MAALLE! MAALLE!
— Koeta valmistua, niin että voimme lähteä maalle heti koulujen päätyttyä, sanoi lehtori Sevinen vaimolleen pitkin toukokuuta.
Lehtorin rouva hääräsi ja ahersi. Hän neuloi kesäpukuja sikäli kuin niukka kassa salli. Vanhin poika, joka lähti kotiopettajaksi kesäksi, oli saatava kuntoon. Koti oli siivottava, sillä pari huonetta vuokrattiin pois kesän ajaksi. Talvivaatteet heiluivat pihassa nuorilla ja paljastivat perheen puku-salaisuudet.
Tekla sulloi tyhjiä hilloastioita pakkalaatikkoon, kun Hilma asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja sanoi:
— Minä en ole tottunut tällaiseen rehkimiseen. Minä muutan huomenna, ettäs on kuultu.
— Miksi Hilma ei sanonut sitä ajoissa? Ei nyt voi lähteä kesken muuttoa, kivahti Tekla.
— Yläkerran Tilta ja tirehtöörin Olka muuttavat oitis, kun herrasväki valittaa kaupungin kortteeriakin. Minä menen oikian herrasväen tykö.
— Kutka ovat oikeaa herrasväkeä? kysyi Tekla nöyrästi.
— Sellaiset, joilla on kaksi palvelijaa, kun on lapsia ja lamppuratio ja kunnolliset matkatamineet, eikä emali poissa kattiloista.
— Ostetaan uusi kattila, koetti Tekla.
— Minä en huoli Iapsipaikkaa. Pertta hankki minulle paikan herassyötinkin tykönä ja puoli tuntia Helsinkistä, sanoi Hilma lopullisesti.
— Ehkä minä voisin koroittasi hiukan palkkaa, ehdotti Tekla, sillä hän tiesi, ettei ollut helppoa saada palvelijaa, joka lähtisi huvilalle.
— Ei täältä kuitenkaan saa ihmismäistä palkkaa, sanoi Hilma ja meni.
Teklan täytyi nyt yksin siivota huoneita ja laittaa ruokaa. Hänen työpäivänsä olivat laittoman pitkiä, ja öisin liikkuivat hänen kätensä levottomina vuoteella seuraten jatkuvaisuuden lakia.
Vihdoin hänen onnistui saada uusi palvelija lupaamalla suuren palkan.
Tiesi sitten, kuinka sen jaksoi maksaa!
Lapset olivat innoissaan ja pyörivät jaloissa. Heidän mielensä paloi maalle. Paitsi Ailin, joka oli vanhin. Hänestä huvilaelämä oli tylsää.
Lehtori oli hyvällä tuulella.
— Minä saan ainakin kaikki ajoissa valmiiksi. Olen ostanut uuden ilmapuntarin, puolipohjauttanut saappaani ja hankkinut kurkun siemeniä, hän sanoi.
— Minä en usko, että me voimme muuttaa ensimmäisenä päivänä. Eihän meillä ole niin kova kiire, kun ilmatkin ovat kylmät ja sateiset, Tekla sanoi.
— Sinähän olisit voinut valmistella muuttoa pääsiäisestä asti. Kuku hennoisi viivyttää päivääkään lasten maalle pääsyä. Minä osaan toimittaa tehtäväni ajoissa, kehui lehtori.
— Ethän sinäkään ole sullonut tavaroitasi kokoon. Ja huomenna on lähdettävä.
— Sen minä teen parissa tunnissa. Naiset tuhlaavat aikaa turhaan järjestelemiseen. Luulisi, ettei tällaisen armeijan liikkeellepano veisi montakaan tuntia. Meidän miehistömme on viisihenkinen, palvelija, koira ja kuormasto. Kaksi upseeria kai kykenee hallitsemaan tämän manööverin?
