VIII.
Miss' on rauhan satama,
Syömen tyyni onnela?
Missä määrä kaukainen
Kytevien toiveiden?
"Herrani, kenraali Demidoff, lähettää nämä lahjat teille, ihana neiti, kunnioituksensa ja ihailunsa todisteeksi", virkkoi Ivan eräänä päivänä Annalle astuttuaan hänen huoneesensa. Ystävällisesti päätään nyökäyttäen otti tämä kumartelevalta palvelijalta kääryn ja avasi sen tyynesti. Hän näki siinä ihmeekseen kaksi varsin kallista silkkipukua, toisen hopeankarvaisen, toisen ruusunpunaisen. Kaksi kullankirjaeltua vyöhyttä ja hohtokivinen koriste oli siinä myöskin.
Hymysuin ja loistavin silmin katseli Anna tuota viehättävää komeutta, levitteli lapsellisella ihastuksella pukuja ja käänteli auringon valossa hohtavaa juvelikoristetta.
"Ei kuningattarella Lovisa Ulriikallakaan, jonka hovissa isoäitini aikoinaan oli hanhenpaimenena, ole voinut olla kauniimpia ja komeampia pukuja kuin nämä", huudahti Brigitta, joka oli yhtä ihastunut kuin Annakin. "Katsokaa, mikä ihmeellinen loisto tällä kankaalla on, kuinka se on paksu ja kuitenkin niin pehmoinen kudonnaltaan! Ja tämä kaulakoriste, miten se säkenöi ja välkkyy! Teidän, Anna, tulee todellakin olla kiitollinen kenraalin ystävällisyydestä."
Anna katsoi vuoroin Brigitan hiettaisiin silmiin, hovimestarin nöyrästi kumarrettuun selkään ja noihin komeoihin lahjoihin, ja vuoroin hän punehtui ja vaaleni; ja värisevä kyynel, jota ei muut huomanneet, kostutti hänen pitkiä silmänripsiään.
"Briitta muori", sanoi hän vihdoin ja asetti kaikki takaisin kääryyn, "isäni varoitti minua usein maailman turhuudesta ja kiillosta, joka kietoo ja lumoo meidän sydämemme ja minä tahdon koettaa muistella hänen opetuksiaan. — Ivan", jatkoi hän hovimestarille, "tervehdi isäntääsi ja sano että olen kiitollinen hänen hyvyydestään, vaan ett'en voi enkä tahdo vastaanottaa hänen lahjojaan, koska ne eivät sovellu lapsuudesta totuttuun yksinkertaisuuteeni."
"Kuten käskette, ihana neiti", vastasi hämmästynyt Ivan, "mutta minun luullakseni olisi paras, ett'ette kieltäytyisi ottamasta vastaan kenraali Demidoffin lahjoja, sillä hän on ylpeä, kovin ylpeä, eikä suvaitse koskaan kieltoa."
"Mutta minä toivon hänen ylpeytensä olevan jaloa laatua ja että hän antaa minulle anteeksi. Tehkää kuten pyysin, hyvä Ivan!" Hovimestari kumarsi syvään ja lähti huoneesta.
Oliko Anna tehnyt oikein hyljätessään miehen lahjat, joka oli osoittanut hänelle niin paljon hyvyyttä ja hellätuntoista huomiota, joka oli hänen suojelijansa ja joka ehkä tuntisi itsensä syvästi loukatuksi. Olisiko hänen isänsä, olisiko Vladimir hyväksynyt hänen käytöksensä?
Moiset ajatukset liitelivät Annan päässä; hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, niin hyljätyksi, hänen täytyi tehdä niinkuin hänen sydämensä ja omatuntonsa häntä kehoitti.
"Lapsi", sanoi Brigitta hellästi nuhtelevalla äänellä, "minä en oivalla teitä. Kotona Ahvenanmaalla voitte te iloita pumpulihameesta, jonka minä yksinkertaisen aistini mukaan olin raidoittanut ja kutonut, ja nyt lähetätte te takaisin puvut, joista moni tyttö teitä kadehtisi."
