ERKKI SERKKU TULEE.
— Risto on leijona, sellainen hieno ihmisleijona, sanoi Janne ja tarkasti Riston hommia.
— Ei se ole leijona, joka kiilloittaa kenkänsä, kun tulee hienoja sukulaisia käymään, vastasi Risto ja harjasi kenkäänsä voimiensa takaa.
— Viipurin Erkki on hienompi arkena kuin te koskaan syntymäpäivinäkään, sanoi Toini.
— Sillä on nahkainen sotilasvyö ja herraliivit ja oma kello ja sitäpaitsi se kumartaa hienosti ja muuta. Siivotaan vähän tätä huonetta.
Lapset koettivat parhaansa mukaan järjestellä huonetta. Papereja tungettiin uuniin, huonekaluista irroitettiin muovailuvahaa, kirjoituspöydälle pantiin puhdas sininen paperi ja toiselle pöydälle puhdas liina. Suomen lippu liehui kaapin päällä ja Risto naulasi tuolinjalkaa paremmin kiinni ja piilotti Aramiksen sängyn pohjalle.
— Katsokaa millaiset ovet meillä on, torui Toini, — Janne on polttanut suurennuslasilla reikiä niihin ja yhdessä on ollut maalitaulu, johon on ammuttu nuolilla. Niillä naisilla vasta on böndi elämä, joitten täytyy elää miesten kanssa yhdessä. Eikö laiteta kirjoituspöydästä kahvipöytää?
— Jeh, suostui Risto.
— Sitä minä en salli, minä tarvitsen sen kokeilu- ja sähköpöydäksi.
Minä vaadin, että te alistutte minun tahtooni, sanoi Janne.
— Meitä on kaksi samaa mieltä, ja sinä saat antaa perään, ratkaisi
Toini.
— Mutta mä vaadin sen esikoisoikeudellani. Mari, eikö olekin niin, että esikoisella on määrämisvalta? huusi Janne keittiöön.
— Totta se on. Niin on ollu Aaprahamin ajoista asti. Jumala on antanut suuren vallan miehille ja siihen ei oo mittään sanomista. Elekee nousko vanahempoo veljeenne vastaan, niin teille käy hyvin ja työ elätte kauvan muan piällä.
— Jeh, sanoi Janne. — Siinä kuulette, tulkaa, nyt vannomaan uskollisuus- ja kuuliaisuusvala.
— Liisa on esikoinen etkä sinä.
— Ristolla on huonosti kehittyneet, aivot. Etkö tiedä, ettei nainen kelpaa esikoiseksi. Liisa, esikoinen! ja Jannen ääni ilmaisi pelkkää halveksimista.
Samalla soi ovikello ja lapset ryntäsivät, eteiseen ottamaan vastaan tätiä, setää ja Erkkiä.
Paljon aikaa kului tervehtimiseen, vaatteitten riisumiseen ja tuliaisnamusten syömiseen. Sitten jouduttiin miesten huoneeseen.
Tarkastettiin joululahjoja, postimerkkejä ja uusia kirjoja.
Janne pani 25-pennisen vesivatiin, johon hän johti langan sähköjohdosta. Toisen langan hän antoi Erkin käteen ja pyysi tätä ottamaan rahan pois vesi vadista.
— En mie sitä saa, käs männöö vaa nyrkkiin, sanoi Erkki.
— Ihmiset puhuvat niin monella tavalla. Mari puhuu savonkieltä, Laason lapset vihtiläistä, ja sinä karjalankieltä. Teitä on kiva kuulla. Mutta mollaan aina puhuttu kirjakieltä.
— Ei mius "mollaa" oo kirjakielt, ei meijä opettaja silviisii haasta. Eiks myö lähetä kassomaa Helsinkii? Mie oon säästänt rahhaa tätä matkaa vasten, männää nyt, sanoi Erkki suurenmoisesti.
— Jos sinulla on rahaa, niin kyllä me tiedetään mitä tehdään, sanoi
Risto, jonka suunnitelmien toteutumista usein raha-asiat estivät.
