V.
ANU.
Ilma seisoi kaasukeittiön äärellä ja kähersi hiuksiaan, kun ovelle koputettiin.
— Onks tää lehtor Sevisel? kysyi tulija, pieni, pyöreä nainen.
— Kyllä, vastasi Ilma.
— Mie satuin sit järestää kohallee. Oottaks työ täst talost?
— Minä olen vanhin tytär.
— Mänkääs sit sanomaa tei mammal jot mie oon tult. Mie oon teijä uus kuharkka.
— Mikä se on? En minä luule että äiti tarvitsee sellaista.
— Vissii hää tarvissoo ko hää on miut pestant. Ymmärrättäks työ sit mikä köksä on?
— Ahaa, te olette meidän uusi palvelijamme. Tervetuloa vain. Ottakaa vaatteet päältänne. Äiti ei ole nyt kotona, mutta hän tulee pian.
— Eiks hää minnuu varttuntkaa ko hää läks pois? Mut saaha mie haastaa täs teijä keral ratoks. Miu nimmei on Anu Jukonen. Mitävast se entine läks?
— Hän ei sopinut meille. Minkä tähden Anu muuttaa paikkaa?
— Mie en kehant ennää röhjöttää maasyvämmes koton, ni sit mie lähin sen kauppias Kosose kuharkaks, mut hyö pittiit nii pahhaa elämää. Tappeliit yleaikaa keskenää, herra ronas rouva keral joka asjast. Hyö olliit nii saitoi jot kahviporot pit paahtaa uuvellee. Aamul joivat saijjuu. Mie oon kahevuotiaast ast saant kohvii ylösnoustes. Siit saa voimaa jot jaksaa akkiloija kaike päivää. Ryssä, hää juop saijjuu ja on vetelä ja laiska. Mitä työ juotte?
— Lapset syövät puuroa, aikaihmiset juovat kahvia.
— Ompas teil hyväluontoset lapset ko eivät patista kohvii. Onks teijä pappa alustpittäi olt herra?
— Hän on lehtori ja oppinut historiantutkija, vastasi Ilma lyhyesti.
— Meijä naapuri poika käi monet koulut ja luk roviisoriks ast. Hää
nai ruossii haastavan rouvan, mut ei hyö silt oo oikiaa herrasväkkee.
Mienen taho olla rostopaikas sitävast, ko mie tahon isse sivistyy.
Oppiiks tääl ruossii?
— Me puhumme suomea kotona
— Tei papal on nii rostonim, sanoi Anu, joka alkoi tulla levottomaksi.
— Se on rehellinen suomalainen nimi, eikä sitä tarvitse hävetä, sanoi
Ilma hermostuneesti.
— Voip olla hyvinkii herrasväen nim, lohdutti Anu.
Tekla tuli nyt kotiin ja Ilma luovutti Anun hänelle.
Ensimäinen viikko on emännän ja palvelijan kuherrusaika. Molemmat ovat toivorikkaita, kaikki sujuu hyvin ja luokkaepäluulo on haudattu ystävällisten tunteitten alle.
Anu oli sukkela töissään, laittoi ominpäin ruoan ja siivosi uskomattoman nopeasti huoneet.
— Nyt olemme saaneet meidän talomme mukaisen, vaatimattoman kotihengettären. Olen ihastunut häneen, sanoi Tekla miehelleen.
— Hän on kiltti meille, ei aja pois keittiöstä eikä kutsu penikoiksi tai muilla vielä enemmän ihmisarvoa alentavilla nimillä. Niin tekevät useimmat palvelijat, kun heillä on kiire, sanoi Mauri.
— Hän povaa meille korteista iltasilla. Minä saan nuoruuden rakastettuni vaimokseni, mutta mustaverinen nainen myrkyttää hänet elämän keväässä, ja minun anoppini saa Ameriikan perinnön, mutta hän ei anna penniäkään minulle. Maurilla on punapartainen verivihollinen, joka saattaa hänet pahaan huutoon, niin että hän joutuu akkojen hampaisiin. Silloin vasta hänelle sattuu odottamaton onni, kun hän näkee unissaan valkean, mustan ja harmaan kissan hyppäävän kaivoon, kertoi Eljas henkeään vetämättä.
— Minulle hän myöskin on kiltti, sanoi Tekla raukka, joka aina oli alakynnessä keittiössä.
— Ehkä Karjala tuottaa parempirotuisia palvelijoita kuin muut tienoot. He ovatkin olleet kauimmin ikeen alla ja tottuneet nurkumatta palvelemaan muita, tuumi lehtori.
— Eivätkö he ole viekkaita ihmisiä? kysyi Ilma.
— Viekkaat ihmiset ovat niin ystävällisiä, sanoi Tekla.
Parin viikon kuluttua sanoi Anu Teklalle:
— Nyt mie rupian käymää iltakurssiloil, siel oppii ruossii ja muit henkee etistävvii asjoit. Mienen ikkään kehtaa lötöstää piikan, mie meinaan pyrkii etteepäi. Tääl talos ei paljokaa sivisty.
— Tietysti Anu saa käydä iltakursseilla, kunhan kotitoimet eivät siitä kärsi, sanoi Tekla.
— Rouvan pitäs ja sivistää issijää jot pysys herran tasol, kehoitti
Anu.
— Ei jää paljoakaan aikaa taloustoimista ja ikuisista parsimisista.
— Vaik mie oon toise orja, ni mie ossaan laittaa issellein aikaa henkenetistämissee.
— Minun aikani kuluu tarkkaan kotona.
— Mikä mistäi tykkää. Mie saan aikaa ko isse tahon.
— Mutta eilen, Anun ollessa saunassa, minä näin ruokakomerossa perunasäkin takana uuden pyyheliinan kosteassa homeessa. Viime viikkoisen marjapuuron tähteet olivat samalla vadilla kuin maksakappale, joka oli unohtunut paistamatta ja haisi. Hyllypaperit näyttävät, mitä meillä on syöty parin viime viikon aikana ja pesupöydän mauton sisällys pursuaa ulos, kun aukaisee oven, uskalsi Tekla sanoa.
