
— Muistan, että olet puhunut Anu nimisestä tytöstä, mutta eikö joku sanonut hänen olevan hiukan epänormaalin? kysyi Tekla.
— Etkö ole huomannut, Tekla kulta, että kun emännät suuttuvat palvelijoihinsa, sanovat he heitä aina vähän hulluiksi. Samaten palvelijat emännistään. Siitä ei huoli välittää vähääkään. Katsos, eri kansanluokat eivät ymmärrä toistensa sielunelämää.
— Mutta minulla on totisesti palvelija, joka ei ole täysijärkinen. Hän nauraa ääneen itsekseen ja keittää munia 20 minuuttia, sanoi laulunopettajan rouva.
— Mitä sanoisitte meidän Lainasta, joka leikkasi tomaatit viipaleiksi ja paistoi ne pannussa makkaroiden kanssa? kysyi tohtorinna.
— Ja minun keittäjättäreni osti 400 markalla kesähatun, eikä omista yhtään paria villasukkia, sanoi professorin rouva.
— Minulla on suurimmat vaikeudet sulhasasioista. Lyylillä on hellät suhteet puumiehen, kaljakuskin, nuohoojan, kaasulaskunkantajan ja talonmiehen kanssa. Hän on muuten hyvä tyttö, mutta liian tunteellinen. Niissä asioissa hän on epänormaali.
Eduskuntanainen nousi kuin puhetta pitääkseen:
— Ihmiset tuomitsevat sokeasti tekojen mukaan, koska he eivät näe toisten vaikutteita. Heidän johtopäätöksensä vievät harhaan. Eri rotujen välillä tämä tapahtuu aina. Villit kansat pitävät valkoisten ihmisten tapoja ja tekoja hyvin omituisina ja käsittämättöminä. Sivistyneet puolestaan arvioivat alempana seisovien ihmisten aivot sangen epätäydellisiksi, tuomiten heitä heidän tekojensa mukaan. Lapsetkin luulevat usein voivansa järjestää asiat paremmin tai ainakin hauskemmin kuin vanhemmat. Sama on laita isäntäväen ja palvelijoitten välillä, jotka useimmiten pitävät toisiaan vähäjärkisinä. Tosin kamala sota oman kansan keskuudessa on tuhonnut monta, kovan ajan heikentämää hermostoa. Kotiapulaisemme esimerkiksi olivat vaikeassa asemassa valkoisten turvaamina ja elätettävinä, sillä välin kuin juuret ja tunteet olivat toisella puolella. Täytyy tunnustaa, että suurin osa heistä menetteli rehellisesti isäntäväkeään kohtaan. Harvoin mielipiteiltään hyvinkin punainen palvelijatar petti työnantajansa. Mutta usea heistä on järkytetty ikiajoiksi. Kauhu on jäänyt jäljelle ja hermosto on huono. Sivistyneet kärsivät myöskin, mutta he eivät olleet tällaisessa ristiriitaisessa asemassa kuin kotiapulaisemme.
— Meidän Laina on aivan valkoinen, mutta silti hän on katkera veljensä kärsimysten johdosta vankileirillä, sanoi tohtorin rouva.
— Tässä näette toisen syyn ristiriitaan. Mutta muutenkin on harva ihminen täysin normaali. Lähemmin tutkiessamme huomaamme, että hyvinkin viisaalla ihmisellä on huolestuttavampia ominaisuuksia kuin että hän keittää munia 20 minuuttia. Minun vanha viisas opettajani laski sormensa ja varpaansa heti herättyään nähdäkseen, ettei niistä yksikään puuttunut. Eräs lääkäri nykäisi karvan parrastaan aina ennen vaikeaa leikkausta, jatkoi eduskuntanainen.
— Minun mieheni jättää joka lauantai yliopistoon kirjan, jota hän tarvitsee valmistellessaan maanantaista luentoa. Sen hän tekee tahallaan pakottaakseen itsensä ikävälle kävelylle sunnuntaisin. Tätä hän katuu joka sunnuntai, mutta uudistaa tekonsa joka lauantai, sanoi professorin rouva.
— Kuinka kauan tätä on kestänyt? kysyi joku.
