X.
Siirtykäämme lukijan suosiollisella luvalla tuosta pienestä kaupungista Aurajoen rannalta venäläisten leiriin Borodinon luo. Niin pitkälle oli sota Venäjän ja Ranskan välillä edistynyt, että ratkaiseva taistelu oli odotettavissa. Uskollisesti olivat Venäläiset noudattaneet puolustusjärjestelmäänsä, jonka tarkoituksena oli houkutella viholliset sisämaahan, mutta Ranskalaisten saapuessa yhä lähemmäksi Moskovaa, nousi Venäläisten kansallistunto tämmöistä menettelemistä vastaan. Tämän tyytymättömyyden johdosta yhdisti keisari Aleksander sotajoukkonsa iäkkään kenraalin Kutusovin komennon alle, joka muutamaa kuukautta tätä ennen päätetyssä Turkin sodassa oli erittäin kunnostanut itsensä ja nyt kansan toiveiden mukaan tahtoi uskaltaa ruveta taisteluun vähäisen Borodinon kylän luona, kolmenkymmenen virstan päässä tsaarien kuuden sadanvuotisesta ruunauskaupungista.
Suuri oli riemu tästä päätöksestä, mutta se koskikin kodin, perheen, isänmaan ja kunnian puolustusta.
Oli syyskuun kuudennen päivän ilta 1812. Punaisen vuoren kukkulalla, joka kohosi yli seudun, oli Venäläisten suurin patteri, nimeltä Rajevskin patteri, eli, kuten Ranskalaiset sitä kutsuivat, Suuri patteri. Sen molemmilla puolilla oli pienempiä tykistöjä, saartokaivantoja ja valleja, vasemmalla solatie, joka eroitti Ranskalaisten ja Venäläisten etuvartijat toisistaan.
Tätä tietä myöten astui muuan nuori mies nopein, kevein askelin. Hän palasi vakoilemasta ja ohjasi kulkuaan Venäläisten leiriin. Hän oli puettu pitkään, avaraan sotilaanviittaan, joka täydellisesti peitti hänen korkean ja solevan vartalonsa, niin ett'ei häntä ollut helppo pimeässä tuntea, varsinkin kun tilapäinen, omituisen näköinen päähine osaksi varjosi hänen muotonsa. Tämä mies oli kapteeni Mustofin, joka sodan aikana oli kohonnut evestiluutnantiksi, mutta jota me vanhan tuttavuuden vuoksi kernaammin kutsumme entisellä arvonimellään.
Luottamustoimi, jonka hän hiljan oli päättänyt, oli houkutellut hänet niin lähelle Ranskalaisten etuvartijoita, että hän vaivoin pääsi eheänä vinkuvasta luotisateesta, mutta tämä voitettu vaara näkyi enemmän virkistävän kuin masentavan hänen pelotonta mieltään. Rohkeita, tutkivia silmäyksiä loi hän vuorenrotkoihin molemmille puolille tietä, joissa pahojen valtain sanottiin asustavan ja ilvehtivän ja joita vanhan tarinan mukaan ei muu lepyttäisi kuin niin mahtava virta ihmisverta, että se Punaisen vuoren juurelta ulottuisi kaukaiseen Moskovan jokeen.
Vaikk'ei Mustofin ollut herkkäuskoinen eikä taikaluuloinen, tuntui hänestä kumminkin tämä tarina olevan kuni synkkä ennustus huomispäivän taistelulle ja hänen jäseniänsä karsi ajatellessaan veljenverta, joka ikivanhoista ajoista saastuttaa syynalaista maata. Voiko valta ja kunnia, nuo inhimilliset himot, jotka niin usein ovat yllyttäneet kansoja aseisin toisiansa vastaan, vastata kaikkia sodan uhreja, leskien ja orpojen kyyneliä ja huokauksia!
Surkutellessaan näitä ihmiskunnan kärsimyksiä kävi hän vakavalle, surulliselle mielelle, johon ympäröivä luontokin vaikutti. Varjot olivat yhdistyneet pimeydeksi, taivas oli pilvessä ja taaja, kostea sumu kohosi maasta.
Mustofin kompastui. Hän luuli ensin siinä olevan paulan, mutta huomasi pian, että se oli vaan viaton myyrä, joka oli rohennut nousta maanalaisesta piilostaan. Tämä vähäinen seisahdus sai hänen hymyilemään, haihdutti hänen synkkämielisyytensä ja samalla heijastui Anna Mörckin jalo ja viehättävä kuva hänen sielussaan. Loistavan kauniina oli se valkoisessa puvussa lähestyvinään häntä, tarttuvinaan hänen käteensä ja kuiskaavinaan hänen korvaansa uskollisuuden ja kuolemaan asti sitovan rakkaudenlupauksen.