Sitten juostiin vanhempien luo pyytämään lupaa.
— Otetaanko Toini mukaan? kysyi Risto Erkiltä.
— Tulkoo vaa miun puolest, oli jalomielinen vastaus.
— Uskalletaankohan me antaa heidän mennä yksinään? kysyi täti levottomana. Hän tunsi sisaren lapsensa.
— Erkille on terveellistä olla muitten lasten kanssa, ja tottua tulemaan ilman meitä toimeen, antaa heidän vain mennä, sanoi setä.
— Pitäkää huolta Toinista ja varokaa autoja, varoitti äiti
Lapset täyttivät taskut korpuilla ja tuliaisnamusilla, pukivat päällysvaatteet yllensä ja lähtivät suurella töminällä matkalle.
— Sinun asemassasi eläisin ainaisessa tuskassa. Lapsillahan on aina niin paljon vaaroja, ja kun on kolme tuollaisia vilkasta lasta päällepäätteeksi, sanoi täti äidille.
— Kaikkeen täytyy tottua. Sitäpaitsi täytyy jokaisen, joka elää lasten keskellä, huomata minkälaisen erikoisen suojeluksen turvissa he elävät. Kerran Janne kiipesi liinavaatekaapin päälle, Riston istuessa maassa sen edessä. Silloin kaappi kaatui, mutta ovi lennähti auki ja esti sen kaatumasta maahan asti. Heitä kiellettiin kiipeämästä kaapin päälle, mutta paha kyllä he unohtivat silloisen säikähdyksensä ja uudistivat saman tempun. Tällä kertaa he kiipesivät astiakaapin päälle, joka myöskin kaatui. Käytävän toinen seinä otti vastaan ja pojat pelastuivat ihmeellisellä tavalla, jääden riippumaan yläkaapin reunasta. He saivat tietysti rangaistuksen tottelemattomuudestaan.
— Sehän, oli hirveää, särkyivätkö astiat?
— Sirpaleita tuli koko ämpärillinen, Toini itki ja Mari päivitteli. Meille tuli iso vahinko. Iltasella pojat neuvottelivat, miten korjaisivat vahingon. He ajattelivat monenlaisia raha-ansioita, joko sanomalehden levittämistä tai kengän kiilloittamista Esplanadilla. Oli myös puhetta, että he myisivät aarteensa, postimerkkinsä tai sähköpatterinsa.
— Pikku raukat, miten liikuttavia he ovat!
— Illalla he rukoilivat, että Jumala antaisi heille anteeksi ja laittaisi niin, ettei äiti välittäisi niin paljon porsliiniastioista ja että he eivät osaisi kiivetä korkeammalle kuin pöydälle ja kesällä puihin ja Toini lupasi jalomielisesti säästörahansa pankista. Mutta lapset itse pelastuivat nyt kaikesta vahingosta, niinkuin niin monta kertaa ennen.
Lapset olivat sillä aikaa menneet palotorniin. He saivat palosotamiehen viemään heidät ylös asti. Ylhäällä tuuli ja päätä huimasi mutta näköala viehätti poikia. Jokaisen mieli kohoaa kauas arkitunteista, kun ruumis on noussut maan tomun yläpuolelle. Pojat puhuivat ilmalaivoista, toivoivat, itselleen siipiä ja suunnittelivat mitenkä he voittavat maailman suuriksi tultuaan. Toini piteli kiinni kaiteesta ja katseli ihastuneena merta. Hän sekä pelkäsi että nautti. Sitten mentiin alas, kiitettiin palosotamiestä, jolle Erkki maksoi kuninkaallisesti markan henkeä kohti ja riennettiin houkuttelevaan maailmaan.
Ensin ajettiin ajurilla yliopiston eläintieteelliseen museoon. Siellä oli tosin lapsilla hauskaa ja paljon näkemistä, mutta vahtimestari kärsi.
— Nyt mennään raitshikalla Töölööseen, siellä on koju, jonka ulkopuolella on huisin mukava penkki, siellä juodaan limonaadia, ehdotti Janne.
