KINNOI JA ELOI.
Ristolla oli kaksi salaperäistä mielikuvituksen luomaa tuttavaa, Kinnoi ja Eloi. Ne sekaantuivat Horrin poikin elämään, hävisivät pitkiksi ajoiksi, mutta ilmestyivät yhä uudelleen.
Kun Risto kaatoi mustepullon, syytti hän siitä Eloita ja, kun hän ei osannut läksyjään, niin Kinnoi oli häirinnyt häntä ja estänyt lukemasta.
— Eivätkö ne sinun peikkosi koskaan tee hyvää? kysyi Toini kerran.
— Sitä ne tavallisesti tekevät, eilenkin Eloi pysähytti ison kuormavaunun, joka oli juuri ajamassa minun ylitseni ja Kinnoi antoi sinulle viitosen.
— Isähän sen antoi.
— Kinnoi antoi sen isälle.
Mari oli pyyhkimässä tomua ja nyt hän puuttui lasten puheeseen.
— Mittee ne semmoset poejat ovat, ku niitä ei tuuva näkyviin? Aina tuo
Risto kertoo heist, mutta ei niitä oo nähtynä erreyksestäkään.
— Eloi seisoo paraikaa Marin takana ja naaraa, ja Kinnoi näyttää pitkäänenää, sanoi Risto.
Mari kääntyi nopeasti ympäri ja sanoi sitten:
— Pilikkoo teetten vanahasta immeisestä. Selekään teillekii oes annettava.
Hän meni keittiöön muristen itsekseen.
— Kerro nyt kerrankin minkä näköiset ne ovat, pyysi Toini.
Risto sammutti sähkön ja veti Toinin istumaan pienille tuoleille nurkkaan. Huoneessa oli himmeä hämärä ja salaperäinen tunnelma.
— Kinnoi on musta, mutta sen silmät hehkuvat vihreinä. Jos siihen koskee, niin se liukuu käsistä, niinkuin ankerias, mutta se ei ole limainen. Se on varjo ja kuitenkin se on olento. Naisia se ei kärsi.
Toini värisi ja tarttui Riston käteen. Risto jatkoi: Älä pelkää, sinä et ole vielä nainen. — Eloi taas on loistava, mutta se on ilman värinen ja tutisee niinkuin hyytelö. — Risto kostutti sormensa nesteeseen, jota hänellä oli taskussaan pullossa, pisti sen Toinin nenän alle, ja kysyi: — Tunnetko sinä hienon tuoksun? Siltä Eloi haisee.
— Bensalle ja etikalle se tuoksuu, sanoi Toini ja työnsi sormen luotaan. — Hyi!
Samalla lämpöjohto ulvahti ja Toini kirkaisi.
— Eloi suuttui, kun sinä halveksit sen hajua. Kuule kuinka sen sydän lyö, sanoi Risto.
— Herätyskello tikittää, väitti Toini, joka ei aina ollut mukana leikissä. — Oletko sinä tosiaankin nähnyt Kinnoin ja Eloin?
— Monta kertaa.
— Sano: koko maailman totta, eikä tippaakaan valetta, vaati Toini.
— En sano. Valat eivät sovi Kinnoihin eikä Eloihin. Tahdotko sinä, että minä vihellän Eloin nukkumaan sinun viereesi?
— Kamalaa, mä pelkään niitä aaveita. Sytytä äkkiä valot palamaan.
— Mä kerron vielä, mitä ne tekevät yöllä, ehdotti Risto.
— Mä en usko henkiin.
— Uskothan sinä enkeleihinkin. Ja mitä sinä sitten pelkäät pimeässä? Tänne ei tule varkaita, kun ovessa on abloylukkokin. Yöllä Kinnoi ulisee ja lentää — — —
— Illalla mä en halua kuulla sinun kaameista hengistäsi, vaikkei niitä olekaan, sanoi Toini ja sytytti valon. — Mennään katsomaan, kuinka Liisa rustaa itseään, juhliin. Kreivi on kutsunut hänet osakuntaan tanssimaan.
Liisa oli jo melkein valmis. Hänellä oli vaalean keltainen hame, jossa oli monta riviä rimsuja.
— Liisa markeeraa aikaihmistä, kuiskasi Toini ja lisäsi ääneen: Kuka sinulle on antanut ihojauhetta?
— Minä olen ostanut sitä. Naisten pukuvälineisiin kuuluu saippua, päivä- ja yövoide, ihojauhe ja kynsivehkeet. Mistä minä saan keltaisen nenäliinan? hääri Liisa.
— Ei sitä tarvita kun ei ole nuhaa, mutta saat lainata minulta, sanoi
Risto ja veti taskustaan tumman, siniruutuisen nenäliinan.
Liisa kääntyi halveksien pois. Hän löysi pitsisen liinan laatikostaan.
— Mitä sinä sanot, jos kreivi kosii sinua kotimatkalla? kysyi Toini.
— Älä puhu turhia. Ylioppilas Nisula ei ajattelisikaan sellaista. Anna tuo lukkoneula pöydältä. On harmillista, että äiti ei ole kotona, kukaan ei voi auttaa minua, tuskitteli Liisa ja järjesteli kiharoitaan peilin ääressä.
— Intiassa sinä olisit jo vanhapiika, sanoi Risto. Haluatko pelarkuunin kukan rintaasi? Minulla on.
— Jos sinulla on ruusu, niin tuo tänne. Älä koske minuun, Risto, sinulla on aina tahraiset sormet.
— Kreivi odottaa jo eteisessä, painu nyt sinne. Ja muista ettet häpäise Horrin nimeä.
— Mitä sinä höpiset? kysyi Liisa ja tarkasti laukkunsa sisältöä.
