KAAMEA SEIKKAILU.
Janne ja Paavo tulivat yhdessä koulusta. Paavo kertoi onnettomana, että häneltä oli varastettu polkupyörä. Hän oli jättänyt sen portaisiin, ollessaan Riston syntymäpäivillä, ja sieltä se oli kadonnut.
— Puumies pilkkoi juuri siihen aikaan meillä halkoja ja kantoi niitä keittiöön, ehkä se on nähnyt varkaita, sanoi Janne.
— Mennään kysymään siltä, innostui Paavo ja veti Jannea kädestä juoksemaan.
Puumies olikin kellarissa tavallisessa työssään.
— Päivää Kaaleppi. Tunteeko Kaaleppi eron kunnon ihmisten ja konnien välillä? alkoi Janne.
— Sitä ei nykyään voi tietää, konnat ovat hienoja herroja ja rehelliset ihmiset käyvät ryysyissä, vastasi Kaaleppi.
Janne muutti kysymyksen muotoa:
— Eikö Kaalepilla satu olemaan ovelia varastuttavia?
— Onhan niitäkin. Minä hakkasin viisi vuotta halkoja sen tuomari Holperin luona, ja sitten se varasti asiakkaitten rahat ja häipyi vieraille maille.
— Onkohan täällä päin liikkunut polkupyörävarkaitten tapaisia ihmisiä? joudutti Paavo kuulustelua.
— Kuka sen tietää. Mutta en minä ihmettelisi, vaikka nuo Jaska ja Eetu kekkulit olisivat liikkuneet vierailla pyörillä. Ne olivat tällä kadulla eilen ja vilistivät sitten ohi aika vauhtia.
— Mitä poikia ne ovat? kysyi Paavo jännittyneenä.
— Ovatpahan vain oikeita liigapoikia. Jaskan isä on yövahtina tehtaassa. Sen nimi on Korkkinen tai liekö Pullonen ja se tehas on viidennen linjan päässä. Ja nyt minä menen murkinalle, sanoi Kaaleppi ja ripusti sahan naulaan.
— Vartu vähän. Oliko niillä kaksi pyörää, ja minkä merkkisiä ne pyörät olivat? kysyi Janne.
— Pyöriä oli kaksi, mutta merkkiä minä en katsonut.
— Kaalepilla ei ole salapoliisin taipumuksia. Mutta ne pojat ovat voineet varustaa toisen pyörän muualta. Mikä sen Eetun sukunimi on? kysyi Paavo.
Mutta Kaaleppi oli jo lähtenyt pois.
— Nyt tehdään ovela suunnitelma, ja sitten alkaa ajojahti, järjesti Janne. Ensin mennään syömään kotiin. Sitten pannaan evästä taskuihin, otetaan aseita mukaan ja verhoudutaan valepukuun. Mä otan huonoimmat kalastushousut ja isän pomppatakin ja esitän hampparia ja sä puet itsesi rokonarpiseksi pyykkäriämmäksi.
— Jo tyssäs. Mä olen syntynyt mieheksi enkä rupea minkäänlaiseksi ämmäksi. Mä voisin olla mustalainen, meillä on sellainen naamiaispuku kotona, ehdotti Paavo.
— Ei saa herättää huomiota. Parasta on panna vain huonoimmat vaatteet päälle. Minulla on hyvä puukko ja revolveri, se ei ole oikea, mutta sillä voi paukuttaa julmetusti, sanoi Janne.
— Minullakin on puukko ja koirapommeja. — Painutaan nyt kotiin ja tavataan tässä ulkopuolella kello kuuden aikaan. Prätskis!
— Prätskis, prätskis, tervehti Janne ja juoksi pois.
Syötyään hän alkoi hääriä tavaroittensa kimpussa.
— Minne sinä olet menossa, kysyi Risto uteliaana.
— Mä lähden vaarallisille asioille, mutta älä kerro kenellekään, sanoi
Janne tärkeänä.
— Sellaisesta saa kyytiä perästäpäin, huusi Rista kokeneena.
— Sellaista ei voi ajatella kun on isot asiat kysymyksessä. Tässä on minun kelloni, saat sen muistoksi jos — — —.
— Ota minut mukaan, pyysi Risto silmät suurina.
— Mä en halua johdattaa pientä veljeäni vaarojen polulle, sanoi Janne hempeästi. — Prätskis sitten.
