RISTO ON TÄDIN LUONA.
Eräänä aamuna Toini herätti äidin sanomalla:
— Tule katsomaan, minun vuoteeni on täynnä kirppuja, kun ne on purreet mun rintani ihan punaseksi.
— Tuohan on aivan kuin tuhkarokkoa, pysyttele vuoteessa kunnes nähdään, mitä se on, sanoi äiti huolestuneena.
— Se on jännää. Jannella on ollut tuhkuri ja se sanoo, että silloin saa kaikenlaista hyvää, ja muut palvelevat ja kunnioittavat, sanoi Toini.
Kirpunpuremat osoittautuivatkin tuhkarokoksi, Risto oli koulussa, ja äiti päätti eristää hänet Toinista. Soitettiin Iida-tädille, joka lupasi ottaa hänet luokseen. Oli hyvin vähän toivoa varjella häntä tartunnalta, mutta oli välttämätöntä, ettei Riston koulunkäyntiin tulisi keskeytystä, sillä hänen oli keväällä suoritettava tutkinto isoon kouluun.
Äiti sulloi tavarat laukkuun ja meni koulunportille Ristoa vastaan.
Täällä hän selitti tilanteen ja lisäsi:
— Ole nyt kiltti ja kohtelias poika. Peseydy joka ilta ja muista kiittää kaikesta. Sinähän tunnet Iida-tädin, joka on sinun kummisikin, hän on herttainen täti.
— Voi olla vieraisilla, mutta arkioloissa tädit kasvattavat ja paheksuvat luonnollisia poikia. Mä pelkään sitä enemmän, kuin tuhkuria, sanoi Risto, heidän kulkiessaan katua pitkin.
— Koeta hillitä itseäsi ja näytä, että osaat olla vieraitten luona.
— Rukoilenko minä hiljaa vai Iida-tädin kanssa! Osaako se meidän rukouksemme? Vaatiiko se olemaan mukana, kun siellä on kamalan vanhoja ihmisiä? Onko siellä pöytää, jossa voi askarrella ja jonka päällä ei ole ommeltua liinaa? kyseli Risto huolissaan.
Äiti koetti rauhoittaa häntä, ja niin tultiinkin perille.
Iida-täti oli Riston mielestä aivan liian ystävällinen. Varsinkin ei ollut tarpeellista, että täti lupasi hoivata häntä kuin omaa poikaansa.
— Pää-asia on, että luet hyvin ja ettet myöhästy koulusta, varoitti äiti vielä.
— Minä muistutan häntä, lupasi Iida-täti ja silitti Riston hiuksia. Pojat eivät ole kissoja, joista on miellyttävää tulla silitetyksi, ajatteli tämä.
— Kun äiti oli lähtenyt, vei Iida-täti Riston pieneen huoneeseen, jossa hän sai asua. Onneksi se oli vaatimattomammin kalustettu kuin muut huoneet, niin, että Risto tunsi olonsa mukavaksi. Mutta outoa oli asua yksinään ja hiukan haikeata.
Ovi aukeni ja Elviira täti tuli sisään. Hän oli Ida-tädin tytär ja pankkineiti. Riston mielestä hän oli upea friidu ja siedettävä aikaihminen hänen tuttaviensa joukossa.
— Hei, poika! Tervetuloa tänne naisten ritariksi. Koeta tulla toimeen meidän kanssamme, sanoi Elvira reippaasti.
— Poikien kanssa on vaikea tulla toimeen, sanoi Risto vaatimattomasti. — Aikaihmisten ei tarvitse muuttua toisenlaiseksi, kun ne ovat poikien kanssa, mutta poikien pitää muuttua eri paljon, kun ne ovat isojen kanssa.
— Sinähän olet viisas vekkuli. Minun kanssani ei huoli teeskennellä, näytä vain kaikki heikotpuolesi, nauroi Elvira.
— Kivaa! Saako tuon sohvan päällä istua jalat alla?
— Kyllä vaan, se on ikivanha perintömööpeli. Kymmenet pojat ovat kuluttaneet sen nahkapäällystää, eikä se siitä pahene.