— Kun äiti ei ole kotona varottamassa sinua, niin täytyy minun se tehdä. Tule, Toini, sanoi Risto ja meni keittiöön.
— Kun nuori pari lähtee kotoa, niin heidän jälkeensä heitetään riisiryyniä, sanoi hän.
— Ja vanha kenkä. Mutta eihän Liisa mene naimisiin, epäili Toini.
— Onnea voi aina toivottaa. Ei heitetä portaisiin.
Keittiön komerosta löytyi vähän riisiryynejä, lapset ottivat kourallisen ja menivät eteiseen. Siellä he seisoivat kädet selän takana ja katselivat Kreivin ja Liisan lähtöä.
— Ei Liisa ole tottunut siihen, että hänen päälleen autetaan päällysvaatteet, sanoi Risto nähdessään Nisulan kohteliaisuuden.
— Vielä vähemmän minä olen tottunut siihen, että te saatatte minua eteiseen, sanoi Liisa ja katsoi harmissaan Ristoa.
— Nyt lähdetään, sanoi Nisula ja aukaisi eteisen oven. Kun molemmat olivat oven kynnyksellä, saivat he riisiryynit selkäänsä ja lapset huusivat:
— Onnea matkalle, eläkää kauan!
Liisa kääntyi vielä takaisin ja uhkasi:
— Tämän saatte vielä maksaa. Kenelläkään ei ole niin kauheita sisaruksia kuin minulla.
Mutta Nisula nauroi vain ja puisti ryynit hatustaan.
Portaissa tuli Janne vastaan. Hän pysäytti Nisulan ja kuiskasi tälle:
— Liisan kanssa pitää olla eri varovainen, se kantelee isälle ja äidille jos sattuu kommelluksia.
— Mitä kommelluksia meille voisi sattua?
— Aina niitä sattuu. Voi syntyä tappelu, tai rahat häviävät tai vaatteet repeävät. Mä menisin mieluimmin yksin, kuin Liisan kanssa.
— Täytyyhän minulla olla tanssitoveri, sanoi Nisula.
— Minä olen kuitenkin varoittanut, sanoi Janne ja juoksi portaita ylös.
Kotona Risto tuli vastaan ja huusi:
— Tule, Janne, isän luo. Hän on ollut todistamassa Korkkilan jutussa.
Mennään kuulemaan, kuinka siellä kävi.
Isä kertoi, että Eetu ja Jaska tuomittiin Koivulan kasvatuslaitokseen. Vanhemmat saivat sakkoja, koska he koettivat auttaa poikia ja tiesivät, että pyörät olivat varastettuja.
— Se on mätää, kun ne joutuivat kiinni meidän takia, sanoi Risto pahoillaan.
— Hyvä sinun on sanoa, etkun sinua ei yritetty tappaa, sanoi Janne. —
Kauanko ne saavat olla laitoksessa?
— Kunnes he täyttävät 18 vuotta. He saavat siellä hyvän kasvatuksen ja tulevat ehkä kunnollisiksi ihmisiksi, sanoi isä.
— Minä olen lukenut kasvatuslaitoksista, jossa poikia piiskattiin ja venytettiin ja ruokana oli mätiä silakoita ja homehtunutta leipää. Pojat karkasivat ja vajosivat suohon ja pantiin taas laitokseen, selitti Risto.
— Tuo tapahtui ennen muinoin. Nyt kasvatuslaitokset ovat inhimillisiä laitoksia, ja lapset saavat monipuolisen opetuksen, sanoi isä.
— Risto ei ymmärrä aatetta. Jos Eetua ja Jaskaa ei paranneta, niin ne voivat varastaa meidänkin fillarit, sitten kun me saadaan ne, sanoi Janne.
— Olivatko ne surullisen näköisiä? kysyi Risto, jonka hellä sydän kärsi.
— Ei sinnepäinkään. Eetu näytti pitkää nenää ja Jaska kieltä, kun heidät vietiin pois, kertoi isä. — Sitäpaitsi heitä syytettiin monesta muusta kepposesta.
— Niinkuin sen toisen fillarin varastamisesta, sanoi Janne.
— Ai, siitä muistan, että sen polkupyörän omistaja kävi täällä ja toi Ristolle palkaksi kirjateokset: Monte Criston Kreivi ja Kolme Muskettisotilasta ja Wallacen Aafrikan kirjat Sandersista. Ne ovat minun pöydälläni, sanoi isä.
— Hei, ihanaa! Ne ovat kaikki kirjallisuuden helmiä, huusi Risto ja juoksi hakemaan kirjat.
— Ristoa palkitaan koko ajan, ja mä kärsin melkein nälkäkuoleman fillarien puolesta, sanoi Janne alakuloisesti.
— Eipä niinkään, sanoi Risto, joka tuli syli täynnä kauniita kirjoja.
— Katso ensimmäistä lehteä jokaisessa kirjassa.
Ja Janne luki:
Janne ja Risto Horrille.
Kiittäen Eino Nieto.
— Minäkin haluaisin pelastaa jonkun hengen tai fillarin, huokasi Toini.
— Sinä saat lukea meidän kirjojamme, kun mollaan ensin luettu ne, lupasi Janne.
— Kinnoi ja Eloi saavat lukea niitä öillä, lisäsi Risto — ne näkevät pimeässäkin.
— Sitten ne ovat kissoja. Mutta pysykööt poissa keittiöstä, sanoi
Mari, joka oli kuullut viimeisen lauseen.
— Marille ei toimita selittää Kinnoin ja Eloin olemusta, sanoi Risto.
— Eikä minullekaan, sanoi Janne halveksien.