IX.
Kannel kädessä lauloi Anna Mörck erästä hymniä. Laulu oli vakava, synkkämielinen ja haikean ihana niinkuin tuo valju, surullinen laulajatar itsekin. Jokainen sointu kanteleen vapisevilta kieliltä, jokainen sävel hänen huuliltaan kuvastui hänen kasvoissaan haaveksivana innostuksena. Niissä heijastui maallisista siteistä vapautuneen hengen jalo ja ylevä nautinto.
Jonkun matkan päässä istui Brigitta kumarruksissaan kuunnellen laulua. Pian huomasi hänen vilkkaat silmänsä kenraali Demidoffin, joka seisoi puoleksi-avonaisella ovella ja katseli nuorta tyttöä melkein samalla ihastuksella kuin innostunut maalari silmäilee kaunista mallia. Harmissaan tästä mietti palvelija, miten hän salaa ilmoittaisi Annalle kenraalin läsnäolon. Hänen kekseliäisyytensä tuli hänelle nytkin pian avuksi, ja hän alkoi rykiä niin räikeästi ja kolkosti, että olisi sen luullut tulevan keuhkotautisen rinnasta.
Vihaisin katsein kääntyi kenraali ympäri ja Anna hypähti niin tulisesti ylös, että hänen kanteleensa sai vaarallisen täräyksen, ja yksi kielistä katkesi.
Tyytyväisenä onnistuneesta juonestaan nousi Brigitta ja jätti kenraalin ja hänen turvattinsa kahden kesken.
"Kuinka kauniisti te laulatte, neitini", sanoi kenraali ystävällisesti, "toivoisin vaan että laulunne pian saisi iloisemman kaiun. Ettekö tahtoisi koettaa laulaa vielä kerran duurissa ettekä aina mollissa, ei virsiä eikä kotimaanne valittelevia ruikutuksia, vaan jonkun iloisen vilkkaan operetin."
"Siihen ei taitoni riitä", vastasi Anna, "sillä minä en osaa niitä monta. Mitä taas kansaani tulee, on sillä kaksikin ilmausta laulussaan, ilon ja surun, — mutta iloiset laulut ovat haihtuneet muistostani ja surulliset säästän kernaimmin itselleni."
Annan käytöksessä oli ylpeää, kylmää arvokkuutta vastoin hänen entistä lapsellista avomielisyyttään, mutta hän olikin lyhyessä ajassa oppinut hillitsemään tunteensa tämän miehen läsnäollessa ja havainnut, että syynä, jonkatähden häntä ei laskettu talosta lähtemään, oli muukin kuin huolenpito hänen onnestaan.
"Te näytte olevan isänmaanrakastaja", sanoi kenraali leikillisesti, "ja pidätte etupäässä siitä, jota teillä itsellänne on. Paimentytön laulua, laakson kaikua ja yksinäisen hongan huminaa, mitä muuta teillä olisikaan tarjottavaa? Verratkaa sitä toisen maan rikkaampiin musiikkivaroihin, ja se on kuin sarkatakki silkkipuvun rinnalla."
"Te unhoitatte, kenraali, että taide on luonteeltaan kosmopoliitillinen; se mitä nyt halveksitte, voi vielä eräänä päivänä kohota arvoon", sanoi Anna haaveksien, "sillä kaikki tajuavat sitä, joka luonnosta lähtee, se tulee sydämestä ja menee sydämeen."
Kenraali hymyili. "Te naiset", sanoi hän. "Rasitatte kaikkea tunteella, ja kumminkin voitte te olla niin kylmät ja tunnottomat, milloin vaan tahdotte."
"Minä en ymmärrä tarkoitustanne", sammalsi Anna.
"Ette, sentähden ettette tahdo ymmärtää minua", sanoi kenraali tulisesti. "Sentähden ett'ette tahdo ymmärtää ettekä tajuta 'vanhan miehen' rakkautta."
