OMA KOTI JOULUNA.
Loma alkaa. Tohtori vetää tohvelit jalkaansa ja suunnittelee, miten käyttäisi vapaa-aikansa. Tärkeä tieteellinen julkaisu valmistuisi vihdoinkin, ellei elämä olisi hyvin levotonta. Naima tosin huolehtii käytännöllisistä hommista, mutta tohtorin täytyt kuitenkin olla isäntä talossa. Ja se on hänestä raskas ja aikaa nielevä tehtävä.
Vieraille tulee olla kohtelias ja kutsuja ei saa laiminlyödä. Suorastaan hankalaa on, kun täytyy lausua mielipiteensä asioista, joista ei ole omaa mielipidettä. Kesäloma oli rauhallinen Savon sydämessä — mutta joululoma sitä rasittavampi.
— Isä, pääsemmekö me katsomaan urheilukilpailuja? Yrjölä ja Loukola esiintyvät, sanoo sisään ryntäävä Lauri.
— Menkää vain. Pojille on luistelu terveellistä. Suuriko maksu on?
— Höpsis, isä luulee, että Yrjölä on luistelija: Hän esiintyy uudessa urheiluhallissa ja on kymmenottelun kultamitalin voittaja. Tietääkö isä, mitä kymmenottelu on?
— En totisesti. Luultavasti se on jotakin, joka tehdään kymmenellä sormella.
Lauri väänteli itseään naurusta.
— No, sitten se on kymmenen miehen kilpailu, jatkoi tohtori kärsimättömänä. — Älä nyt naura siinä, kukapa jaksaa seurata urheilun pieniä yksityisseikkoja. Kesällä minä iloitsin Suomen voitoista, ja tiedänhän minä, että Nurmi on juoksija. Enempää ei voi vaatia tähtitieteilijältä.
— Ainakin täytyy tietää, kuinka monta pistettä Suomi sai Olympialaisissa ja kuinka mones se oli voittajista, Luuri sanoi innokkaana.
— Emmekö me voittaneet kaikkia muita maita? Minkä vuoksi siitä muuten olisi meluttu niin paljon!
— Suomi oli toinen maa, rakas isä. Koko Suomessa ei ole toista ihmistä, joka olisi niin tietämätön suurista tapahtumista kuin isä, päivitteli Lauri.
— Mene nyt, tässä on ovirahaa.
Laurin mentyä tohtori alkoi kävellä edes takaisin huoneessa ja koetti ajatella.
— Ihme, että perheellä on aina tuhansia rientoja, ja jokainen vaatii, että hän kuuntelisi turhia juttuja niistä.
Lähestyessään kirjoituspöytää hän näki levottomuutta herättävän paperiliuskareen. Se oli paperi, joka levittää kauhua ympäri Suomen niemen — valtion verolippu.
Tohtori meni hakemaan vaimoansa, tällaiset kolahdukset jos mitkään olivat yhteisiä koettelemuksia.
— Katsos tätä. Naima, sanoi hän syyttävin äänin.
— Näen, että olet hämmästynyt, mutta itsehän ilmoitit tulosi viime vuonna, niin ettei tämä ole yllätys, sanoi Naima, joka itsekin kauhistui suurta summaa.
— En ole: muistanut kertaakaan, että tällainen verotus oli tulemassakaan. Mikset varoittanut minua? Onhan sinun tapaistasi muistaa kaikki asiat.
— Koko kaupunki ja jok'ikinen neulomaseura puhuu siitä. Luulin, että olit ryhtynyt toimenpiteisiin.
— Mutta minä en koskaan tiedä, mistä koko kaupunki puhuu, en edes, mitä koko maailma pohtii. Ja toimenpiteitä niinä kammoan, kaikkia muita paitsi tieteellisiä ja hyviä saunakylpytoimia.
— Eikö sinulla ole yhtään rahaa pankissa?
— On tilapäisesti, mutta aikomukseni on painattaa pieni kirjanen viimeisistä tutkimuksista. Nyt vievät verot koko summan.
— Etkö saisi kustantajaa kirjallesi?
— Mitä tarkoitat? Luuletko, että se on rakkausromaani tai seikkailukirja?
— Kunpa olisikin, niin ehkä rikastuisimme. Onhan sinullakin ollut tunteita, ja kirjoittamaan olet tottunut. Hall Caine kuulun olevan kamalan rikas.
