XI.
Se aika oli ohitse, jolloin vastenmielisyys ja inho kenraali Demidoffia kohtaan hänen julman käytöksensä johdosta Vaasan kaupungin ryöstössä oli yleisössä niin hereillä, että eräistä tanssiaisista Turussa koko seurue hänen saapuessaan poistui. Mutta ajat olivat muuttuneet, ja kenraalin loistava ja vieraanvarainen talo oli saanut vetovoiman, jota ei kuka hyvänsä voinut vastustaa. Isäntä oli harras musiikinystävä, soitti mestarillisesti viulua ja kokosi kernaasti ympärilleen henkilöitä, joilla oli samaa taipumusta. Hänen soitannollisissa iltamissaan olikin lukuisasti vieraita; siellä oli puhelu niin iloista ja vilkasta, siellä seurusteleminen niin kohteliasta ja leikillistä.
Näin oli laita eräänä maaliskuun iltanakin 1813, jolloin kenraalin kirkkaasti valaistujen akkunain ulkopuolelle kokoontunut utelias ihmisjoukko unhoitti lumipyryn ja vinhan tuulen saadakseen kuulla ja nähdä edes vähänkin, mitä tuossa paljon puhutussa asunnossa tapahtui.
"Hauskaa kait mahtaa taas olla tänä iltana venäläisen kenraalin luona", virkkoi muudan lihava karvari. "Kirottu olkoon se hetki, jona nuo moskovalaiset roistot pääsivät meidän herroiksemme, sillä oma nahka ei enään mene kaupaksi, sitten kun Venäjän vuodat tulivat käytäntöön. Hyi! niiden pahaa hajua!"
"Karvari vaari", nauroi eräs kalpea ja laiha räätäli, "enpä todellakaan luule sinun nenäsi olevan liioin turmeltuneen. Mitä taas sinun omaan nahkaasi tulee, niin ei liene syytä sitä myytäväksi tarjota, pikemmin voisi silloin silavankaupalla onnistua."
Yleinen nauru palkitsi sukkeluuden, jota seurasi tuima sanasota. Karvari syytti räätälin vääritelleen sanainsa merkityksen ja räätäli taas puolusti innokkaasti itseänsä.
"Älkäät toki, hyvät ystävät", sanoi muudan pienenläntä porvari välittäen, "paavin parrasta ei ansaitse riidellä, sillä jos luonto on varustanut Nuutti karvarin hienommalla nenällä ja vähemmän terävällä kielellä kuin Lauri räätälin, niin tulee kuitenkin elää rauhassa toistensa kanssa."
"Siinä kohden olette oikeassa", vastasi räätäli sukkelasti. — "Muutetaan sentähden puheaine. Luuletteko kenraalin mamselin olevan mukana tuossa hienossa seurassa tänä iltana?"
"Sitä en usko", vastasi joukosta eräs vaimo, jolla oli yleensä paremmat tiedot kuin muilla, "tyttö parka, kaiket päivät kuuluu hän istuvan huoneessaan surren kadotettua sulhaistaan."
"No, lohduttaahan kenraali häntä kyllin", sanoi joku.
"Lohduttaa! Kaunista lohdutusta todellakin, hän joka ei salli hänen mennä Jumalan huoneesenkaan ilman vartijoitta."
"Mutta välimmiten kohtelee hän häntä kuin kuningatarta", väitti joku toinen.
"Sano ennemmin kuin kurjinta orjaansa", virkkoi eräs nuori tyttö innokkaasti, "ja kaikki tämä sentähden ett'ei hän myönny kenraalin inhoittaviin toiveisin."
"Kuinka tänä iltana on kylmä!" sanoi muudan vanha rouva, maustenkauppias, "jokainen tuulenpuuska käy oikein läpi ruumiin."