"Oi kenraali Demidoff!" huudahti Anna tuskallisesti.
"Sydämeni", jatkoi kenraali, "ei ole vielä niin hiiltynyt kuin kenties luulette; se voi vielä lempiä yhtä lämpimästi ja ehkäpä syvemmästikin kuin nuorukaisen. Minkätähden luulettekaan minun tuhlanneen lukemattomia suosionosoituksia teille, jos ei minussa asuisi muu tunne kuin mikä suojelijalla on turvattiaan kohtaan?!"
"Minä en voi koskaan rakastaa ketään muuta kuin Mustofinia. — Hänen muistonsa on minulle pyhä, eikä mikään vieras kuva saa sitä saastuttaa", sanoi Anna surumielisesti.
"Ja kuolleen tähden tahdotte te uhrata onnen elävän kanssa, joka voi antaa teille kaikkea mitä hyvänsä haluatte", puhkesi kenraali innokkaasti sanomaan. "Anna, minä, joka olen niin ylpeä kaikille muille, tahdon orjana totella pienintä viittaustanne, maata jaloissanne, jos sitä tahdotte."
"Totinen rakkaus ei vaadi orjanpalvelusta", sanoi Anna. Häntä suojelivat viattomuuden ja puhtauden ystävälliset vallat tuolta intohimoiselta mieheltä.
"Ja mimmoiseksi ajattelette te oikeastaan rakkauden, neitini?"
"Suurimmaksi ja pyhimmäksi tunteeksi", sanoi Anna kainosti, mutta vakavasti, "jonka Jumala on painanut ihmisen sydämeen, ja joka, vaikka se keskeytyykin täällä maan päällä, on puhdistettuna ja vapautettuna kestävä yli ajan."
Anna ajatteli Vladimiria ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Te puhutte kauniisti", sanoi kenraali nauraen, "ja kumminkin erhetytte te päättäessänne, että rakkauden tulee olla ikuisen. Ei, Anna, sitä voidaan toistella äärettömiin asti — ja se tulee teidänkin oppia minua kohtaan."
"Vaiti, kenraali, vaiti!" sanoi Anna, silmät harmista säihkyen.
"Jokainen sana, jonka puhutte minulle rakkaudesta, on suurin loukkaus."
"Ahvenanmaan ihana kukka, kuinka kaunis olettekaan vihassanne", huudahti kenraali.
"Ystävänkin imarrus on iljettävä", sanoi Anna kylmästi, "vihamiehen kaksinkertaisesti inhoittava."
"Älkäämme kiivastuko toisiimme", sanoi kenraali tyynen ja ystävällisen näköisenä. "Te olette kovin liikutettu, Anna, kävely vaikuttaisi kenties hyvää ja jähdyttäisi tulista vertanne. Jos suvaitsette, niin annan siitä käskyn teitä seuraaville palvelijoille."
"Kiitän, jos olette niin hyvä", sanoi Anna ja huokasi kevenneellä mielellä nähdessään pääsevänsä ikävästä tilasta.
"Pelasta minut, taivaan tähden tuolta mieheltä!" huudahti Anna kenraalin poistuttua ja syöksyi kauhistuneena Brigitan luokse läheiseen huoneesen. "Sinä et saa lähteä luotani kun hän tulee, vaan täytyy sinun aina seistä rinnallani ja estää hänen likenemistään."
"En ole muistanut kertoa", sanoi huolestunut Brigitta, "miten kenraali eilen viimeksi nimitti minua vanhaksi lohikäärmeeksi ja pyysi, ett'en minä seisoisi kuuntelemassa, kun hänellä on jotain teille puhuttavaa, ikäänkuin minä hänen renkutustaan ymmärtäisin! Jos en tottele, niin pelkään suututtavani hänet siihen määrään, että hän eroittaa minut teistä, ja se olisi nykyisessä tilassamme kaikkein pahinta. — Mitä on tapahtunut, puhukaa? Vapisettehan te, lapsi parka, koko ruumiiltanne kuin haavanlehti!"