— Kyl mie ajallaa korjaan kaapitkii, mut kassokaa, mite sorja tää kyökki on. Kuparit kiiltäät jot vilistää silmis, kyökinsilta on puhas ko Juhanina ja tuukit mie pesen kerta viikos. Mut mienen tykkää, ko rouva koluvaa ja nuuskii miu perässäi. Kosose rouva pilas mei välit rykkänää sellaisel. Miul sekkautuu ver kons miul haastetaa tiukkaa.
— Mutta täytyyhän minun huomauttaa epäkohdista, sanoi Tekla.
— Mienen tykkää siit, miul sekkautuu ver, toisti Anu itsepintaisesti.
Se olikin totta. Lehtori heräsi yöllä siihen, että joku nyki peitettä, jolla hän oli peittänyt kokolailla kaljun päänsä.
Heikossa valossa hän näki silityshuopaan käärityn paljasjalkaisen olennon seisovan vuoteensa vieressä ja valittelevan:
— Voi, voivoi! nyt se on katos. Lepattelloo ja pilkkaa, eikä lähe pois. Voivoi tokkiisa!
Lehtori veti kainosti peitteen kaulaansa asti ja herätti Teklan.
— Mitä Anu tekee täällä keskellä yötä? kysyi tämä.
— A ko mie säikähin henkee siel katos.
— Mistä Anu puhuu?
— Myö oltii Kososel justii jalois ko sottaa käytii ja tekkiit hirmutöit ja ihmiste sisut olliit ko luontokappaleil. Hyö lopettiit sen Noskua Tuomaan ja hää kasso minnuu ko hyö raastoit hänt pois. Mut nyt häne henkesä lietsoo kyöki katos enkä mie hirviä männä sinne, nyyhkytti Anu.
Tekla sytytti tulen ja sanoi:
— Anu rauhoittuu nyt. Keittiön katossa palaa vain kaasunsytytysliekki. Onhan Anu nähnyt sen ennenkin joka ilta. Mennään nyt yhdessä katsomaan, niin sammutan sen helposti.
Tekla vei Anun keittiöön, jossa hän pari kertaa sammutti ja sytytti kaasuliekin. Sitten hän antoi Anulle bromia ja saattoi vuoteeseen.
— Anu nukkuu nyt rauhassa, että jaksaa huomenna auttaa vaatteitten silittämisessä.
Tämä ajatus rauhoitti Anua niin että hän pian nukkui.
— Kuinka minä uskallan pitää häntä talossa, hän näkyy todella olevan hiukan sekaisin. Sotatapahtumat ovat mahtaneet järkyttää hänen tasapainoaan, sanoi Tekla päästyään vuoteeseensa.
— Saamme nähdä, minkälainen hän on huomenna. Joku seikka on varmaan eilen tärisyttänyt häntä, arveli lehtori.
— Hän sanoi verensä sekaantuvan kun huomautin hyllypapereista ja ruoantähteistä.
— Häntä täytyy kohdella varovaisesti. Ihmiskunnan hermot eivät ole entisellään. Ranskan vallankumouksen jälkeen sattui myöskin omituisia sielullisia ilmiöitä. Eräs kuuluisa hermolääkäri kertoo mieltäkiinnittäviä tapauksia tältä alalta. Monella olivat aivot täydellisesti kunnossa, ainoastaan joku epäsäännöllisyys ilmautui. Jotkut sekaantuivat mielenliikutuksista tai pelosta. Toisilla oli joku hulluudenoire tai mielikuvitelma, muuten he olivat viisaita. Odotapas, niin haen huoneestani hänen teoksensa tänne. Voit itse lukea, ja lehtori oli nousemaisillaan vuoteestaan.
— Älä, hyvä ystävä, tärvele loppuyötä. Nukkukaamme nyt, muuten emme jaksa herätä aamusella. Onko nyt sopiva aika lukea hermolääkärin laajaa teosta?
Lehtorin pää painui alas.
— Olet oikeassa, Tekla. Muistuta minua huomenna, niin saat kirjan.
Seuraavana päivänä olivat kaikki harmit hälvenneet.
Anu nousi aikaisin ja siivosi joka sopen keittiössä. Itse hän oli aurinkoisella tuulella ja hyräili kimakasti, lehtorin kauhuksi.
Iltakurssit alkoivat nyt todenteolla. Anu tuli yhä henkevämmäksi. Hän kävi esitelmissä ja "sivistävissä" elävissä kuvissa. Kirjallisuutta harrastettiin sekä keittiössä että lastenkamarissa. Anu lainasi pojille kehittävää kirjallisuutta, Alkion ja Päivärinnan kirjoja.
Teklakin sai osansa sivistysriennoista, sillä Anu kävi museoissa, taulunäyttelyissä ja iltamissa. Kotiin tultuaan hän kertoi näkemiään.
— Mitä Anu on tänäpäivänä nähnyt? kysyi lehtorikin kerran.
— Mie oon näht mite ruokottommii vanhat miehet olliit enne. Issois kuvatauluis on heijä työsä totistettu. Ko ykskii herra nykkii toise partaa vaik tää makkaa ruumiin kirstus, ja sen vainajan rouva kassoo pääl. Toine harmaapartaniekka ajjaa lehois ja järvel takkaa iha verestä tyttöö, jot tää heittääksee kalloiruuvaks ja kuoloo nuorel ijällää. Sannoit Väinämöiseks, hää on vissii Viipurist sil häne hautasa on paronisatus. Mie näin isse.
— Mikä se paroonisatu on? Tarkoittaako Anu "Monrepos'n" puistoa
Viipurin lähellä? Siellä on Väinämöisen patsas.
— No niihä hyö sitä kussuut. — Sit mie näin ko kolme munkkii mässäät ja juovat luostari kellaris. Suuret tynnörit tyhjentäät. Mie käin pienen olles vaijjain keral Valamos, sielt se kuva vissii on. A tietääks lehtor et yks höist ol tää rehtor Lunteeni? Mie tunsin hänet vaik hää ol ouvois vaatteis.
— Mitä Anu sanoo? Kyllä minä olen nähnyt sen taulun. Se on maalattu aikoja sitten, eikä Lunden ole koskaan ollutkaan sellaisessa hommassa. Anu on erehtynyt.