— Mistä hän kirjoittaa?
— Suurista intohimoista, jotka voittavat kuolemankin.
— Sellaisista minä en ole kuullut.
— Henkisistä ristiriidoista ja vaikeuksista, jotka yksin kuolema ratkaisee.
— Minusta se on huono ratkaisu. Lukevatko ihmiset sellaista?
— Kaikki lukevat Hall Cainea. Esimerkiksi Vaimo, jonkas minulle annoit nimisen kirjan on jokainen sivistynyt ihminen lukenut.
— Onko se Aatamista ja Eevasta? kysyi tohtori, joka alkoi epäillä omaa sivistystään.
— Jalo mies rakastaa aatelisen lurjuksen ylevää vaimoa.
— Kenelle se vaimo oli annettu, sille lurjukselleko?
— Sille jalolle miehelle, joka otti hänet.
— Silloin kirjan nimen pitäisi olla: Vaimo, jonka minä otin!
— Älä nyt saivartele, vaan kirjoita itse kirja, jolle saat kustantajan.
— Aionkin valmistaa teokseni protuberansseista.
— Jos se on henkienmanausseura tai Jukonvirralla asustava rosvojoukko, niin maksat varmasti veromme.
— Naima, Naima! Oletko sinä tiedemiehen vaimo? Onko tuollainen roska samanarvoista kuin auringon koronan ja protuberanssien mieltäkiinnittävä arvoitus? Viime auringonpimennyksen aikana tehtiin havaintoja, joita entisaika ei voinut uneksiakaan. Nyt perästäpäin olen saanut protuberanssin spektrumin keskellä selvintä auringonpaistetta hyvin yksinkertaisin keinoin. Tahdotko, niin näytän sinulle selvät vety- ja kalsiumviivat? Kun julkaisen teokseni, niin luulen, että se herättää melko lailla huomiota.
— Sinun tunteettomat kirjoituksesi eivät koskaan lämmitä tai värisytä ilmiissydämiä.
— Auringon liekkien valovoima on kaksi sataa kertaa niin suuri kuin sähkövalon ja niiden kuumuus äärimmäisellä reunallakin tuhansia asteita.
— Me puhumme eri kieltä, Johannes-kulta. Nyt lähestyy joulu, suunnitelkaamme sen viettoa. Emmekö kutsu sinun sukulaisiasi ja Vinbergin vanhoja tätejä tänne? Meitä on silloin kahdeksantoista henkeä, ja sehän ei ole liikaa. Joulupäivänä olemme äitini luona tavallisilla päivällisillä, ja seuraavana päivänä tulevat molemmat sedät perheineen meille. Uutenavuotena…
— Niin, niin, järjestä sinä vain mielesi mukaan. Miksi minun pitää kuulla kaikkia suunnitelmia?
— Tahdon tietysti, että päätämme asiat yksimielisesti, sinähän olet isäntä talossa.
— Valitettavasti minulla on ainakin se arvonimi, itse virkaan minulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä.
— Rakastathan sinä esimerkiksi lapsiasi, niin että sinun luulisi tahtovan kuulla heidän hommistaan. Kävin ilmoittamassa heidät tanssikouluun. Muistat kai, että päätimme sen jo aikoja sitten?
— Ehkä. Minä en muista sellaisia asioita muuta kuin juuri niistä puhuttaessa.
— Etkö pidä sitä tarpeellisena? Laurin käytös on huomattavan jörö, ja
Jouko on alkeellisimman kohteliaisuuden kannalla.
— Tanssikoot minun puolestani, kunhan eivät tömise täällä kotona. Periaatteellisesti en ole ajatellut asiaa, ja sen pohtiminen vaatisikin liikaa aikaa.
— Sitten kävin tilaamassa seppeleen rehtori Viljasen haudalle. Sain puolellatoista sadalla oikein kauniin ja leveät nauhat.
— Minun mielestäni halvempi olisi riittänyt. Jos Viljanen tietäisi, että hän tuottaa sellaisen menon köyhälle dosentille, niin hän varmaan tinkisi vaatimuksistaan. Muistaakseni hän ei välittänyt vähääkään kukista tai ylipäänsä koko kasvikunnasta. Hän oli mineralogi.