"Oi Brigitta, mitä minun on täytynyt kuulla", sanoi Anna. "Kenraali on tänään puhunut minulle suoraan rakkaudesta tavalla, joka saa sydämeni kauhusta kangistumaan. — Mutta tule, Briitta muori, kenraali on ehdoittanut minulle kävelymatkan, ja meidän tulee kiiruhtaa, ettei joku oikku ennättäisi tehdä sitä tyhjäksi."
Anna heittäytyi entisen holhojansa syliin ja piiloitti päänsä hänen poveensa.
"Sinä olet oikeassa", jatkoi hän, "meidän tulee olla varovat, ett'ei kenraali näkisi hyväksi eroittaa meitä. — Yksin on minun ponnisteltava vasten elämäni vuolasta virtaa. Hyvä Jumala, jos voimani loppuisivat ja veden vaahtoisa pyörre tempaisi minut mukanaan synkkään syvyyteen!"
Ystävällisin sanoin rauhoitti Brigitta epätoivoista tyttöä, sitten pukeusivat he nopeasti päällysvaatteisin ja lähtivät.
"Ihana kuin Venus ja siveä kuin nunna", ajatteli kenraali itsekseen palattuaan huoneesensa. "Linna ei olekaan niin helposti valloitettu kuin luulin. Lahjoihin ei hän pane suurta arvoa ja ystävyyttäni alkaa hän epäillä. Minun täytyy käyttää toista menetystapaa, rynnäkköä, ja — voitto on minun! — Ihmeellinen, lumottu tunne, joka tekee minut narriksi ja valtaa koko sieluni, — vaan tuossahan hän tulee, ihanin naisista, — mikä ryhti, mikä sulous!"
Tällä hetkellä kulki Anna todellakin Brigitan seurassa akkunan ohitse. Heidän jäljessään astui kaksi palvelijaa loistavassa liveripuvussa turvallisuudenvahtina; se oli kokonaan tarpeeton varokeino niin rauhallisessa kaupungissa kuin Turussa, mutta luulokas ja mustasukkainen kenraali oli katsonut sen tarpeelliseksi, kenties estääkseen siten Annaa vaihtamasta puhetta kenenkään kanssa.
"Briitta muori", sanoi Anna, kuinka raikkaalta ja suloiselta tuntuu ilma, kun tulee noista kuumista saleista, jotka kaikessa loistossaan ovat minusta kuin Venedigin lyijykamarit onnettomasta vangista. Kuinka keveää on täällä hengittää! Toivoisin voivani lintuna lentää kauas, kauas siitä hirmusta, joka täällä minua uhkaa."
"Ja mihin pakenisitte te, lapsi parka" kuiskasi Brigitta.
"Sinä puhut ikäänkuin minun pakoni joskus voisi toteutua, hyvä Brigitta", vastasi Anna, "mutta jos niin olisikin, niin tiedän kyllä avarassa Suomessa löytyvän jonkun piilopaikan sen onnettomalle tyttärelle, jos ei muuallakaan, niin synkässä sydänmaassa, jonka petoja minä en niinkään paljon pelkäisi kuin kenraali Demidoffia!"
He olivat Annan puhuessa saapuneet eräälle kauppapuodille, johon he päättivät mennä ostoksille.
Huoneen peräpuolella istui viheriäksi maalatun korkean pulpetin ääressä nuori mies lukien uutterasti kirjaa. Annan ja Brigitan astuessa sisään katsahti hän kumminkin hajamielisen näköisenä ylös, järjesteli rajiaan, silitti kädellään valkoista tukkaansa ja kiersi vaksittuja viiksiään, jotka varjosivat hänen ylähuultaan.