— Kyl se on hää isse. Pitäs sannoo hänel et ihmisten häpiän hää siel on. Nii ne vaa tulloot päivävalloo ihmise pimiät työt, sanoi Anu ja hävisi keittiöön.
Toisen kerran hän koetti vaikuttaa Teklaan:
— Sietäs rouvankii saaha uuven ajan henkeyksii ja tuulahtuksii. Palvelijat seuraavat nykyjää kehityst ja ajattelloot muutakii ko ylensyömist ja vassanpalvelemist. Rouvat senkö jarruttaat etistyst, hyö eivät taho muutoksii ja parannuksii. Kyl mei elämä kääntys kehnoks jos myö ei isse seurattas asjoit.
— Minusta kehitys käy yksipuoliseksi. Palvelijoitten asema yhä paranee ja emäntien huononee. Eikö teidän yhdistyksissänne koskaan pohdita, mitenkä emäntien asemaa parannettaisiin? Olisihan sekin kehitystä, sanoi Tekla.
Anu vaikeni pitkän aikaa, sitten hän kysyi:
— Onks höilkii epäkohtii?
— Olisit, Anu parka, ollut minun asemassani neljä viimeistä vuotta, niin et kysyisi. Siitä asti kuin Lotta muutti meiltä, on täällä vilissyt epäkohtia.
— Onks teil olt vorroj?
— Toiset ovat olleet epärehellisiäkin ja monenlaisia muita vaikeuksia on ollut.
— Ei niit vissiikää oo liikoi olt, ko noi hyvis lihois kestetää. — Nyt mie lähen Etissonnii, siel näytetää lustii. Myö männää koko sakki arttelis.
Pesupöytä sai nopean pyyhkäisyn, kädet kuivattiin alushameeseen, hattu vedettiin olemattomien silmäkulmien yli ja alaoven avain hävisi käsilaukkuun. Ovi sulkeutui Anun jälkeen ja keittiö oli autio ja tyhjä.
Illalla Tekla kuuli nyyhkytyksiä keittiöstä. Hän kiiruhti katsomaan.
— Onko Anu kipeä? Mitä nyt on tapahtunut?
— Kyl toisil sit pittää ol ohrast täs elämäs. Siel näk elävistiaatteris mite toine voi pilata toise elämä tykkenää. Näyttiit mite yks potra reivi, sellaine sukureivi, saattaa ystäväsä väärää syytteesee ja iäks päiväks linnaa. Sit hää naip häne morsiamesa ja muotlääkär, jol ol nokkellas silmäs, myrkyttää hengilt häne vaimosa. Valkone koira ulvo yksinää häne hauvallasa. Minnuu nii itketti ko hää harmaahapsisen äijän pääsöö linnast ja kaik ovat hauvas eikä tunne hänt. Ja yks ko ol sokkee, umpsokkee, tuns hänet syvämme äänellää.
— Mitä se on?
— Rakkauve voimal, nääs.
— Mitä Anu nyt tuollaista satua itkee? kysyi Tekla, joka ei yrittänytkään saada selkoa sekavasta kertomuksesta.
— Iha se ol oikiast elämäst kuvattu. Puut huojuit ko ilma tuuls, lehmät olliit tarhas, hännällääs huitoit itikoit ja ves vuos vaatteist ko se reivi ratsast sattees muotlääkärin rouvan keral ja salama löi. Viel miun sisälmyksii vääntää ko mie ajattelen mite se toine rosmo väijy ja maleks pimiäs verankol. Tiatteris ovat kivet ja puut paperist. Kyl mie tiijän eron. Tää ol oikiaa. Mut mite hyö sattuit kohallee kaikkii kassomaa ja kuvvii ottamaa?
— Anu menee nyt levolle, ei auta surra muitten puolesta, sanoi Tekla, joka tiesi entisestään ettei maksanut vaivaa oikaista Anun käsitteitä asioista.
— A ko miul on suotu nii tundeelline syvän. Minnuu vuoroo varist, vuoroo kars pintaa, ko se loppu ol nii luonnol käypää. Se vartiapahus rääkkäs viel omast puolestaa — — —
— Huomenna pestään salin ikkunat. Lämmitetään eilinen paisti ja porkkanat, ettei ruoanlaitto vie paljon aikaa. Hyvää yötä nyt, sanoi Tekla ja poistui.
Anu toipui heti, sillä Tekla oli, tavalliseen tapaan, asettanut hänet entiseen maailmaansa ja ohjannut ajatukset tuttuun uomaan.
Tuli kevät ja läheni maallemuuton kriitillinen aika. Tekla korotti Anun palkkaa, ennenkuin tämä ehti puhua poislähdöstä. Perheellä oli tavalliset kevätkiireet ja elämä oli entistään levottomampaa. Anun sivistysriennot lepäsivät, iltakurssit olivat loppuneet ja esitelmät samoin.
Viimeisellä viikolla sanoi Anu:
— Mie lähtisi täst käymää Porvoos. Miul ois tähellist asjaa sinne.
— Mutta meillähän on vuoden kiirein aika käsissä. Tavarat lähetetään parin päivän kuluttua, eikä kaikki talvivaatteetkaan ole vielä naftaliinissa. Mitä Anu nyt tekee Porvoossa? kysyi Tekla itkun partaalla.
Onneksi hän jaksoi hillitä itseään, sillä itkevä emäntä joutuu auttamattomasti alakynteen.
— Mie lähe sukuloittamaa. Siel on kakskii serkkuu Jääskest. Hyö ovat kirjatehtaas, toine mättää yleaikaa liimaa pahvipalasil ja toine syöttää painettui paperloit sellaisel konneel mikä harsii höist kirjoi. Höil on suuret palkat, viimekii litviikis sannoit saaneesa mont sattaa markkaa. Hatus höil on höyhenet ja ruusut ja lakernahka kengät aret, pyhät. Kaheksa tuntii hyö ovat roletaarii ja kuuvelt hienoi ryökkynöi.
— Eikö Anu voisi käydä tervehtimässä heitä joskus toisten?