Lähtöpäivänä vallitsi tulinen kiire. Lehtori antoi määräyksiä ja lähetti lapsia asioille. Yksi meni maksamaan unohdetun palovakuutusmaksun, toinen juoksi ostamaan matolääkettä ja kolmas kärpäshaavin. Uusi Iita sulloi lehtorin tavaroita kokoon tämän ojentaessa hänelle kirjoja, parranajotarpeita ja kalastusvehkeitä.
Pikku Elli purki valmiiksi pakattua koria, ja Eljas seisoi nurkassa ja itki. Lehtori oli asettanut hänet sinne rangaistukseksi. Eljas oli naulannut yhteen »Ihmiskunnan historian» ensimmäisen osan ja »Robinson Crusoen» kahdellakymmenellä viidellä naulalla.
— Nyt Iitan on laitettava eväskori kuntoon. Hänellä ei ole enää aikaa auttaa sinua, sanoi Tekla.
— Mielihyvin minä suon, että Iita auttaa siima, Tekla rakas, mutta nyt minäkin tarvitsisin apua. Minkätähden te jätätte kaikki tekemättä viime hetkeen? kysyi lehtori viattomasti.
— Samasta syystä kuin sinäkin.
— Jos nyt olisi vain minun asiani hoitamatta, niin ei olisi lainkaan kiirettä. — Lopeta huutaminen, Eljas. Saat mennä ostamaan jodia apteekista. Meillä ei luonnollisestikaan ole sitä kotona.
— Meillä oli, mutta Aili voiteli ruskeat kenkänsä sillä, sanoi Eljas.
— Ruskea kenkävoide on tietysti tuntematon keksintö meidän talossamme.
— Voi, Tekla, minne sinä aina katoat? Missä tämän korin avain on?
— Ei riipu. Lukitse nyt matkakapineet hiusneuloilla tai rintasoljilla, niitähän käytetään kaikkeen, Minä menen ostamaan kaulavitjoja Tellulle.
— Koira on meidän perheen tärkein henkilö.
— Tekla, minulla on yksi ainoa ilo maailmassa ja se on viaton metsästys. Kadehditko minulta niitä puhtaan onnen hetkiä, joita vietän — — —
— En minä jouda kuuntelemaa» kaunokirjallisia purkauksia. Oletko sinä nähnyt hohtimia?
— En — niitä on luultavasti käytetty puurokauhana, hammastikkuna tai käherrysrautana.
Lehtori veti takin ylleen mumisten vielä eteisessä. — Tellun entiset vitjat ovat luultavasti pesutiinun vanteena tai pellinnaruna.
Valmistuksia jatkui viime hetkeen asti, mutia Tekla oli muuttanut joka kesä samoissa olosuhteissa maalle. Sentähden hän sai ihmeitä aikaan.
Satoi ja tuuli, kun perhe saapui hengästyneenä ja huohottaen asemalle.
Tekla osti liput, pani lasten avustamana tavarat pakaasiin ja kuljetti irtoesineitä vaunuun. Iita hyvästeli saattavia Hiltoja ja Mantoja.
Lehtoria ei näkynyt ennen kuin viime hetkenä. Hän oli vienyt Tellun koiravaunuun ja syönyt piirakan ja lasillisen olutta ravintolassa.
Nyt oli kaikki ahdettu kolmannen luokan vaunuun tavaroitten ja ihmisten joukkoon höyryäväksi ja kosteaksi massaksi.
— Muistiko kukaan ilmoittaa sanomalehdille kesäosoitetta? kysyi lehtori.
Tekla istui riutuneena paikalla, joka vastasi hänen puolta tilavuuttaan. Eväskori, kantohihnat, maitolekkeri, kasvipuristin, kukkiva pelargoonia ja monet muut tavarat olivat hyllyillä, penkeillä ja lattialla. Tekla muutteli niitä ja lapsia niinkuin tamminappuloita.
— Muistiko kukaan?
— En minä muistanut sitä enkä myöskään vetää sinun kelloasi enkä sitoa kaulaliinaasi, vastasi Tekla.
