ARKIELÄMÄÄ.
Kun lapset tulivat kotiin kouluista, kertoi isä, että Sinula oli soittanut ja pyytänyt häntä todistajaksi, kun Korkkilan juttu käsiteltiin poliisilaitoksella. Janne ehdotti, että hänkin tulisi mukaan, mutta isä sanoi ettei ala-ikäisiä otettu todistajiksi.
— Ala-ikäiset eivät keksi niin ovela valheita, kuin aikuiset. Kun kerrankin joutuu tekemisiin rikosjutun kanssa, niin pitäisi siitä hyötyä sen verran, että saisi olla mukana selvittelyssä, harmitteli Janne.
— Ja minäkin olin etsivä siinä. Enkö ollutkin isä? kysyi Risto.
— Olit selvästi, mutta saithan sinä palkan Paavon isältä, joka osti sinulle sen pienen valokuvauskoneen.
— Ja koko valmistavakoulu kunnioittaa sinua, kuin Sherlock Holmesia tai leijonan kesyttäjää, kertoi Toini.
Istuuduttiin aterialle ja lapset vaikenivat jonkun aikaa, kunnes pahin nälkä oli tyydytetty.
— Mikähän Ristolla on, kun hän syö eniten meistä eikä kuitenkaan liho enemmän, kysyi Liisa.
— Kun se tekee niin paljon koiruutta, niin Jumala ei anna sen lihoa.
Tänäänkin se perkasi silakan suolet sormillaan, sanoi Toini.
— Sen omat suolet ovat liian lyhyet, toisti Janne tavalliset sanansa.
— Älä aina härnää. Kuinka pitkät sinun omat suolesi ovat? tiuskasi
Risto.
— Ne ovat seitsemän kertaa pitemmät, kuin minä itse, ja niin pitää ihmisellä ollakin. Lehmällä on neljätoista ja lampaalla kaksikymmentäkolme kertaa pitemmät, kuin mitä he itse ovat. Ne, joilla on lyhyet suolet eivät käytä ruokaa hyväkseen yhtähyvin, kuin ne, joilla on pitkät.
— Liisa on aina harmissaan, kun se lihoo yli äyräittensä. Anna leikata suolet lyhyemmiksi, neuvoi Risto.
— Mä osasin olla syömättä 26 tuntia siellä kellarissa, etkun suolet ovat tarpeellisen pitkät. Niissä oli niin paljon vararavintoa, kehui Janne.
— Olisin minäkin osannut olla syömättä niin kauan, kuin kellarin ovi oli lukossa, hihitti Risto.
— Sinä olisit syönyt hometta seiniltä taikka hiiriä. Mutta kuinkahan pitkät suolet Gandhilla on, etkun se on hirmu nälkätaiteilija? sanoi Janne.
— Minä näin Ganhdin kuvan ja se on eri ruipelo. Ei sillä ole paljoakaan sisässään, sanoi Toini.
— Oletteko osanneet läksynne koulussa, käänsi isä keskustelun.
— Riston opettaja sanoi, että hän ei ole tuonut uutta laskuvihkoa, vaikka entinen loppui jo viime viikolla, kertoi Janne.
— Kuinka Risto on laiminlyönyt sen? kysyi isä silmäkulmat rypyssä. —
Eikö opettaja ole sinua itseäsi siitä muistuttanut?
— Ainahan se siitä jankaa, ihan harmittaa.
— Miten sinä puhut noin, täytyy heti täyttää opettajan käskyt, muista se. Kunpa pojat olisivat yhtä huolellisia koulussa kuin tytöt.
— On pöhnää käydä valmistavaa koulua, kun vain hameväki opettaa.
Eskokin sanoi, että vain tupakkamiehet kelpaavat opettamaan, virkkoi
Risto.
Kun noustiin pöydästä, osui isän katse Ristoon.
— Mitenkä sinun taskusi ovat noin lihavia, tyhjennäpäs ne nyt pöydälle, niin nähdään, minkälaisia aarteita Rikulainen kokoo.