Vienosti hymyillen kuunteli Anna Brigitan puhetta ja virkkoi: "Ennen veljeltä vetosta kuin olutta vierahalta — —"
"Niin, te arvelette että: ehdon valta ahvenella ottaa onkeen, jos tahtoo", liitti Brigitta, mutta miettiväisenä jatkoi Anna:
"Sitäpaitsi — vaikka kenraali on pyytänyt minun pitämään taloansa kotinani ja kohtelee minua suurimmalla ystävyydellä, tuntuu minusta joskus kumminkin kuin olisin kanarialintu, jolla on kaikki tarpeensa, mutta joka sittenkin räpyttää pieniä siipiään kullattua häkkiä vasten, tietäen olevansa vanki." — — —
Malttamattomasti oli kenraali Demidoff tällä aikaa odottanut Ivania palajavaksi Annan luota. Hänen ei johtunut vähääkään mieleensä, että Anna lähettäisi lahjat takaisin, ja sentähden olikin hänen pettymyksensä kaksinkertainen, kun hän odottaessaan lämpimiä tervehdyksiä ja kiitoksia saikin kieltävän vastauksen.
"Jos olisit laatinut sanasi paremmin, niin olenpa varma siitä, ett'ei neiti Mörck olisi kieltäytynyt vastaanottamasta lahjoja", sanoi hän ja polki jalkaansa lattiaan. "Joll'et olisi Ivan, niin saisi hemmoiteltu selkäsi tuntea kymmenkunnan vitsanlyömää. Mene, jätä minut yksin."
Palvelija totteli silmänräpäyksessä käskyä ja poistui ääneti peljäten häiritsevänsä isäntäänsä, jonka povessa viha ja intohimot riehuivat.
"Minun täytyy saada hänet omakseni millä hinnalla hyvänsä!" sanoi kenraali itsekseen. "Hän on satujen prinsessaa ihanampi, ja Boris Demidoff ei ole kyllin tyhmä heittääkseen luotaan puhtaan helmen. Naisen sydän voitetaan lahjoilla, enkä minä luule Anna Mörckin olevan erilaisen muita. Ennen kutsuttiin minua vastustamattomaksi; tahdon vielä tänä päivänä koettaa voimaani ja viedä itse lahjat takaisin kaunottarelleni, mutta varovasti, varovasti — — —"
Kenraali hymyili tyytyväisenä ja varmana voitosta, ja kun hänen mielensä sitten oli tyyntynyt, antoi hän ilmoittaa tulonsa suosikilleen.
Aavistamatta mitä hänen nuoruutensa ja loistava kauneutensa oli vaikuttanut vanhassa kenraalissa otti Anna hänet ystävällisellä kohteliaisuudella vastaan ja hänen käytöksessään ilmestyi niin harrasta luottamusta, että se olisi liikuttanut jokaista paitsi tätä miestä, jonka asianhaarat olivat panneet hänen ainoaksi suojelijaksensa.
Hienolla tavallaan tarttui kenraali tervehtiessään Annan käteen ja nosti sen huulilleen, mutta tyttö veti äkkiä, säikähtyen kätensä pois.
"Eihän teidän, vanhan miehen, sovi suudella nuoren tytön kättä", sanoi hän arvokkaasti. "Olen jo ennen pyytänyt teidän säästämään minua tästä kohteliaasta tavasta, joka ei laisinkaan sovellu minulle."
"Vanhan miehen!" kenraalin sisu kuohahti. IImaisihan Anna liian selvästi että heidän välillä oli ylipääsemätön juopa.
"Te unohdatte, neiti Mörck", sanoi kenraali hilliten itseään, "ett'ette enään ole lapsi, vaan on teillä täysi oikeus vaatia sitä kohteliaisuutta, jota osoitetaan teidän ihanalle sukupuolellenne. Mutta minä olenkin tullut ojentamaan teitä ylpeydestänne, jolla olette hyljännyt vähäpätöiset lahjani."