Lehtori mykistytti hänet uhkaavin katsein.
Vaunussa oli levotonta, sillä perhe huusi puhuessaan. Tekla oli kerran saanut korvataudin junamatkalla ja sen jälkeen hän tukki lasten korvat pumpulilla pienimmällekin matkalle lähdettäessä. Lehtori ei vapaaehtoisesti suostunut tähän, mutta Tekla teki sen kuin silmänkääntäjätempun, suudellessaan häntä aamulla. Lehtori ei vieläkään tietänyt, että isot pumpulitukot törröttivät hänen korvissaan rapakivenväristen hiusten reunustamina.
Aili oli yläluokkalainen ja häpesi perheen kursailematonta matkustustapaa ja sisarusten lukumäärää. Hetikin kun samassa osastossa istui Ludde Rahikainen. Tämä oli tanssikoulunaikainen tuttava ja käyttäytyi kuten kauppaopistolainen maailmanmies.
Aili siirtyi edemmäksi perheestä. Niin teki Iitakin, joka piteli hattukoteloa ja alpumia, jotka eivät olleet mahtuneet pärekoriin.
Ludde Rahikainen savukkeineen tuli puhelemaan. Sitä hän osasikin vilkkaasti ja henkevästi.
— Minä matkustan sukulaisten kanssa huvilalle, sanoi Aili toivoen, että
Ludde pitäisi Viljoa ja Väinöä pikkuserkkuina.
— Minä harjoittelen puutavaraliikkeessä vilkkaalla tehdasseudulla.
Mutta minun henkeni on yksin ja sisäistä myötätuntoa vailla, sanoi
Rahikainen ja näytti siltä kuin pinta olisi tyyni vaikka sisällä kuohui.
— Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä olen yksin kuin yön tähti avaruudessa. Minun henkeni ei ole sopusoinnussa kenenkään kanssa, uskalsi Aili yhtyä.
— Väinö, älä riisu kenkiä jaloistasi, kajahti Teklan ääni vaunun läpi.
— Kuinka sinulla on pelkät varret sukissasi, missä terät ovat?
— Minun kenkäni ovat kasvaneet yöllä, niin että varpaat heiluvat irtonaisina, huusi Elli yhtä kimakasti.
— Minä tiedän. Meidän kenkämme ovat varmaankin vaihtuneet, sanoi Väinö.
Tekla alkoi vaihtaa lasten jalkineita, ja Aili sanoi nopeasti.
— Katsokaa kuinka metsä on siniutuinen ja salaperäinen sadeverhon takana.
Johon Ludde sanoi:
— Nykyjään tapaa harvoin tyttöjä, jotka ymmärtävät luonnon tenhon. He ovat niin järkevän ihanteettomia. Te, neiti Sevinen, sitä vastoin — — —
— Aili, sukkanauha katkesi, huusi Viljo ja kiipesi selkänojan yli penkille.
Ailin täytyi kiinnittää sukka lukkoneulalla, jonka Ludde lainasi.
— Oletteko, Aili-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen ihanteen kaipuuta? kuiskasi Ludde Viljon mentyä.
— Hiero vähän selkää, Aili kuului Kilin ääni vierestä. Tellu makasi viime yönä minun jalkopäässäni ja siitä saa kirp — — — ai!
Aili nipisti häntä käsivarresta.
— puja. Hyi, miten sinä nipistät.
— Mennään vaununsillalle, ehdotti Aili Rahikaiselle.
— Aili ei saa mennä sinne. Varsinkaan, kun sinä olet ottanut tukot korvistasi, sanoi Otso, joka luki Tuulispäätä. Eikö totta, äiti?
— Anna äidin olla rauhassa, pihisi Aili ja tyrkkäsi salaa Otsoa.
— Kyllä minä sinun metkusi tiedän, sanoi Otso.
Mutta Aili siirtyi vielä etemmäksi perheestä.