— A ko mie lupasi tulla nyt kevvääl, toine höist männöö naimisii kesäl. Miul on muutakii mennoo Porvoosee. Mie lähe kassomaa sitä vänrikkii, hää kuuluu oleva hauvattu mäe pääl.
— Mitä vänrikkiä Anu tarkoittaa?
— Vänrikki Stoolii, eik rouva hänt tiijä? Häne entine asuntosakkii kuuluu oleva reilas ja sänky ja särmi.
— Anu puhuu kai Runebergistä?
— Just, just. Hänt issijää mie meinasin, mut en hoksant täl hetkel häne nimmeesä. Yheshä hää kirutti sannoit sen vänrikin keral.
— Eikö Anu tyytyisi näkemään Topeliuksen hautapatsasta, se on täällä
Helsingin vanhalla hautuumaalla?
— Mienen välitä näyttelijöitten hauvoist. Elläissää höit on lusti kassella, mut ei höist tiijä kuka heiät perrii kuolema peräst.
— Nyt Anu taas sekoittaa henkilöitä. Topelius oli yhtä suuri runoilija kuin Runebergkin, eikä tietääkseni ole koskaan esiintynyt näyttämöllä.
— Voip olla. Hyö pittiit saman iltan yhistyksel estelmää Iita Aalperist ja Topeliuksest, kuka höit muistaa mikä mikkäi ol. Mut Porvoose miu kummikii on lähettävä. Mie kasson issellein paikkaa kirjatehtaast. Voip olla jot mie jään viel tänne vähäks aikaa, jos pojat eivät rennaa liikaa. Mut ei tää talo passaa miul kauakaa, ko se ei oo etulline sivistyksel. Ei tääl opi ruossii eik' oo kalaassiloit eik' opettavaisii tilaisuuksii.
— Täytyy kai Anun sitten lähteä Porvooseen.
— Mie tuun illal kottii, ko sit aamul lähetää maal, se soppii miul akkuraatist.
— Mutta minulle se ei sovi yhtä akkuraatist.
— Eikä tääl ennää oo lope paljo tekemist. Kyl työkii jollaiviisii tuutte toimee, lohdutti Anu.
Tekla aavisti mitä tämä "jollaiviisii" oli, mutta hän ei voinut kärjistää tilannetta.
Anu matkusti ja tilapäinen apulainen tuli tilalle.
— Äiti on aivan liian veltto palvelijoilleen, sanoi Ilma. — Jos minusta joskus tulee emäntä, niin saatte nähdä toista. Minä olen kohtelias ja oikeudenmukainen, kutsun heitä vaikka neideiksi, mutta vaadin, että työt tehdään kunnolla. Heidän täytyy käyttäytyä, niinkuin minä pankinjohtajan edessä. Kirjallisessa sopimuksessa määritellään kumpaisenkin velvollisuudet. Silloin ei tule yllätyksiä. Ei tarvitse koskaan muistuttaa ja torua, vetoaa vaan kirjoitettuun sopimukseen.
— Siitä tulee laaja asiapaperi, jos tahdot ennakolta määrätä joka asian.
— Kun tulee odottamattomia ristiriitoja, niin vedetään pitkää tikkua.
Silloin ei kumpainenkaan voi valittaa.
— Voit olla varma siitä, että sinä aina saisit lyhyen tikun ja kotiapulainen pitkän.
— Ainakaan he eivät pääsisi tekemään pyhiinvaellusretkiä haudoille kesken maallemuuttoa.
— Minäkin luulin nuorena voivani helposti järjestää elämän ja sen ongelmat tavallisella ymmärryksellä. Nyt minä olen tyytyväinen voidessani jotakuinkin ratkaista välttämättömimmät vaikeudet, sanoi Tekla istuutuen riutuneen näköisenä matkakorin kannelle.
— Voi, äiti parka! Koetan auttaa sinua kun vain pääsen pankista.
— Täytyy pahimmassa tapauksessa lykätä maalle meno joitakin päiviä eteenpäin.
Seuraavina päivinä Tekla ei ehtinyt ensinkään huolehtia omasta kodistaan, sillä hänen anoppinsa sairastui.
Pojat, joitten mieli paloi maalle, sanoivat lehtorille:
— Nyt ei äiti pakkaa ensinkään, kun hän on kaiket päivät mummon luona.
— "Pakkaa" on ruotsia. Käyttäkää suomalaisia sanoja, silloin kuin voitte, sanoi lehtori. Sanokaa esimerkiksi "sulloa tavaroita matkakoriin".
— Sepä on pitkä sana. Voiko sanoa: äiti on sulloatavaroitamatkakoriin hommissa?
— Kylläpä suomenkieli on uusi kieli, koska ei ole sen sopivampaa sanaa? Ehkä meidän esi-isämme eivät matkustelleetkaan? Lemminkäinen teki sitä usein, mutta hänellä ei luultavasti ollut matkakapineita. Herrassääty matkusti kyllä myöhemmin, mutta silloin he puhuivat ruotsia. Mutta nythän kansakoulun opettajatkin matkustelevat, kumma että he eivät ole keksineet sopivaa nimeä tälle toimitukselle.
— Eikö isä voisi nyt keksiä suomalaista nimeä pakkaamiselle, niin voisimme puhua siitä? ehdotti Mauri.
— Ehkä jostain sanakirjasta saisi valmiin sanan. Voinhan käväistä kirjastossa tutkimassa asiaa.
— Keksi itse ennemmin, se käy nopeammin, pyysi Eljas.
— No, voitte sanoa sullotella. Se tuo selvän kuvan mielikuvitukseen.
Niin, sullotella on hyvä.
— Mitenkä saisimme äidin sullottelemaan, niin että valmistuisimme ajoissa? kysyi Mauri.
— Ei pidä kiiruhtaa äiti parkaa, jolla aina ilmankin on kiire. Nyt hän on rakkauden työssä. Auttakaamme häntä milloin suinkin voimme.
— Emmekö me voisi isän avulla sullotella? Korit ovat jo eteisessä. Me saamme kyllä paljon mahtumaan. Ainahan me olemme mukana, kun heiniä ahdetaan latoon. Ei tämä ole sen vaikeampaa, ehdotti Eljas.