"Vähäpätöiset!" huudahti Anna vilkkaasti, "älkää sanoko niin, kenraali, ne olivat päinvastoin liian kalliit minulle."
"Teille ei ole mikään liian kallista, liian hyvää", sanoi kenraali, "ja minä olen suoraan sanoen pahoilla mielin teidän käytöksestänne."
"Oi, sitä en olisi tahtonut", sanoi Anna lämpimästi, "minä, joka joka päivä rukoilen Jumalan siunaamaan teitä hyvyydestänne minua kohtaan. Mutta minä pelkään turmeltuvani", jatkoi hän vakavasti, "sillä katsellessani näitä huoneita ja kaikkia teidän antamia kauniita lahjoja ja pukuja pelkään minä tulevani ylpeäksi ja herjaksi."
"Te ette siis huoli lahjoistani" sanoi kenraali, "te kiellätte minulta tämän suosion, josta minulle olisi suuri ilo!"
"Jos sillä voin tehdä teille iloa", sanoi Anna peljäten suututtavansa kenraalin, "niin suostun pyyntöönne ja kiitän tuhansin kerroin."
"Ette saa luulla minua kiittämättömäksi, kenraali", jatkoi hän surumielisesti, "mutta suurimmassa arvossa pitäisin kuitenkin ainoankin rivin Mustofiniltä. Eikö vielä ole kirjettä saapunut?"
"Aina sama kysymys, lapseni, ja aina täytyy minun antaa teille kieltävä vastaus."
"Minkä luulette olevan syynä tähän äänettömyyteen?" kysyi Anna.
"Lupasihan Vladimir, että kirjeet varmasti tulisivat käsiini."
"Sitä ei voi niin tarkoin tietää", sanoi kenraali; "nuoriin miehiinkään ei ole paljon luottamista. Kauniit silmät panevat helposti heidän päänsä pyörälle ja saavat heidän unohtamaan entiset mieltymiset, — toinen tuulen puuska tuo toisia tunteita."
"Mutta Vladimir on luvannut minulle uskollisuutta, hän ei ole pettävä eikä unohtava minua!" huudahti Anna ja hänen silmistään säteili hellyys ja iloinen luottamus.
"Rauhoittukaa, lapseni", lohdutti kenraali, "minä hankin sekä yksityistä että virkatietä luotettavia tietoja sisareni pojasta. Ajat ovat hankalat, kirjeet saattavat ehkä joutua muiden käsiin — ja paljon voi tapahtua tuolla kaukana, josta meillä täällä ei ole aavistustakaan. Älkää vaan hätäilkö, sillä kalvava levottomuus tekee pian ihmisen rumaksi ja vanhaksi, ja teidänhän tulee säilyttää kauneuttanne Vladimirin tähden." Tätä sanoessaan puristi kenraali Annan kättä jäähyväisiksi ja lähti pois, entistä enemmän ihastuneena tuohon suloiseen tyttöön ja lujasti päättäen uskaltaa kaikki voittaakseen hänet.
* * * * *
Rakastuneet, jotka meidän päivinämme tuskittelevat, joll'ei säännöllinen posti tuo heille vähintään kerta viikkoon kirjeitä ja joilla pahimmassa tapauksessa on sananlennätin ja telefooni käytettävänä he ainakin voivat käsittää Anna Mörckin syvää kaipausta, kun hän kuukausittain turhaan odotti tietoja Mustofiniltä. Kenraali Demidoff ei saanut horjumaan tuon jalon tytön luottamusta armaasensa, vaikka hän usein koettikin herättää hänen mielessään epäluuloja.
Eräänä päivänä tuli kenraali Annan huoneesen avattu kirje kädessä.
"Kirje Vladimirilta!" huudahti Anna huomaamatta miten kalpealta ja riutuneelta kenraali näytti. "Mitä kirjoittaa hän, kuinka hän voi?!"