— Huonekalujen pitäisi olla alunperin oikein rumia, silloin ne kestävät eivätkä tärvelly.
Elviira meni ja Risto alkoi sulloa tavaroitaan laatikkoihin. Kauhukseen hän näki, että äiti oli pannut Aramiksen mukaan. Vähältä oli etteikö Elvira olisi nähnyt sitä. Aramishan oli Riston heikko kohta, mutta kyllä se heikkous oli salattava kaikilta. Vähän aikaa Risto painoi nukkea rintaansa vasten ja tunsi kotoisen lämmön mielessään. Äiti ymmärsi, mikä lohdutti poikaa, jos vieraassa paikassa tuntuisi yksinäiseltä.
Sitten hän peitti Aramiksen patjan alle vuoteeseen.
Illalla soi Horrin puhelin ja äiti vastasi. Risto oli langan päässä.
— Minulla oli asiaa etkun laulukirja unohtui kotiin ja maikka on vinhan äkäinen, jos sitä ei ole mukana. Täällä on hyvä olla. Iida-täti ei ole vielä kasvattanut minua. Sillä on järin hyvät aatteet, se sanoi ettei se periaatteesta lyö toisten lapsia.
— Kuinkahan tuli sanoneeksi sillä tavalla? Oletko sinä tehnyt pahaa siellä? kysyi äiti huolestuneena.
— Mä kysyin häneltä, että onko hän lyönyt tuhmia poikia? Mä en aio olla tuhma, mutta jos sattuisi olemaan, niin ei tarvitse pelätä. Ja Elvira on sopunainen, sitä mun ei tarvitse sanoa tädiksi.
— Oletko muistanut kiittää kaikesta? sai äiti pistetyksi väliin.
— Jeh, kamalasti, vakuutti Risto. Täällä on paljon kirjoja, mutta ne ovat ruotsalaisia.
— Sanonko minä terveisiä Toinille?
— Ei huoli, etkun hän oli möhlä ja sai tuhkarokon ja mun täytyy olla poissa omasta kodistani. Hyvästi äiti ja lähetä laulukirja, se on kaikkein tärkein koulukirja. Hyvää yötä, sano isukalle hyvää yötä ja Jannelle hyvää yötä, kuului hellä pojan ääni, joka oli itkun partaalla.
Oli sunnuntai ja Risto istui Iida-tädin kanssa kahvipöydän ääressä.
— Sinä istut niin hiljaa, onko sinun ikävä? kysyi täti. — Mitä sinä ajattelet?
— Janne on varmaankin mennyt retkelle kaverien kanssa. Jos se olisi mennyt isän kanssa, niin he olisivat soittaneet minut mukaan, mutisi Risto.
— Minä huvitan sinua jollakin tavalla. Mennäänkö katsomaan tauluja
Suoperän taidenäyttelyyn?
— Ei se ole huvia, se on sivistystä.
— Mitä sinä sanoisit jos tekisimme kierroksen kaupungissa ja katselisimme kuvapatsaita?
— Mitä niistä?
— No ovat taideteoksia ja muistopatsaita suurten elämäntyölle. Kuka suurmies on sinun ihanteesi? Arvattavasti Runeberg tai Topelius.
— Pentti Siltaloppi on nykyään mehevin suurmies, sanoi Risto varmasti.
— Siltaloppi? Onko hän saanut Nobel palkinnon? Minä en muista sellaista miestä?
— Se on ihme. Siltaloppi on tullut kolminkertaiseksi mestariksi estejuoksussa. Hänelle pystytetään vielä patsas.
— Mitä esteitä hänellä on juoksussa? Katkesiko jalka tai hengästyikö hän?
Ristoa nauratti, kun täti oli noin sivistymätön. Hän alkoi selittää estejuoksua ja innostui puhumaan maaotteluista, joita paraikaa käytiin Stadionilla. Sitten hän ehdotti, että jonotettaisiin lippuja otteluihin.