— Sen teemmekin, heti syötyämme käymme käsiksi valmistuksiin. Se on helppo tehtävä kolmelle miehelle, sanoi lehtori.
— Naiset tekevät sullottelun vain turhanpäiten monimutkaiseksi, sanoi
Mauri.
— Miehet kehittyneemmällä järjellään voivat varmaan suoriutua yhtä hyvin kuin naiset tästäkin tehtävästä. Nämä ovat tosin tehneet sitä vuosisatoja. Kansainvaelluksen aikana naiset luonnollisesti sullottelivat. He ovat perineet monen sukupolven kätevyyden. Mutta toiseltapuolen luulisi miehilläkin olevan edellytykset tähän, katsoen siihen, että heidän suonissaan on juossut yhtä monen sukupolven aikana sullottelevien äitien verta. Sitäpaitsi he esim. ristiretkillä luultavasti itse sullottelivat.
— Kamalaa kun isä on historian lehtori, ainakin tänäpäivänä. Ennemmin hän nyt saisi olla puumies, joka on tottunut sullottelemaan halkoja laatikkoon, sanoi Mauri Eljakselle.
— Tai tiversikauppias, vastasi tämä.
Ruoan jälkeen alkoi työ. Lehtori vaati, että kaikki tehtäisiin perusteellisesti ja järjestelmällisesti. Liinakaapin, vaatekomerojen ja laatikkojen sisältö leviteltiin sohvalle ja tuoleille. Pöydille asetettiin kirjoja ja lääkkeitä. Sitten lehtori määräsi työsuunnitelman:
— Mauri saa osalleen liinavaatteet, joitten sisään on käärittävä särkyvät tavarat. Eljas sullotelkoon pitovaatteet ja lääkkeet mahdollisimman käytännöllisesti, ja lisäksi kasvipuristimet. Minä otan kirjat ja hatut osalleni.
Kaikki ryhtyivät innokkaasti työhön ahertaen ääneti rakkauden kannattamina.
— Isä, sanoi Mauri vihdoin, — nyt on vielä liinavaatteita, mutta särkyviä esineitä en enää keksi, kun ruoka-astioita ja tauluja ei oteta mukaan. Minä olen käärinyt peilejä, viivottimia ja lämpömittarin.
— Tästä saat kirjoja lisäksi. Niitä ei koskaan tule liikaa, sanoi lehtori ajatellen itsekseen että: ei niin pahaa ettei hyvääkin, nyt ei Tekla ollut estämässä, otti sitten kirjoja mukaan kuinka paljon tahansa.
— Katsokaa, kuinka pieneen tilaan minä olen saanut vaatteet mahtumaan, sanoi Eljas ylpeänä.
Hän oli asettanut vaatteita omaan ja Maurin kasvipuristimeen ja kiertänyt ruuvit kiinni. Sitten hän oli etsinyt sopivan korin, johon nämä mahtuivat vieretysten.
— Seisohan, isä, laudan päällä, niin minä saan ne vieläkin litteämmiksi.
— Tärveltyvätköhän ne tuollaisesta? kysyi lehtori epäillen.
— Ne silitetään kumminkin maalla, rauhoitti Mauri.
— Ja toiset voivat tulla vieläkin paremmin prässätyiksi, sanoi Eljas.
— Taas käytätte vieraskielistä sanaa, sanoi lehtori.
— Seiso nyt, rakas isä, sen aikaa laudan päällä, kun keksit uuden nimen prässäykselle, pyysi Eljas.
Ja lehtori nousi.
Sillä välin oli Anu palannut Porvoosta. Kerrottuaan apulaiselle keittiössä kaikki matkan elämykset, hän meni sisään.
Täällä hän pysähtyi ovelle katsomaan miesten hommia. Yleissilmäyksen jälkeen hän poistui yhtä ääneti kuin oli tullutkin.
— Mis rouva on? kysyi hän apulaiselta.
— Hän on sairaan anoppinsa luona, vastasi tämä.
— Etteks työ oo älynt sen vertaa et lehtor poikinee on pahateos?
— Lehtori selitti auttavansa rouvaa.
— Sillo hää just on vaaralline. En mie lope kaua oo palvelt täs talos, mut het alus mie huomasin jot lehtor ei oo selvä päästää. Hää on hyvä mies ja nii ystävälline mut usiast ilma tolkkuu. Eikä se oo asjaa mitä hää haastaa ja mitä hää tekköö. Nyt hää vast on iha ilktyös. Mie mään hakkee rouvaa kottii, muute hyö kolhiit koko talon piloil.
— Minä en uskalla jäädä tänne yksinään sen kanssa, sanoi apulainen pelästyneenä.
— Ei hää oo pahemp ko monet muut herrat. Mie tuun siin paikas takasii.
Vaikka Anu oli valmistellut Teklaa kotimatkalla, kauhistui tämä sitä näkyä, joka häntä odotti kotona. Huone, jossa lehtori sullotteli, oli totisesti "tiversikaupan" ja tavaramakasiinin välimuoto.
— Tehän olette kovassa työssä, ihmisparat, sanoi hän hilliten itseään.
— Tahdoimme auttaa sinua, rakkaani. Minusta on väärin ettei miesväki ota osaa kotitoimiin. Olen sydämestäni kiitollinen sinulle uhrautuvaisuutesi takia äitiäni kohtaan. Uhraan minäkin sentähden mielelläni vapaan aikani sinulle, sanoi lehtori hymyillen herttaisesti.
— Tästä lähin ei äidin tarvitse koskaan sullotella, lupasi Eljas.
Tähän yhtyi Maurikin sanoen: — Äiti saa nytkin mennä vaikka sirkukseen, kyllä me tullaan toimeen täällä isän kanssa.
— Kiitoksia nyt vain avustanne, kyllä minä lopetan tämän työn. Näen, että olette helliä ja hyväätarkoittavia, sanoi Tekla epävarmasti.
— Kaikki, mitä teen puolestasi, on helppoa ja hauskaa, sanoi lehtori saaden suutelon palkakseen.
