AAMUKÄVELY.
Suuressa kaupungissa voi jokainen valita kaupan oman mielensä mukaan. Toinen pitää puheliaasta puotiapulaisesta, toinen jäykän kohteliaasta. Rouvat haluavat tinkiä, herrat kysyvät neuvoja ja tietoja tehtaista ja merkeistä. Lapset juoksevat pitkät matkat löytääkseen kaupan, jossa ei tarvitse odottaa kunnes jokainen aika-ihminen on poistunut.
Rouva Pilman oli ostanut vuosikausia arkitarpeensa samoista kaupoista. Isoja ja harvinaisia ostoksia hän valmisteli käyden kaikki keskikaupungin suuret liikkeet.
Nyt hän oli matkalla kauppahalleihin. Lähestyessään mielimyymäläänsä, jossa pitkä mies palveli pöydän takana, kuuli hän äänekästä sananvaihtoa läheisyydestä.
Rouva Pilman oli tottunut tällaiseen, sillä hallin väki joutui helposti kuohuksiin. Se lisäsi paikan vetovoimaa.
— Hyvää päivää, rouva. Mitä rouva suvaitsee ostaa tänäpäivänä? tervehti pitkä mies, nostaen hattuaan.
— Minä katsoisin pyyheliinakangasta, — mutta mikä meteli täällä on tänäpäivänä? huusi rouva Pilman. Oli vaikeaa saada ääntään kuuluville, sillä vastapäätä olevasta kaupasta kajahteleviin ääniin vastasi kaiku hallien sementtiseinistä.
— Naiset ovat huonotuulisia tänään, sanoi mies levitellen kangasta.
Omistaja neuvoo apulaistaan, joka ei osaa käyttäytyi kohteliaasti.
Katsokaa, hyvä rouva, — minä neuvon myöskin apulaistani, mutta se
tapahtuu hienotunteisesti ja sivistyneesti.
— Luonnollisesti. Mitä tämä kangas maksaa?
— Kaksitoista markkaa metri… Vaikka olisikin tullut kolme vuotta sitten Kuopiosta, niin siinä ajassa ei paljonkaan opi, kuu ei ole taipumuksia. Helsinkiläisten kanssa ei kuka tahansa osaa seurustella. Siihen tarvitaan synnynnäisiä lahjoja. Minä olen itse helsinkiläinen, ja käyttäytymisen taito on minulla veressä, sanoi kauppias vaatimattomasti.
— Sen huomaa heti. Eikö tätä saa yhdellätoista markalla?
— Suokaa anteeksi, rouva, — mahdotonta. Minulla on suurimmat verot koko halleissa.
Rouva Pilman oli jo monta kertaa kuullut kerrottavan kauppiaan suhteettomista veroista, verrattuina kenkäkauppiaan mitättömiin maksuihin. Sentähden hän keskeytti:
— Saanko 40 numeron rihmarullan, sekä valkoisen että mustan.
— Katsokaa, rouva, tuota neitiä, joka näyttelee valmiita hameita, — jatkoi kauppias kääriessään rullia paperiin. Hän on ystävällinen jokaiselle, suu hymyilee ja kädet liikkuvat kuin elokuvissa. Hän on syntynyt Helsingissä. — Minä tunnen maalaiset ensi tervehdyksestä.
Rouva Pilman maksoi ja kumarsi niin suurkaupunkilaisesti kuin suinkin, toivoen ettei kauppias vaistoaisi hänen lappeenrantalaista syntyperäänsä.
Sitten hän siirtyi lähemmäksi riiteleviä naisia.
Lihava omistaja seisoi kädet puuskassa ja puhui kimakoin äänin:
— Ellan täyty katso perään, että esiinty minun afäärissä passaavasti. Jos Ella ei ole luotu julkisuuden tähden, niin Ella otta paikka sisäompelijaksi, taikka plisörskaksi taikka automaattiseinän takana seisomassa.
— Minua kiukuttaa, kun ihmiset kysyvät hintoja moneen kertaan. Ja ronaavat kaikki ylös alaisin, eivätkä osta mitään, vastasi Ella koettaen hillitä kiivauttaan.
— Mutta ei tarvis olla näsäviisas, se minä sanon Ellalle tykö. — Ja nyt meni rätinki sokin. Taas on viistoista markka hävinny pois, sanoi omistajatar penkoen kassaa.
— Joko minua epäillään varkaaksikin? Itsehän rouva tarkastaa joka kaupan. Mutta kun on köyhä, niin saa olla epäiltykin.
— En minä syytä Ellan päälle, mutta jos Ellasta olis varastettu yhtä paljon kuin minusta, niin Ella epäilisi jokaisia varkauden tähden.