Tämä kaikki oli nopeasti tehty, mutta eräs vanhempi kumppani oli jo ehtinyt ennen häntä palvelemaan tulijoita, ja hänen täytyi sentähden vetäytyä takaisin toimettomana, mutta varsin mieltyneenä katselijana. Hänen edessään seisoi nimittäin ihan elävänä semmoinen kaunotar, joista hän oli lukenut lempiromaaneissaan, ja joita hän tähän saakka ei ollut luullut löytyvän muualla kuin novellinkirjoittajan mielikuvituksessa; erittäinkin liikutti hänen mieltään noissa säännöllisissä, armaissa kasvoissa ilmenevä surullinen, kärsivä katse.
Tavattoman tulisesti kysyikin hän vierasten poistuttua kumppaniltaan, kuka tuo nuori tyttö oli.
"Berndt Wilhelm", vastasi kumppani nauraen, "täytyy todellakin olla sinunmoisesi voidakseen olla tietämättä kuka hän on! Etkö sitten koskaan ole kuullut puhuttavan kenraali Demidoffista?"
"Olen kyllä, hänhän on venäläisten joukkojen päällikkö täällä."
"No sitten tietänet myöskin, että tämä nuori nainen on: kenraali
Demidoffin neiti!"
"Kenraali Demidoffin neiti! mikä nimitys!"
"Niin, enempää en minä asiasta tiedä. Hänen asemansa tuon ylellisen venäläisen talossa ei liene liioin kadehdittava. Jos tahdot ottaa siitä lähemmin selkoa, niin: onnea vaan! minuun se ei koske."
Näin virkkoi kumppani hymyillen, kiepahti kenkänsä korolla ympäri ja jätti meidän kyynäräritarimme hänen unelmiinsa.
* * * * *
Mitä Anna jo alussa oli aavistanut, oli käynyt toteen, hän oli tuon venäläisen kenraalin luona vankina. Silloin ei hän ollut tietänyt, minkätähden hänen vapaudellensa taottiin kahleita, nyt tiesi hän sen ylen hyvin, ja ajatellessaan sitä hän kauhistui, mutta siitä varttui hänelle mielenlujuutta, jota hän vaaran lähestyessä tarvitsikin. Nöyränä taipui hän katkerain koetusten alaiseksi; oma järkähtämättömyys ja luottamus Jumalaan olivat hänen ainoana toivonaan tuota hillitöntä miestä vastaan, jonka käsiin hän oli joutunut.
"Te kohtelette minua, Anna, niinkuin olisin minä pyövelinne enkä hyväntekijänne", sanoi kenraali eräänä päivänä hänelle. "Te olette niin kalsea ja tunnoton minua kohtaan, ettekä tuommoinen hento ruusu, joksi teitä kerran luulin."
"Piikit on ruusullakin, ei vaan yksin orjantappuralla", vastasi Anna.
"Ja hyvästi pistävätkin kun tahtovat", sanoi kenraali hymyillen.
"Muulla tavoin ei voi ollakaan", virkkoi Anna.
"Mutta sen täytyy", lausui kenraali. "Vihasta rakkauteen sanotaan vaan olevan yksi askel, ja niin toivon olevankin, Annaseni."
"Minä en vihaa ketään, mutta minä inhoan teitä kenraali. Kuinka jalo te sitävastoin olisitte, jos tekisitte oikeutta onnettomalle tytölle, ettekä kietoisi sieluanne itsekkäisyyden mustaan verhoon."
"Totta kyllä", sanoi kenraali, "jos ei minulla olisi niin mahtavaa yllykettä."
"Mahtavaa yllykettä, mitä!"
"Rakkautta, Anna, rakkautta!" huudahti kenraali. "Ihana tyttö, antakaa minulle vaikka kuinka pieni osa siitä vastineeksi, ja minä olen oleva onnellisin kuolevaisista."
"Olenhan jo kerran teille julki sanonut, ett'en voi rakastaa ketään muuta kuin Mustofinia, ja siitä tulee teidän ymmärtää, etten rupea mihinkään yhteyteen teidän kanssanne."