Kun Tekla vihdoin jäi yksin, purkautuivat kauan patoutuneet kyyneleet esiin. Eikä hän tullut iloisemmaksi kuullessaan keittiön oven kautta Anun sanovan apulaiselle:
— Miun sissuin ei ois kärsint tuollaist myllertämist. Ol siin sirkust tarpeeks ast ko lehtor polk lautaa justii ko hevone tynnöril. Rouvas ei oo puhtii viije penni iest, nykyisekää raha arvo mukkaa.
Kesänalku oli kylmä ja tuulinen ja sateinen, niinkuin normaali kesäkuu aina onkin Suomessa. Lehtori rouvineen matkusti puolivälissä kuuta entiseen lapsuuden kotiinsa, joka oli ollut suvun hallussa tähän asti. Mutta nyt siitä tarjottiin hyvä hinta, niin että se päätettiin myydä. Lehtorilaiset palasivat kotiin kaupan päätyttyä, kaipuu mielessä, ja pankkikirja lehtorin povitaskussa. Ensimäisen kerran viisikymmenvuotisen elämän jälkeen omisti lehtori vaatimattoman summan Smkaa.
Saavuttuaan pienellä laivalla huvilan rantaan he näkivät poikien ja Anun seisovan laivasillalla. Pojat huiskuttivat lakeillansa ja huusivat tervetuloa, mutta Anu, harsokankaasta neulottu hollantilainen päähine keltaisilla hiuksilla, nojasi kaidetta vastaan ja piti kahden sormen välissä pitsistä nenäliinaa, jonka hän antoi sirosti liehua tuulessa.
— Katso äiti tuota isoa laivamiestä Sjögreniä, kuiskasi Mauri ensi tervehdysten jälkeen. — Se on Anun sulhanen.
— Mennään nyt kotiin. Älkää puhuko turhia.
Kotimatkalla kertoivat pojat, että Anu oli rannassa joka kerta, kun laiva saapui, ja sunnuntaisin hän matkusti sillä edestakaisin pääteasemalle.
Pian Tekla huomasi itsekin ettei Anu ollut ennallaan. Kesä oli nyt kuumimmillaan ja kova kuivuus vaivasi.
Kun Tekla kerran puhui Anulle päivällisestä, heidän seistessään aurinkoisella kartanolla, sanoi tämä:
— Mienen muista mittää ko rouva haastaa näi aurinkonpaistees. Jos on tähellist asjaa, ni sanokaa varjos, sillo mie ymmärrän.
— Eikö Anu ole terve?
— En mie oo millokaa oikee potent, mut pääs humisoo ja kuuluu äänii.
— Anu menee nyt uimaan, kehoitti Tekla, joka muisti rehtorin rouvan neuvon.
— En mie ennää ui. Mie häpiän.
— Ei kukaan ole nyt rannassa ja onhan siellä uimahuone.
— Siel on sellaisii oljamii joist ei monikaa tiijä. En mie ilkijä, sanoi Anu hymyillen salaperäisesti.
Teklasta alkoi tuntua kaamealta. Mutta nähtyään, että Anu teki työnsä niinkuin ennenkin, niin hän rauhoittui.
Kuta kuumempi tuli, sitä omituisemmaksi kävi Anu. Hän varoitti poikia menemästä saunaan, sillä siellä oli vihollisia. Kerran hän kirjoitti Ilmalle, jota odotettiin kotiin lomalle ja pyysi tätä ostamaan hänelle uimapuvun. Asia ratkaistiin niin, että Tekla lahjoitti Anulle Ilman entisen puvun, jolla hän nyt ui lopun kesää. Pää selvisikin joka kerta huomattavasti.
Toiselta puolen tuli Anu yhä haaveellisemmaksi. Iltaisilla kaikui laulu rantakallioilta, kun laivansavu katosi sisäjärven saarien taakse.
"Vie tuulonen viesti mun armaalien taa sinimerten vieraille maille ja kuiskaa hiljaa hänen sytämellen: olen ijäti lempesi orja!"
Sivistysriennot eivät myöskään unohtuneet, sillä keittiöstä kuului puuropadan sorinan säestäessä:
— Jaak aakar ten uulyytika kossen, tuu aakar ten uulyytika kossen…
Eräänä kauniina elokuun päivänä, kun lehtori selvitteli pikääsiimaa kaivon läheisyydessä, kulki Anu ohi, kantaen kahta vesiämpäriä.
Lehtori, joka aina oli avulias, milloin hän hajamielisyydestään huolimatta, keksi jonkun tarvitsevan apua, tarjoutui auttamaan jyrkässä mäessä.
Anu asetti ämpärit maahan, puisti päätään ja sanoi:
— Minnuu ei tarvisse herrat auttaa, kyl mie senverra kavahan. Enkä mie tiijä, mitä kalloi siin vees liikkuu, mis lehtor uip. Mitä lehtor miun ämpärlöitäin raahaa?
— Minä olisin vain auttanut, kun mäki on niin jyrkkä, sanoi lehtori säyseästi.
— Auttaa vaa ommaa rouvaasa. Mie tiijän herroi metkut ja iesottamiset. Kososel ei ykskää tyttö kestänt entisellää, jos ei issiää varont, kons vaa isseksee ol. Miul on se paper talles ja kavahtakkaa jot' en mie vällee näytä rouval.
— Ei minulla ole metkuja, eikä ole koskaan ollutkaan, kaikista vähimimin palvelijoitten kanssa. Mistä paperista Anu puhuu?
— Tään mie sain postis, sillo ko herrasväk ol reissus. Kyl mie nään kirutuksest ja meiningist kene se on tekemä.
Anu kaivoi taskustaan huonolla käsialalla kirjoitetun kirjeen ja antoi sen lehtorille, joka luki:
Muistoksi.
Ei kuihtu ne jotka sinusta jäi nin selvä on Kuvasi sytämessäin Ei kuihtu ei kuole Ne kukivat van minä jän sua kaihoden muisdeleman.
Kun elosi sule hymyää ja kohdalo Rusuja kanta nin muisdele joskus minua joka kuljen mailman Ranta. Se Joka sinua ihaile amusta iltan asti.