Äänetönnä ojensi kenraali Annalle kirjeen, mutta tämä pudisti päätään, sillä se oli kirjoitettu venäjän kielellä.
"Malttakaa mielenne neiti Mörck", sanoi kenraali sääliväisesti, "ja olkaa valmis kuulemaan pahinta."
"Pahinta!"
"Kirjeessä luetaan", jatkoi kenraali armottomalla kiiruulla, "että Vladimir Mustofin eräässä kahakassa vihollisen etujoukon kanssa miekka kädessä on saavuttanut soturin kunniarikkaan kuoleman. Hänen kohtalonsa on ihana ja kadehdittava, jos ei vaan suru ja kaipaus olisi jäljellä. — Itkekää, lapseni, kyyneleistä … sanotaan lähtevän huojennusta."
Mutta Anna ei itkenyt, eikä syvä tuska puhkeakaan koskaan kaikuviin valituksiin. Hän ei tajunnut kenraalin sanoista muuta kuin että Vladimir, jonka tähden hän oli uhrannut isänrakkauden, kodin, kaikki, oli kuollut. Loisto oli sammunut hänen suurista silmistään, niissä asui tuijottava, milt'ei tunnoton katse.
"Kuollut", sanoi hän vihdoin heikolla, murtuneella äänellä, "kuollut — oi Vladimir!" ja särjetyn sydämen sanomaton tuska tuli tässä huudahduksessa ilmi.
"Kuinka suuresti minä säälin teitä, Anna", virkkoi kenraali mielittelevällä ystävyydellä ja pani hyväillen kätensä tytön käsivarrelle, mutta tämä hypähti ylös kuin salaman kohtaamana.
"Jättäkää minut, kenraali", sanoi hän, "minä tahdon kernaimmin olla yksin."
"Minä menen", sanoi tämä lempeästi, vaikka uhkaava pilvi kohosikin hänen otsalleen, "mutta minä tulen pian takaisin, sillä teidän onnenne on sydämelleni liian kallis voidakseni jättää teidät myötätuntoisen ystävän lohdutusta vaille. Naisen ruikutus", jatkoi hän poistuttuaan näkyvistä, "ei lakkaa yht'äkkiä, ja kumminkin täytyy minun ihmetellä miten tyynellä mielellä tyttö otti vastaan sanoman armaansa kuolemasta, ei hän parkunut eikä pyörtynyt, niinkuin olen muiden naisten nähnyt tekevän."
Surusta menehtyneenä istui kuitenkin Anna ja ajatteli kuollutta sulhoaan. Hän näki hänen säihkyvin silmin syöksyvän vihollista vastaan ja ihmeteltävällä urhollisuudella jakelevan iskuja ympärilleen — mutta tuossa tuli luoti — hän horjui satulassa ja huokasi raskaasti — se oli sattunut hänen rintaansa. Kirkas verivirta pulppusi hänen rikkiammutuista vaatteistaan. Silmät lakastuivat ja sinisenkalpeaksi muuttui hänen äsken vielä niin verevä ja vilkas muotonsa. Kankeana ja kylmänä pantiin hän arkkuun, maa sai velkansa — madot ruokansa.
Vähitellen saivat hänen ajatuksensa toisen suunnan. Ristinuskon pyhin lohdutus laskeutui nöyryyttävänä ja sulattavana hänen raivoavalle sydämelleen niinkuin rauhan kyyhkynen myrskyiselle merelle, ja muistaessaan Vladimirin rakkautta ja hellyyttä kuiskasi hän, hymyillen kyynelten läpitse:
"Me emme ole eroitetut, Vladimir, — rakkautemme yhdistää meidät."
Sydämen on kumminkin taisteltava monta kovaa sotaa, ennenkuin se taivaan tähden voi uhrata maalliset tunteet. Annankin koko olennossa näkyi riutumusta ja toivottomuutta, kun kenraali toistamiseen tuli hänen luoksensa.