"Se ei ole ollut koskaan tarkoitukseni", sanoi kenraali nauraen, "jos sillä tarkoitatte avioliittoa, joka minulle olisi sama kuin rotanloukku kotkalle. Ei! vapaasti kuin sekin tahdon mä liidellä, nauttia, elää ja rakastaa — rakastaa teitäkin ainoastaan — — —"
Kenraali kumartui ja kuiskasi Annan korvaan kaksi sanaa, jotka täyttivät hänet suurimmalla kauhulla. "Isä parka", sanoi hän, "kuinka syvälle on tyttäresi vajonnut, kun hänen täytyy kuunnella tuommoista! Minä en ymmärrä, kenraali", jatkoi hän, "mimmoisten naisten kanssa te olette ollut yhteydessä voidessanne puhutella minua näin häpeällisellä tavalla. Mutta tietäkää, ett'en minä koskaan rupea teidän himonne uhriksi, jota te koetatte peitellä kauniilla sanoilla. — Menkää, kenraali Demidoff, älkääkä kiihoittako minua viimeiseen asti."
"Mitä en hyvällä saa koetan hankkia väkivallalla", sanoi kenraali, "minä opetan teidät taipumaan tahtoni mukaan."
"Taipumaan tahtonne mukaan!" toisti Anna, "taipumaan — mihin? — häpeään! Laupias Jumala!"
"Te pauhaatte turhaan, ihana tyttö, sillä kukaan ei auta teitä eikä pidä lukua mitä näiden seinäin sisällä tapahtuu. Uhoitelkaa, repikää taivas ja maa, te niskoittelija, ja kumminkaan ette pääse minusta, yhtä vähän kuin hiiri kissan kynsistä."
Suonet paisuivat kenraalin otsalla ja pahat himot väänsivät hänen kasvojaan, kun hän lähestyi tyttöä.
"Älkää tulko liki", sanoi Anna. "Näinkö ritarillisuus ja kunnia käskevät teidän kohtelemaan turvatonta? Näinkö te, uskoton kenraali, pidätte Mustofinille — kuolleelle — antamanne lupauksen?!"
Nämä nuhteet ja vetoaminen vainajaan sytyttivät kenraalissa niin sanomatonta vihaa tyttöä vastaan, joka rohkeni vastustaa ja suututtaa häntä, että hän unhoitti kaiken muun. Leimuavin silmin ja hammasta purren tarttui hän Annan pitkään tukkaan, kietoi sen kätensä ympäri ja heitti hänet huoneen nurkkaan, jonka jälkeen hän poistui iskien ovea niin kovasti kiinni, että seinät tärähtivät.
Kovasta sysäyksestä tointuneena, otsa veressä ja jäsenet ruhjottuna, makasi Anna liikkumattomana lattialla, kun Brigitta tuli sisään. Itkien nosti hän tytön sohvalle, asetti kylmiä kääreitä hänen päänsä ympärille ja kävi iloiseksi nähdessään hänen virkoavan. Vaikka Anna tunsikin olevansa niin väsynyt ja heikko, pyysi hän kumminkin ennen kaikkea, että Brigitta lukisi hänelle.
"Mitä minun pitää lukea, rakas lapseni?" kysyi Brigitta.
"Kuningas Davidin 139:s salmi, hyvä Briitta muori", sanoi Anna matalalla mutta selvällä äänellä, osoittaen kädellään raamattua pöydältä.
Brigitta otti pyhän kirjan, istuutui lähelle sohvaa ja katsahdettuaan vielä kerran rauhattomasti sairaan suuriin, ihmeellisesti loistaviin silmiin alkoi hän lukea, ensin tosin vapisevalla äänellä, mutta mitä kauemmin hän luki, sitä enemmän voimaa saivat nuo juhlalliset sanat. Kun hän tuli tähän paikkaan: "Jos minä astuisin ylös taivaasen, niin Sinä siellä olet: jos minä vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso, Sinä myös siellä olet. Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun", silloin kirkastuivat Annan kalpeat kasvot ja hän hymyili autuaallisesti. Vakavasti kertoi hän sitten salmin kaksi viimeistä värssyä: "Tutki minua Jumala ja koettele minun sydämeni: kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katsos, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle."
