VII.
Raskaalla mielellä otti Anna seuraavana iltana jäähyväiset poliisimestari Reisin perheeltä ja läksi Mustofinin ja uskollisen Brigitan seurassa uuteen kotiinsa. Hän oli juuri astumaisillaan kenraali Demidoffin asunnon rapulle, kun Brigitta kauhistuen pidätti häntä.
"Onneton lapsi", sanoi hän, "mitä onkaan teille tapahtuva tässä talossa! Ettekö näe tätä tuhoa ennustavaa merkkiä?"
Hän osoitti kädellään maahan, missä kaksi oljenkortta oli poikittain ristissä, ja jota yleisesti pidettiin pahana enteenä.
"Ristin tie", sanoi Anna hiljaa, "ilman ristiä ei ole ruunuakaan.
Turvautukaamme Jumalan suojelukseen."
Annan sanoissa oli tyyntä uskallusta ja kumminkin likistihe hän lähemmäksi Mustofiniä, kun talon vanha hovimestari Ivan, jolla oli kierot silmät ja naama kuin verikoiralla, avasi porstuan oven.
Oli pyhä-ilta ja vaikka aurinko ei vielä ollut laskenut, paloi kaksi paksua vahakynttilää suuren pyhänkuvan edessä tampurin oven vastapäätä. Kuva oli oikein mestariteos, koristettu kullalla ja kalliilla kivillä, jotka kaiketi olivat hyvinkin arvokkaita.
Kumarrettuaan ja tehtyään ristinmerkin kuvan edessä, tervehti Mustofin erästä naista, joka ylpeällä katsannolla odotti heitä.
Kauneus oli jo kadonnut tuosta naisesta, kasvot kuopistuneet, iho kellastunut ja koko vartalo menettänyt norjuutensa ja sulonsa; ainoastaan silmissä oli vielä loistoa ja kauneutta, mutta niiden kauneus poltti, niiden loisto oli kylmää.
Katinka Petrovna oli hänen nimensä, ja kenraali Demidoff, ollen poikamies, oli ottanut hänet taloutensa hoitajaksi ja emännöitsijäksensä. Itsevaltaisesti hallitsi hän valtakunnassaan palvelijain kesken eikä suinkaan lempeimmällä tavalla, sillä hänen olennostaan ja käytöksestään näki jo, että hän oli tottunut käskemään ja vaatimaan kuuliaisuutta. Yhtä helposti saattoi myös nähdä, että hän ainoastaan totteli isäntänsä käskyä eikä omaa tahtoaan osoittaessaan kohteliaisuutta tälle nuorelle tytölle, jonka hän ehkä pelkäsi jakavan täst'edes vallan kenraalin talossa. Hänellä oli nimittäin kädessään hopeaisella lautasella suolaa ja leipää, jota hän venäläisen tavan mukaan kumartaen tarjosi lausuen:
"Onnea ja menestystä!"
Liikutettuna maistoi Anna tarjousta ja vastasi sitten sekavalla venäjänkielellä Mustofinin neuvon mukaan: "Suuri kiitos leivästä ja suolasta! Onnea ja menestystä ei suinkaan ole sieltä puuttuva missä niin ystävällisesti otetaan vastaan."
"Ja minäkin kiitän teitä, Katinka Petrovna", sanoi Mustofin lämpimästi, "ja pyydän ettei tämä ystävyyden osoitus morsiamelleni olisi ainoa teidän puoleltanne, sillä aikaa kuin olen poissa."
Nainen kohotti ylpeästi päätään ja hänen silmänsä välähtivät. "Me pyhän Venäjän lapset", sanoi hän, "emme unohda mitä olemme vieraillemme velkapäät. — Isäntäni, kenraali Demidoff, on valmis ottamaan teitä vastaan. Ja teidän, eukkoseni", jatkoi hän Brigitalle, jota peloitti hetkeksikin jättää turvattiaan ja sentähden aikoi juuri seurata Annaa, "teidän sopii mennä tätä tietä neidillenne määrättyyn asuntoon, eikä kenraalin huoneiden läpitse."
Hän osoitti käskeväisesti erästä ovea ja antoi Ivanille muutamia ohjeita, josta seurasi että tämä jotenkin raa'asti otti Brigittaa käsipuolesta ja kuljetti häntä hämäräin käytävien läpitse Annalle määrättyihin huoneisin.