Riston taskut olivat niinkuin kaikkien poikien sisältörikkaita, ja pöydälle kokoontui tavaraa monenmoista. Siinä oli kahdeksan taskunsisällystä. Kynä ja kumi, uusi joululahja lompakko, asfalttipalanen, kumiletku, isoisän vitjoista riippuva lukko, arpanappuloita, messinkilankaa, kynttilänpätkä, nenäliina, joka oli solmittu lantunpalan ympärille, kulunut muistikirja, säretyn herätyskellon rattaita, pari käytettyä kivärinkuulaa ja herneitä märän lapasen sisässä.
— Sillä tavalla herneet tulevat pehmeiksi, sanoi Risto. — Tässä on vielä suurennuslasi ja palsamin siemeniä, kävin ostamassa siemenkaupasta multaa ja siihen meni kuukausrahat. Ruusun mä olen istuttanut uudelleen ja annoin sille paljon lantaa.
— Mistä sinä sitä sait?
Risto oli nolon näköinen eikä vastannut.
— Minä tiiän, sanoi Toini. — Risto käveli pahvilaatikko kainalossa ja kokosi hevosenlantaa kaduilta lusikalla. Mikseivät ruusut haise lannalle, vaikka ihminen haisee kanan sipulille, jos se on syönyt sitä?
— Lanta tulee juuren kautta alhaalta päin ruusuun ja muuttaa kokoonpanoaan tykkänään, mutta sipuli tulee ylhäältä päin ihmiseen eikä ehdi muuttua ennenkuin se panee suun haisemaan, selitti Risto.
— Mitä nämä ovat? kysyi isä ja veti vielä Riston taskuista ruskeita litteitä laattoja.
— Me löydettiin niitä isosta läjästä maneesin takapihalta, joku sanoi, että ne ovat ruutia, mutta se narrasi varmaan. Koetetaan pistää kaasuliekkiin niin nähdään.
— Älä ihmeellä, nämä ovat vaarallisia kapineita. Sinä menettäisit käsivartesi, ellet muuta. Kuinka tällaista jätetään ajelehtimaan noin huolimattomasti!
— Mitä se on? kysyi äiti pelästyneenä.
— Se on savutonta ruutia, jota käytetään tykkien laukaisemiseen. Jos sen panee tuleen, niin se räjähtää. Koko uuni voisi luuhistua.
— Voi lapsiparkaa, taaskin olet ollut suuressa vaarassa. Mutta pojat ovat kuin koiranpennut, jotka hakevat joka roskaläjän. Keitä sinun mukanasi oli?
— Pari Vihreää Kotkaa, Olavi ja Kalevi.
Äiti riensi heti puhelimeen varoittamaan poikien äitejä.
— Aikaihmiset ovat kruinoja, tuumi Janne, — olisi ollut jännää jos Risto olisi räjähyttänyt nyt Liisan huoneen uunin, se on niin pieni, ettei siitä kukaan kuolisi.
— Nyt minun täytyy lähteä kouluun, mutta missä manska on? Miksi aina minun kirjani hukataan? Toinin kirjoja ei kukaan hukkaa, hätäili Risto ja haki kuumeisella kiireellä joka paikasta.
— Minä pidän kirjat hyllyllä ja sinun maantietosi on nytkin kylpyhuoneessa, sanoi Toini yliolkaisesti.
Ristolla oli vielä asiaa keittiöön.
— Kuule, Mari, eräs poika tulee tänne tuomaan minulle rahaa. Ota vastaan, mutta älä pane talouteen, vaan anna minulle.
— Onkos se sitten sinun rahhoosi? kysyi Mari.
— Jeh, mä lainasin vitosen sille pojalle.
— Mittees sinä rahojas annat? Oliko tuo ies tuttu immeinen?
— En tiiä, mutta kyllä se maksaa, se lupasi tulla tänäpäivänä.
— Tunnetkos sinä koko poikoo?