— Yks minnuu vaa näkköö aamust iltaa ast. Mienen räknää naisii ja noit poikii. Täst näkköö, jot se on sivistynnee herrasmiehe kiruttama.
— Mikä tässä oikeastaan todistaa sivistystä? kysyi lehtori aavistamatta mihin Anu tähtäsi.
— Ko hää haastaa noi eskuvvii ja vertauksii kaut ja kohtalost ja maalima rannast. Syvänt liikuttas, joset tietäs mite suur pahennus siin pohjal piilöö ja miessuvun tärvellys.
— Käsiala on pahennus jokaisen silmissä ja oikeenkirjoitus on tärvelyksen huippu, sanoi lehtori, istuutuen hyväntahtoisen näköisenä sotkuisen siimansa ääreen.
— Kyl häne on pitänt lukkee monjait vuosii enneko ossaa näi kirjakielt kiruttaa. Mut sen mie terota näi mei kesen, jot lehtoril on etullist et laittaa vällee syvämmees sen kuvan, ko sin laillisest ja esvalla käskyst kuuluu, painakoo se sit vaik toist sattaa killoo.
— Mitä? Syyttääkö Anu minua nimettömän, virheitä vilisevän — — —?
— Mie haastan vaa mitä merkit osottaat, sanoi Anu työntäen kansallisen, lakastuneen lehden värisen, kostean kiharan korvan taakse.
Lehtori jätti pitkäsiimansa nurmelle ja meni, nopeammin kuin historianlehtorin arvo oikein sallisi, huoneeseensa, jonka oven hän lukitsi.
Sillä välin oli Tekla mennyt laivarantaan postia hakemaan.
Kun laiva lähti, jäikin pitkä laivamies, Sjögren, sillalle. Hän puhutteli Teklaa, joka tunsi hänet monista matkoista.
— Minulla on asiaa rouvalle. Saiskohan seurata mukana huvilalle?
— Olkaa hyvä vain. Mistä olisi kysymys? kysyi Tekla.
— Eihän rouva tykkää pahaa?
— Enhän minä tiedä, mistä on puhekaan. Sanokaa vaan.
— Milloinkahan Anu Jukonen voisi päästä palveluksestaan?
— Mitä nyt? En minä ole aikonutkaan vaihtaa palvelijaa.
— Mutta Anu on aikonut mennä naimisiin.
— Sjögren laskee leikkiä?
— Totta se on. Minä meinaan naida hänet ennen kesän loppua.
— Olenhan minä huomannut, että te seurustelette, mutta toivoin ettei siitä tulisi mitään. Eiköhän olisi parasta jättää naiminen sikseen?
— Naiminen on sentään kaikista rehellisintä seurustelua. En minä ole sellainen, että minä riiailisin muulla tavalla kuin tosi mielessä.
— Tarkoitin vain, että Anu ei minusta sovi aviovaimoksi.
— No miksikä niin? Poltttaako se puurot pohjaan tai särkee astioita?
— Ajatelkaa nyt hänen henkisiä ominaisuuksiaan.
— Taitaa olla äkkivihainen tai tuhlaavainen? Sjögren oli levottoman näköinen.
— Eikö Sjögren ole huomannut, että hän on hiukan omituinen?
— Tietenkin. Hän puhuu henkisistä riennoista ja sivistyksen vaatimuksista. Sellaisiksi ne käyvät aina herrasväen palveluksessa. Mutta se ei haittaa minua ensinkään.
— Anulla on outoja mielikuvituksia, selitti Tekla varovaisesti.
— Ei sellaiset ole vaarallisia. Minä olen tuntenut rouvan, joka manasi henkiä ja tanssitti pöytiä. Mainio emäntä se oli. Lapset olivat hyvin hoidetut, koti siisti ja ruoka hyvää. Eikö hänessä ole muuta vikaa?
— Ei, mutta jos järki on vähän sekaisin — — —
— Kyllä sitä on tarpeeksi tähän tarkoitukseen, sanoi Sjögren, joka tunsi helpotusta. Hän oli luullut pahempaa.
— Minä tahdoin vain varoittaa. Täytyy ajatella perinnöllisyyttä.
— Kyllä minun lapseni tulevat hyvärotuisiksi, hymyili Sjögren leveästi.
— Onhan Anu muuten kiltti tyttö.
— Ja kaunis, lisäsi Sjögren hartaasti.
Anu tuli nyt ämpäreineen rannasta.
— Minä olen kertonut meidän kaupoistamme rouvalle, sanoi Sjögren tervehdittyään.
— Onnea sitten vain. Anu saa kunnollisen miehen. Se on sentään suurin onni tässä elämässä, sanoi Tekla.
— Mitähä lehtor täst sannoo, taitaa panna pahaksee, tuumi Anu.
— Mitä hän siihen sanoisi? kysyi Tekla.
— Se koira älähtää, joho kalikka kalahtaa, ja Anu myhähti merkitsevästi.
— Mitä sinulla on lehtorin kanssa tekemistä? Oletko sinä se kalikka, joka saa hänet älähtämään? kysyi Sjögren terävästi.
— Mie oon viaton, enkä mie valita kohteluu. Mut mitä lehtoris kyttöö, sen saa rouva selvittää, sanoi Anu.
— Anun puheet ovat taas sekavia. Sjögren menee nyt keittiöön, niin Anu antaa kahvia, sanoi Tekla, joka alkoi hermostua.
Anu ja Sjögren ottivat kumpikin ämpärinsä ja menivät läiskyttäen leikillä vettä toistensa päälle.
Teklan saapuessa huvilaan näki hän miehensä huiskuttavan hänelle ikkunasta ja huutavan:
— Tulehan Tekla huoneeseeni, niin saamme puhella.
Tekla joudutti askeleitaan ja kiirehti miehensä luo.
— Minä en kokoa voimia enkä voi pitää henkeäni tasapainossa, ellei koti ole rauhan tyyssija, sanoi lehtori.
— Mehän olemme onnellinen, tyytyväinen perhe, rauhoitti Tekla.
— Täällä on rauhan häiritsijä, epäluuloinen ja epähieno olento.