Himmeänä pääsi päivänvalo silkkisien purppuraväristen akkunan-uutimien läpitse tuohon avaraan, loistavasti sisustettuun saliin, jossa kenraali, Mustofin ja Anna olivat. Hienolla aistilla ja tuhlaavaisella kädellä oli siinä koetettu peittää asunnon vajavuuksia ja puutteita, sillä vaikka talo oli yksityisten parhaita Turussa, osoitti se kumminkin selvästi, että maa oli köyhä ja että kauneuden vaatimukset olivat sen mukaan.
Anna tunsi tämän komeuden ja ylellisyyden, johon hän oli tottumaton, ahdistavan mieltään, mutta hän koetti tekeytyä tyyneksi ja vastasi kenraalin kohteliaisiin puheisin ja ystävällisiin imarruksiin lempeällä ja kainolla arvokkuudella.
"Teidän käsiinne, eno", sanoi Mustofin, "jätän minä nyt mitä minulla kalliinta on."
"Ja saat ollakin varma siitä", vastasi kenraali, "että minä olen vartioiva aarrettasi kuin vanha lohikäärme. Mutta, hyvät lapset, älkää katkeroittako eron hetkeä ylen juhlallisella vakavuudella. Muutaman kuukauden perästähän sinä taas olet luonamme, Vladimir, ja sillä aikaa koetan minä huvitella neiti Mörckiä niin hyvin kuin voin."
"Kiitän teitä, kenraali", sanoi Anna teeskentelemättä, "mutta minä olen maalla kasvanut ja huvituksiin tottumaton enkä minä niitä kaipaa."
"Suruja ja kaipausta haihduttamaan ovat nekin hyvät", virkkoi kenraali ystävällisesti, — "niin usein kuin haluatte, saatte ajella vaunuillani. Se ainakin virkistää sekä ruumista että sielua."
"Niin, Anna, ja kun sitten kuljet viheriän metsän halki, kuunnellen puitten huminaa ja lintujen laulua, niin oletpa jälleen tuleva iloiseksi kuin ennenkin ja muistava ystävääsi, joka, vaikka onkin kaukana, ajatuksissaan kumminkin vaeltaa rinnallasi", kuiskasi Mustofin hymyillen Annalle.
Nuoruuden onnellista taikavoimaa! Eroaminen, suru ja kaipaus, kaikki oli unohdettu! — — —
Katinka Petrovna astui sisään luoden palavat silmänsä huoneessa olijoihin. Kateellisella, katkeralla mielellä havaitsi hän miten kenraali, samoin kuin otustaan tähtäilevä kissa, katseli noita nuoria, jotka nähdessään toisensa olivat unohtaneet kaikki ympärillään. "Kiehuva samovari odottaa meitä", sanoi hän lopettaen sointuisalla äänellään hiljaisuuden.
Kenraali nousi ja häntä seurasivat Anna ja Vladimir ruokasaliin, missä Katinka Petrovna jo seisoi kirkkaan hopeaisen teekyökin ääressä valmiina jakamaan höyryävää teetä, venäläisten lempijuomaa.
Kalliissa kiinalaisissa posliini- ja hopea-astioissa oli monenkaltaisia laitoksia, jotka todistivat venäläisen kokin taitoa ja herkkusuun isännän aistia.
Kellään ei kuitenkaan näkynyt olevan halua osoittaa aterialle kunniaa, eikä puhekaan enää sujunut yhtä vilkkaasti kuin ennen. Kenraali vaan yksin joi lasin toisen perästä teetä, muut tyytyivät vähempään.
Vihdoin oli eron hetki käsissä. Lausuttuaan Brigitalle ystävälliset jäähyväiset, jäi Mustofin kahden kesken Annan kanssa.
Hän otti esiin pienen, taitavasti tehdyn kultaisen ristin, asetti sen vitjoineen neidon kaulaan ja sanoi:
"Tämän amuletin antoi äitini kuollessaan minulle suojellakseen minua onnettomuuksista, suruista ja vaaroista. Siitä päivin olen sitä sydämelläni kantanut ja äitini sekä minun siunausteni voimalla on se poistava isäsi kirouksen ja oleva sinulle, Annani, onnea tuottava taikakalu." Vladimirin puhe oli vakavaa ja hellää. "Täst'edes on suurin ilomme oleva kirjoittaa toisillemme. Kenraali Demidoff on luvannut toimittaa sinun kirjeesi tarkoilleen minulle, ja minulla taas on mahtavia ystäviä, jotka siinä kohden auttavat minua. Ole luja ja uljas, Annani, kuten sotilaan morsiamen tulee. Elä toivossa, voi hyvin!"