— Janne on turhan mahtava, ajatteli Risto ja jatkoi sovittelupeliään pahvikuvioilla.
Paavo ja Janne neuvottelivat pitkän aikaa ja sopivat vihdoin menettelytavasta. He ajoivat Söörnäisiin ja kävelivät viidennen linjan päähän. Siellä olikin joku tehtaan tapainen rakennus.
Janne meni portianvartijan luo ja kysyi:
— Onko täällä yövahti, jonka nimi on Korkkinen tai Pullonen?
— Korkkila täällä on, mutta hän tulee vasta myöhemmin, vastasi mies.
— Onkohan hänen osoitteensa tiedossa? Meillä olisi asiaa hänelle.
— Pääskysentie 77, sanoi mies selailtuaan papereitaan.
— Kiitoksia paljon ja prätskis vain, sanoi Janne ja veti Paavon mukaansa pois.
— Painutaan nyt viivana sinne, mutta ollaan hyvin ovelia. Parasta olisi toimia, kun yövahti on poissa se voi olla varas sekin, sanoi Paavo.
Saavuttuaan Pääskyläntielle pojat tutkivat tienoota. Talo oli kasarmintapainen iso rakennus. Piha oli täynnä romua ja sokkeloita.
Pojat alkoivat pelata nappia ja pian heidän ympärilleen kokoontui joukko lapsia. Nämä ehdottivat muitakin pelejä ja kaikki tulivat tuttaviksi.
— Onko täällä ketään jolla on polkupyörä? kysyi Paavo, jonka mielestä asia kehittyi liian hitaasti eteenpäin.
— On isoja miehiä, mutta poikia ei ole, sanoi yksi lapsista.
— Vai ei? Eilen Eetu ja Jaska kävivät ostamassa käytetyt pyörät itselleen, sanoi toinen. — Mä tjikasin itse niitä.
Paavo nykäisi Jannea ja kysyi:
— Missä Eetu ja Janne asuvat?
— D. trapussa, mutta sinne ei passaa mennä. Niitten faija on äkänen mies ja mutsi lyö lapsia rätillä korville, selitti joku.
Pojat jatkoivat peliään ja miettivät kuumeisesti. Vihdoin sanoi yksi lapsista:
— Tuossa Eetun ja Jaskan fatsi menee yötyöhön ja mutsi pesutupaan. Jos teillä on asiaa, niin painukaa nyt sinne.
Ja sen pojat tekivätkin. He koputtivat ovea, jossa oli nimilippu "Armas
Korkkila".
Kun ovi avattiin, näkivät pojat kaksi isonpuoleista roikaletta huoneessa. Ja seinää vasten seisoi kaksi polkupyörää.
— Mitä teillä on asiaa? kysyi toinen pojista uhkaavalla äänellä.
— Onko teillä fillareja lainattavina? Me maksamme jukin paljon, jos te lainaatte, sanoi Janne rohkeasti.
— Kuka teidät tänne tyyräsi? Vai fillareja vielä? Menkää äkkiä hiiteen, sanoi toinen pojista.
— Mutta tässähän on kaksi polkupyörää, sanoi Paavo ja meni tarkastamaan niitä. — Voi sun! Tämähän on minun oma pyöräni. Kuinka se on tullut tänne?
— Vai oma pyörä! Kyllä se nyt on minun, sanoi poika. — Eetu, opeta tuota mammanpoikaa oikeille tavoille.
— Älähän hätäile Jaska. Lahjoitetaan pyörät vieraillemme, nehän eivät tosiaankaan ole meidän omiamme. Tulkaa perässä niin kirjoitetaan lahjakirjat, sanoi Eetu imelällä äänellä.
Hän iski silmää Jaskalle ja otti ison avaimen seinältä.
— Tulkaa vain kursailematta mukaan, kehoitti Jaskakin.
— Tämä on varmastikin ansa. Minä vaadin pyöräni takaisin — siihen on kaiverrettu nimikin, sanoi Paavo ja näytti sormellaan.
— Oletteko te akkoja, jotka pelkäätte meitä? ilkkui Eetu. — Me ollaan reiluja miehiä, ei meitä huoli vierastaa.
— Te ette ole reiluja, koska teillä on minun pyöräni. Ja lahjakirjoja ei tarvita. Antakaa pyörä pois ja sillä hyvä, intti Paavo.