— Sopusointuista palvelijaa on mahdotonta saada.
— Mutta hän voi olla nolla.
— Minusta meillä on ollut nollia tarpeeksi, jos tarkoitat henkistä kehitystä.
— Tarkoitan heidän lukumääräänsä.
— Emmehän voi, rakas Konrad, olla ihan ilman kotiapulaista.
— Voimme kyllä. Äidillä ja Amalialla ei ole hyräilevää, eroottista, puolihassua kotihäiritsijää.
— Heillä on keskuskeittiö ja niin paljon mukavuuksia, että heille se käy laatuun.
— Sitäpä minäkin olen miettinyt tämän kiusallisen puolentunnin aikana.
— Mikä puolitunti se on?
— Siitä asti kuin jätin pitkänsiimani nurmelle kaivon luo ja tulin tänne huoneeseeni, pakottaen aivoni työskentelemään ankarasti, huolimatta siitä että lämpömittari näyttää 25° varjossa. Vai oliko se 25 1/2°? Nyt näyttääkin tulevan kaunis kuutamo. Pitäisi mennä kravustamaan.
— Kerrohan nyt ensin, mitä aivosi saivat aikaan, ohjasi Tekla lehtorin entiseen ajatuskulkuun.
— Palvelijoilla on hyviä ja huonoja ominaisuuksia, aloitti lehtori.
— Niinkuin meilläkin, keskeytti Tekla.
— Aivan oikein. Ainakin minulla ja lapsilla. Olemattomilla palvelijoilla ei ole yhtään huonoa ominaisuutta.
— Mutta hyviä ominaisuuksia sitä enemmän. Minä olen ollut ilman palvelijaa kesällä. Ensimmäisinä päivinä nautin tavattomasti, mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kasvoi kaipuuni kotiapulaista muistellessa. Hän häämöitti mielessäni kaiken avun tuojana, epäitsekkäänä uhrautuvana kotihengettärenä. Silloin huomasin, mitä hän merkitsi koko perheelle, lapsille ja etenkin minulle. Kun minun itseni täytyi olla ensimäinen aamulla ja viimeinen illalla, niin silmäni aukenivat. Ja minkälaisia toimia sain tehdä!
— Olen keksinyt keinon, mitenkä nuo toimet jäävät kokonaan pois. Me ostamme osakkeet Töölössä, samanlaisessa talossa kuin se, jossa äitikin asuu. Nythän meillä on melkein riittävä summa.
— Etteikö meillä olisi taloutta ensinkään?
— Saamme ruokamme yhteisestä keskuskeittiöstä ja säästämme palvelijan elatuksen ja palkan.
— Sehän olisi ihanaa. Niissähän on pieni keittokomero, niin että saamme aamukahvimme ja vieraillemme mitä tahdomme. Joku siivooja saa käydä siistimässä ja silloin me olemme onnellinen suljettu perhepiiri, johonka vieras aines ei tuo levottomuuden aihetta.
— Eikä kukaan väitä, että historianlehtori alentuisi kirjoittamaan rakkausrunoja. Anun päivät ovat luetut tässä talossa.
— Anu menee naimisiin Sjögrenin kanssa.
— Sjögren parka! Mutta minä varoitan häntä. En voi nähdä ihmisen suinpäin syöksyvän perikatoon.
— Silloin tekisit turhaa työtä. Lähemmin ajatellessani luulen, että Anusta tulee erinomainen vaimo. Hän osaa hoitaa taloutta ja luonteeltaan hän on kiltti ja taipuvainen. Sinä tuomitset häntä luokkarajan toiselta puolelta.
— Olet oikeassa, niinkuin aina, Teklaseni. Luultavasti Josefiinat, Olgat, Hildat ja Iidat ovat kaikki erinomaisia, katsottuina oikeassa perspektiivissä.
— Tosiaankin. Kun nyt ajattelen tulevaisuutta ilman heitä, näen kaikki toisessa valossa. Työnantajien ja työntekijöiden välinen hankaus ja etenkin jokapäiväinen elämä vierasten ihmisten kanssa vaikuttaa epäedullisesti arvosteluun.
— Mekin, jotka rakkaus liitti yhteen, saimme kestää monta vaikeutta, ennenkuin arkielämä alkoi sujua tasaisesti. Mutta nyt, kun meidän ei ole pakko vetää arkaan kotielämäämme vieraita, toisessa maaperässä kasvaneita ihmisiä, niin järjestäkäämme elämämme heistä riippumattomaksi.
— Mutta mitä ne perheet tekevät, joilla on pieniä lapsia tai jotka eivät voi ostaa osakehuoneustoa?
— En minä kykene pohtimaan yhteiskunnallisia ongelmia keskellä kesähellettä. Nyt lähden uimaan, ja heti kun tulee viileämmät ilmat, lähdemme Helsinkiin ostamaan kotia itsellemme. Sillävälin luemme ilmoituksia ja valmistelemme asiaa kirjeenvaihdon kautta.
Kahvihetki humalamajassa oli täynnä juhlatunnelmaa.
Lehtori selitti pojille nyt alkavaa uutta elämää ja nämä kuuntelivat hartaina. Silmät loistivat monipuolisesta nautinnosta. Suloinen kahvi, vastaleivottu leipä, ruumis viileänä uimisen jälkeen, ympärillä vihannoiva luonto ja tuolla kimalteleva järvi! Sitten vielä mullistavia suunnitelmia perhe-elämässä — nautinto oli täydellinen.
Tekla katseli perhettään ja iloitsi. Kun Ilmakin huomenna yhtyisi täyttämään paikkansa, niin olipa kuin taas elettäisi niitä harvoja aikoja, jolloin elämä sujui onnellisena ja toivorikkaana.
Hän hymyili kuullessaan keittiön puolelta Anun Sjögrenin seuran vilkastuttaman iloisen naurun ja pienet kirkaisut.
Emännän ja kotiapulaisen välit olivat tasapainossa. Heille häämöitti luonnollinen ero täydessä ystävyydessä ja rauhassa. He näkivät toisissaan ihmisen ja tunsivat pitävänsä toisistaan. Sillä vapaus koittaisi molemmille.