Suloisia olivat nuo mielikuvitukset, sitä suloisempia, kun todellisuus oli niin katkera. Jätettyään Annan enonsa, kenraali Demidoffin luo, ei näet Mustofin ollut saanut mitään tietoa häneltä. Jokaisessa kirjeessään oli hän tehnyt hänelle satoja kysymyksiä, joihin hän ei kumminkaan kokkaan saanut vastausta.
Voimatta kauemmin hillitä rauhatonta ikäväänsä oli hän sodan syttyessä alkupuolella kesää lähettänyt erään uskollisen orjansa Suomeen ottamaan selkoa morsiamensa kohtalosta. Vaikka siitä oli jo kaksi kuukautta kulunut, ei lähettilästä vielä ollut kuulunut takaisin. Mutta yhtä vähän kuin Anna oli epäillyt Mustofinin uskollisuutta, yhtä vähän oli tämäkään ajatellut sitä mahdolliseksi, että morsiamensa hänet unohtaisi. Hänen mielensä ei ollut koskaan hehkunut palavammin isänmaan rakkaudesta, eikä hän koskaan ollut alttiimpi uhraamaan elämäänsä ja vertansa sen edestä kuin juuri tänä iltana, ja kumminkin — kuka kertoo ihmissydämen taistelut? — ja kumminkin vapisi hän, niinkuin ei koskaan ennen ajatellessaan, että kuolema murhaavana luotina kenties piankin eroittaisi hänet Annasta ja jättäisi tämän yksin maailman suruihin ja vaaroihin.
Tällä aikaa oli Mustofin jättänyt solatien taakseen, vaihettanut illan tunnussanan: "Jumala ja tsaari!" viimeisen vahtimiehen kanssa, ja oli Venäläisten leirissä. Korkeat patterit ja vallit häämöittivät aaveen näköisinä öistä taivasta vasten, ja sieltä täältä vilahti nuotiotulia sumusta. Jyrkkänä vastakohtana voitosta varmojen Ranskalaisten iloitsemiselle, vallitsi täällä syvä, juhlallinen hiljaisuus. Valkeissa vaatteissa riensi kansa tunnustamaan syntinsä papeille saadakseen synninpäästön ja pyhän Ehtoollisen. Selvästi näki että Venäjän sotajoukko valmistihe kuolon juhlaan.
Mustofinillä ei ollut kumminkaan aikaa katsella, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän meni ruhtinas Bagrationin luo, jonka osakuntaan hänen joukkonsa kuului, ja annettuaan ilmoituksen sai hän vihdoin vetäytyä omaan majaansa. Siellä odotti uskollinen Feodor herraansa kuumalle teelle, joka maistoikin tästä varsin hyvälle vaivaloisen kävelyn perästä.
Vahvistettuaan itsensä tällä tuoksuvalla juomalla otti Mustofin esille erään kartan ja rupesi uutterasti tekemään sodanjohdollisia laskuja, joita Feodor useamman kerran yskimisellään turhaan koetti keskeyttää.
Vihdoin katsahti Mustofin ylös. "Mitä tahdot, Feodor?" sanoi hän hymyillen.
"Isä Vasili on tullut", kuului lakoninen vastaus.
"Isä Vasili! Mitä sanot?" Vladimir hypähti seisoalle. "Sanantuojani
Suomesta! — Jumalalle olkoon kiitos! — riennä — kutsu hänet sisään!"
Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Vasili, pieni, mielevä, partasuu ukko astui majaan.
"Tervetultuasi vihdoinkin, isä Vasili", tervehti häntä kapteeni iloisesti, "minkä tiedon sinä tuot?"
Isä Vasili ei vastannut sanaakaan.
"Oletko menettänyt kielesi käytön matkalla?" hymyili Mustofin.
"Muistaakseni oli sinulla ennen aina sana suussasi."
"Jalo herra", vastasi viimein Vasili, "ikävää uutista on aina vaikea ilmoittaa."
Mustofin kalpeni. "Sinä et siis tavannutkaan kenraali Demidoffia?" sanoi hän.
"Tapasin kyllä, ja paitsi kirjettä on minulla suullisia terveisiä jalolta kenraalilta; hän pyytää sanomaan, ett'ette kovin raskaasti laskisi mielellenne koettelemusta, jonka taivas on päällenne pannut. — Muuten on matkani, kiitos olkoon pyhille, onnistunut hyvin. Kenraali Demidoff oli kyllin hyväntahtoinen ja antelias, mutta niin ankara, ett'en saanut pistää nenääni oven ulkopuolelle, sitä vähemmän puhutella ketään. Niin pian kuin mahdollista lähetti hän minut jälleen tielle, ettei teidän liian kauan olisi tarvinnut odottaa tuloani."