— Mutt mie tahon aijaa uuvel suomalaisel vaunul, mie en oo vielä näht sitä sisält, sanoi Erkki.
— Jos määtte toisel, ni saatte maksaa isse, en mie sillo kehtaa maksaa.
Tämä oli tehokas syy, joka sai lapset odottamaan kunnes tuli suomalainen vaunu. Pari vaunua sai ajaa ohi. Koju löytyi ja limonaadia juotiin pullo mieheen. Toini tahtoi jättää omansa kesken, mutta hänet pakotettiin tyhjentämään joka pisara, jottei koituisi rahanhukkaa.
— Mennäänkö tuohon museoon, joka on kuin kirkko? kysyi Risto, kun lapset tallustivat kotia kohti syöden eväitään.
— Ei mennä, isä sanoi Liisalle, että jokaisen sivistyneen ihmisen pitää käydä siellä, kun kerran asuu Helsingissä, vastasi Janne.
— Ei sitten kannata mennä, ainakaan Jannen ja Riston. Erkille ja minulle se paremmin sopii, oli Toinin huomautus.
— En mieltään välitä sellaisest, sanoi Erkki, joka tahtoi olla poikien veroinen.
— Nyt minä menen raitshikalla kotiin, tuossa se tulee, sanoi Risto.
— Minä tulen mukaan, läähätti Toini juosten perässä.
— Minä en mene kotiin vielä, jää tänne Erkki, niin tehdään jotakin kivaa, sanoi Janne, pitäen Erkkiä käsivarresta kiinni.
Janne ja Toini ehtivät vaunuun ja ajoivat kotiin.
— Mennään mummon luo, se asuu viidennessä kerroksessa ja sinne menee hissi, ehdotti Janne. — Kunhan se ei vaan panisi pesemään käsiä. Onko sulla nenäliina, sitä se aina kysyy? Minulla on, mutta se on märkä, etkun minä pyyhin pois limonaadia penkiltä, kun se ruiskahti niin kauheasti.
— Mitä mummo nenäliinal tekköö?
— Ei se tahdo sitä, mutta se sanoo, että hyvästi kasvatetuilla lapsilla täytyy olla. Oletko sinä hyvästi kasvatettu.
— Kyl miul on nenäliina aina, mut en mie muuta tiijä.
— Minä luulen kyllä, että mollaan hyvästi kasvatetut, etkun isä kasvattaa meitä aina niin kamalasti.
— Mitä hää sit teil tekköö?
— Se sanoo että: "kuulkaa nyt, pojat, mitä isä sanoo" ja "muistakaa nyt ettei isän tarvitse suuttua" ja sitten se kieltää ja kieltää.
— Eiks hää anna mittään teil?
— Antaa se järin kivoja tavaroita ja tulee huvimatkoille, ja selittää miten rautaa saadaan ja siementen itämisiä ja valontaittumista.
Nyt oltiin jo mummon ovella.
— Tervetuloa, rakkaat pojat, tulkaa sisään me juomme paraikaa kahvia, sanoi mummo ja vei pojat katetun pöydän ääreen.
Siellä kohtasi heitä pettymys, sillä mummolla oli kaksi vanhaa rouvaa vieraina.
— Livistetään pois, minä en osaa keskustella sivistyneesti ja kohteliaasti, kuiskasi Janne.
— Mie ossaan, kehui Erkki. — Sitäpaitsi mummolla on ihanaa kahvileipää.
— Istukaa nyt pojat ja kertokaa ketä te olette, sanoi mummo ja toi lisää kuppia.
— Mie oon Erkki Viipurist ja mie oon toisel luokal lyseos. Eikä miul oo ehtoi missään ainees. Tää toinen on Janne Horri, miun serkkun. Hää on viisaampi kuin mitä luulis hänen todistuksistaan. Oliks siul viimme kesän ehtoloit? kysyi Erkki.
— Mitä sinä niistä puhut näin pitkän ajan perästä? sanoi Janne synkkänä.