Ludde seurasi ja koetti vielä kerran aloittaa nerokkaan keskustelun.
— Minulla on taipumusta järkeilyyn. Kun sydämeni joskus lämpenee, niin katsoo järkeni sitä jäätävän ivallisesti. Silloin jäätyy sydänkin, niin että pinnalla heijastuvat vain haaleat tunteitten revontulet.
Tämä puhe oli jo tepsinyt kolmeen kauppakoulutyttöön ja kahteen naisopistolaiseen. Ailin se tenhosi kokonaan.
— Minäkin olen kärsinyt elämään kyllästymisestä, sanoi hän.
— Aililla oli kerran paise sääressä, ihka paksuimmassa — — huusi Elli etempänä, mutta vaikeni puolitukehtuneena, kun Aili painoi käden hänen huulilleen.
Juna pysähtyi ravimola-asemalle ja lehtori lausui:
— Tulehan, Aili, kävelyttämään Tellua. Juna seisoo täällä parikymmentä minuuttia. Minä menen kahvia juontaan.
— Eikö Iita voisi? kuiskasi Aili epätoivoisena.
— Minä en usko kallista metsäkoiraa kenelle hyvänsä.
Aili ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan Rahikaisen kanssa:
— Korkeimmat sisäiset elämykset minä koen metsässä, jossa luonto puhuu suoraan vastaanottavalle sielulle.
— Joudu nyt, Aili, minulla ei ole aikaa odottaa, huusi lehtori vaunun ovelta.
Ailin alennustila oli suuri, kun hän kulki Tellun raahaamana sähköpylväältä aseman nurkan taakse, täältä parin tappelevan koiran luo ja taas sähköpylväälle, Ravintolahuoneen oven ohi vilistäessään hän ehti nähdä Ludde Rahikaisen juovan kahvia lyhyttukkaisen tytön kanssa.
Sekin oli isän syy, että hänellä oli tällainen vanhanaikainen nuttura niskassa. Piti olla muka naisellinen!
Kuka hullu nykyjään tahtoi olla naisellinen? Miksi ei vieno yksin tein?
Ailin täytyi kaikin voimin vastustaa Tellua, joka oli vetää hänet ravintolan ovesta sisään. Hän ehti kuitenkin nähdä Ludden ivallisen hymyn.
Kun juna jatkoi matkaansa, istui Aili nurkassaan ja taisteli itkua vastaan. Hänen mielialansa ei kohonnut, kun hän junan pysähtyessä seuraavalla asemalla kuuli Rahikaisen äänen viereisestä osastosta:
— Oletteko, Maire-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen ihanteen kaipuuta? Anteeksi, että minä huudan, mutta minä olen seurustellut pari tuntia kuuron perheen kanssa.
— Minäkin olin ensin samassa osastossa kuin he, mutta sitten minä pakenin piirakoita, munankuoria ja kiipeileviä poikia, nauroi tyttö.
Aili työnsi jalallaan välioven kiinni ja veti Viljon, joka kurottautui ikkunasta ulos, penkille.
Tultiin vihdoinkin pääteasemalle. Juna seisoi niin lyhyen ajan, että hät'hätää ehdittiin saada tavarat junasta. Elli oli unohtua, sillä hän oli kiivennyt tavaraverkkoon ja nukahtanut sinne, Eräs matkustaja ojensi hänet ikkunasta lehtorille.
Viereisen osaston avonaisessa ikkunassa istui Ludde ja poikapäätyttö. Jälkimmäinen katseli lehtorilaisten lähtöä, mutta Ludde ei ollut huomaavinaankaan.
Satoi yhä ja lapset katsoivat noloina hevosta, joka oli vastassa.
Heidän oli käveltävä pari kilometriä asemalta huvilalle.
Puolet tavaroista sijoitettiin kärryille ja Iita päällimmäiseksi. Tämä ei voinut kävellä, koska hänellä oli kiiltonahkakengät ja ihonväriset sukat.