— Leikillähän mä puhuin lahjakirjasta. Mutta meillä on valkoisia hiiriä kellarissa. Saatte ostaa niitä vitosella kappale.
— Se on totta, vakuutti Jaskakin.
— Annatteko te sitten minun pyöräni pois? kysyi Paavo, joka alkoi horjua.
— Se on selvää. Rehellisyys on meijän vahvin puolemme, vakuutti Eetu ja lähti näyttämään tietä.
Kuljettiin portaat alas, ne johtivat kellariin. Jaskalla oli sähkölamppu ja sitä tarvituinkin, sillä kellarissa oli monta käytävää. Vihdoin pysähdyttiin ja Eetu avasi kopin oven. Hän viittasi Jannea ja Paavoa menemään sisään. Mutta tuskin nämä olivat menneet ovesta, kun ovi lyötiin kiinni ja lukko suljettiin.
— Aukaskaa ovi, taikka me huudamme niin, että poliisit tulevat, huusi
Janne ja jyskytti ovea.
— Haa, täältä ei kuulu ääntä pihalle eikä kadulle. Me tullaan ottamaan teidät pois sitten kun te olette luurankoja. Mutta se kestää kauan, varsinkin jos syötte hiiriä. Niitä täällä on, vaikkeivät ne ole valkoisia, sanoi Eetu.
— Ja tuollaiset kukonpojat luulevat mahtavansa mitään meille. Kiekukaa nyt minkä jaksatte, nauroi Jaska. — Tämä osa kellaria on autio, täällä ei kukaan liiku.
— Jos aukasette oven, niin saatte pitää pyörän, lupasi Paavo surkealla äänellä.
Mutta Eetu ja Jaska hohottivat vain ja lähtivät. Jostakin raosta kivijalassa kuulsi hiukan valoa, niin, että voi eroittaa esineitä.
Vanhoja kenkiä, pulloja, pakkilaatikoita, joku rikkinäinen säkki ja rautaromu täytti pienen kopin lattian.
— Nyt me ollaan kuoleman vaarassa, nyyhkytti Janne.
Paavo istui pakkilaatikolla epätoivoisen näköisenä ja sanoi:
— Monte Criston kreivi istui kopissaan vuosikymmeniä, ennenkuin hän keksi ulospääsyn. Mutta Helsingissä kulkee aina ihmisiä joka paikan ohi. Koetetaan huutaa tuosta raosta, josta tulee valoa.
Pojat huusivat pitkän aikaa, mutta apua ei kuulunut. Ulkopuolella oli luultavasti autiopaikka taikka pihan nurkkaus, jossa kukaan ei käynyt.
Onneksi heillä oli vähän evästä mukana. He alkoivat syödä ja hyvälle se maistui.
Sitten seurasi pari kurjaa tuntia. He kolkuttivat seiniä rautatangolla, kalvoivat lattiaa ja heittivät kiviä kattoon. Vihdoinkin he uupuneina keräsivät säkkejä kasaan ja kävivät vieretysten nukkumaan. Ihme kyllä he nukkuivat heti. Ho toivoivat vielä, että aamu toisi pelastuksen.
Sillä aikaa oli kotona levotonta. Tuli yhä pimeämpää, mutta Jannea ei kuulunut kotiin. Isä soitteli tovereille ja Paavon kotoa ilmoitettiin, että heidän poikansa oli myöskin hävinnyt. Siellä oltiin kovin levottomia.
Risto meni itkevän äidin luo, syleili hellästi ja sanoi:
— Janne sanoi menevänsä vaarallisille asioille, mutta kielsi minun kertomasta sitä. Minä luulen, että hän on mennyt pelastamaan jonkun henkeä.
— Hän on hukkunut tai joutunut auton alle, nyyhkytti äiti.
— Rauhoitu nyt, sanoi isä, pojathan ovat yltiöpäitä, he voivat keksiä vaikka mitä. Mutta voinhan minä soittaa vielä poliisille, sanoi isä.
Mutta poliisi ei tiennyt mitään kadonneista pojista. Luvattiin tehdä mitä voitiin.
— Voe, voe sitä poekoo, minunnii syväntän viäntää. Oli se hellä luontonen ja tottelevainen, niin pieneks immeiseks ja nyt pit joutua perikattoon nuorel ijäll, päivitteli Mari, unohtaen entiset sanansa pojista.