— 12 vuotta, eikä se lopu koskaan.
— Pieni epänormalisuus ei suinkaan ole pahin vika ihmisessä. Epärehellistä, kevytmielistä, tuhlaavaista tai epäystävällistä palvelijaa minä en tahdo kotiini. Sen sijaan tulen hyvin toimeen kotiapulaisen kanssa, jolla on hiukan vikaa aivoissa, sanoi rehtorin rouva.
— Mutta mikä tätä Anua vaivaa? kysyi Tekla levottomana.
— Talvella häntä ei vaivaa mikään. Kesillä sanovat hänen joskus olevan hiukan omituisen. Lähetä hänet uimaan, niin kyllä hän selviää. Hän on kiltti, ystävällinen tyttö. Karjalaiset ovat rakastettavia ja sydämellisiä ihmisiä. He rakastavat lapsia ja kiintyvät perheisiin, ainakin niin kauaksi aikaa kuin he ovat talossa, ja sehän on pääasia.
— Voinhan ottaa hänet koetteeksi, sillä ehdolla että hän on vaaraton.
— Tietysti hän sitä on. Ei silti ole varmaa, että hän sopii teille, sillä palvelija, josta yhdessä perheessä pidetään, voi epäonnistua täydellisesti toisessa paikassa. Niinkuin kasvitkin, joista toiset vaativat hiekkamaata, toiset savimaata, sanoi rehtorin rouva.
— Toiset ovat kuin perunat, jotka tulevat rupisiksi lihavassa maassa, mutta useammat ovat kuin hyötymansikat, jotka vaativat vahvaa maata, sanoi maisterin rouva.
— Tarkoitat, että yksi palvelija tarvitsee ankaruutta, toinen ystävällistä kohtelua ja rohkaisua. Mutta harvapa meistä ajattelee, mitä heidän luontonsa vaatii. He ovat vain enemmän tai vähemmän sopivia välikappaleita palvelemaan meidän omia tarkoitusperiämme, sanoi eduskuntanainen.
— Meidän keittäjättäremme luonto vaatii eläviäkuvia joka toinen ilta, sanoi professorin rouva.
— Ja minun Liisani luonto on kuin Vesuvius, joka purkautuu kerran viikossa tuhoavalla tavalla. Olen koettanut kesyttää hänen luontoansa, etenkin kun porsliiniastiat ovat niin kalliita, mutta vielä en ole saanut aikaan muuta kuin uusia purkauksia, sanoi kamreerin rouva, joka juuri oli liittynyt seuraan.
— Miksi ette vaihda keittäjätärtä, ettehän te ole vihitty häneen? kysyi naislehdentoimittaja.
— Mieheni luonto vaatii hyvää ja vahvaa ravintoa, niinkuin sitä vaativat hyöytymansikat. Liisa on erinomainen ruoanlaittaja. Hänellä on erikoinen aisti, joka johtaa häntä panemaan juuri sopivan määrän mausteita ruokaan ja saamaan kastikkeet tuoksuavan maukkaiksi. Pihvit ovat aina täsmälleen oikein paistetut ja keitot niin täydellisiä, että mieheni suutelee minua erikoisen lämpimästi ja kehuu hyväksi emännäksi. Liisaa minun täytyy pitää niin kauan kuin hän suinkin pysyy meillä. Kaikkihan tietävät, että hyvät keittäjät ovat pikaluontoisia.
— Minulla on keittäjä, joka on kuin auringonpaiste, mutta lihapullat ovat kuin kuivuneet maanmunat ja ohukaiset kuin nahkapalat, sanoi maisterin rouva.
— Mitenkä saat Liisan kestämään luonasi? kysyi Tekla kamreerin rouvalta.
— Nostan palkkaa aina kun hän vaatii. Olen koettanut saada käännöstyötä, voidakseni sen tehdä. Sittenkin hän uhkaa jokaisen purkauksen jälkeen muuttaa. Elän kuilun partaalla. Liisalla on kaikki valtit käsissään.
— Eikö lainsäädäntöä voisi kehittää ehkäisemään alituisia palvelijain vaihtoja pienimmästäkin syistä? kysyi toimittajaneiti eduskuntanaiselta.
