EPÄKOHTIA.
Historianlehtori Sevinen oli isänmaallinen mies. Hän käytti kotikutoisia kankaita, kannatti Kalevalaseuraa, viljeli savonsuomea kodissaan ja innostui olympialaisista. Sitä paitsi hän rakasti, vastoinkäymisissä, 80-kiloista vaimoaan ja elätti niukasti kuutta kansallista lastaan.
— Milloin me saamme palkanylennyksen? kysyi rouva joka tiistai, torstai ja lauantai, jotka olivat hänen toripäiviään.
— Me emme saa vaatia liikaa valtiolta. Ajattelepas roomalaisia, kuinka he olivat alttiita uhraamaan henkensä isänmaansa ja kaupunkinsa puolesta. Naiset ajattelevat aina yksilöitä, he eivät näe kokonaisuutta, vastasi lehtori.
— Tietysti minä soisin, että kaikki lehtorit koko maassa saisivat palkanylennyksen. Eikä ainoastaan Konrad Sevinen.
— Meidänkin täytyy uhrata maan puolesta jotakin, Tekla.
— Minä en usko, että roomalaiset uhrasivat lakanansa ja irtopeitteensä isänmaan alttarille. Eivät he syöneet margariinia ja silakkalaatikkoa.
— Sinä et näy tuntevan roomalaisten elintapoja enempää kuin ensiluokkalainen. Odotapas, niin minä tuon sinulle pienen kirjan, joka on aivan välttämätön sinun sivistystasosi koroilttamiseksi. Siinä on 650 sivua vanhaa sivistystä.
— Minun sivistystasooni kuuluisi pikemmin sateenvarjo tai uudet salin uutimet, huokasi Tekla.
— Minä voisin ehkä saada lisätunteja, sanoi lehtori levottomana.
— Sinähän raadat kesät talvet, Konrad parka. Pian sinä sytyt palamaan niinkuin huonosti voideltu kone.
— Pannaan sitten leipään puolet petäjäistä. Se on suomalaista isänmaallisuutta.
— Se on jo tehty. — Ruiskahvi ja margariini!
— Jaa-a. Meillä on köyhä isänmaa.
— Vai köyhä! Huomasitko ne menoarvion miljoonat, joita hallitus vaatii yksinomaan hevosen ruoaksi?
— Täytyyhän sotaväellä olla hevosia.
— Ne hirnuvat vammankin kauniimmin kuin nälkäiset lehtorit luokan edessä. Näillä palkoilla joutuu opetus kokonaan naisten käsiin. Onko se edullista nuorisolle, joka muutenkin on kuritonta ja hyppii jokaisen nenälle?
— Kehitys noudattaa omia lakejaan, joita me emme voi muuttaa, sanoi lehtori alistuvaisesti.
— Mutta minä nousen takajaloilleni ja aion ansaita ihmismäisen elämän meille. Tai ainakin uuden talvitakin, sanoi Tekla ja pani kädet lanteille.
— Älä! Perustatko lihakaupan vai parturinliikkeen? Minä ehdotan tanssisalonkia ajureille. Tai tarjoudu kirjoittamaan sotilaitten rakkauskirjeitä, pilkkasi lehtori.
— Minä rupean kirjailijaksi, ja ensi askel on jo otettu.
Lehtori haukkasi ilmaa.
— Minä olen lähettänyt kirjoituksen viikkolehteen ja se otettiin vastaan, sanoi Tekla voitonriemuisesti.
— Ja mitä sinä, onneton, kirjoitit? Roomalaisten lakanoista ja silakkalaatikoistako? kysyi lehtori uhkaavana.
— Sellaisesta ei saa rahaa. Minä kirjoitan kevyeen tyyliin yhteiskunnan epäkohdista.
— Vai epäkohdista? Epäkohdista?
— Niinkuin kuulit, Epäröin ensin kauan ennenkuin keksin sopivan tyylin. Nykymaailma ei siedä silkkaa moraalia. Romaanimuoto vaatii juonta ja jännitystä. Sentähden minä valitsin huumorin.
— Oletko vähämielinen, Tekla? Sehän on mahdoton ala naiselle. Historiallinen ja myöskin tämänpäiväinen totuus on, että nainen ymmärtää vain alkeellisinta huumoria. Hän nauraa kuperkeikalle tai nurinpäin vedetyille housuille. Mutta satiiri, sanaleikit, leveä pila ja nerokas huumori ovat kokonaan vieraat naisen olennolle ja tajunnalle.