Vasili oli saanut tavallisen puheliaisuutensa takaisin, ja sanat virtailivat täten hänen huuliltaan, mutta Mustofin ei kauemmin niitä kuunnellut; hän mursi kenraali Demidoffin suurta sinettiä kirjeestä.
Johtavien alkulauseitten perästä kirjoitti kenraali seuraavaa:
"Kallis sisarenpoika, mieleni on raskaampi Siperian marraskuuniltaa, kun minun nyt täytyy ilmoittaa Sinulle se, jota niin kauan kuin mahdollista olen Sinulta salannut säästääkseni Sinulta suurta surua. Anna Mörck, jonka lähtiessäsi jätit minun turviini, ei ole enää elävitten joukossa maan päällä. Vietettyään useita kuukausia synkässä raskasmielisyydessä, joutui hänen surusta riutunut ruumiinsa täällä liikkuvan rokkotaudin uhriksi, ja hän nukkui kuoleman uneen niin rauhallisesti, kuin lapsi päätettyään iltarukouksensa. Usein puhui hän Sinusta ja toivoi lujasti näkevänsä Sinut jälleen haudan toisella puolella.
"Vaikk'ei tämä nuori tyttö kuulunut meidän pyhään kirkkoomme, olen minä luettanut messuja hänen sielunsa edestä ja hartauslaitoksiin maksanut suuria summia hänen muistokseen. Kanna surusi kuin mies ja elä niitä suuria tehtäviä varten, joita elämäsi Sinulle vielä tarjoo — — —"
Mustofin luki kirjeen monet kerrat läpi. Pelko, jota hän aina oli koettanut karkoittaa itsestään, mutta joka usein oli palannut takaisin, oli siis toteutunut — Anna Mörck oli kuollut.
Hän viittasi Feodoria ja Vasilia poistumaan ja jäi yksin. Lähtiessään vähän myöhemmin majasta näytti hän tyyneltä, melkein onnellisen näköiseltä; ainoastaan hänen tunteellisesta katseestaan ja kuolonkalpeista kasvoistaan huomasi, että taistelu oli ollut hirveä. Ikäänkuin unissa pysähtyi hän hetkeksi eräälle nuotiotulelle, jonka ympärille joukko kasakoita, aron solevia poikia, oli asettunut. Mukavassa, huolettomassa asennossa istuivat he suruttomina ja nauttivat viinaa, jota kenraali Kutusov oli antanut jakaa heille, ja muistelivat kotiaan Donin rannalla ja rakkaita arojaan.
Oikein kaunopuheliaasti kertoi muuan vanhempi mies uteliaille nuoremmille kumppanilleen, miten raivoava lumipyry Vjuga kietoo hirmuisella nopeudella kesäisen auringon paahtaman maan jäiseen verhoon, mutta miten kevään aurinko sitten jälleen sulattaa routaisen maan mustaksi liejuksi, valmistaen siten maan laadun suloiselle toukokuulle, joka lyhyessä ajassa kaunistaa aron välkkyvällä ruohovaipalla, kutoen siihen ihanimpia kukkia.
"Sinä puhut niinkuin pappi lukee kirjastaan", huudahti eräs nuori mustatukkainen mies säihkyvin silmin, "ja melkein yhtä somasti kuin meidän vanha atamaanimme, johon arvoon pyhä Neitsyt meitä kaikkia auttakoon!"
"Niin, siihen auttakoon meitä pyhä Neitsyt!" huudettiin yhdestä suusta.
"Ei ole aika ajatella omaa kunniaa!" kajahti samassa mahtava ääni ja puolipäihtyneen kasakkajoukon edessä seisoi heidän oma päällikkönsä, joka käveli ympäri pitäen väkeänsä järjestyksessä.
Tämä näky palautti Mustofinin itseensä, innostuksen loisto hehkui hänen silmissään, ja hän riensi sotamiestensä luokse katsomaan olivatko kaikki valmiit taisteluun. Kuolemalle ei hän enää vavissut, päinvastoin päätti hän etsiä sitä, tullakseen yhdistetyksi Annansa kanssa, jonka kuva, ei enään kuolevaisessa, vaan kirkastetussa muodossa näytti viittaavan häntä luokseen.