— Voisihan ajatella jonkunlaista lakiehdotusta tähän suuntaan. Maammehan kehittyy yhä enemmän lakimaaksi. Meidän ryhmä suunnittelee monta uutta hyödyllistä lakia. Ehdotamme, että määrättäisiin, kuinka monta lasta kullakin perheellä pakollisesti täytyy olla. Toinen ehdotus koskee lasten kuukausirahan suuruutta. Seuraava asettaa ikärajan tanssimiselle, joka onkin tarpeen, nyt kun vanhat ovat alkaneet tanssia. Sitten on ajateltu pakottaa naimattomat miehet ottamaan kasvatikseen joku isätön lapsi, vastasi eduskuntanainen.
— Miks'ei naimattomia naisia? kysyi tohtorinna.
— Heitä pidetään syyttöminä naimattomuuteensa. On ajateltu kuitenkin, että niiden, joita on kosittu, pitäisi alistua saman määräyksen alle. Mutta miehet vaativat, että ne poikamiehet, jotka ovat saaneet rukkaset, vapautettaisiin tästä. Minusta vasta kolmannet rukkaset oikeuttavat heitä pääsemään kasvatista.
Koko seura piti tätä viimeistä lakiehdotusta aivan erinomaisena.
— Sivistystyön alalla olisi vielä paljon tehtävää. Koulupakko on vain ensimäinen askel. Seuraava on kaunokirjallisuuden lukemispakko, käyntipakko Suomen ihanimmilla seuduilla ja tärkeimmissä kulttuurilaitoksissa. Jokaisen suomalaisen, Ruijasta Rajajoelle saakka, täytyisi tuntea Kansallismuseo, tieteelliset kokoelmat, Turun historiallinen museo ja Korkeasaaren eläinmaailma, sanoi toimittaja.
— Mutta eihän kansalla ole varaa matkustella, sanoi Tekla.
— Jokainen pakkolaki tulee kalliiksi, sillä ne ovat vietävät läpi valtion kustannuksella. Mutta varoja meillä on vaikka mihin, ja rahallinen meno tuo toiselta puolen suuren henkisen voiton, auttoi eduskuntanainen.
— Kyllä meillä sitäpaitsi on varaa matkustaa. Koko kesän ovat junat täynnä väkeä, jotka käyvät laulujuhlilla, kokouksissa ja arpajaisissa. Paras heinäaika tanssitaan, elonkorjuutyöt seisovat laulun tähden ja kauranleikkuu unohtuu arpajaishommien tähden, sanoi entisen senaattorin rouva.
— Tässä olisi myöskin lainsäätäjällä työtä, tuumi eduskuntanainen. — Ensimäiseksi täytyy saada kahdeksantuntinen työpäivä kotiapulaisille. He ovat ainoat ihmiset, jotka toisten palveluksessa saavat tehdä rajattoman määrän työtä. Heidän velvollisuutensa pitäisi määriteltämän tarkalleen. Silloin ei jäisi niin paljon mielivallan varaan. Minä hoidin kerran sisareni lapsia 6 tuntia ja se tuntui silloin maksimiajalta, sanoi toimittaja.
— Jos minun lapsiani hoidetaan vain kahdeksan tuntia, niin he kuolevat jok'ikinen, sanoi tohtorinna, joka kuului neljään yhdistykseen, hoiti ison seurustelupiirin ja suosi taiteita.
— Meillä täytyy ainoan palvelijan nousta kahvia keittämään puoli seitsemältä. Jos hän lopettaisi työnsä kahdeksan tunnin kuluttua, niin emme saisi ruokaa ja palvelusta puoli kolmen jälkeen. Sellainen ei käy meidän perheessämme, jossa kaikki ovat laihoja, sanoi laulunopettajan rouva.
— Minä tiedän keinon. Perustetaan yhdistys, ehdotti kamreerin rouva.
— Mitä uudella yhdistyksellä tekisimme. Onhan meillä jo "Perheenäitien
Yhdistys" ja "Palvelijataryhdistys", kysyi rehtorin rouva.