— Janne ei ole kuollut, ei, ei. Mä en tahdo kuulla sellaista. Hän on selvinnyt kamalasta kiipelistä monta kertaa, sanoi Toini, joka kuitenkin itki salassa.
Unettoman yön jälkeen jatkettiin kuulusteluja, mutta turhaan.
Sillä välin olivat pojat heränneet kosteassa kellarissa.
— Minulla on nälkä, mutta hiiriä mä en syö. Niitä täällä näkyy olevan, sanoi Janne.
— Jos laitettas valkea tuohon nurkkaan ja halstrattas hiiriä? Piiritetyissä kaupungeissa niitä pidetään herkkuina, tuumi Paavo ja heitti kengällä rohkeaa elukkaa.
— Ja erämaassa nälkiintyneet ihmiset syövät toisiaan. Mutta minä en syö hiiriä enkä sinua, vaikka kuolisin, vakuutti Janne.
Paavo sytytti tulitikun ja pisti sen ulos pienestä raosta. Sitten hän vuoli ohkasia tikkuja ja poltti niitä samalla tavalla. Mutta kukaan ei huomannut tulta.
Välillä he huusivat ja kolkuttivat ovea, mutta kaikki turhaan.
Janne ehdotti jo, että he laittaisivat rovion oven viereen niin, että se syttyisi palamaan ja he pääsisivät ulos. Mutta he pelkäsivät itse palavansa tai tukehtuvansa savuun.
— Leikitään arvausleikkiä tai painitaan. Kun tekee jotakin, niin mälvät asiat unohtuvat. Toivotaan, että isät keksivät pelastuksen. Minun isäni on hyvä keksimään ratkaisuja. Sinun isäsi on professori ja ne eivät keksi muuta kuin omia asioitaan, sanoi Paavo.
— Ehkä Risto keksii jotakin, huokasi Janne.
Ja Risto keksikin mennä puumiehen luo tiedustelemaan. Hän kertoi poikien katoamisesta ja kysyi voisiko puumies arvata syytä tähän. Silloin Kaaleppi muisti keskustelunsa Jannen kanssa. Hän kertoi siitä Ristolle ja otaksui, että pojat olivat lähteneet Viidennen linjan tehtaaseen. Ehkäpä siitä saataisiin johtolanka etsinnässä.
Risto kiitti Kaaleppia ja ryntäsi kertomaan isälle.
— Tämähän on erinomaista, sinä olet viisas poika, kehui tämä.
Yhdessä he lähtivät poliisilaitokselle. Siellä he kuulivat, että toinen poika, samoissa portaissa oli ilmoittanut pyöränsä varastetuksi.
Etsivä Sinula määrättiin hoitamaan asiaa, ja hän lähtikin heti mukaan Viidennelle linjalle. Matkalla hän kertoi, eitä Jaska ja Eetu Korkkila olivat olleet monta kertaa ilkityössä. Heidät pitäisi tuomita kasvatuslaitokseen. Viidennen linjan tehtaasta he saivat Korkkisen osoitteen. Sieltä lähdettiin eteenpäin Pääskylän tielle.
Sinula ja isä menivät sisään, Risto tutki ympäristöä.
Korkkila näytti pelästyneeltä, nähdessään etsivän. Hän pyysi istumaan ja kysyi asiaa.
— Missä pojat, Eetu ja Jaska ovat? kysyi Sinula.
— He ovat juoksupojan toimessa kaupungilla, selitti Korkkila, mutta iski samalla silmää vaimolleen. Tämä lähti heti ulos.
— Onko pojilla polkupyöriä? aloitti Sinula kyselyn.
— Ei ole paitsi ne, joilla ajavat liikkeensä asioilla.
— Onkohan täällä käynyt kaksi koulupoikaa tiedustelemassa varastettuja polkupyöriä.
— Mitä ne täällä tekisivät? Me olemme rehellisiä ihmisiä ja pojat samoin, vakuutti Korkkila.
— Kaikessa tapauksessa minä tarkastan tämän asunnon, sanoi Sinula ja katseli ympärilleen.
— Olkaa hyvä, meillä ei ole mitään salattavaa, lupasi Korkkila auliisti.
Sinula nuuski joka paikan löytämättä mitään epäilyttävää.