— Eilenhän minä olin perunajonossa ja sain siitä tarpeekseni, vastusteli täti.
— Painutaan sitten Kaivopuistoon katsomaan partiopoikien harjoittelua.
— Keksi jotain vähemmän rasittavaa.
— Mennään leffaan katsomaan Roneytä, se on hurjan hauskaa.
— Minä en juuri käy elokuvissa, mutta jos Roney on hyvä kappale, niin voisinhan minä tulla sinne, lupasi Ida-täti.
Risto purskahti nauramaan.
— Roney ei ole kappale, vaan Mickey Roney, näyttelijä. Eikö Ida-täti ole kuullut hänestä? Viime kuvissa hän särki kokonaisen ruokakaluston ja sai selkäänsä ja putosi viidennestä kerroksesta.
— Näyttelijä parka, nythän hän sitten on kuollut.
— Sehän oli vain trikki. Sellaista tehdään usein elokuvissa, niin kuin, että ihmisellä ei ole päätä, ja hevonen on pienempi kuin hiiri ja mies ratsastaa tykinkuulan päällä. Voitaisiinhan mennä katsomaan "Erämaan poikaa" se kuuluu olevan vinhan jännä, ja siellä on apinoita ja käärmeitä, ja laivassa ne murhaavat kapteenin ja kokin.
— Pyydä ensin lupa äidiltä, sanoi Iida-täti levottoman näköisenä.
Risto juoksi heti puhelimeen, jossa alkoi vilkas keskustelu.
— Rakas, äiti, Ida-täti tahtoo mennä katsomaan "Erämaan poikaa" ja minä menisin mukaan, kyllä Ida-täti maksaa. Saanko minä mennä yksinään?
— Minä luulen vain, että Ida-täti uhrautuu sinun tähtesi. Tokkohan sinä nyt lähdet sinne, koska sinulla voi olla tuhkuri ruumissasi, esteli äiti.
— Köyhät pojat käyvät useammin leffassa, kuin me. Eskollakin on ollut sama puku monta vuotta ja silti hän on nähnyt kaikki seikkailuelokuvat. Ida-täti ei pääse sinne juuri koskaan ja heilläkin on samettinen päällystä huonekaluissa, niin että mahtaa heillä olla rahaa.
— Hys, hys, Risto, täti kait kuulee, mitä sinä puhut, varoitti äiti.
— Enhän minä puhu pahaa hänestä. Katsos Ida-täti ei välitä mistään muista huveista, niinkuin maaotteluista ja painikilpailuista.
— No mene nyt sitten, mutta oletko ollut kiltti siellä?
— Jukin kiltti. Minä nostin tuolin yhdelle tädille, mikä oli pöhnän näköinen ja Ida-täti luettaa läksyjä tuntikaupalla ja kysyy manskaa ja tarkastaa laskut. Se osaa kertomataulunkin vielä. Mutta, kun Janne kävi täällä, niin moltiin yksin salissa ja silloin me tapeltiin vähäsen, kun Janne tahtoi minun veitseni. Silloin Ida-tädin herran kuva, joka jo on kuollut, putosi, mutta Janne sai kiinni siitä, niin että lasi ei mennyt rikki.
— Voi, Risto, ole nyt niin hiljainen kuin voit olla, äläkä tappele kenenkään kanssa, sanoi äiti.
— Kuka nyt tappelee vanhojen tätien kanssa, ja niitä täällä vain on. Silloin kun menee goisaamaan, niin tulee ikävä kotiin. Ida-täti on pannut minulle kasvamaan "Ahkeran Liisan", niin ei ole niinkään mälvää olla täällä.
— Hyvästi nyt, kultaseni, pian pääset kotiin, sanoi äiti hellästi.
— Prätkis, prätkis vain, huusi Risto ja sulki puhelimen. — Hoi
Ida-täti, äiti lupasi meidät leffaan. Nyt painutaan sinne nopeaa kiriä.
He ehtivät näytännön alkuun, ja Risto nautti koko rahan edestä.