"Ja kumminkin täytyy teidänkin seistä täällä ulkona niinkuin kaikkien muittenkin", puuttui eräs turkkuri puheesen, "vaan niinhän se on, muoriseni, ajat ovat köyhät uutisista siitä päivin kun keisari Aleksander viime vuonna kävi meitä tervehtimässä, — mutta kas, kas, nyt tulee kenraali keskelle lattiaa ja puhuu — vieraat asettuvat riveihin ympärille lasit käsissä — kenraali kohoittaa omaansa. Saas tästä! — Kuinka halukkaasti kaikki maistelevat juomaa! — — kenraalin viinikellari kuuluu olevan hyvä — hohoi, kellä olisi se!"
Kenraali Demidoff piti todellakin puheen. Erään hiljan lopetetun musiikkikappaleen johdosta esitti hän maljan musiikille ja erittäin sen harjoittajille tässä kokoontuneessa piirissä. Hän puhui tulisesti ja sattuvasti ja jakeli runsaasti hienoja imarruksia, joita ei kukaan voinut erittäin omistaa itselleen, mutta tavallaan koskettivat ne kumminkin jokaista.
Puheen jälkeen otti hän cremonalaisen viulunsa ja viritettyään sen hän aloitti. Yhä korkeimmissa ja avarammissa piireissä virtailivat sävelten aallot ristiriitaisina, vuoroin raivoavina, vuoroin vaikeroivina. Kenraali käytti joustaan hurmaavan hyvästi, hänen soittonsa ihastutti ja valtasi vieraat, jokainen hermo oli jännitetty. Vähitellen muuttuivat kuitenkin säveleet pitkäveteisemmiksi, vienoiksi, suloisiksi. Tuntui kuin olisi hän soitossaan tahtonut kertoa elämänsä sadun, lapsuuden huolettomat iloiset päivät, jotka olivat vierineet kuin hiljainen kevätpuro, kunnes elon pauhaava meri ja himojen ja eksytysten kuohut olivat raivonneet ja haudanneet sydämen rauhan ja lapsuuden onnen.
Samoin kuin halpa paimenpoika muinen harppunsa soitolla lievitti onnettoman kuninkaan tuskia, samoin oli musiikilla joskus ihmeellinen voima sytyttää valoa kenraalin synkkään sieluun, valoa, jota joka ihminen, vaikka olisi miten langennut, joskus tuntee, kun viattomuuden muisto ja salainen halu jonkin paremman, aatteellisemman perään valtaa hänet.
Tämä harvinainen, lohduttava tunne sai kenraalin unohtamaan kaikki miellyttämisen tuumat, mutta kun kappale oli lopussa, oli samassa kaikki tuo hyväkin paennut.
Veikisteleväisesti antoi hän jousen vielä hetken levätä viulun kielillä, sitten katsahti hän äkkiä ylös, ikäänkuin olisi hän tahtonut huudahtaa kuin Augustus: "taputtakaa käsiänne!"
Moinen huudahdus olisi kumminkin ollut kokonaan tarpeeton, sillä ihastus hänen ympärillään oli kyllin suuri tyydyttääkseen hänen kevytmielisyyttään.
"Kuinka herttainen isäntä meillä on", sanoi eräs nuori tyttö toiselle, tarttuen hänen käsivarteensa ja vieden hänet syvään akkunankomeroon, jonka tiheät uutimet kätkivät heidät kaikkien silmäyksiltä.
"Niin luulevat useammat", vastasi puhuteltu, "ja oikein on hauska nähdä miten kaikki ovat nöyriä ja kohteliaita, mutta, Maria, kaikkea tätä täytyy minun melkein halveksia tietäessäni mimmoinen kenraali Demidoff on tuon hienon kohteliaan naamarin takana, jolla hän peittää halpaa mieltään."
"Etkä sinäkään, Kristiina, ole laimiinlyönyt kunnioittaa häntä läsnäolollasi", virkkoi Maria Renkrona hiukan ivallisesti.