— Kyliä sitä sen verran oppii, että toimeen tulee. Saat nähdä.
— Käytätkö sinä edes salanimeä?
— En. Rahat minä käytän Sevisen perheen hyväksi ja sentähden minä panen alle: Tekla Sevinen.
— Julkisuus pilaa naisen. Se tekee hänet itserakkaaksi ja sopimattomaksi tavalliseen kotiin.
— Sopiihan sellainen mieskin kotiin. Sinä vain pelkäät, että minä häpäisen sinun nimesi. Onko minun kahdeksanvuotinen pyhähameeni sinulle kunniaksi?
— Minun hännystakkini on yhtä vanha, alkoi lehtori, mutta nähtyään kuinka Tekla oikoi käsivarsiaao hän jatkoi nopeasti: — Mistä sinä siis kirjoitit?
— Johan minä sanoin — epäkohdista. Ja yhteiskunnan mätäpaiseista, niinkuin kätilöistä.
— Mitä?
— Niille jaloille naisille pitäisi antaa suuret tulot. Ja yötyö olisi kiellettävä. Sitten kirjoitan hissipoikien aivoja tärisyttävästä ja silmiävärisyttävästä ammatista. Ja konekirjoittajan, sairaanhoitajattaren ja puotineidin epäkohdista.
— Sinä tulet itse minun epäkohdakseni, valitteli lehtori.
— Täytyy kirjoittaa lasten elokuvavillityksestä, aviovaimon pitkästä työpäivästä ja kuinka perheen isää nyljetään joulun aikana.
— Lopeta jo, Tekla! Minä otaksuin, että sinun tarkoituksesi oli ansaita rahaa, eikä parantaa luonnollisia oloja.
— Rahaa minä ansaitsenkin samalla kuin palvelen kärsivää ihmiskuntaa huumorin varjossa. Ja miksen eläinkuntaakin, kun niin sattuu. Paitsi, että eläimissä ei ole rahtuakaan huumoria.
— Niinkuin ei naisissakaan, sanoi lehtori itsepäisesti.
— Miksei nainen sitten osaisi nauraa? Selitäpä se asia?
— Hän nauraakin tyhjälle, sanoi lehtori ja meni tunnilleen.
Tekla kirjoitti milloin kerkesi: kun lapset olivat koulussa, silitysraudat kuumenemassa, hammaslääkärin odotushuoneessa ja muun perheen nukkuessa. Ei ollut ihme, että tulos ei aina ollut eheää.
Mieliala kotona oli kuitenkin toivorikas. Ensimmäisellä palkkiolla ostettiin yhteinen sateensuoja perheelle ja kaasunsytyttäjä.
Lapset lukivat äidin kirjoituksia. Vanhimmat eivät olleet oikein mielissään tästä julkisuudesta, mutta nuoremmista se oli jännittävää.
Lehtori ei puhunut mielellään koko asiasta. Hän oli kuitenkin antanut sen verran myöten, että mutisi itsekseen: »Eihän humoreskien kirjoittaminen ole suorastaan häpeällistä.»
Jos jokin Teklan kirjoitus sattui hänen käsiinsä, niin hän luki sen, ellei ollut mitään muuta tehtävää. Lopetettuaan hän sanoi aina:
— Mitenkähän viisaat ihmiset painattavat tuollaista?
— Ehkä ihmiset lukevat niitä huvikseen? otaksui Tekla rohkeasti.
— Nykyjään maksetaankin parhaiten roskasta, vastasi lehtori aviomiehen tapaan ja katsoi hellästi vaimoonsa.
* * * * *
Mutta kirjailijan elämä ei suju kolahduksitta. Viikkolehteen tuli kirjoitus, jossa kätilöt ilmaisivat paheksuvansa Teklan tapaa kuvata heitä. Heidän sukkansa eivät olleet huonossa kunnossa, vaan päinvastoin tekosilkistä. Ja kurjuus ei irvistänyt heidän olemuksestaan. He huomasivat, että pääkaupunki halveksi heidän ammattiaan.
Tekla vastasi ja koetti selittää epäitsekkäitä vaikutelmiaan ja tosi kätilöllistä mieltään. Hän sanoi syntymättömien sukupolvien huutavan kätilöille ainakin 25 % palkanylennystä. Mutta kätilöt sanoivat, että he olisivat mieluummin ilman lisäpalkkaa, kuin että saisivat sen Teklan ilveilevän kynän avulla.
— Johan minä sanoin sinulle sen, lehtori sanoi luettuaan vastalauseen.
