VI.
Rauhattomilla askeleilla mitteli kapteeni Mustofin huoneensa lattiaa koettaen tukehduttaa mielessään liikkuvia tuskallisia ajatuksia. Tuo iloinen huolettomuuskin, joka tavallisesti asui hänen kasvoissaan, oli tällä kertaa haihtunut, ja tuon-tuostakin kohotti hän kätensä kuumalle otsalle hillitäkseen veren raivoisaa tykytystä suonissa. Väliin pysähtyi hän kirjoituspöydän ääreen ja silmäili erästä paperia, jonka sisällys ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittavan häntä, vaan päinvastoin kiihoitti hänen tavatonta mielenliikutustaan. Se oli keisarin allekirjoittama ukaasi Suomeen majoitetun venäläisen jalkaväen päällikölle, kenraali Demidoffille, jossa hänen käskettiin lähettämään Venäjälle kaikki ne joukot, joita Suomessa ei välttämättömästi tarvittu.
Europan valtiollinen tila oli tähän aikaan suurien muutoksien alaisena, ruhtinoita karkoitettiin ja valtaistuimia kukistui. Sisällisten mullistusten perästä Ranskassa oli Napoleon I siellä noussut hallitsijaksi aikoen luoda kansalleen uusia voittoja ja uutta kunniaa. Melkein kaikissa Europan valtioissa oli hän synnyttänyt sodan ja vartosi sitten kuin taitava kemisti työhuoneessaan, mitä tuosta monien ainesten sekoituksesta vihdoin oli tuleva.
Napoleonin tavaton onni ja sotapäällikönkyky oli pakoittanut kaikki alistumaan hänen tahtonsa mukaan ja Venäjän keisarikin, Aleksanteri I, oli sovussa hänen kanssaan, olipa vielä yhtynyt mannerkunnan liittoonkin, jolla Englanti piti kukistettaman. Kun Venäjä ei kumminkaan kaikessa voinut noudattaa Ranskan politiikkiä, niin ei ollut epäilemistä, että taistelu oli pian heidänkin välillään syntyvä, eikä kulunutkaan kauan aikaa, kun Ranskan sotajoukot jo alkoivat virtailla kohden Venäjän rajaa.
Tämän johdosta oli kenraali Demidoff saanut mainitun keisarillisen ukaasin, ja Mustofinille, jonka komppania myöskin oli noita Venäjälle komennettuja joukkoja, oli tämä käsky aivan odottamaton ja herätti hänessä sekä hämmästystä että huolta, sillä sotilaan ja ihmisen velvollisuudet joutuivat täten arveluttavaan ristiriitaan.
Tuskallista oli ajatella, miten eroaminen lisäisi surua Annalle, jota isän kirouskin jo raskaasti painoi, ja kumminkin oli niin tapahtuva, sillä kysymyksessä oli isänmaan puolustus, johon jokaisen mutta erittäinkin soturin tulee olla altis. Jos hän olisi voinut viedä Annan vaimonaan kanssaan, olisi lähtö ollut hänelle mieluinen, mutta nyt, kun avioliitto Annan rippikoulun tähden saattoi tapahtua vasta muutaman viikon kuluttua, kärsi hän kovaa tuskaa, jota moni muukin hänen sijassaan olisi tuntenut. Vihdoin soitti hän Feodorin luokseen ja käski satuloida hevosensa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan ja halusi sentähden ratsastaa, ennenkuin hän lähtisi kenraali Demidoffin luokse, jonne häntä vielä samana päivänä oli kutsuttu tulemaan.
Kohta sen jälkeen ratsastikin hän hyvää vauhtia kaupungista pitkin autioa metsätietä, tietämättä edes matkansa määrää, kunnes jalo ratsu, jonka seljässä hän istui, vihdoin päristellen herätti hänen huomionsa.
"Suo anteeksi, uskollinen kumppani, että sinun tarpeettomasti pakoitan juoksemaan kuin juopunut ajaisi koniaan", sanoi kapteeni ja hellitti ratsastimet, johon hevonen iloisesti hirnahtaen vastasi.