— Siinä näette, että olette väärästi epäilleet rehellisiä kansalaisia, sanoi Korkkila pilkallisesti.
— Mennään sitten pois mutta kyllä niitä teidän poikianne sietäisi pitää silmällä, sanoi Sinula.
Samalla kuului huutoa ja melua pihalta.
Kaikki ryntäsivät sinne ja tulivat parhaaksi näkemään, kuinka Risto makasi maassa tarrautuen kahteen polkupyörään. Kaksi isoa poikaa koetti repiä häntä jaloista ja muija Korkkila veti pyöriä irti.
— Auttakaa, ne tappavat minut elävältä, huusi Risto hädissään.
Sinula ja isä eroittivat pojat ja nostivat Riston ja pyörät pystyyn.
Risto huohotti pelosta, mutta alkoi kuitenkin suulaasti kertoa:
— Nuo pojat tulivat ajaen fillareilla täyttä vauhtia ja minä tunsin oitis Paavon fillarin. Mutta sitten tuo muija tuli ja käski poikien livistämään etkun dekkari on hakemassa niitä. Ja pojat aikoivat paeta, mutta mä meinasin, että henki taikka fillari ja tarrasin äkkiä pyöriin. Ja sitten he alkoivat tappaa minua.
— Risto parka, sinullahan on mustelmia ja silmä on lyöty melkein kiinni, kauhisteli isä.
— Ja nyt teidän on kerrottava missä ne kaksi poikaa ovat, jotka kävivät täällä kysymässä kadonnutta pyörää, vaati Sinula.
— Me ostettiin nämä pyörät romukaupasta, se on ikuinen tosi, vakuutti
Jaska.
— Eihän täällä ole käynyt mitään poikia, lisäsi Eetu.
Molemmat Korkkilan vanhemmat vakuuttivat samaa ja herjasivat Ristoa, joka oli hävytön herraspoika.
— Mennään vinnille ja kellariin, kyllä sieltä pojat löytyvät, ehdotti
Risto.
— Ei meillä ole kellaria valehteli Korkkila.
— Joka talossa on kellari, sanoi Sinula ja meni sisään Korkkilalle. —
Tuossahan riippuu avaimia oven suussa.
Sinula otti avainkimpun naulasta ja meni portaisiin. Kaikki seurasivat häntä alas. Risto näki kuinka Korkkilat vaihtoivat katseita. Hän arvasi, että heillä oli paha mielessä.
— Ne aikovat lyödä meitä hiekkapussilla päähän, taikka heittää meidät maanalaiseen luolaan, kuiskasi hän Sinulallle.
— Siihen heillä ei ole tilaisuutta, sanoi tämä ja lisäsi Korkkilan väelle — menkää te kaikki edellä, me seuraamme jäljessä. Jos te yritätte jotakin temppua, niin muistakaa, että minulla on revolveri kädessä.
Sitten alkoi kulku kellariin. Se oli sokkeloinen ja Korkkila koetti eksyttää kulkemalla ympäri kierrosta. Mutta Sinula pakotti hänet kulkemaan eteenpäin.
Huudeltiin aina väliin ja kuunneltiin. Vihdoin huusi Risto:
— Täällä haisee rikille tai palaneelle tärpätille tai jollekin myrkylle. Janne on vissisti läheisyydessä. Ho, hoi, vastaa, jos elät.
Ja silloin kuului huutoa:
— Tulkaa tänne, me ollaan elävinä haudattuja. Ho, hoi!
Ääni johti suljetun oven luo. Sinula sanoi:
— Professori on hyvä ja koettaa avaimia. Minä vahdin näitä veijareita sillä aikaa.
Ovi avautui ja Risto ryntäsi ensimmäisenä sisään. Sähkölampun valossa hän näki Jannen ja Paavon seisovan oven takana. Keskellä lattiaa paloi pieni valkea, tiilikivistä ja rautaromusta rakennetun tulisijan alla. Tervan ja jonkun muun vahva käry täytti kopin.
— Meillä on kamalan kova nälkä, etkun me ollaan paastottu, kolme, neljä päivää. Toitteko te muonaa meille? kysyi Janne heti.
— Voi poikaparat, ettehän te ole olleet täyttä vuorokauttakaan täällä.
Mutta mennään nyt pois, sanoi isä ja tukahdutti tulen kivillä.