— Emmehän voi viedä kiviä tai läkkipeltiä hänen haudalleen. Eikä haudalla voi esiintyä saiturina, silloinhan juuri pitää ajatella, että tämä maallinen on multaa. Mitä sanot, ostaisimmeko potkurit pojille joululahjaksi? Urheilu tekee heidät reippaiksi ja terveiksi.
— Osta samalla tytöille soittokone, se jalostuttaa heidän henkeään, ja sukulaisille kirjoja, että he sivistyisivät, ja keittiöön taideteoksia, niin palvelijat kehittyvät, sanoi tohtori mennen toiseen huoneeseen.
Naima meni rauhoittuneena omalle puolelleen. Hän huomasi, että hänen miehensä oli toipunut entiselleen verokolahduksen jälkeen.
Mutta tohtori ei ollut tasapainossa. Illalla vuoteessaan hän pohti lähintä tulevaisuutta, laskien mahdollisuuksia entisten kokemusten nojalla. Perhejuhlia, lahjoja yli varojen, mässäämistä yli vatsan kestävyyden ja tieteeltä turhaan mennyttä aikaa. Rahoja pitäisi olla paljon enemmän, sillä Naima, jolla oli hellä sydän, muistaisi jokaista sukulaista ja ystävää. Hän lähettäisi jotakin talonmiehelle, puunkantajalle, postiljoonille, sanomalehtipojalle, pesumuijalle ja kaljakuskille. Itse hän saisi lahjoja, joihin ensin oli annettava rahat. Kaikki tämä nielisi verorahat, ja kuitenkin oli valtio säälimättömin velkoja, joka ei hellittänyt koskaan. Kuolemankin jälkeen se kiskoi saatavansa leskiltä ja orvoilta.
Tohtori kiemurteli levottomana vuoteellaan ajatellessaan joulurauhaa ja pyhätunnelmaa, joka häntä odotti.
Koko yön hän uneksi: Joku ajoi hiukset hänen päästään Naimalle putihkaksi, peite riistettiin keuhkotautiselle kulkurille suojaksi ja vuode hakattiin haloiksi Vinbergin tädeille, jotka sytyttivät ne palamaan protuberanssikäsikirjoituksella.
Aamulla hän heräsi kello kuudelta. Pää oli raskas kuin sanakirja ja sydän huolia täynnä.
Mutta silloin hänen aivoissaan syntyi pelastava ajatus. Pulasta voi päästä joko taistelemalla tai pakenemalla. Tohtori päätti turvautua jälkimmäiseen keinoon.
Hän kokosi käsikirjoituksensa, tohvelinsa, muutamat tarpeelliset ja useat tarpeettomat tavarat matkalaukkuun, jonka onneksi löysi vaatekomerosta.
Sitten hän pani neljä viidesosaa palkastaan kirjekuoreen, osoitti sen vaimolleen ja liitti siihen vielä kirjeen.
»Rakas Naima.
Minun on pakko matkustaa heti. En voi jättää enempää rahaa, sillä helmikuun verot uhkaavat, lämmitä potkureilla, jos puut loppuvat.
Oma Johanneksesi»
Sitten hän pukeutui varovaisesti ja hiipi laukkuineen portaita alas.
Jouluaattona istui tohtori mukavassa huoneessa matkustajakodissa
Mikonkadun varrella.
Hän oli viettänyt ihanan ajan suojapaikassaan. Päivittäin hän lähetti rauhoittavan kirjekortin vaimolleen, vieden ne itse asemalle, lähtevään junaan, ettei niitä leimattaisi Helsingissä.
Se olikin hänen ainoa kävelymatkansa. Loput aikaa hän oleskeli huoneessaan tehden työtä, syöden ja nukkuen.
Kukaan ei häntä ahdistanut. Puhelimet soivat muille, kirjeet eivät olleet osoitetut hänelle eivätkä vieraat keskeyttäneet ajatuksenjuoksua. Lapsia ei ollut ainoatakaan koko talossa, niin että tohtori ei muistanut koskaan olleensakaan isä.
Mutta tänä iltana alkoi entisten jouluaattojen muisto häiritä sopusointua. Kuusentuoksu tuntui melkein nenässä, ruumis kaipasi joulukinkkua ja lipeäkalaa. Lasten kirkkaat silmät ja Naiman kodikas, pyylevä olento alkoivat vetää ajatuksia yhtä voimakkaasti puoleensa kuin auringon korona.