Tuskin oli Briitta muori ehtinyt tauota, kun ovi avattiin ja kenraali jälleen astui sisään.
Käskevällä silmäyksellä pakoitti hän vastahakoisen palvelijan poistumaan ja lähestyi sitten Annaa, joka vaivoin nousi ylös.
"Vanha venäläinen sananlasku sanoo: kussa on viha, siellä on myös hyväntahtoisuus ja anteeksiantamus", virkkoi hän. "Oi Anna, voiko tämä toteutua teistäkin? Sanokaa että niin on, sillä muutoin tulen minä hulluksi! — Minä puolestani olen antanut anteeksi teille, suloinen enkeli! — antakaa tekin minulle!"
"Minä koetan", sanoi Anna, "jos lupaatte olla uudistamatta äskeistä kohtausta, sillä ette uhkauksilla ettekä houkutuksilla ole saava minua luopumaan siitä, mitä pidän oikeana."
"Väkivallalla en teitä enää pakoitakaan rakastamaan minua, mutta lahjoittakaa minulle edes murunen lämpimän sydämenne tunnetta — ja ruvetkaa omakseni."
Tuo ylpeä mies heittäytyi lattialle, suuteli innokkaasti nuoren tytön jalkoja, ja hellimmät sanat, tulisimmat rukoukset virtailivat hänen huuliltaan. Kohtaus oli sekä surkuteltava että naurettava ja olisi entisinä päivinä saanut kenties Annankin hymyilemään, mutta nyt oli hän rauhaton ja pahoilla mielin, ja sentähden herätti se hänessä vaan syvää inhoa ja kauhistusta. "Nouskaa, kenraali, älkääkä alentako itseänne", sanoi hän. "Hillittömien himojenne vallassa unohdatte te, miesparka, mitä ihmisarvo käskee, Minä surkuttelen teitä syvästi."
"Surkuttelette minua!" Kenraali hypähti ylös. Loukattu ylpeys hehkui hänen silmissään ja viha oli pääsemäisillään hänessä voitolle, mutta hänen uhrinsa kärsivä näkö masensi hänet, hänen voimakas vartalonsa horjui ja jälleen pyysi hän houkuttelevimmalla tavalla anteeksi, johon Anna vihdoin jalomielisesti suostuikin.
"Näyttääksenne, että olette täydellisesti antanut minulle anteeksi", sanoi kenraali ottaen esiin kultaisen rasian, jota koristi keisari Aleksander I:n timanteilla reunustettu kuva, "ottakaa tämä rasia, joka minulle on äärettömän arvokas, ollen arvollinen muisto ruhtinaaltani, ja pitäkää se muistona mieheltä, jonka täytyy ihmetellä teitä yhtä suuresti, kuin hän teitä rakastaakin."
Jalosti kieltäytyi Anna ottamasta vastaan tuota kallista lahjaa, mutta lopuksi täytyi hänen kumminkin ottaa se ja antaa perää kenraalin hartaalle pyynnölle.
Näin päättyi tämä päivä, jota valitettavasti seurasi monta samanmoista.
Myöhään yöhön istui Anna painaen käsillään polttavia ohimoitaan ja katseli ulos talven pimeyteen, mutta se selkeni, kun hän sanomattomaksi ilokseen löysi äitinsä kadonneen tähden. Hänen sielunsa pysyi kiinni niissä lohduttavissa lupauksissa, joita Brigitta äsken oli lukenut raamatusta ja tästä taivaallisesta lähteestä sai se lepoa ja rauhaa.