V.
Seuraten tuomiorovasti Gadolinin neuvoa aloitti Anna rippikoulunsa, mutta vaikka hän tänä hiljaisen tutkistelemisen ja miettimisen aikana tunsikin itsensä sikäläisessä olossaan onnelliseksi, ikävöitsi hän kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän sovintoa isänsä kanssa. Tämä halu kävi vihdoin vastustamattomaksi ja vapisevalla kädellä kirjoitti hän sentähden isälleen kirjeen, täynnä lapsellista rakkautta ja avomielisyyttä. Alusta alkain kertoi hän, kuinka vaikealla mielellä hän oli paennut ja miten koti nyt mahtoi tuntua isästä yksiöiseltä ja kolkolta, kun hän oli poissa. Vaan eihän hän voinut toisin tehdä, sillä hänen ja Vladimirin rakkaus oli eroittamaton; heitä ei mikään ihmisellinen voima saattaisi vieroittaa toisistaan. Näin olivat he saapuneet Turkuun, mutta heidän toiveensa päästä heti avioliittoon oli rauennut tyhjään; piti odottaa, kunnes hän ehtisi päättää rippikoulunsa. — — — "Armollisen Jumalan nimessä rukoilen minä Sinua", näin lopetti hän kirjeensä, "älä tuomitse minua, äläkä sulje korvaasi tyttäresi rukouksilta, sillä minun sieluni halajaa Sinun anteeksi-antamistasi, niinkuin pimeyteen suljettu vanki ikävöitsee taivaan valoa.
"Isä! — Isä! ethän Sinä voi vaatia minun rikkomaan Mustofinille tekemää valaani! Salli minun seurata sydämeni taipumusta äläkä kiellä minulta siunaustasi avioliittoon, johon Vladimirin kanssa pian käyn. Ethän tahdo kovuudellasi verhota suruhuntuun hääpäiväämme ja onneamme, etkä ainiaaksi haavoittaa tyttäresi sydäntä ja tehdä häntä rauhattomaksi?! — Jos olisit täällä, kerjäisin polvillani Sinulta armoa — nyt voin ainoastaan jokaisella rivillä, jokaisella sanalla huutaa Sinulle: anna minulle anteeksi, siunaa minua, Isä!"
Kuumia kyyneleitä vuodattaen sulki ja lähetti Anna tämän kirjeen ja odotti sitten rauhallisemmalla mielellä isänsä vastausta, ja Mustofin koetti taas puolestaan kaikin tavoin rohkaista ja lohduttaa tällä ajalla nuorta morsiantaan ja armastelijan kekseliäisyydellä tehdä hänen elämänsä niin hauskaksi kuin mahdollisia.
Vaikka yöt vielä olivat kylmät, oli talven valta jo ohitse ja kevät käsissä. Auringon lämpimistä säteistä sulivat lumikinokset ja jäät kävivät hauraan näköisiksi; jo palasivat joutsenetkin loistavissa parvissa Pohjolaan ja metsissä kuhersivat teeret.
Eräänä päivänä istui Anna akkunan luona ja katseli kadulla ohitsekulkevaa hääjoukkoa. Yht'äkkiä kiintyi hänen huomionsa vanhaan mieheen, joka hitaasti, ikäänkuin etsien jotakin, asteli eteenpäin. Kädessä oli tulijalla rautakärkinen sauva ja olalla luistimet, saattoipa jo hänen puvustaankin nähdä, että hän oli kulkenut pitkän vaivaloisen matkan.
Anna hypähti ylös, hänen polvensa vapisivat ja painaen kätensä vasten poveaan koki hän hillitä tykkivää sydäntään. Tuokiossa aukeni ovi ja huoneesen astui hänen isänsä. Vaan kuinka muuttunut hän oli! Kasvot olivat valjut ja kuihtuneet kuin pitkällisen ja kovan taudin perästä, tukkaankin oli näinä muutamina viikkoina ilmestynyt harmaita hiuksia, ja koko hänen ulkomuodostaan näki että hän oli paljon kärsinyt; silmissä vaan asui entinen syvä ja loistava katse.
Hän sulki syliinsä rakkaan lapsensa. "Isäni!" — "Tyttäreni!" — kajahti tuossa hiljaisessa huoneessa, ja kaikki oli sillä hetkellä unhoitettu.
"Annathan sinä minulle anteeksi, rakas isä!" sanoi Anna itkien. "Muuten et olisi lähtenyt minua etsimään, kuin paimen eksynyttä lammasta. — Kuinka väsynyt sinä mahdat ollakaan, isä! Tiedänhän minä, mitä vastuksia tähän vuoden aikaan tuommoisella pitkällisellä matkalla on tarjona, miten petollisesti jää keinuu ja halkeilee, kuinka monet vaarat siellä uhkaavat joka askeleella. Ja kaikkeen tähän olet sinä heittäytynyt alttiiksi minun tähteni, hyvä isä!"
"Älä puhu siitä, lapseni", sanoi pastori lempeästi. "Ainoastaan sinua olen ajatellut. Kirjallisesti en voinut vastata sinulle — minun täytyi saada nähdä sinut, — minä tahdoin itse tulla."
"Isä, kuinka hyvä sinä olet!" sanoi Anna ja syleili hänen polviaan.
"Anna anteeksi minulle ja Mustofinillekin!"
Pastori nosti tyttärensä ylös tuosta rukoilevasta asennosta. Nuhtelematta häntä sanallakaan lausui hän juhlallisesti: "Mitä te kumpikin lapsellisessa ymmärtämättömyydessänne olette rikkoneet, annan minä kernaasti kaikesta sydämestäni anteeksi. — Tule, tyttäreni, lähde täältä ja palaja kanssani entiseen paikkaasi kotilieden ääreen."