Raikas ilma, jota Mustofin halukkaasti hengitti, jähdytti hänen päätään ja selvitti ajatukset, samalla kun luonnon ihmeellinen hiljaisuus rauhoitti hänen mieltään. Paikoin oli vielä lunta metsässä, vaan muuten oli aurinko jo sulattanut jäätikköä, ja siellä täällä juosta lirisi pieniä puroja mätästen välitse. Ihmeeksensä havaitsi Mustofin viheriällä sammalmättäällä sinisiä kukkia. Hän ei ollut ennen nähnyt näitä pohjolan kevätesikkoja ja ne oikein liikuttivat häntä kenties juuri sentähden, että niistä johtui hänelle mieleen oma armas Annansa, jonka katseessa päilyi samanlainen syvyys ja puhtaus.
Keveästi hypähti Mustofin alas hevosen seljästä, poimi kukat ja kiinnitettyään ne takkinsa napinläpeen, ratsasti hän sitten keveämmällä mielellä takaisin kaupunkiin.
Hänen aikomuksensa oli nyt mennä kenraali Demidoffin luokse, mutta ajaessaan poliisimestari Reisin talon ohitse ja nähdessään Annan kainosti punastuen tervehtivän häntä ikkunasta, päätti hän poiketa sisään ja kertoa hänelle kaikki.
"Näetkö, kuinka kauniita kukkia tuon sinulle", sanoi hän Annalle, kun oli ensin tervehtinyt häntä. "Miten hyvin ne sopisivat sinun tummaan tukkaasi, armas tyttö; odota, niin asetan ne sinne."
"Kuinka hyvä sinä olet, kun tuot minulle lempikukkiani", vastasi Anna, "mutta, Vladimir, pian ne siellä kuihtuisivat. Salli minun pikemmin asettaa ne veteen, ne muistuttavat minulle kotia, jonka lehdoista niitä ennen mielelläni etsin. Oi sitä aikaa", lisäsi hän haaveksien, "jolloin käki kukkui, meri aukeni ja vuokot kukkivat!"
Annan silmiin valahti kyyneliä ja hän käänsi nopeasti päänsä toisaalle.
"Tyttö parka, sinä kärsit, kärsit minun tähteni", sanoi Mustofin hellästi.
"Älä sano sitä", virkkoi Anna ja koetti hymyillä, "en tahdo mitään kaikesta tuosta takaisin, sillä kun sinut omaan, on minulla kevät, on kukkia, on kaikkia."
"Mutta jos kadottaisit minutkin", sanoi Mustofin vavahtelevalla äänellä, "ja meidän täytyisi erota?"
"Erotako?! mikä julma sana!" huudahti Anna. "Vaan näytäthän sinä niin totiselta! Mitä on tapahtunut, sano!"
Niin hellästi ja varovasti kuin oli mahdollista kertoi nyt Mustofin kokien tekeytyä rauhallisen näköiseksi morsiamelleen tuon käskyn, joka vaati hänen viipymättä lähtemään kotimaahan.
"Tuomiorovasti Gadolin sanoi minun elämäni ilman isäni siunausta muuttuvan erämaaksi", virkkoi Anna huoahtaen, kun Mustofin oli vaiennut, — "hän oli oikeassa, minä tunnen jo hietikkötuulen polttavan ja myrkyllisen hengähdyksen kasvoissani."
"Mutta sen puhdistaa raikas viileys, joka liehtoo rakkauteni vihannoivalta kosteikolta", sanoi Mustofin lämpimästi.
"Ei, Vladimir, se on mahdotonta", valitti tyttö parka suruissaan.