"Se on ensimmäinen kerta, kun olen antanut naisellisen uteliaisuuteni vietellä itseni tähän tekoon, mutta se on oleva myöskin viimeinen. Minä toivoin näet saavani tänä iltana nähdä sen nuoren tytön, joka on kenraalin talossa, mutta minä olen erehtynyt."
"Hän ei ole tavallisesti koskaan näkyvissä, niin hyvin kuin minä tiedän. Demidoffilla, joka on mustasukkainen kuin Othello, ei olisi suinkaan rauhaa, jos hän soisi hänelle tuon huvituksen, — mutta minua ihmetyttää että sinuakin, Kristiina, huvittaa tämä salaperäinen olento, jota kaikki niin mielellään tahtoisivat, mutta harvoin saavat nähdä."
"Mitäpä meillä naisilla muuta onkaan työnä kuin ihmetellä, kieliä ja laverrella kuin papukaijat, kun vähänkin on aihetta", vastasi Kristiina Lagerhjelm katkerasti. — "Vaan jos olisin mies, tempaisisin minä hänet kiusaajansa kynsistä!"
"Isäni sanoo", virkkoi neiti Renkrona, "että moni muu haluaisi tehdä samoin, mutta että semmoinen askel olisi ylen vaarallinen, kun valloittajamme katselevat meitä vielä epäluulolla. Yritys erästä maamme korkeimpia sotilaspäällikköjä vastaan voisi sentähden helposti saada arveluttavan selityksen."
"Pelkkää arkuutta ja tyhjänpelkoa", keskeytti hänet Kristiina vilkkaasti. "Sanon vielä kerran: jos minä olisin mies!"
"Jos sinä, romantisuuden edustaja, olisit mies", huokasi neiti Renkrona hymyillen, "kadehtisin minä todellakin tuota tuntematonta kaunotarta."
"Sopimatonta pilaa, Maria! — Mutta tule", sanoi hän, "tule! Tämä piilopaikka ei ole sinua varten, joka odotat tulevasi pyydetyksi tanssiin."
Molemmat naiset lopettivat hiljaisen puheensa, lähtivät pois, ja pian sen jälkeen liitelivät he kumpikin soreassa minuettitanssissa. — — — "Mitä arvelette te maan asemasta?" kysyi muudan herra, jonka sanottiin salaisuudessa lämpimästi kannattaneen Anjalanliittoa, eräältä hovioikeuden-jäseneltä.
Tämä käänsihe säikähtäen ympäri.
"Vaiti, vaiti", kuiskasi hän, "seinillä on korvat! Minun sydämeni on kiinnettynyt Ruotsiin, ja surulla ajattelen minä nuorta vesaamme Suomea, joka vieraasen maanlaatuun istutettuna pian on sortuva, kun sen juuret väkivaltaisesti temmaistiin emämaasta irti."
"Suomi ei ole konsaan sortuva", sanoi toinen luottamuksella. "Onhan meillä oma uskonto, omat perustusla'it, joihin turvaamme. Jos emäjuuri ei ole turmeltunut, ei vesa istutuksesta pode, päin vastoin kasvaa se joskus paremmin ja voimakkaammin ja pian versoo siitä uusia juuria, jotka yksimielisen isänmaanrakkauden elvyttäminä luovat puulle entistä jalomman kauneuden."
"Haaveksija, älköön uskonne joutuko häpeään! — mutta — kenraali
Demidoff soittaa taas!"
Näin huvittelihe seura vuoroin puhelemisella, tanssilla ja soitolla, sillä aikaa kun rahvas ulkopuolella teki huomioitaan ja laski kokkapuheita, jotka kumminkin ajan pitkään kävivät ikäviksi. Siltä tuntui se ainakin Berndt Wilhelm Tåklinistä, tuosta nuoresta miehestä, jonka lukija hätäisesti oppi tuntemaan kauppapuodissa, jossa Anna Mörck palvelijansa kanssa kerran kävi. Hän poistui sentähden hitaasti ja ohjasi kulkunsa niin kutsutulle "postikonttorinkadulle", jolle Annan akkuna antoi, ja syvissä ajatuksissa käveli hän siellä kauan edes takaisin.