Lämmin, värisevä suutelo, viimeinen kädenpuristus, ja Vladimir oli poissa.
Viidentoista vuoden iällä itkee nuori sydän surunsa ja niin teki Annakin. Koko yön istui hän akkunan luona, mietiskeli ja itki. Silloin tuntui hänestä yht'äkkiä kuin olisi hänen isänsä haamu lähestynyt häntä ojentaen hänelle kättään, mutta kun hän koetti tarttua siihen, hapuroitsi hän vaan tyhjää ilmaa.
Ja kumminkin oli hän kuulevinaan isän puhetta, kertomusta, jota tämä joskus iltavalkean ääressä oli jutellut.
"Käsi kädessä vaeltaa elämän läpitse kaksi sisarta", niin se tarina alkoi. "Toinen heistä on kuin pohjolan keväinen ilta, jolloin päivän ja yön väreet sulautuvat yhteen ja salaperäinen valju ilma vipisee niin surullisesti. Kalpeana ja vakavana, kyyneleet silmissä, kulkee hän hitaasti eteenpäin ja kolkuttaa kaikkialla ovelle, kunnes hänet päästetään sisään.
"Toinen sisar on taas iloinen ja loistava kuin toukokuun aamu, kun leivonen liverrellen lentelee pilvissä, vuokot lehdossa kukkivat ja rannan vihannat koivut katselevat kuvaansa järven sinertävästä helmasta. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja säteilevät, suu hymyilee ja sydän tykkii hilpeästi. Kaikkialla otetaan hän kernaasti vastaan. Jos hänen vanhempi sisarensa viipyy jossakin, odottaa hän, kunnes tämä on täyttänyt tehtävänsä ja liitelee sitten vasta sisään, tahi jos hänellä on kiirut, heittää hän vaan kukkasen avonaisesta akkunasta huoneesen ja rientää eteenpäin.
"Toisen sisaren nimi on Suru, toisen Ilo. Vanhempi heistä tuli maailmaan silloin, kun ensimmäinen ihmispari lankesi syntiin; kun sitten Jumala antoi sovinnon lupauksen, syntyi toivo ja sen kanssa Ilo. Usein seuraa Suru kuolon enkeliä; itkien seisoo hän haudoilla ja sairasvuodetten ääressä ja missä puute, synti ja pimeys vallitsee. Hänen sydämensä tykkii säälistä kaikkia kohtaan, kädellään osoittaa hän uskon ristiä ja katsoo taaksensa, eikö hänen sisarensa Ilo jo saapuisi. Ja tämä tuleekin toivon loistava hengetär rinnallaan; usein on se 'ijäisyyden toivo', mutta sitä parempi.
"Harras rakkaus yhdistää nuo kaksi sisarta, Surun ja Ilon toisiinsa, eivätkä ne koskaan eroa niin kauan kun yksikin kilvoitteleva sielu löytyy maan päällä. Ne ovat lähteneet samasta kädestä ja niiden ylevä tarkoitus on johdattaa heikkoa, sotivaa ja eksynyttä ihmishenkeä Jumalan tykö."
Anna itkeä nyyhkytti. Silloin alkoi kaukaa kuulua sotamusiikin säveleitä ja etenevää tahdinmukaista astuntaa. Hän tiesi mitä se merkitsi, venäläiset joukot lähtivät nyt päivän noustessa kotimaahansa.
Anna katsoa tuijotti torille päin, jonne sotamiehet lähtöä varten olivat kokoontuneet, mutta siinä oli vastapäätä kadun toisella puolella kivikartano, eikä hän muuta nähnyt kuin auringon vipisevän säteen valkealla muurilla ja kappaleen sinistä taivasta.