— Mitä rouvasta sitten on varastettu? Minusta rouvaa on paljon enemmän jäljellä kuin minua, sanoi Ella ja nauroi härnäävästi.
— Jos Ella asettu pilkan päälle, niin saa luvan että katsoa kuka naura lopussa, Minä ajan Ellan edullista, eikä nuorten tarvis katso kokenutta ylön, vaan kääritä ympäri huonolta tiellä. Pitä olla nöyrän ja täynnä kärsimystä kundia vastaan.
— Paljasta kärsimystä tämä orjan elämä onkin.
— Ei hän näytä ulos kuin orja. Mutta hänen käyttäminen ja puhe ei passa publiikin eteen.
— Selvempää suomea minä puhun kuin joku muu, sanoi Ella syrjään vilkaisten.
— Jos Ella meinaa minusta, niin minä puhun tavallisen Helsingin kielen, joka on alussa luotu ruotsin kielen käyttämiseksi. Ella katso minun päälle ja oppi tiskin takana käyttäminen ja viemän itsensä oikealla tavalla. Ellalla on rumat fasongit.
— Viis minä välitän mokomastakin, sanoi Ella ja heitti niskojaan.
— Ella ei pidä lyödä itsensä sturskin päälle. — Ja nyt tämä kassa meni sikin.
— Sokinhan se äsken meni.
— Jos Ella käyttä itsensä hävytön, niin hänen aika ei tule pitkä afäärin päällä.
— Kyllä tästä viheliäisestä elämästä pian kuolee, kun tuosta ovestakin aina vetää.
— Pitä sitten ajatella sen päälle, että jättä minkälaisen muiston kundeille ja ihmisille.
Molemmat vaikenivat ja rouva Pilman jatkoi aamukävelyään. Hän oli nauttinut virkistävän hetken aina kiinnostavissa halleissa.
Seuraava kauppa oli sekatavaramyymälä. Lattialla oli jauho-, kahvi-, sipuli- y.m. säkkejä, vesirinkeleitä riippui seinällä ja vilkas venäläinen kauppias kumarsi ystävällisesti.
Rouva Pilman kyseli hedelmien hintoja. Hän söi joka aamu yhden omenan.
Omenat hän osti yksitellen, sillä tavalla riitti asiaa kaupungille.
— Ovatko nämä pehmeitä, varmasti pehmeitä? kysyi hän kymmenestä lajista.
— Ah, hyvä frouva, ne sulavat suussa kuin voi kuuman pliitan päällä, selitti kauppias ääntäen sanat pehmeästi.
Rouva Pilman hieroi omenaa ruskealla käsineellään yrittäen sitten purra sitä.
— Tämähän on raaka ja kova omena. Hampaat särkyvät sitä syödessä, sanoi hän harmistuneena.
— Hampaissa on vika. Minä söin kolme omenaa yhdessä minuutissa. Minun hampaani ovat täysin ehjiä, täynnä rauhanajan plombeja. — Mutta jos ei anna paikata hampaita — — —
— Mitä te minun hampaistani tiedätte? Kyliä ne kestävät, kunhan annatte hedelmiä ettekä kiviä.
— Omenat ovat prima sortti, mutta kun hampaat on ilman plonibia, niin ei jaksa purra taikinaakaan.
— Minulla on ehjät hampaat, sanoi rouva Pilman ja veti huulet tiukasti kiiltävien tekohampaittansa suojaksi. — Mutta omenat on ruudilla räjäytettävä, jos niistä on saatava pala irti.
— Saako olla kilo? kysyi kauppias yhtä ystävällisenä.
— Minä en heitä rahojani kaivoon. Ovatko nämä munat tuoreita?
— Ihka färskiä. 20 markkaa tiu.
— Kuinka ne ovat niin halpoja?
— Kaikki halpaa meillä.
— Minä otan puoli tiua, mutta niitten täytyykin olla tuoreita. Ne ovat minun sairaalle sisarelleni.
Kauppias laski munat ääneti.
Rouva Pilman oli jo kadulla, kun hän kuuli äänen takanaan:
— Ei tarvis antaa kipiälle munia.
— Ovatko ne sittenkin vanhoja, kysyi rouva Pilman kimakasti.
— Oikein prima munia, ei paljon märändyny. Mutta kipiälle tarvis antaa stämplattu sortti. Meillä ei ole nyt stämpeli kanssa.
Ja omantunnontarkka kauppias vetäytyi nopeasti sisään.
Rouva Pilman päätti tuoda seuraavana päivänä munat takaisin, jos ne olisivat mätiä.
Hänen mietteensä kauppiaista ja heidän luonteestaan ja moraalistaan keskeytyivät, kun hänen huomionsa kiintyi kahteen nuoreen naiseen, jotka kävelivät kadun toisella puolella.