"Minä kunnioitan teidän suruanne", sanoi hän ystävällisesti, "mutta älkää liioin antautuko sen valtaan, sillä teidän elämässänne on vielä monta rikasta ilon lähdettä."
"Sitä en voi uskoa", sanoi Anna, "minun täytyy sanoa teille tänä päivänä jäähyväiseni ja kiittää kaikesta hyvästä, jota olen luonanne nauttinut."
"Te tahdotte jättää minut ikävään! Anna, te olette julma, mutta sitä en minä voi sallia", sanoi kenraali salaamatta intohimoaan ja katsellen palavasti arastelevaa tyttöä.
"Minä rukoilen teitä, kenraali, älkää laskeko leikkiä tämmöisellä hetkellä. Asianhaarat ovat pakoittaneet minun viipymään liian kauan talossanne, ja pitkällinen vieras voi käydä haitalliseksi. Te olette täyttänyt lupauksenne Mustofinille, meidän tiemme eroavat siis."
"Erehdytte, neitini", sanoi kenraali, "te jäätte ainiaaksi luokseni, kotini on teidän, hevoseni, vaununi, palvelijani — kaikki on kuten tähänkin asti käytettävänänne. Te olette vielä tuleva onnelliseksi."
"Minä en voi koskaan enää tulla onnelliseksi maan päällä", vastasi Anna. "Säälikää onnettomuuttani ja sallikaa minun rauhassa lähteä pois."
"En koskaan!" sanoi kenraali Demidoff kärsimättömästi, "en koskaan. Jos Mustofin olisi tullut vaatimaan teitä takaisin, ei minulla luonnollisesti olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta hän on kuollut ja minä tahdon edelleen pitää teistä huolta. Eihän teillä ole ketään johon turvaisitte, menetettyänne isänne rakkauden."
Tämä soimaus sattui kuin myrkyllinen nuoli onnettoman tytön sydämeen. Tukehuttaen itkuaan peitti hän käsillään kasvonsa ja toisti hiljaa isän kirouksen.
Riemuitsevan näköisenä jätti kenraali hänet, mutta pitkä aika kului, ennenkuin uni tänä iltana soi hänelle lepoa, jota viattoman omantunnon harvoin tarvitsee kauan odottaa. Viimein soitti hän Ivanin luokseen.
"Tuo minulle pullo puhdasta Tokaijan viiniä, jommoista ainoastaan vanha
Unkari ja lähes satavuotinen kellari voivat tarjota!" käski hän.
Ivan toi mitä pyydettiin, mutta vaikka tuo tomuuntunut pullo pian oli tyhjennetty, ei sen sisällys kumminkaan vaikuttanut kenraalin toivon mukaan, sillä joka kerta kun hänen viinin raskauttamat silmänluomensa vaipuivat kiinni, alkoi hänen omantuntonsa taikakattila kiehua. Hän oli näkevinään Vladimirin silvotun pään hopeatarjottimella sänkynsä vieressä. Hyytynyt veri valui hitaasti tyhjään lasiin, jota näkymättömät kädet tarjosivat hänelle, ja kaksi kirjenippua hänen salalaatikossaan rupesi yhtäkkiä elämään. Jokainen kirjain niissä muuttui pieniksi mustiksi peikoiksi, jotka ulvoen tanssivat ja kiusasivat häntä.
Koira haukkui yössä — kenraali heräsi. Kylmä hiki oli hänen otsallaan, vaikka veri poltti suonissa kuin tuli.
"Senkötähden minua näin julmasti kidutetaan, ett'en ole kahtena viimeisenä perjantaina paastonnut", ähki hän. "Kun saan aikaa, olen minä ensi työkseni lepyttävä nuo pahat vallat, jotka sekoittavat sappea elämänjuomaani. Jos ei muu auta, niin pakenen, pyhän Barbaran nimessä, Solovetskin luostariin; siellä ainakin olen löytävä levon!"
Kenraali nukkui jälleen. Samat hirmunäytelmät, samat kauheat unet — — —