— Mitä sinä sanoit? — Miehet ovat aina sanoneet kaikki ennakolta, Tekla murisi.
— Minä sanoin, että naiset eivät käsitä huumoria.
— Entä miehet? Minä kirjoitin säkenöivän pirteän kertomuksen eräästä apteekkari Pullokarista. Tässä näet seurauksen, ja Tekla huiskutti kirjettä.
— Säkenöivän pirteän? oli kuin lehtori olisi saanut koulupojan kiinni lunttaamisesta.
— Useat lehdet ovat kirjoittaneet juuri nuo sanat minusta.
— Luultavasti se on ollut kustantajan arvostelu, mumisi lehtori, otti
Teklalta kirjeen ja luki:
»Ellette lopeta käyttämästä nimeäni turhanpäiväisissä kirjoituksissanne, käännyn oikeuden tai miehenne puoleen. Voitteko todistaa, että joku Pullokari käyttäisi opiumia? Se on tahallista vääristelyä. Kuka teille on sanonut, että minä olen ollut rakastunut ja että minulla on keltaiset kengät? Sellaiset asiat ovat ihmisen pyhiä yksityiselämyksiä. Niinkuin myöskin väkijuomien käyttö, joka ei ole minun heikko puoleni. Itse te olette nauttinut aivoja pimittäviä ainoita.
Piirrän ilman kunnioitusta
Kasper Pullokari,
apteekkari.»
Teklaa puistatti. Hänen mielikuvituksensa luomat henkilöt astuivat esiin kuin haamut.
— Nyt olisi ollut hyvä, jos olisit seurannur neuvoani ja käyttänyt salanimeä. Minkätähden sinä kirjoitat elävistä ihmisistä? torui lehtori.
— Minä olen keksinyt sekä nimen, että ammatin ja opiumin ja kengät ja kaiken. Ja nyt se hävytön mies alkaakin elää. Kuinka minä saatoin aavistaa, että olisi olemassa niin mahdotonta nimeä kuin Pullokari.
— Kaikki mahdolliset suomalaiset nimet ovat olemassa. Etkö voisi käyttää egyptiläisiä nimiä. Minä luulen, että Suomessa nykyjään asuu verraten vähän egyptiläisiä. Esimerkiksi: Ptolemaios tai Sesostris.
— Olisiko luonnollista kertoa apteekkari Matti Ptolemaioksesta, joka on kotoisin Rautalammilta?
— Älä kirjoita liian todenmukaisista asioista. Naiset pystyvät kuvaamaan romanttisia rakkaussuhteita tai puolipsykologisia tunneasioita. Ei sinusta ole yhteiskuntaolojen kuvaajaksi eikä parantajaksi. Etkö ole saanut kylliksesi julkisuudesta? Parempi on elää varjossa.
— Vaatteitta palelee varjossa, intti Tekla.
* * * * *
Jonkin ajan kuluttua Tekla sai taas kirjeen.
»Kirjailijatar Tekla Sevinen.
Minä olen lukenut teidän liikuttavan kertonurksenne puotineidistä. Minä tunnen hänet että kun me ollaan samassa liikkeessä. Hän ei ole päivänpaiste ja avulias, kuin myöskään hienotunteinen olento, semminkään alistuvainen uhri kundien oikkujen alla. Hän on panettelija ja ulkokullattu kun näkee mitä pohjalla piilee. Ja paiskasi rihmarullalaatikon juoksupojan perään sen mennessä hajalle ja sanoi ruman sanan osastopäällikölle ja hänen peessikengät maksoivat 300 markkaa johon palkka ei riitä ja olivat ne 40 numeron laivat jaloissa. Ja nyt on tullut ylpeäksi kun te nimitätte häntä »ostavan yleisön hyväksi enkeliksi». Eikä ole muuta yhtäläisyyttä kuin nimi Sylvi ja muotikauppa,
Tuntematon varoittaja..»
Tekla poltti kirjeen. Luultavasti oli Suomessa jossakin sopukassa aina joku olento, joka oli hänen luomiensa henkilöiden näköinen, tapainen tai nimellinen. Täytyi tottua julkisuuden tuottamaan harmiin. Ikävä vain, että Konrad pysyi nurjamielisenä hänen riennoilleen.
Iltapäivällä sanoi Tekla miehelleen:
— Minusta on ihanteellista, kun aviopuolisoilla on yksi sielu ja yksi mieli.
— Jaa-a. Niin kylläkin. Lehtori vastasi leposohvaltaan.