Toisella oli käärmeennahalla koristettu kävelypuku ja toisella kääpiökoira kainalossa.
Rouva Pilman meni nopeasti kadun yli ja alkoi seurata heitä. Se kannattikin, sillä näin hän sai kuulla jännittävän keskustelun.
— Kuinka sinä voit olla sellaisissa oloissa onnellinen, Lilli? kysyi koiraa kantava nainen.
— Kuinka minä en olisi? Harri on niin tavattoman uskollinen. Hän rakastaa ainoastaan minua. Ja on rakastanut jo viisi vuotta, neljä kuukautta ja kuusitoista päivää — paitsi kahtena päivänä, jolloin meidän välillämme oli syvä juopa. Minä laskin eilen. Siihen juopaan oli syynä se syntymättömän vasikan nahasta tehty takki. Muistatko, Salli?
— Kuinka se juopa täyttyi? kysyi tämä.
— Aivan itsestään, kun Harri osti minulle sen takin. Hän on hyvä mies.
— Minusta hän on liian paljon ulkona muitten naisten kanssa. Hän huvittelee ominpäin, sanoi Salli.
— Harri ei ole luotu homehtumaan kotona. Perhoselämä tekeekin hänet niin hurmaavaksi. Mutta tiedätkö. Salli, hän ihailee ja kunnioittaa yksinomaan minua.
— Älä! Onko hän kauniitten naisten kanssa?
— Aina. Hän sanoo, että hänen henkensä vaatii autuutta. Mutta Harrin silmissä kukaan heistä ei ole minua kauniimpi, sanoi Lilli.
— Miksi hän ei ota sinua mukaansa?
— Harri ei tahdo, että minä olisin heidän kanssaan. Hän tahtoo säilyttää joutsenensa siivet valkoisina. Eikö se ole kauniisti sanottu?
— Pyh! Minkälaisessa seurassa hän sitten oleskelee? kysyi Salli.
— Ei mitenkään huonossa, mutta hän sanoo, että he ovat noin vähän »skrääpisiä» — ymmärrätkö? kysyi Lilli.
— Vallan mainiosti. Mutta minä en uskoisi noin sokeasti miesten puheita, He pimittävät meitä aina. Mene sinä kerran tähystelemään hänen tietämättään.
— Hyi sentään, Salli! Sitä minä en tee ikipäivinä, Harri sanoo, että tärkeintä avioliitossa on täydellinen luottamus. Sille pohjalle me olemme rakentaneet onnemme. Minä en alennu urkkijaksi. Harri halveksii syvästi vaimoja, jotka epäilevät miestensä tunteita.
— Etkö sinä usko, että miehet ovat huikentelevaisia?
— Harri sanoo, että: »Luota sinä vain mieheesi, niin et koskaan kärsi mustasukkaisuuden tuskin.» Mitä minä muista? Harri kantaa minua käsillään.
— Milloinka hän ehtii sellaiseen?
— Voi, usein! Esimerkiksi aamiaistunnilla, tai silloin kuin hän on vilustunut.
— Suurenmoista! Entä kun sinä olet sairas?
— Siiloin Harri muuttaa äitinsä luo. Hänhän voisi saada tartunnan kotona.
Lilli alkoi nopeasti kertoa, mitä Harri toi ulkomailta tai antoi jouluksi ja syntymäpäiviksi. — Mutta rouva Pilmanin täytyi kääntyä kotiinpäin, sillä hän oli joutunut aivan syrjään omalta reitiltään.
— Kylläpä tuo Harri on kasvattanut itselleen mukavan rouvan. Ei ole huolta yllätyksistä, ei juoruista eikä moitteista. Täydellinen luottamus vallitsee ja suojelee aviomiestä ja kodin onnea. Mutta tuosta Sallista koituu vielä käärme paratiisiin. Yllyttää maistamaan hyvän ja pahan tiedon puusta! Ja urkkimaan miehen elämää! On niitä monenlaisia ihmisiä!
Näin mutisten saapui rouva Pilman kotiin.
Kun hän sitten istui vanhan sisarensa vuoteen ääressä, kutoen ainaista kudelmaansa, ei aika käynyt pitkäksi. Hän oli koonnut muistoja koko päivän varalta. Sairas sai kuulla ihmisten omituisuuksista ja maailman kieroudesta ja moninaisuudesta.
Elämä tuntui rikkaalta, vaikka hän olikin kaupungin näyttämöllä vain syrjästäkatsoja.
Kun kuvat ja muistelmat alkoivat tuntua vanhoilta, lähti rouva Pilman taas kaupungille. Siellä tulvahti elämä häntä vastaan vilkkaana ja kiehtovana. Hän kokosi pirstaleita ja tuokiokuvia kanssaihmisten elämästä ja olemuksesta. Ja se teki elämän jännittäväksi.