— En mä tunne, se tuli kadulla vastaan ja sano olla "lainanpas mulle fima tai kymppi minun tarttis ostaa leipää kottiin." Ja sitten se pyysi minua antamaan sille yhen tupakan, mutta sitä mä en tehnyt, etkun minulla ei ollut.
— No pittää olla ku tummoiselle veijarille rahhoos ajat! Tokkohan sanoit nimmees sille?
— En mä sitä muistanut, mutta vissiin se ties, sanoi Risto ja lähti hyräillen kouluun.
— Ei tuo poika ainakaan ole oikee. Lainoo rahhoo tuntemattomalle kulkurille ja veijareille. Pittää kertoo rouvalle.
Kun Risto tuli koulusta kysyi hän heti:
— Onko se poika jo käynyt tuomassa rahaa!
Äiti, joka oli kuullut asian vastasi:
— Ei, Risto kulta, nyt näet ettei tuntemattomiin voi luottaa. Minä annan nyt sinulle vitosen, mutta älä toista kertaa lainaa vieraalle pojalle, se narraa sinua varmasti.
— Mutta, onhan niillä äidit, jotka ovat opettaneet, että narraaminen on syntiä. Eihän kukaan äiti narraa.
— Jaskan ja Eetun äiti narraa, mä kuulin itse, etkun se sanoi, että he eivät olleet ottaneet fillareita, sekaantui Janne puheeseen.
Ristolla oli nukke, jonka nimi oli Aramis. Hän rakasti sitä, mutta häpesi leikkiä sen kanssa. Kun toverit tulivat hän piiloitti sen sänkyynsä.
— Liisa, etkö voisi ommella Aramikselle uutta pukua? pyysi hän kerran.
— Miksei, mutta minulla ei ole sopivaa kangasta, sanoi Liisa.
— Leikkaa verasta, joka on isän kirjoituspöydällä, se on liian pitkä.
— Oletkos vialla! Sitä minä en uskalla tehdä?
— Salin oviverhot ovat turhan pitkiä — — —
— Risto!
— Ratko sitten Jannen vihreä sukka ja kudo pulloveri.
— Minä koetan penkoa äidin lumppukoria, ehkä sieltä löytyisi jotakin, lupasi Liisa.
— Älä vain laita naisellista pukua. Aramis on mies. Nyt mä menen
Pihvin luo, sinne tulee kivoja sällejä.
— Pese kätesi ja harjaa hiuksesi äläkä tappele tai säre mitään, varoitti Liisa.
— Pihvi tappelee itse jos kuinka, mutta siksi se onkin sopu kaveri.
Sillä on syntymäpäivät.
— Onko sinulla mitään lahjaa Paavolle? kysyi Liisa.
— On tietysti. Mä olen istuttanut kaktuksen pieneen ruukkuun, se on harvinaista lajia.
— Muista kiittää korvikkeesta ja tule ajoissa kotiin.
— Kuules, Liisa sinusta tulee pian vanhapiika tuolla menolla. Sinä markeeraat opettajaa liika aikaiseen, sanoi Risto ja lähti, niinkuin aina hyräillen matkalle. Ovella hän huusi: — älä unohda Aramista. Prätskis!
— Mitä mä teen, etkun Risto on poissa, ja Janne laittaa käryjä miestenhuoneessa Eskon kanssa, ja Sinikalla on tulirokko? kysyi Toini.
— Ota kirja ja lue, sehän sopii näin lauantai-iltana, ehdotti äiti.
— Hyllyssä ei ole muutakuin sivistyskirjoja, kaikki muut on luettu. Poikien pitäisi lukea niitä, etkun he ovat aina niin sivistymättömiä, sanoi Toini ja meni miestenhuoneeseen.
Pojilla olikin siellä uusi leikki. He olivat pyydystäneet suuren kissan pihalta ja tuoneet sen sisään.
Janne sitoi sähköjohdot pienestä patterista sen etukäpäliin. Sitten hän väänsi sähkön päälle. Kissan molemmat takajalat lensivät ilmaan, takaisin pöydälle ja taas ilmaan.
Lapset nauroivat ihastuneina, kunnes Toini sanoi:
— Rääkkääntyyköhän kissa tuosta?