"Sinä epäilet siis lempeni voimaa?" Mustofin kietoi hellästi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänen päänsä vasten olkapäätään, ja Anna itki ensin katkerasti, mutta virkkoi sitten liikuttavalla äänellä: "Älä ole pahoillasi, Vladimir; en tahdo turhilla valituksilla enää tehdä eron tuskia raskaammiksi, vaan olen nöyrtyvä sallimuksen alle. Sinun rakkautesi on vahvistava minua ja se on Jumalan avulla yhdistävä meidät jälleen."
"Kiitos, ystäväni", sanoi Mustofin, "ja kun tuo uhkaava sota on ohitse, olen minä jälleen sinun omasi — sitten ei mikään voi eroittaa meitä toisistamme. Siksi aikaa toimitan sinulle kodin kenraali Demidoffin luona, joka, kuten tiedät, on äitini velipuoli. Tosin tunnen häntä varsin vähän, sillä me emme ole olleet paljon yksissä, mutta hän on aina osoittanut minulle erinomaista hyväntahtoisuutta ja on kaiketi auttava minua tästä pulasta."
"Salli minun olla täällä Reisinmatamin luona", virkkoi Anna, "hän on minulle hyvä ja hellä kuin äiti."
"Se on totta", sanoi Mustofin, "mutta tämä ei ole sovelias paikka jalosukuisen miehen morsiamelle. Ylhäisessä asemassaan voi kenraali Demidoff sitävastoin parhaiten suojella ja hoitaa sinua. Etkö ole tyytyväinen ehdoitukseeni, armaani?"
"Minä tyydyn kaikkeen", vastasi Anna hiljaa ja laski hänen käteensä omansa, "tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastani."
Emme tahdo pitemmältä kertoa tätä keskustelua, jossa kaipaus, suru ja toiveet tulevaisesta onnesta vaihtelivat, vaan seuratkaamme Mustofiniä hänen sukulaisensa, kenraali Demidoffin luokse, jolla oli oleva niin tärkeä osa Anna Mörckin elämän vaiheissa. Hän oli jo iäkäs mies, vaikk'eivät vuodet eikä heikkous vielä olleet masentaneet hänen urheaa, taisteluissa jännistynyttä vartaloaan. Silmänsä olivat harmaat ja tuikeat ja kasvoissa, joissa ei ollut kauneuden jälkiäkään, kuvastui ankara julmuus ja hekkumallinen aistillisuus. Nämä luonteensa osoitteet ymmärsi kenraali Demidoff kuitenkin mestarillisesti salata, teeskennellen kohteliaisuutta ja ystävyyttä, ja vaikka hän 1808-1809 vuoden sodassa oli joutunut pahaan maineesen Vaasan kaupungin ryöstön ja muitten samanlaisten urostöittensä kautta, oli hän rikkaudellaan ja mahtavuudellaan saavuttanut itselleen ylhäisen aseman.
Kenraali oli jo käynyt maltittomaksi Mustofinin pitkästä viipymisestä, mutta tuli nyt kumminkin varsin ystävällisesti häntä vastaan.
"Terve tultuasi, sisaren poika!" sanoi hän, "olen halunnut tietää, mitä sinä pidät tuosta keisarillisesta käskystä."
"Se oli todellakin aavistamatonta", vastasi Mustofin.
"Hm", virkkoi kenraali, "se aika on ohitse, jolloin Napoleon lahjoitti armollisimmalle keisarillemme Suomen. Sittemmin ovat asiat muuttuneet, ystäväni; Ranska näyttää nyt toista puolta kilvestään, ja sen johdosta kokoaa Venäjä kiiruusti sotajoukkojaan Vilnaan, josta ensimmäinen ryntäys tehtänee."
"Asia näyttää vakaiselta", sanoi Mustofin. — "Milloin tulee sotaväen lähteä Turusta?"
"Viimeistään ylihuomenna — vaan kuules, sisaren poika, mitä sanoo morsiamesi, kun pitää lähteä kotimaasta?"
"Hän ei lähdekään kanssani", vastasi Mustofin.
"Eikö?" kummasteli kenraali, "joko teidän kyyhkyskuherruksenne on lakannut? Vaan niinhän ne tunteet tavallisesti kylmenevät, kuten kaikki muukin pohjan perillä."