— Ehä mie, ehä mie, koetti Erkki rauhoittaa.
— Olettekos te olleet hiihtämässä? keskeytti mummo.
— Ollaan milloin vain on aikaa. Ovatko tädit olleet? kysyi Erkki kääntyen kohteliaasti vanhojen rouvien puoleen.
— Teetkö sinä pilkkaa meistä, kysyi toinen näistä tiukasti.
— Haa, miltä sinä luulet vanhojen rouvien näyttävän hiihtopuvussa? virnisteli Janne.
— Mikä aine teistä on hauskin koulussa? keskeytti mummo taas.
— Kemia, sanoi Janne heti. — Äiti ei tykkää siitä, etkun mä kehitän käryjä ja poltan huonekaluja ja omia vaatteita. Tässäkin takissa on rikkihapolla-poltettu reikä.
— Ja semmostako nykyajan kouluissa opetetaan pienille pojille? Eivätkö äidit soita rehtorille? kysyi toinen rouvista.
— Äidit eivät saa soittaa mistään eikä milloinkaan rehtorille, siitä tulee vain harmia lapsille. Tädillä ei varmaankaan ole ollut lapsia? kysyi Janne.
— Ei ole ollut, vaikka minä rakastan lapsia.
— Lapsista on vain huolta ja häpiää aikuisill' ja koulukirjat ja kengät ovat järin kalliit, alkoi Erkki keskustella.
— Sinulla mahtaa olla kovat kokemukset, lapsi parka, sanoi rouva osaanottavaisena. —
— Hui, hai. Erkillä on loisto-olot ja rikkaat vanhemmat. Hän on keikari ja melkein miljonääri, selitti Janne.
— Jos miul on sata markkaa, nii Horrin pojat sanovat minnuu miljonääriks. — Kiitos mummo kahvist ja kaikista leivist paitsi piparkakuista.
— Ovatko ne huonoja, Erkki!
— En tiijä, ko miul ei tarjottukaa niit. Janne otti tarjoamatta kaks kappaletta.
— Ota sinäkin kaksi. Sitten voitte mennä. Minä annan teille rahaa elokuviin, sanoi mummo.
— Kiitos mummo. Onko mummolla lehteä, missä lukee elokuva-ilmoitukset? kysyi Janne. Mutta Erkki oli jo ottanut viereiseltä pöydältä sanomalehden ja alkoi luetella:
"Naisten hurmaaja" sellaist ei ilkiä kassoo ilmaisekskaa, "Baklevin häät", "Lemmen tarina", hyi sentään! Mitä hyö aina sotkoo rakkautta joka asjaan. Tässäkii ois hyvä alku "Merirosvon rakastajatar", mutta loppu tärvelee oikean aatteen.
— On täällä hyviäkin kuvia "Murheenkryynit ratsain", "Meidän lentäjien kesken", "Hurja Bill Hickok" ja "Charlie Chan Honolulussa" auttoi Janne.
— Onkos nuo hyviä kuvia? kauhisteli vanhempi rouva. — Menkää katsomaan satunäytelmiä tai kasvattavia kuvia.
— Jeh. "Kolme kuolemaan tuomittua" on taatusti kasvattava. Mennään sinne, Erkki, niin opitaan pelastumaan, jos meidät tuomitaan kuolemaan.
— Minkälaisia poikia te olette, koska teitä uhkaa kuolemantuomio? kysyi rouva kauhuissaan.
— Nykyään tuomitaan paljon rehellisiä ihmisiä hengiltä. Meilläkin on verivihollisia, vakuutti Janne, joka muisti Eetun ja Jaskan uhkaukset.
— Scalassa männöö "Myrkytetty nainen", siin ois siul kemiaa tarpeeks, Janne, sanoi Erkki ja jatkoi kääntyen rouvien puoleen: — Tää Janne on ammatiltaan myrkynsekoittaja, hää tekköö parempii rohtoi ko apteekkarit. Jos teist kuka tahtoo päänkivistyspulveria, nii hää tekköö niit äkkiä. Miul hää anto pulverin ja pää humis kaks päivää perästä päin, sanoi Erkki.