Mutta ulos mennessä Ida-täti eksyi hänestä. Haettuaan turhaan, arveli täti, että Risto oli lähtenyt yksin kotiin, niin, että hänkin teki samoin. Mutta Risto ei ollutkaan tullut, ja täti tuli kovin levottomaksi. Hän ei tahtonut soittaa Horrille, ennenkuin oli koettanut muita keinoja. Elvira rauhoitti ja pyysi, että odotettaisiin jonkun aikaa. Pojathan voivat keksiä vaikka mitä. Risto oli varmaankin tavannut toverin ja mennyt tämän kanssa.
Ja niin oli käynytkin, sillä Esko oli nykäissyt häntä hihasta ja vetäissyt syrjään sanoen:
— Hei, kundi, mulla on asiaa.
— Sano äkkiä, etkun mulla on kaveri seurassa, sanoi Risto, joka ei tahtonut tunnustaa Iida-tätiä.
— Vihreät Kotkat kokoontuvat huomenna Temppelin aukeamalle. Tunnus on, nuoli piirustettuna liidulla rintaan ja sanat, "kauhu ja huuto".
— Hyvä on, mä tulen. Mutta nyt ovat kaikki menneet. Kuinka minä löydän sen seuralaiseni? kysyi Risto säikähtyneenä.
— Mitä siitä. Painu sinä omin päin kotiisi, neuvoi Esko.
— Mutta se kaveri olikin vanha täti, jonka luona mä asun. Se asuu
Taka-Töölössä, enkä mä löydä sinne, valitti Risto.
— Mikä sen nimi on? Katsotaan puhelinluettelosta.
— En mä muista muutakuin Iida. Mä olen kuullut usein sen nimen, mutta nyt se haihtui päästä.
— Oot sinä sitten aika höynä, kun et muista sen nimeä, jonka luona asut, pilkkasi Esko.
— Ethän sinäkään eilen muistanut, että Iisakin isän nimi oli Abraham, vaikka sitä on opetettu, puolustautui Risto.
— Se on satojen vuosien asia, mutta Iida-täti elää.
— Hei, nyt mä keksin keinon. Mennään koululle ja sieltä mä löydän tien. On mälvää, ettei mulla olo mukana rahaa, eikä raitsikkalippuja. Olikos sulla lainata?
— On yksi, mutta maksatko huomenna sen takaisin? kysyi Esko varovasti.
— Varmasti — koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Katsos ne voivat olla levottomia, jos mä viivyn liikaa.
Esko saattoi Riston koululle, antoi lipun ja lähti sitten kotiinsa.
Kun Risto avasi oven, ryntäsivät molemmat tädit häntä vastaan ja
Ida-täti syleili ja taputti ja hoki:
— Voi rakas lapsi, oletko sinä nyt onnellisesti kotona? Mikä sinulle tuli? Minä ajattelin jo soittaa poliisille.
— Poliisin puoleen ei pidä koskaan kääntyä. Kaaleppi sanoi, että joka kerran joutuu pollarien kouriin, sitä epäillään aina, sanoi Risto ja kertoi sitten kuinka hänelle oli käynyt.
— Mene nyt oven ulkopuolelle ja lue mitä siellä seisoo, niin, että opit meidän nimemme. Saat sen tehdä laiskanläksyksi ja huomenna minä kuulustelen sinua, sanoi Elvira nauraen.
— Luin mä sen tullessani ja se on Lindholm, sanoi Risto.
— Ensi kerralla kun me mennään yhdessä ulos, niin minä talutan sinua kädestä, uhkasi Ida-täti ja Risto päätti, että sitä kertaa ei kylläkään tule.
Illalla kun Risto ryömi peiton alle hän tunsi ja rukoili, että Toini paranisi pian. Hän ajatteli taas koti-ikävää. Hän veti Aramiksen kainaloonsa että vaikka muut olisivat rikkaita ja kauniita ja hurjan kilttejä ja kaikkea, niin omat ihmiset olivat ainoat, joitten kanssa tahtoi asua, ja jotka olivat sopu ihmisiä.