Ylös tultuaan alkoivat pojat kertoa seikkailustaan. Korkkilat seisoivat ja murjottivat syrjässä.
— Minä vien koko koplan putkaan. Tämä on hyvä saalis poliisille. Sitten asiaa tutkitaan ja pengotaan. Tämä Risto poika ansaitsee palkkion kekseliäisyydestään.
— Hengenpelastusmitallin ainakin. Mutta kyllä isä palkitsee sinut, kun minä sain kalliin fillarini takaisin, sanoi Paavo.
— Kyllä mekin vielä palkitaan hänet, sanoi Eetu synkeästi.
— Teidät lähetetään kasvatuslaitokseen, siitä minä vastaan. Mene Risto kutsumaan talonmiestä tänne. Hän saa soittaa Mustan Maijan kuljettamaan pois koko joukon, sanoi Sinula.
Talonmiehen tultua jatkoi hän:
— Professori voi nyt viedä pojat kotiin, me tulemme jo toimeen täällä. Toinen pyörä on tietysti varastettu samasta talosta. Mutta tästä Risto pojasta tulee vielä hakamies etsivään osastoon.
— Jeh, siihen minulla on luonnontaipumukset, kehui Risto punastuen mielihyvästä.
— Oliko teillä tarkoitus jättää meidät sinne kellariin ikiajoiksi? kysyi Janne pojilta.
— Ei suinkaan, vain kolmeksi viikoksi, virnisteli Eetu.
— Silloin teistä olisi mennyt halu nuuskia toisten poikien asioita, sanoi Jaska.
— Hyvä on, että poliisi ottaa haltuunsa tuollaiset pienet pedot, sanoi isä ja hyvästeli Sinulaa, jota hän lämpimästi kiitti avusta. Palkkion hän maksaisi perästäpäin, kun asia oli selvä.
Korkkilan vaimo alkoi syytää herjauksia, mutta pojat ja isä kiiruhtivat pois.
Risto ja Paavo ajoivat pyörillä, muut menivät raitiovaunulla.
Paavo meni kotiinsa ja Risto vei pyörän siihen asuntoon, josta se oli varastettu.
Herra ja rouva ja Jannen ikäinen poika tulivat eteiseen. He alkoivat ihmetellä ja kiittää, ylenpalttisesti, kun asia selvisi heille.
— Kuinka tämä ihme on tapahtunut? kysyi talon herra.
— Kun on vähän järkeä ja rohkeutta, niin tällaiset tehtävät onnistuvat. Mutta nyt mä lähden syömään, sanoi Risto ja aukaisi oven.
— Ensin sinun on sanottava nimesi ja osoitteesi, vaati rouva.
— Tunteehan koko piha Horrin pojat. Niillä on aina kepposet mielessä, mutta tämä on yli veto kaikista kepposista, sanoi poika.
Risto juoksi nopeasti kotiin.
Siellä ruokittiin paraikaa Jannea. Kaikki olivat kiihtyneitä, varsinkin äiti, joka kauhulla kuuli poikansa vaarasta.
— Mitä te poltitte kellarissa, kysyi isä.
— Minä keksin ajavietettä, kun Paavo alkoi tulla harmilliseksi. Se pyydysti säkeillä hiiriä ja tappoi jo yhden. Siitä piti muka tulla hyvä paisti. Ja sitten se puhui kotiväestä ja nuoresta elämästään, mikä katkeaisi lähiaikoina.
— Kaameaa! Olisi voinutkin käydä sillä lailla, sanoi Toini väristen.
— Nää poijat ovat rikkaruohoo, ei niitä tuhota helepolla, sanoi Mari unohtaen äskeiset hellemmät tunteet.
— No, mitä sinä siis keitit kellarissa? Isä palasi kysymykseen.
— Mä löysin tynnyrin pohjalta tervaa ja lattialta ruostunutta rautaromua ja lasinsirpaleita, jotka mä hakkasin jauhoksi. Siellä oli vanha kattila ja tiilikiviä, joista tuli kiva tulisija. Sitten me vuoltiin lastuja ja keitettiin. Siitä olisi voinut tulla joku uusi rautayhdistys, mutta te keskeytitte liian aikaseen jännän kokeilun, sanoi Janne.
— Jos sinä tietäisit minkälaisessa tuskassa me elimme täällä, et puhuisi noin, sanoi äiti ja veti Jannen luokseen.