Nopeasti kuluivat yön hetket. Pilkkoisessa pimeässä kulki haaveellinen joukko leirin läpi. Papit avaroissa, hulmuavissa kaapuissa ja kuoripojat tulisoihdut käsissä kantoivat ihmeitä tekevää neitsyt Marian kuvaa rivistä riviin sotajoukon edessä, jonka ohessa luettiin seuraava, kenraali Kutusovin julistus:
"Veljet! Tässä kuvassa näette te hartautemme esineen, joka rukoilee taivasta yhtymään ihmisten kanssa tätä tirannia vastaan. Miljoonia ihmisiä hävittää tämä pääkapinoitsija, tunkeutuu miekka kädessä meidän pyhyyksiimme vastoin inhimillisiä ja jumalallisia lakeja, saastuttaa verellä ja kukistaa alttarimme ja panee Herran arkin, josta pyhä esikuva meidän kirkkomme on, alttiiksi tapausten, elementtien ja jumalattomain käsien häväistykselle. Älkää sentähden peljätkö, ett'ei Jumala, jonka alttarit tämä mato näin on saastuttanut, olisi teidän puolellanne; älkää peljätkö, ettei hän tahtoisi ojentaa kilpeänsä teidän rivienne eteen ja taistella vihollistansa vastaan Pyhän Mikaelin miekalla!"
"Pyhän Mikaelin miekalla! Niin, vyöttäkäämme sillä itsemme ja voittakaamme tahi kuolkaamme!"
Joka silmässä paloi raivon ja uskonvimman tuli. Satatuhatta miestä lankesi polvilleen, otti siunauksen ja pirskoitettiin pyhällä vedellä. Se oli suurenmoinen näky, sitä enemmän liikuttava, kun syysaamun rusoittava koitto samassa loi siihen ihanan hohteen läpi haihtuvan sumun. Iäkäs kenraali Kutusov nousi hevosen selkään, paljasti harmaan päänsä, kuni mahtava laviinivyöryke kaikuivat hurraahuudot ja hätärummut pärryttivät.
Sillä aikaa kuin tämä tapahtui Venäläisten leirissä, tervehtivät
Ranskalaiset nousevaa aurinkoa suurimmalla ilolla. Tästä onnellisesta
enteestä riemuissaan lausui Napoleon nuo tunnetut sanat: "Tämä on
Austerlitzin aurinko!" Hänen julistuksensa kansallensa kuului:
"Sotamiehet! Kas tässä se tappelu, jota te niin suuresti olette ikävöineet! Voitto riippuu teistä. Se tuottaa meille runsaasti ruokavaroja, hyvät talvimajat ja pikaisen paluumatkan isänmaahan. Käyttäytykää kuin Austerlitzin, Friedlandin, Vitebskin ja Smolenskin luona ja jälkimaailma on ylistävä teidän urhoollisuuttanne tässä sodassa, ja teistä sanotaan: Hän oli siinä suuressa tappelussa Moskovan muurien edustalla."
Harvalukuiset mutta voimalliset olivat nuo sanat ja muistutus entisistä voitoista ei ollut tekemättä vaikutustaan. Innostus oli suuri.
Kello puoli kuusi alkoi tappelu kuuden sadan kanuunan tulella molemmilta puolin. Kokonaisia kolonnia kaatui, ja aseiden kalske kuului kolmenkymmenen virstan päähän. Neljää tuntia myöhemmin onnistui Ranskalaisten, huolimatta Venäläisten erinomaisesta urhoollisuudesta, tunkeutua edellä mainitun solatien läpitse ja valloittaa patterit. Voitto oli heidän, mutta he eivät huolineet käyttää sitä hyväkseen, jonkatähden Venäläiset saivat aikaa kootakseen uusia voimia, ja taistelu syttyi uudelleen entistään hirvittävämpänä.
Vasta yön tullessa lakkasi tämä, sen ajan verisin tappelu. Ranskalaiset olivat voittaneet, mutta voitto oli kalliilla ostettu.
Borodinon tappelutanner oli kauhea katsella; sitä peitti ruumiit ja verilammikot. Erittäinkin oli Isolla patterilla ja sen ympäristöllä hirveä näky; kuolevia ja kuolleita oli siellä monta kerrosta päällekkäin, huokauksia ja valituksia kuului kaikkialta.
Vaan hiljaa, tuolta lähestyy yksinäinen mies lyhty kädessä! Joka askeleelle kumartuu hän ikäänkuin hakien jotain ja kyynel kimmeltää hänen tuimassa silmässään.
Se on Feodor. Hän etsii herraansa, jonka hän aina oli nähnyt joukkonsa etupäässä siellä, missä vaara oli suurin. Kauan olikin näyttänyt siltä kuin vihollisen luodit olisivat välttäneet kapteeni Mustofinia, kunnes vihdoin hänen liehuva höyhentöyhtönsä äkkiä oli kadonnut näkyvistä vähän ennen taistelun loppua.
Raskas oli uskollisen palvelijan kulku, mutta tuo jalo ajatus, että hän pelastaisi herransa joko elävänä tahi kuolleena, piti häntä pystyssä tänä kauheana yönä, jolloin tähdetkin ikäänkuin vavisten ihmisten väkivaltaisille töille piiloittivat tuikkavan valonsa pilvien verhoon.