— Sinulla ou vaarallisia lapsenlapsia, sanoi rouva mummolle.
— Pojat ovat poikia, mitä niitten puheista, sanoi tämä.
— Mennään Tarzaniin, siinä on villipetoja jn vinhoja seikkailuja.
Tahtosko mummo tulla mukaan? kysyi Janne kohteliaasti.
— En ikinä. Mutta te voitte soittaa Riston mukaan. Toini ei tietystikään uskalla lähteä teidän kanssanne, niin villi, kuin teidän ohjelmanne on, sanoi mummo.
— Tarzan kuvat ovat lapsille sallittuja, ja Toini on elänyt koko ikänsä meidän miestenhuoneessa, ja siellä ei siedetä hempeitä naisia. Hän on kuin Tarzan joka eli viidakossa leijonien joukossa. — Nyt painutaan pois, sanoi Janne ja alkoi kätellä rouvia.
— Varokaa autoja ja istukaa siivosti elokuvissa varoitti mummo.
Kadulla sanoi Erkki: — Aika-ihmiset varoittavat meitä, niinkö me oltas iha hölmöjä.
— He tarkoittavat meidän parastamme, sanoi Janne tekopyhästi.
— Sillo tietää aina, et meil käy mälvästi. Eiks hyö hoksaa, mitä, myös issekkii ymmärrettään? Komie saan lapsia, ni mie annan hei isse keksii, mikä höil on edullist ja mikä haitaks.
— Mä tahon vain poikia ja rouvaa mie en huolisi ollenkaan. Se voi tärvellä miehen elämän, niin kuin Kaalepille on käynyt. Hänen rouvansa, jota se sanoo akaksi, komentaa ja toruu pienistä asioista. Jos Kaaleppi on juonut ansionsa tai ollut viikon pois kotoa, tai sellaista, sanoi Janne.
Nyt oltiin Bio-Bion luona, jossa Risto ja Toini jo odottivat.
— Kuinka te saitte hamstratuksi mummolta niin paljon rahoja? Ei se tavallisesti anna elokuviin. Se sanoo, että elokuvat turmelevat sielunelämää, sanoi Risto pikkuvanhasti. — Minun sieluelämääni, ne vain jalostavat.
— Mummon luona oli kaksi vanhaa rouvaa, ja me oltiin kohteliaita ja esiinnyttiin niin sivistyneesti, että mummo piffasi leffaan, kertoi Janne silläaikaa, kun Erkki seisoi lippujonossa.
Kun näytäntö oli loppunut, kokosivat lapset yhteiset varat ja päättivät lopettaa loistavan päivän ajamalla autolla kotiin.
He istuivat leveällä takaistuimella ja tunsivat olevansa rikkaita ja herroja ja aikuisia. Toini istui ohjaajan vieressä ja kertoi tälle Tarzanista.
— Se tappoi leijonia käsillään ja hyppäsi puusta puuhun niinkuin apinat.
— Tuollainen voi olla silmänlumetta, niinkuin usein on elokuvissa, epäili ohjaaja.
— Ei ollut, leijona karjui, ja iso käärme luikersi elävän seebran kimppuun ja Tarzan oli oikea alaston mies.
— Täytyy mennä katsomaan, päätti ohjaaja.
— Näetkö sinä, kuinka ihmiset katsovat meitä? kysyi Janne.
— Ehkä hyö luulot, jot myö ollaan presidentin poikii, otaksui Erkki.
Pian oltiin kotona ja lapset palasivat arkioloihinsa. Nyt he olivat taas yksinkertaisia pikkupoikia, joitten kukkarot olivat tyhjiä.
— Tule useasti käymään Helsinkiin. Säästä rahaa ja tule äkkiä takaisin, sanoi Risto.
— Miekii tahtoisin asua Helsingis, kaik lystit on tääl, oli Erkin harras toivomus illalla.