— Tämä olisi sekayhdistys. Pohdittaisiin yhdessä epäkohtia, sanoi kamreerin rouva.
— Mutta emäntien epäkohdat ovat palvelijoitten edut ja päinvastoin, sanoi tohtorinna.
— Siitä tulisi varmaan vilkas yhdistys. Kuta enemmän yhteenliittymistä, sitä enemmän heräämistä ja nousua! huudahti toimittaja.
— Mitähän kello lienee? kysyi Tekla.
Seurassa oli parikymmentä naista, mutta kenelläkään ei ollut tietoa ajasta. Useimpien kellot olivat epäkunnossa. Toisilla oli rannekellot, mutta kaikki vetämättä ja yhdellä oli ainoastaan vitjat.
— Ei naisesta ole maailman hallitsijaksi, ennenkuin hän osaa hoitaa kellonsa, sanoi eduskuntanainen halveksivasti, katsoen kelloansa. — Kello on nyt puoli kuusi.
Koko seura ponnahti seisoalleen ja syntyi aika hälinä.
— Minun mieheni on pahalla tuulella, kun myöhästyn neljänneksenkin päivällisiltä, sanoi tohtorinna.
— Liisa muuttaa huomenna ja lapset nääntyvät nälkään, voivotteli kamreerin rouva.
Tekla kamppaili eteisessä löytääkseen vaatteensa, kun hän kuuli rehtorin rouvan rauhoittavan vieraitaan:
— Kello ei ole vielä neljääkään. Ruokahuoneen kello käy täsmälleen oikein. Mieheni hoitaa sen itse.
— Eduskunnan kello näkyy pitävän kiirettä. Jos sen mukaan hallitaan maailmaa, niin tulevat asiat ainakin ajoissa valmiiksi, pisteli Amalia.
— Tämä sattuu minulle ensimäisen kerran elämässäni. Mikähän tälle kellolle nyt lie tullut, sanoi eduskuntanainen hämillään. — Minulla ei ollut itselläni kiirettä kotiin, sillä minä syön päivällistä kello 7. On mahdotonta seurustella ulkomaalaisten kanssa, ellei totu syömään samaan aikaan kuin kulttuuri-ihmiset.
— Pitääkö meillä muuttaa vanhat tavat ulkomaalaisten mukaan? Minä olen ollut usein mieheni kanssa sivistysmaissa, mutta en ole vielä nähnyt että esim. saksalaiset tai englantilaiset muuttaisivat tapojaan siellä oleksivien ulkomaalaisten mukaan, sanoi kamreerin rouva.
— Emmehän me voi pysyä ikuisesti Väinämöisinä tai Joukahaisina, äksyinä ja vanhoillisina, sanoi eduskuntanainen.
— Hyvästi nyt, rakas Berta. Meillä on ollut tavattoman hauskaa.
Pian olivat vieraat kiiruhtaneet porvarillisiin koteihinsa syömään työstä tulleitten miestensä kanssa lihapulliaan. Mutta ruokahalu ei ollut niin aito kansallinen kuin tavallista.
Rehtorin palvelijattaret korjasivat kutsujen jäljet.
— Nyt meistä on taas puhuttu tuvat täyteen. Eihän kahvi maistuisi miltään ilman palvelijajuttuja, sanoi sisäkkö.
— Häpeevät välistä ja kääntävät puheen ruotsiksi. Kun sitä ymmärtäisi, niin saisi kuulla kunniansa. Pitäkööt vain lystiä, kyllä mekin heidät tunnetaan perinpohjin, sanoi keittäjätär.
— Niin kuin minäkin katsoin näitä hienoja rouvia, jotka puhuivat niin kauniisti ja nauroivat simasuin, ja samalla muistin, mitä niitten palvelijat ovat kertoneet, niin nauratti minuakin. Me tiedetään asioita, joita eivät kertoisi lapsilleenkaan, tai joita lapset eivät sallisi vanhemmilleen kerrottavan. Luulevat, että kodit ovat vain suljettuja perhepiirejä, eivätkä käsitä, että keittiön ovien läpi kulkevat salaisuudet maailmalle. Heidän maineensa on meidän käsissämme.
— Niin on totisesti.