* * * * *
Sillä aikaa, kun Anna rauhassa sai lopettaa rippikoulunsa, kävi Katinka Petrovnan asema kenraali Demidoffin talossa yhä horjuvammaksi. Hän ei itse varmasti tiennyt, miten asia oli, mutta hän tunsi, että ilmassa oli myrskyn enteitä, sillä hänen isäntänsä ei ollut ennen koskaan osoittanut hänelle niin silminnähtävää välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä, ei koskaan ennen sillä tavoin tehnyt pilkkaa hänen tunteistaan ja halveksinut hänen toiveitansa. Kuinka iloiseksi hän sentähden tulikaan, kun Ivan eräänä iltana ilmoitti hänelle, että kenraali tahtoi häntä yksityisesti puheilleen; se oli harvoin viime aikoina tullut enää kysymykseen. Sentähden tahtoikin hän nyt pukeutua oikein huolellisesti, ja siitä saivat hänen orjapiikansa kyllin työtä, jotka rauhattomina häärivät hänen ympärillään, peljäten jollakin suututtavansa hirmuvaltaista, kärsimätöntä hallitsijatartaan.
Häijyllä tuulella olikin Katinka Petrovna, istuessaan tuossa pieni koira sylissä ja jakaen runsaasti käskyjä ja toria.
"Älä raasta viimeisiä hiuskarvoja päästäni, Masha! Äläkä sinä, Sassa, liikuta puuteritöyhtöä niin raskaalla kädellä, kuin pesisit lattiaa! Aiotko sinä, Tatjana, varastaa kalliita kiviäni, vai mitä puurrat niin kauan juvelilippaassani?" sinkui hän uhkaavalla äänellä vuoroin kullekin.
"Minä en ole koskaan varastanut enkä aio sitä tehdä; luulkaa minusta mitä tahanne", vastasi viimeksimainittu, jonka säännölliset kasvonpiirteet ja kukoistava iho todistivat hänen tserkessiläistä syntyperäänsä.
Kiukustuneena kohoitti Katinka Petrovna kätensä lyödäkseen tyttöä, mutta ketterästi vältti tämä lyönnin eikä voinut olla hymyilemättä onnistumattomalle yritykselle. Se suututti tietysti yhä enemmän Katinkaa, mutta hän hillitsi vihansa ja lausui kylmästi:
"Näkyypä olevan aika nöyristää sinun sisusi, Tatjana. Minä käsken hovimestarin annettamaan sinulle viisitoista hosumaa, tahi odotapas: Suomi on rikas koivuista, viisikolmatta lyöntiä norjalla vitsalla on lempeä rangaistus. Toivon että olet tyytyväinen lempeyteeni!"
Kimeä nauru pääsi Katinkan huulilta.
"Tyytyväinenkö? en toki", vastasi Tatjana sukunsa koko ylpeydellä, "sillä tietäkää, hallitsiatar, ett'en minä koskaan antau teidän raakain kättenne suomittavaksi. Kylläksi kauan olemme me kärsineet teidän julmuuttanne, mutta pian lieneekin meidän vuoromme nauraa teille, Katinka Petrovna, sillä meidän silmämme ovat huomanneet enemmän, kuin voitte aavistaakaan — teidän tähtenne on sammumaisillaan. Minun ylitseni on valtanne lopussa. Kyynelilläni ja rukouksillani olen minä, näette, saanut vapauskirjan kenraali Demidoffilta, joka teihin verrattuna on enkeli, ja minulla on oikeus mennä mihin tahdon. Hyvästi, Katinka Petrovna, minä lähden kotimaani vuorille!"
Jok'ikinen verenpisara oli kadonnut Katinkan poskilta, ja hänen silmänsä säkenöitsivät tserkessiläiselle tytölle, joka pää pystyssä kumartaen läksi tiehensä.
Kauhistuneina riensivät toiset palvelijat antamaan hallitsijattarelleen kultaisen sienirasian ja kostuttamaan vedellä hänen otsaansa. Kostonhimo saikin hänen pian toipumaan ja hän antoi pukea itsensä mitä suurimmalla kiirulla.
Vähitellen rauhoittui hän ja oli vihdoin valmiiksi puettu, mutta katsoessaan suureen Venetsian peiliin, ei hän tuntenut itseään tyytyväiseksi. Sininen silkkipuku ei näet soveltunut laisinkaan hänen kalpealle iholleen, lyhyet hihat paljastivat liiaksi hänen laihoja käsivarsiaan, eikä ylhäälle kiedottu tukkakaan ollut sopusuhteessa hänen pienen päänsä kanssa. Se ei kelvannut, piti valita toinen puku, yksinkertaisempi ja hänen muodolleen sopivampi!