Lehtori ja Tellu kulkivat toisten edellä ja edellinen puhui rohkaisevasti.
— Mitäs tämä merkitsee? Kesällä täytyy oppia sietämään sadetta. Katsokaa, tuolla on vihreitä ruisoraita! Huonoin ilma maalla on parempi kuin paras kaupungissa, — Väinö, älä juokse edelle, sinä läiskytät rapaa muitten päälle. Miksi sinä raahaat tuota pelargooniaa, Tekla? Anna se Ailille.
— Minulla on enemmän tavaroita kuin hampaita suussa ja kengissä pari kiloa mutaa, sanoi Aili.
— Ja minulla on valokuvauskone ja sateenmittari, ehätti Otso sanomaan.
— Älkää nyt murisko, lapset. Tuolla näkyy jo rakas Onnela. Eikö sydämenne ilostu? sanoi lehtori hurmaantuneena.
— Hurraa, Onnela näkyy jo! huusivat Väinö ja Viljo ja räiskyttivät rapaa juostessaan muitten ohi.
Huvila oli kylmä ja kostea, vaikka naapurin vaimo oli lämmittänyt sen molemmat tulisijat. Ikkunoista tuuli niin, että uutimet heiluivat.
— Nyt, Teklaseni, me olemme oikeassa kodissamme, kaupungissa meillä on vain asunto. Minä toivon, että sinä saat rauhallisen ja suloisen kesän, sanoi lehtori hampaitten kalistessa kylmästä.
— Kesät ovat raskaita emännille, syksyllä minä olen aina väsyneempi kuin koskaan ennen, sanoi Tekla, joka järjesteli vuoteita.
— Pojat saavat auttaa sinua. Tänä kesänä sinun ei tarvitse astua jalallasikaan puutarhaan.
— Saatteko te sitten puutarhan kylvetyksi ilman minua?
— Tällä kertaa sattuu niin hullusti, että minun on lähdettävä ylihuomenna kaupunkiin, niin että jos viitsit kylvää retiisit, olisi se suuri ajanvoitto.
— Lähdetkö sinä heti pois? huudahti Tekla hämmästyneenä.
— Minulla on tärkeä kokous ja sitten pieni työ, josta ansaitsen rahaa. Täällä ei voi nain kylmällä kirjoittaa. Minä raadan ilomielin perheen puolesta.
— Minä en olisi vielä muuttanut, jos minä olisin tietänyt, että sinä et jääkään tänne.
— Mikä hätä täällä on. Pannaan vähän enemmän vaatteita päälle, lehtori sanoi ja veti saappaat jalkaan.
Myöhään yöllä perhe pääsi lepoon kosteisiin vuodevaatteisiin. Riisuttiin vain kengät ja päällysvaatteet. Peitteitten lisänä oli takkeja, pöytäliinoja ja purje.
— Minulla on yhä kylmä, valitteli Väinö. Hänellä oli peitteen päällä vain riippumatto.
Viljo ja Elli riitelivät Tellusta. Kumpikin tahtoi sitä peitteekseen.
Aamulla oli lämpö haihtunut ovien ja ikkunoiden rakojen kautta. Ulkona oli jäätävä ilma, ikävä harmaa sade tihkui. Keittiöön muodostui lätäkkö, sillä katto oli alkanut vuotaa talven aikana.
Tekla laittoi ruokaa ja kaivoi laatikoista välttämättömimpiä tarvekaluja.
Iita makasi sängyssä ja sanoi sisälmyksiään vääntävän# eikä uskaltanut pukeutua kylmän tähden.
Aili laittoi kuumaa hiekkapussia poskelleen. Hänen hammastaan oli särkenyt koko yön.
— Alku tuntuu aina vaikealta, mutta kyllä tästä selvitään. Lapset nauttivat niin sanomattomasti, rohkaisi lehtori, joka istui pomppatakki yllä keittiön tulen ääressä.