Kello kahdeksan ajoissa hänen vastustuskykynsä murtui. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja lähti kotiin päin, haettuaan ensin varmuuden vuoksi osoitteensa puhelinluettelosta. Hän totesi muistaneensa oikein.
Avattuaan eteisen oven hän hiipi ruokahuonetta kohti. Sieltä kuului iloinen puheensorina. Oven takana hän pysähtyi kuuntelemaan. Oskari-veli puhui:
— Olitpa kiltti, Naima, kutsuessasi meidät tänne, vaikka Johannes ei ole kotona.
Siihen Naima vastasi:
— Sain tänään häneltä kortin. Toivoin, että hän olisi tullut kotiin, mutta postileimasta näen, että hän näkyy yhä olevan matkoilla. Ehkä hän sillä tavalla näkee tähtitaivasta eri puolilta.
— Ainakin hän on jättänyt sinulle rahaa, kun olet ostanut niin paljon joululahjoja.
— Eipä juuri rahaa, mutta pankkikirjan hän jätti. En voi otaksua muuta, kuin että se on tarkoitettu käytettäväkseni.
— Hänellä näkyy olevan inhimillisiäkin tunteita, eikä vain taivaallisia tai astronomisia, sanoi toinen veli.
— Johannes on hyvä mies ja hellä isä, kunhan hän vain keksii oikean menettelytavan. Mutta hänen toimintaansa täytyy vain johtaa. Minä ikävöin jo häntä kotiin. Olen ostanut hänelle sukset. Ehkä hänen koukistunut vartalonsa oikenee hiihtäessä. Saaneekohan Johannes-parka kylpyäkään kiireellisiltä töiltään, sanoi Naima.
Nämä viimeiset sanat iskivät uuden tuuman tohtorin mieleen.
Hän riisui kengät ja sipsutti varovaisesti sukkasillaan kylpyhuoneeseen. Siellä hän aukaisi kuumavesihanan ja alkoi riisuutua.
Häiriytymättä hän pääsi suloiseen kylpyyn.
— Tämä on tosi nautintoa. Etäällä kuuluvat lasten iloiset äänet. Naima ei vaadi minulta mitään, ja ruumis virkistyy ja puhdistuu, ajatteli tohtori ja alkoi lukea tieteellistä julkaisua, jonka hän oli ottanut mukaansa.
Välillä hän laski pois vettä ja lisäsi uutta kuumempaa.
Sattumalta oli Laurilla asiaa kylpyhuoneeseen.
— Hei, joku vieras mies on täällä kylpemässä, huusi hän ovelta.
— Ole vaiti, onneton poika. Tule sisään ja sulje ovi, hosui tohtori ammeesta.
Lauri toiteli. Onneksi kukaan ei ollut kuullut hänen huutoaan.
— Onko isä oleskellut kauankin täällä? kysyi hän.
— Kas vain, johan tässä on tullut olluksi liki kaksi tuntia, sanoi tohtori vilkaistuaan kelloon, joka riippui samassa naulassa kuin saippua-astia.
— Tule sisään isä. Siellä on kivaa ja joululahjojakin, kehoitti Lauri.
— Minäpä tiedän jo. Sukset. Saat lahjoittaa ne salassa Oulunkylän orpokodille. Annapas tohvelit, Lauri.
Tohtori kääri kylpyvaipan laihan ruumiinsa ympäri, keräsi tavaransa ja sanoi:
— Onko siellä yhtään huonetta, missä ei vietetä joulua?
— Joukon pieni huone keittiön takana on varma paikka, sanoi Lauri ja lähti näyttämään tietä.
Tohtori ryömi tyytyväisenä Joukon sänkyyn.
— Tuopa minulle voileipää, annos lipeäkala» ja olutta, Lauri. — Ota suoraan keittiöstä, ettet hälytä äitiä.
Kun tohtori syötyään makasi onnellisena kapeassa puusängyssä, pari lukematonta sanomalehteä peitteellä, ajatteli hän:
— Minulla on ollut erinomainen loma tähän asti. Rauhaa ja työtä. Mutta joulu-ilta on sentään aina vietettävä kodissa. — Naima on kiltti ja säästäväinen vaimo, hän ei sille mahda mitään, että hänessä jouluvaistot heräävät, niinkuin jokaisessa naisessa.
— Surkuttelen niitä raukkoja, joilla ei ole omaa kotia jouluna.