Toinen puku toisensa perästä tuotiin esille ja hyljättiin, kunnes Katinka vihdoin päätti pukeutua samalla tavalla kuin silloin, kun kenraali Demidoff ensi kerran oli hänet nähnyt ja ihastunut hänen kauneuteensa, ja niin tehtiinkin. Mielihyvällä katseli hän nyt itseään peilistä ja hänen mielestään sopikin venäläinen kansallispuku hänelle vielä varsin mainiosti. Hän hymyili omalle kuvalleen, unohti äskeisen harminsa ja kiiruhti iloisena kenraalin luokse siinä toivossa, että hänen valtansa olisi vielä yhtä suuri ja vastustamaton kuin ennenkin.
"Pyhän Nikolain parran nimessä, olethan sinä koristeltu kuin aikoisit naamiohuveihin eli Novgorodin markkinoille!" vastasi kenraali Katinkan tervehdykseen. "Luulet kaiketi olevasi yhtä nuori ja kaunis kuin silloin, kun tuo aatelismies myi sinut minulle, ylisteltyään Moskovan sanomissa kauneuttasi ja ansioitasi. Puuteri ja poskimaali eivät voi koskaan palkita, mitä vuosikymmenet ovat kuluttaneet."
Masentuneena kuunteli Katinka näitä pilkallisia sanoja. Oliko Tatjana sittenkin ollut oikeassa, oliko hänen tähtensä sammumaisillaan!
"Minä en ymmärrä", sanoi hän vältellen, "minkätähden muistutatte minulle noita menneitä aikoja?"
"Minkäkötähden!" huudahti kenraali, "sentähden että muistaisit mikä sinä olet ollut ja olisit tulevasta kohtalostasi kiitollinen. Sinä olet nauttinut kyllin kunniaa ja arvoa talossani, mutta nyt on kaikki ohitse, Katinka Petrovna."
"Mitä puhutte, kenraali", sanoi Katinka väännellen kyyneleet silmissä käsiään, "tahdotteko karkoittaa minut pois, uhrattuani nuoruuteni voimat ja sydämeni parhaimmat tunteet luonanne? — Boris, sanokaa laskevanne leikkiä!"
"Ei, Kasanin Rouvan nimessä, sitä en tee. — Katinka, sinä olet auttamattomasti vanha ja heikko, sillä minä en ole koskaan ennen nähnyt sinun itkevän, ja sinä kumminkin tiedät minun vihaavan naisen kyyneliä. Et voi pitää minua muuna kuin lempeänä", jatkoi kenraali, "kun sallin sinun pitää kaikki pukusi ja sitäpaitsi lahjoitan sinulle Aleksei Pauloffin mieheksi."
"Aleksei Pauloffin, tuon köyhän alio-upseerin!"
"Niin, Katinka, nuori haukka on pian vievä kanssaan valkoisen joutsenen puolisonaan", sanoi kenraali pilkallisesti nauraen. "Älä näytä noin säikähtyneeltä, Katinka, onhan Aleksei Pauloff oleva rikas omistaessaan sinut. Hän onkin valmis kaikkeen ja suostuu jo huomenna viettämään häänsä; sitten matkustatte te heti Pietariin, mihin valittusi on määrätty virantekoon. — Enkö ole isällisesti pitänyt sinusta huolta?"
"Ja sen olette ainoastaan tehnyt voidaksenne huomiota herättämättä poistaa minut. Älkää luulko, — Boris Demidoff, ett'en oivalla teitä; olenhan minä tottunut lukemaan jok'ikisen ajatuksen teidän sielustanne jonka pohjattomista kuiluista minäkin rukoilisin pyhäin varjelemaan itseäni!" huudahti Katinka raivoissaan ja loi kenraaliin vihaisen katseen.
"Riittää jo, vaimo", sanoi kenraali ankarasti ja sysäsi hänet kädellään ulos ovesta, "älä suututa minua äläkä koettele kärsivällisyyttäni, sillä sinuakin varten voi löytyä ruoska."
Katinka Petrovnan täytyi siten tyytyä kohtaloonsa, vaikka hänen sisunsa kyllä kuohui. Suurinta nöyryytystä sai hän kumminkin vielä kerran tuntea, kun hän suitsutuksilla täytetyssä kirkossa väkijoukon seasta huomasi Tatjanan, joka sysimustilla silmillään ilkkuen katseli häntä.