— Kunpa olisimme olleet vielä pari viikkoa kaupungissa, niin ilmat olisivat ehtineet parantua ja hermostuttava kiire olisi vältetty, sanoi Tekla ja raapi ruostetta padasta.
— Mutta puutarha on kylvettävä.
— Kuka sen tekee tällaisella ilmalla?
— Kyllä se onnistuu, kun käyttää hyväkseen jokaisen hetken, jolloin ei sada. Porkkanan ja punajuuren pitäisi olla aikoja sitten maassa.
— Minä alan olla liian vanha maatöihin, Tekla huokasi.
— Saat nähdä, että se on vain terveydeksi. Sinä oletkin jo aika lihava.
— Sitäpaitsi voit panna lapset työhön. Ei saa hemmoitella heitä.
— Se on heistä niin vastenmielistä.
— Siitä ei tarvitse välittää. Minä tahdon, että he oppivat rakastamaan maaemoa ja luonnollista maaelämää.
— Miksi sinä hoputit meidät tänne, kun itse lähdet heti pois?
— Koska teillä on hyvä olla täällä. Älä nyt ole kiittämätön. Moni kadehtii sinua ja omaa huvilaasi.
Tekla repi hiirien nakertamia hyllypapereja ja koetti olla kiitollinen.
Lapset juoksivat edestakaisin ulos ja sisään ja likasivat matot ja lattiat. .
Seuraavana päivänä ei satanut, mutta oli pilvistä ja tuulista.
Lehtori matkusti kaupunkiin. Hän oli saanut reumaattisen piston selkäänsä, mutta ei myöntänyt, että vuoteet olivat kosteat.
Iita uhkasi myöskin lähteä, elleivät ilmat paranisi.
Tekla teki koko päivän työtä puutarhassa, ja pojat auttoivat häntä kymmenen minuuttia. Aili kirjoitti päiväkirjaansa:
»Elämä on viheliäistä. Taivas itkee ja kaikki lakastuu — ainakin minun sydämessäni. Minun ainoat täyspainoiset elämykseni tärveltyvät perheen ja metsäkoirien takia. Kauppaopistolaiset ovat huikentelevaisia luonteita. Kuudentoista vuotiaana särkyi uskoni miehiin.»
Illalla oli porkkanat, punajuuret, retiisit, salaatti, spenaatti, tilli ja persilja kylvetty. Maa oli kovaa ja täynnä juuria ja pieniä kiviä, joita täytyi alituisesti kumartua poimimaan. Teklan kädet olivat rakoilla, kynnet pikimustat, ja selkä oli hellä monta aikaa. Kun lehtori pyysi kylvämään retiisejä, tarkoitti hän koko keittiöpuutarhaa.
Neljäntenä päivänä perhe alkoi tottua kärsimyksiinsä. Satoi yhä ja tuuli. Lasten kädet olivat sierettyneet ja kengät kovettuneet märästä mullasta. He marisivat alituisesti, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Iita lämmitti keittiötä melkein ympäri vuorokauden ja oli happamen näköinen. Tekla siivosi kaappeja ja komeroita ja vaihtoi kenkiä lapsille.
Mutta lehtorilta tuli kirje.
»Rakas Teklaseni!
En voi, ikävä kyllä, vielä tulla luoksenne, sillä toimitan nyt samalla kaikki työt, jotka jäivät tekemättä, Niinkuin esimerkiksi kesäpukuni koettelemisen ja hampaan paikkuuttamisen. Olen iloinen, että rakkaani ovat kesälaitumella ja että sinäkin kerran saat nauttia ja levätä. Sano Iitalle, että säästäköön puita. Täällä minä en ole lämmittänyt kertaakaan, ja ilma on huoneissa lämmin ja kuiva. Kaipaan teitä ja tulen, kuu ehdin. Teille ovat kesän riemut jo alkaneet,
Oma miehesi.»
Totisesti: kesän riemut olivat alkaneet.