— Ajatteles Curie puolisoja! koko maailma ihaili heidän yhteistyötään kemian kentällä. Minäkin tahtoisin yhteisymmärrystä. — Mitä sinä nyt harrastat?
— Minä kirjoitan historialliseen viikkolehteen assyrialaisten vaunumalleista. Tässä näet erilaisten ajopelien kuvia, ja lehtori innostui selittämään.
Tekla kuunteli ja kyseli. Välillä hän silitti Konradin hiusjäännöksiä tai päästi hyväksyvän huudahduksen. Kymmenen minuutin kuluttua hän sanoi:
— Nyt on niin hauskaa, kun me ymmärrämme toisiamme.
— Hm, sanoi lehtori.
— Etkö sinäkin tahtoisi kuulla minun riennoistani?
— Miksen, jos ehdit kertoa ennen kuin minä menen saunaan.
— Minä olen ajatellut, että karjakkojen koulutuksessa on vielä paljon epäkohtia. He ovat tavallaan välittäjiä ihmisten ja eläinten välillä. Eikö olisi edullista, jos he syventyisivät sekä eläintieteeseen että eläinsielutieteeseen? Silloin he ymmärtäisivät lehmien omituisuudet paremmin. Ruumis ei ote eläimen ainoa hoitoa vaativa osa.
— On lehmien. Maito ei tule paremmaksi, jos lehmä on enemmän tai vähemmän sivistynyt, nauroi lehtori.
— Sinä tahallasi et käsitä minua. Surullisen lehmän maito on varmaankin kitkerämpää kuin tyytyväisen. Puhumattakaan raivostuneen lehmän maidosta.
— Kuule, Tekla. Anna muitten epäkohtien olla rauhassa. Korjaa ensiksikin minun kotitakkini kulunut kaulus ja opeta Hilmaa valmistamaan kelvollista sipulikastiketta.
— Sinä et ymmärrä minun rientojani, ja äsken minä — — —
— Äsken sinä luulit assyrialaisten uhrivaunuja kaasukeittiöksi, lehtori sanoi halveksivasti.
— Meistä ei näy tulevan Curien tapaisia avioparia, sanoi Tekla ja lähti äkkiä pois.
Eteisen pöydällä oli taas kirje.
»Tartume nyt kynän kun ihminen rupe kirjotaman nin ei tartte kisko ansiotoimi hisipojilta kun silmät kestä tjika kaksi ympärystä levarisa hurjan kehnosa tiaterisa nin ne ei t&vvelty hisisä kun ei myös aivot tärise ja me toivotan etä rankastus tule aikanan sen päle kun nin sano ja on hurjan hävytömästi tehty, toivo joka ihminen ja hisipoika.»
Tekla rypisti harmistuneena kokoon paperin. Samalla hän näki toisen kirjeen. Ensin hän aikoi heittää sen menemään, mutta päätti sitten lukea senkin.
»Koska olen lukenut Teidän hauskat kertomuksenne omituisista ihmisistä, niin pyytäisin nyt Teitä kirjoittamaan koulujen paheksuttavasta tavasta suosia vain hyväpäisiä oppilaita. Minulla on kiltti ja kaunis poika, joka ei tahtoisi mitenkään istua kahta vuotta luokalla. Ja kuiankin hänen täytyy syystä tai toisesta tehdä sitä kerta toisensa jäikeen. Kirjoittakaa tästä pyytää
ääni öitien syvistä riveistä.»
— Hyvä, että ihminen joskus saa rohkaisevan sanan. Minun työni saa siis vastakaikua yleisön puolelta. Jopa sitä kaivataankin, sanoi Tekla ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.
Tämä oli epäkohta, jonka alaisena Sevisenkin pojat olivat joskus olleet. Sitä paitsi tuttavapiiristä oli saatavana valaisevia esimerkkejä.
Kirjoitettuaan sydämensä yltäkylläisyydestä Tekla nousi jaloittelemuan.
Hän kuuli eteisestä ääniä, lehtori puhui jollekin:
— Astutaan tänne minun huoneeseeni. Minun vaimoni kirjailee tuolla loisella puolella. Kyllä hän tulee esiin myöhemmin illalla.
— Niin, minä olen lukenut hänen kirjoituksiaan. On kait hauskaa olla kirjailijattaren kanssa naimisissa.
— Tekla on saanut paljon tunnustusta. Hänellä on synnynnäinen huumorin lahja ja sellaiselle, pannaan nykyisin arvoa, vastasi lehtori ja vei vieraan huoneeseensa.
— Katsos mokomaa! ajatteli Tekla nauraen.