Näissä sanoissa, joissa isänrakkaus koko valtaavassa suuruudessaan tuli näkyviin, oli vetovoimaa. Ne sattuivat syvästi Annaan, eikä hän osannut vastata sanallakaan.
"Pian seisoo taas metsä, jota sinä niin suuresti rakastat, keväimen kukoistuksessa", jatkoi isä, "meren hyrskyvät aallot ja raikkaat tuulet viehättävät jälleen mieltäsi — ja kaikki on oleva entisellään. Tule, tyttäreni, rientäkäämme! Kodin ovet ovat avoinna sinulle."
Pastorin silmät loistivat ja hän tarttui tyttärensä käteen, mutta tämä veti kätensä hitaasti pois. "Minä en voi, isä", nyyhkytti tyttö.
"Lapsi parka, ethän ole voinut antaa minun tulla tätä pitkää matkaa palatakseni yksin takaisin", sanoi isä; hän puhui lempeästi ja vakuuttavaisesti niinkuin sairaalle, jota turhaan pakoitetaan nauttimaan parantavaa lääkettä.
"Tyttäreni, ruusut lakastuvat kotona akkunallasi, ne kaipaavat sinun hoitoasi, varpusetkaan eivät enää visertele räystään alla, kaikki kuihtuu ja menehtyy, kun sinä olet poissa. Tule, rakas lapsi, tule!"
"Minä en voi palata", sanoi Anna, "sillä minä olen luvannut itseni Mustofinille vaimoksi. — Olet antanut minulle anteeksi, isä, oi, — älä siis kiellä minulta siunaustasikaan!"
"Minun mielipiteeni avioliitostasi on sama kuin ennenkin, eikä sitä voi mikään muuttaa", sanoi isä ankarasti. "Voisinko sitten siunata teitä, en, se on mahdotonta! Tyttäreni", jatkoi hän lempeämmin, "Mustofinistä eroitettuna olet sinä pian unohtava hänet ja löydät rauhan täyttäessäsi velvollisuutesi. — Minä lähden itse puhuttelemaan kapteenia, että hän vapauttaa sinut noista valoista, joita sinulla, ala-ikäisellä lapsella, ei ollut oikeus tehdä."
"Älä mene, isä", rukoili Anna hartaasti, "älä mene, sillä vaikka minun lupaukseni eivät olekaan sitovat maallisen lain edessä, ovat ne kumminkin pyhät sen lain nojalla, jonka Jumala on kirjoittanut sydämeeni."
"Hyvä Jumala, mikä mielenhäiriö!" huudahti isä. "Näinkö minä olen opettanut tyttäreni vaeltamaan oikeuden tietä? Perustuen isälliseen valtaani vaadin minä sinun tottelemaan!"
"Isä", sanoi Anna, "en tahtoisi saattaa sinulle surua — rakastanhan minä sinua niin suuresti! Oi, ole nytkin niinkuin muinen minulle lempeä ja hyvä isä, äläkä tee minua onnettomaksi, sillä ilman Vladimiriä on elämäni murtuva kuin santarae matkamiehen jalan alla."
Pastorin sydän heltyi jälleen ja hän puhui lempeästi tyttärelleen, nimitteli häntä suloisimmilla nimillä ja pyysi hänen olemaan hyvä ja tottelevainen lapsi. Onneton tyttö kimmurteli kuin kuolemantuskissa; hänen sielunsa taisteli lapsellisen kuuliaisuuden ja Mustofinin rakkauden välillä, mutta tälläkin kertaa voitti jälkimmäinen.
"Minä olen pannut kohtaloni Mustofinin käteen", sanoi Anna vihdoin lempeästi mutta päättäväisesti, "enkä voi toisin tehdä, tulkoon sitten onni tahi onnettomuus."
"Mikä uppiniskaisuus!" huudahti pastori. "Neljäs käsky, jonka jo pienenä sopertavana lapsena opit katekismuksestasi, on siis ollutkin tyhjää ulkolukua!" Tuo muutoin niin rauhallinen ja hiljainen mies oli kauheasti raivoissaan, hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat surusta ja vihasta.
"Katuvaiselle lapselle", jatkoi hän, "olisin mielelläni antanut anteeksi, mutta nurjalle ja niskoittelevalle en — minä — voi — — minun täytyy — kirota häntä — — —"
"Oi, isä, ole armollinen!"
"Sinä olet itse näin tahtonut", sanoi pastori. "Oli minullakin kerran lapsi", jatkoi hän katkerasti, "mutta nyt ei ole enään. Mene, onneton, ja nauti vääryydellä saatua onneasi Mustofinin kanssa, mutta tiedä, että isäsi kirous seuraa sinua ja sinun avioliittoasi ja muista, että Herra sinun Jumalasi on ankara kostaja, joka etsii isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"
Pastori oli lausunut nämä sanat katsomatta tyttäreensä, eikä hän nytkään poistuessaan huoneesta suonut hänelle silmäystäkään jäähyväisiksi. Kenties olisikin isän sydän vielä kerran heltynyt, kun hän olisi nähnyt tyttärensä epätoivossaan rukoillen ojentavan käsiään. — Anna tahtoi sanoa jotain, mutta kieli ei täyttänyt tehtäväänsä, ja hän vaipui tainnuksiin.
Eteisestä kuului poistuvan miehen voihahdus ja hänen väsynyt, hidas käyntinsä. Ovi sysättiin tuimasti kiinni ja isän ja tyttären välillä oli kirous.