— Ei vähääkään, sehän ei sano mitään. Sähkövirta on eri heikko, koeta itse ottaa sitä. Siksi ja senpuoleen kissat ovat itse sähköisiä, ja niitä voisi ladata kuinka monen volttisiksi vain. Jos sillä on reumatismiä niin sekin paranee, selitti Janne.
— Eikö teillä ole ketään, jolla olisi iskiasta tai noidan nuolta, niin voitaisiin parantaa sitä täällä sähköistetyllä kissalla, sanoi Esko.
— Mari valittaa aina särkyä lonkassaan. Nytkin hän makaa ja lämmittää sitä kuumalla hiekalla, kertoi Toini.
Mentiin Marin huoneeseen ja Janne alkoi toimittaa.
— Tässä on sähköinen kissa, se on vanha ja hiljainen. Me lainataan sitä Marille parannuskeinona.
— Mittee — — —
— Se on parempi kuin sähkötyyny. Jos se nukkuu Marin kylkeä vasten, niin iskias parantuu, auttoi Esko Jannea.
— Voip olla niinkin, mutta teiän puhheisiinne ei voi luottaa. Viekee luontokappaleenne poies, sanoi Mari, joka aina epäili poikien hommia.
Toini otti kissan, asetti sen Marin viereen ja maanitteli sitä pysymään paikoillaan.
— Sidotaan se kiinni Mariin vatsapuoli lonkkaa vasten, ehdotti Janne.
— Silloin se rupeaa raapimaan. Katsokaa nyt, se kehrää jo puoliunissaan, sanoi Toini.
Ihme kyllä, että Mari tyytyi käsittelyyn, sanoi vain, että kuuma hiekka oli lämpimämpää.
— Mutta kissassa on parantavan sähkön voima, eikä sitä huoli lämmittää välillä, niinkuin hiekalle täytyy tehdä. Monihan käyttöä kissan nahkaa reumatismia vastaan, selitti Esko.
— Hiivitään pois, Mari alkaa nukkua, etkun kissa kehrää hänet uneen, sanoi Toini. — Nyt te olette kerrankin tehneet hyvän työn.
Miestenhuoneessa alkoivat pojat taas mielihommiaan. He sulattivat kauhassa tinaa, siihen lisättiin kynttilänpala sulamaan ja sitten seos kaadettiin muotteihin, jotka pojat itse olivat valmistaneet kipsistä.
— Eskolla on kello, jonka numerot loistavat pimeässä ja taskumatti, jossa on viinaa, kertoi Janne ihailevasti.
— Ei siinä ole kuin limonaadia ja mausteita ja hiivaa. Siitä voi tulla ilojuomaa, sanoi Esko.
— Eilen me nähtiin humalainen mies ja poliisi otti sen kiinni. Me huomattiin se ensin ja haistettiin sitä ja se haisi viinalle. Ja me seurattiin sitä, kunnes poliisi tuli vastaan ja sitten se vietiin putkaan, kertoi Janne, sillä välin kun Esko kaatoi sulaa tinaa muotteihin. — Kyllä me korjataan Eskonkin, jos se juo ilojuomaansa liikaa.
Kun tina oli jäähtynyt kaadettiin se pois muoteista. — Siitä oli tullut kömpelöjä koiria ja hevosia, mutta pojat olivat ylpeitä. Lahjoittivat jalomielisesti koiran Toinillekin.
Äiti tuli pyytämään lapsia juomaan teetä. Hän aukaisi miestenhuoneen ikkunan saadakseen ilman raittiiksi.
Pöydässä sanoi Toini:
— Nyt mä en saa kynääni terotetuksi kynämyllyllä, Janne on tärvellyt sen.
— Mä teroitin vain vahatankoa sillä. Pannaan koko mylly uuniin, niin vaha sulaa.
— Janne ei saa tärvellä kallista teroituskonetta. Eilen sinä teroitit mustekynää sillä, sanoi äiti.