"Meidän tunteemme, eno, eivät kylmene koskaan", vakuutti Mustofin lämpimästi, "mutta kun Anna Mörck niiden esteitten tähden, joista olen teille ennen puhunut, ei vielä voi ruveta vaimokseni, täytyy hänen jäädä tänne."
"Etkö ole esittänyt hänelle vastakkaista ehdoitusta?"
"En, taivahan nimessä!" huudahti Mustofin. "Siten olisin solvannut itseäni sekä häntä, joka on minulle pyhä kuin oma äiti!"
Tajuamatta nuorukaisen yleviä tunteita kääntyi kenraali äkkiä toisaalle päin salatakseen ivallista hymyään. "Sodan aikana", sanoi hän, "ei tarvitse niin tyystin kaikkia lainkäskyjä noudattaa; avioliitto saattaa silloin tämmöisissäkin suhteissa huokeasti tapahtua."
"Olkoon niin", vastasi Mustofin, "mutta minä olen luvannut olla häiritsemättä morsiameni rippikouluopetusta ja tahdon pysyä lupauksessani."
Kenraalin suupielet värähtelivät ja hän oli vähällä purskahtaa nauramaan mokomille epäilyksille, mutta hän tahtoi olla hyvässä sovussa sisaren pojan kanssa, ja hilliten mieltään virkkoi hän:
"Huhu tietää kertoa että morsiamesi on kaunis."
"Kaunis, ihana ja hyvä kuin enkeli", sanoi Mustofin innokkaasti.
"Sitä vaikeampi on sitten jättää häntä."
"Sen tunnen kyllä syvästi", vastasi Mustofin, "ja sentähden olenkin päättänyt kääntyä teihin, eno, pyynnöllä, jota en monelle tekisi — — —"
"Ja se kuuluu?" keskeytti hänet kenraali.
"Että te soisitte kotoa ja suojaa Annalleni, kunnes minä palajan, ja siten lievittäisitte surua, joka ahdistaa sydäntäni ajatellessani hänen turvatonta tilaansa."
"Jos ei se sen enempää ollut", sanoi kenraali ystävällisesti, "niin otan mielelläni toimittaakseni tämän tosin vähän arkaluontoisen tehtävän. Kiitos luottamuksestasi, sisaren poika, ja ole varma siitä, ettei neiti Mörckiltä ole minun talossani puuttuva isällistä suojelusta eikä hellää hoitoa. Tässä on käteni."
He löivät lujasti kättä ja Vladimir kiitti hartaasti kenraalia hänen ystävyydestään.
"Nyt olet siis valmis lähtemään", sanoi tämä.
"Olen kyllä; tulee vaan ensin tehdä testamenttini, ja sitten olen rauhallisella mielellä ryhtyvä täyttämään velvollisuuttani."
"Testamenttisi", toisti kenraali kummeksien, "ethän kait aikone asettaa rintaasi maaliksi vihollisen luodille?"
"Kukapa sitä tietää", sanoi Mustofin synkästi, "elämä ja kuolema eivät ole omassa kädessämme; meidän tulee olla valmiit kaikkeen. Testamentillani tahdon turvata Annan tulevaisuuden, jos itse sodassa kaatuisin."
"Sinä olet viisas ja ajatteleva", sanoi kenraali, "morsiamesi saa ruhtinaallisen omaisuuden."
"Ei siitä niin paljon tule kuin luulette, eno, vaikka tosin Annalle tarpeeksi. Aikomukseni on nimittäin vapauttaa orjani ja sitä paitsi lankeaa osa kirkolle ja kunnan vaivaisille."
Kenraali pusersi kättään lujasti pöytää vasten, mutta hän hillitsi kuohuvan verensä ja sanoi:
"Oikein onkin järjestää ajoissa maalliset asiat. — Kirjurini Kurzoff, joka on taitava lakimies, kirjoittakoon testamentin ja sinulla on kaiketi joitakuita ystäviä, joita haluat siihen todistajiksi."