Hänen haaveksiva luonteensa ja kiihoittunut mielikuvituksensa eivät juuri soveltuneet siihen käytännölliseen toimeen, johon hän enemmän pakosta kuin taipumuksesta oli antautunut. Kun köyhillä vanhemmilla ei ollut varoja kustantaa poikaa lukutielle, oli hänen täytynyt hankkia leipänsä vanhemman veljensä apulaisena, joka monien vastuksien perästä oli onnistunut kohoamaan porvarin ja kauppiaan arvoon ja kunniaan kaupungissa.
Vaikka veli oli karsea ja luja mies, oli hän erinomaisen kärsivällinen Berndt Wilhelmin suhteen, salli hänen käydä omaa tietään ja tyydyttää lukuhaluaan. Tämän lempirunoilija oli Creutz, jonka "Atis ja Camilla" nimisen runoelman hän taisi ulkoa. — Ei ollut kumma että Anna Mörckin onneton kohtalo vaikutti syvästi hänen mielikuvitukseensa, joka nuuskanelikkojen, kapakalan ja pippurin vaiheella liiteli ympäröivästä todellisuudesta niin suuresti eriävällä alalla, semminkin kun tytön ulkomuoto erittäin liikutti häntä, kuten kaikkia muitakin, jotka hänet näkivät.
Niin vähän kuin Anna itse tahtoikin tulla tunnetuksi, niin vähän kuin kenraali Demidoff sitä tarkoitti, oli juuri vankeus, jossa hän häntä piti, omiaan kiinnittämään huomiota häneen. Yleisesti puhuttiin miten kenraali toisella kertaa antoi hänelle ylen kyllin kalliita lahjoja ja makasi hänen jalkainsa juuressa ja miten hän taas toisen kerran rääkkäsi häntä hurjemmin kuin itämainen hirmuvaltias saadakseen hänet uskottomasti luopumaan rakkaudestaan. Yleisesti siitä puhuttiin, ja ainoastaan pelko esti säälin muuttumasta toiminnaksi.
Tätä onnetonta asian laitaa ajatteli Tåklin ajattelemistaan kävellessään pimeällä kadulla.
"Onko siveellinen pelkurimaisuus todellakin niin suuri, ettei kukaan tohdi nostaa kättään oikean asian puolesta!" sanoi hän itsekseen.
Äkkiä seisahti hän. Uusi aate heräsi hänessä salaman nopeudella. Eikö hänessä sitten ollut miestä ruveta tuon yksinäisen, turvattoman tytön suojelijaksi, eikö hän voisi tehdä mitä muut eivät tohtineet, riistää tirannilta hänen uhrinsa? Hänen täytyi ja hän tahtoi koettaa, vaikka taivas ja maa nousisivat vastaan, — mutta salaisuudessa, huomiota herättämättä piti sen tapahtua voidakseen onnistua.
Hän mitteli katseellaan välimatkaa Annan akkunasta maahan. Kenties saattaisi helposti hinata itsensä nuoraa myöten noin vähäpätöisestä korkeudesta alas; olihan hän ennenkin kuullut semmoisesta puhuttavan. Toinen ehdoitus toisen perästä syntyi hänen aivoissaan, mutta vihdoin selkeni hänelle kaikki siihen määrään, ett'ei hän aluksi voisi muuta tehdä kuin odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen yhteyteen neiti Mörckin kanssa, voittaakseen hänen luottamuksensa ja saadaksensa hänen suostumuksensa aikeellensa. Täytyisiköhän tuota tilaisuutta odottaa kauankin? Hänessä paloi jalo innostus. Haaveksivaisesta puotisankarista oli tullut toiminnan mies.