— Janne jauhoi kerran lämpömittarin ja toisella kertaa äidin puiset sukkapuikot sillä, kanteli Toini.
— Kas, tässähän Ristokin tulee kotiin. Oliko teillä hauskaa Paavon luona?
— Syntymäpäivät olivat eri hieno säväys, mutta Pihvin huoneessa oli ruuhkatilanne, kun sinne oli tullut kuokkavieraitakin. Toiset toivat veljiään sinne. Me sanottiin, että kuokkavieraille ei tarvitse tarjota mitään, mutta Pihvin äiti ei suostunut siihen.
— Kerro mitä siellä tapahtui, pyysi Toini.
— Siellä oli niin kivaa, että mä olen ihan hikinen. Sähkölamppu meni rikki ja Esko kiipesi sitä korjaamaan, mutta luiskahti ja jäi riippumaan siihen sähkölankaan. Se oli vahvaa johtoa, kun se ei katkennut. Varjokuvakone kaatui, ja siellä oli jyskettä ja hulinaa, etkun heillä on kamalasti huonekaluja, mutta me laitettiin kaikki hyväksi, paitsi multaa, jota Pihvin veli oli hajoittanut kukkaruukusta.
— Mitä Paavon äiti tuumi sellaisesta elämästä? Ettekö te voineet olla kylässäkään rauhallisia? kysyi äiti.
— Kyllä se on tottunut säikähtämään, etkun se on niin laiha. Kun ei ole rauhaa, niin se kuluttaa rasvaa, selitti Risto.
— Meijän äiti on niin lihava, etkun sillä on niin rauhallinen elämä, kun mollaan jo niin isoja, sanoi Toini ja syleili äitiä.
— Äidin rauhaako täällä ylistetään? kysyi isä, joka oli tullut huoneeseen toisten huomaamatta.
— Terve mieheen, isä, sanoi Risto.
— Terve, terve, sanoi isä ja istuutui pöytään. Sitten hän kysyi:
— Joko Toini osaa Euroopan joet?
— Petshora, Viena — — — alkoi Toini ja jatkoi läpi Euroopan sellaista vauhtia, että tuskin eroitti nimiä. — Minä osaan ne niin nopeasti, että mä hengitän vain yhden kerran välillä. Aasian joissa täytyy hengittää kaks kertaa.
— Osasitko sinä Janne noin hyvin läksysi?
— En mä viitsi kuluttaa aikaani sellaiseen ja miesten kielet eivät ole niin laitettuja kuin naisten. Kun Toinikin osaa puhua niin sukkelaan, niin se ehtii puhua järin paljon pöhnää, sanoi Janne halveksivasti.
— Mikä numero sinulla on manskassa? kysyi Toini nopeasti.
— Toiko isä minulle eristettyä kuparilankaa? Janne käänsi keskustelun toiseen asiaan.
— Toin kyllä ja tässä on muitakin aarteita.
Lapset kerääntyivät, isän ympärille ja saivat kukin jonkin esineen.
Janne sai kilon painoisen kumikeilan, jossa oli reikä alaosassa, Risto sai neljä lasista koeputkea, joissa oli erivärisiä öljyjä ja Toinin osalle tuli iso linoleumimaton palanen. Jakaminen tapahtui arpomalla.
— On järin kivaa, kun meillä on isä, joka tekee sellaista työtä, että siltä jää tällaisia jätteitä, sanoi Risto ihastuneena.
— Pihvillä mahtaa olla kruinaalista, kun sen isä vaan kirjoittaa ja luennoi.
— Luennoihan isukkakin. Kerro meille, mitä isä luennoi, pyysi Janne.
— Nyt on lasten aika mennä maata, kiiruhti äiti.
— Aina täytyy mennä goisaamaan, kun on perhetragediia, huokasi Risto.
— Mitä?
— "Giovannissa" seisoi perhetragediia yhen kuvan alla ja siinä näkyi miten koko perhe piti kokousta.
— Nyt saa ainakin esirippu laskea, olkoon täällä komediia tai tragediia, sanoi äiti vieden koko lauman mukanaan.