"On", sanoi Mustofin, kenraalin hyväntahtoisuudesta mielessään, "kapteenit Kamenski ja Gregorjeff eivät varmaan kieltäne minulta tätä palvelusta."
"En minäkään sitä luule", sanoi kenraali tarttuessaan kellonnuoraan ja käski sisään-astuvan palvelijan kutsumaan mainittuja henkilöitä.
Tuommoisessa toiminnassa, jossa niin sanoaksemme elämä tekee tiliä kuoleman kanssa, on jotakin liikuttavaa, ja juhlallinen hiljaisuus vallitsikin hetken perästä kenraalin huoneessa. Selkä kenossa istui kenraali nojatuolissaan eikä näyttänyt näkevän eli kuulevan, mitä hänen ympärillään tapahtui, sillä aikaa kun Mustofin kalpeana mutta vakavana matalalla äänellä toi ilmi viimeisen tahtonsa; väliin keskeytti hänet kirjuri kehittäen hänen lauseitaan sattuvampaan lakitieteelliseen muotoon. Etupuolella seisoi taas nuo kaksi upseeria valmiina antamaan tarvittaessa nimikirjoituksensa.
Hitaasti kului aika — oli niin monta eri kohtaa huomioon otettavat — mutta vihdoinkin loppui tuo vaikea työ, nimet piirrettiin alle, ja todistajat sekä kirjuri poistuivat vakavina huoneesta.
"Pyydän vielä saada jättää tämän testamentin teidän huostaanne, eno", sanoi Mustofin kenraalille. "Teillä ei suinkaan liene mitään sitä vastaan?"
"Ei suinkaan", vastasi tämä, "minun luonani on se hyvässä tallessa, sisaren poika."
Kenraalin ääni kuului heikolta. Oliko siihen syynä ruumiillinen väsymys, vai se saatanallinen juoni, joka hänessä oli herännyt? Mustofin uskoi edellistä. "Antakaa anteeksi, hyvä eno", sanoi hän rauhattomasti, "että olen väsyttänyt teidät kokonaan." Mutta ystävällisin sanoin epäsi kenraali hänen anteeksipyyntönsä ja lämpimät kiitoksensa, jonka jälkeen he erosivat.
Kuoleman kalpeus peitti nyt kenraalin kasvot ja hänen täytyi tukea itseään seinää vasten. Vihdoin huomasi hän pöydällä viinipullon, josta hän oli tarjonnut äskeisille vierailleen. Vapisevalla kädellä täytti hän siitä lasin äärilleen ja tyhjensi sen yhdellä hengähdyksellä. Se antoi voimaa. Kuumeen tapaisella kiihkeydellä avasi hän Mustofinin testamentin, luki sen tarkoin pykälästä pykälään monet kerrat ja katkera ivallinen hymy värähteli hänen huulillaan.
"Tuota 'hyvää enoa' ei ole siis muistettu kopekallakaan! Haa, sisaren poikaa! morsian, orjat perivät siis kaiken!" huudahti hän vihdoin ja rutisti paperin kouraansa. "Odota, niin saamme nähdä!"
Hän meni uunin luokse, jossa kytevät hiilet väliin loimahtivat ilmituleen. Tuokiossa oli testamentti siellä, jaloine lämpimine tarkoituksineen hiiltyi se tuhaksi.
"Jos Mustofin kaatuu sodassa", mutisi kenraali, "niin ei testamenttia koskaan kaivata, sillä hänen ystävänsä menevät hänen kanssaan, muussa tapauksessa se taas on kadonnut; siitä asiasta on kyllin aikaa pitää huolta. — Muutama tuhat sielua ei ole vähäpätöinen asia, niiden tähden sopii jo uskaltaakin jotakin."
Hän palasi pöydän luokse ja tyhjensi pullosta viinin viimeiseen pisaraan.