XII.
Heleänkirkkaalta taivaalta paistoi aurinko ihmisjoukkoihin, jotka jalkaisin ja hevosilla läheltä ja kaukaa virtailivat Turkuun tavanmukaisille kesämarkkinoille, kesäkuun 18 päivänä. Ajan ja muiston virtaan olivat katolinopin kanssa vajonneet ne suurenmoiset juhlallisuudet, joita keskiajalla tänä päivänä oli vietetty muistoksi Henrik piispan luiden siirtämisestä Nousiaisista Suomen kirkollisessa suhteessa etevimpään kaupunkiin, vähittäin olivat ne muuttuneet maalliseksi, iloiseksi kansanjuhlaksi, jonka ohessa harjoitettiin vilkasta kauppaa. Vaikka voitonhalu jo aikaisin oli päässyt vallalle noissa entisissä uskonnollisissa juhlissa, oli kumminkin vakaamielisyyttä katumuksen tekijöissä, jotka kaikilta puolin maata riensivät palvelemaan suojeluspyhänsä maallisia jäännöksiä ja saamaan synninpäästön. Kun nyt sitävastoin ainoastaan aineellinen voitto ja nautinnontoivo olivat pääsyynä näihin kansankokouksiin, vallitsi niissä tietysti kokonaan erilainen henki.
Edellisenä päivänä oli jo rahvasta alkanut kokoontua ja yhä edelleen olivat tiet täpötäynnä ihmisiä, jotka pyrkivät samaan päämäärään. Hevonen, joskus mainiota Hämeen tahi Karjalan rotua, juosta karitteli kirjavien rattaiden edessä, joilla varakas talollisenpoika istui nainen sylissä ja kohoitti ylpeästi piiskaa kädessään, toiset köyhemmät antoivat taas laihojen kaakkiensa kulkea omaa menoaan. Tosin ei mikään höyrylaiva vielä muutamaan vuosikymmeneen ollut kuljettava kaupanhaluisia markkinamiehiä, mutta sen sijaan näkyi sumppuveneitä ja kaikenmoisia aluksia liitelevän Aurajoen harmaankeltaisella veden pinnalla, joita sitten kiinnitettiin matalaan rantaan. Sekä veneiden luona, että tuomiokirkontorilla kävi kauppa täydellä vauhdilla, ja viimeksimainitusta paikasta kuului hälinä selvästi Anna Mörckinkin huoneisin, kenraali Demidoffin asunnossa.
Tämä hälinä oli Briitta muorista erittäin viehättävää; tuontuostakin lakkasi hän lukemasta "Hengellisiä kyyhkysääniä" miettiäkseen mitä se ja se tavara maksaisi ja katsoakseen ulos akkunasta.
Vihdoin pani hän kirjan pois luotaan ja virkkoi:
"On synti ja häpeä lukea semmoisen hurskaan miehen kirjaa, kun ajatukset kumminkin lentävät kuin sukkula kankaassa ympäri markkinoita. Sielun vihollisen juonia se on, ei muuta. Jumala paratkoon! tahi saattaa minulle käydä niinkuin ylpeälle kartanonherralle ennen Kokemäellä — — —"
Brigitta keskeytti puheensa. "Kuinkas hänelle kävi?" sanoi Anna ystävällisesti kehoittaen.
"Näinhän se kävi", vastasi Brigitta, joka oli lempiaineessaan, "että kun hän kerran matkusti komeissa vaunuissaan sen vanhan ladon ohitse, jossa pyhän Henrikin sanotaan saarnanneen kristinoppia Suomalaisille, käski hän pysäyttää hevoset, astuttuaan alas vaunuista potkaisi hän jalallaan lahonneita hirsiä, noitui ja kiroili rahvaan uskoa, joka ei sallinut hänen hävittää tiluksiltaan tuota rappeutunutta hökkeliä. Niin hän teki, mutta siitä hetkestä rampeutui jumalattoman miehen jalat koko hänen elinajaksensa."
"Näyttää siltä", sanoi Anna hymyillen, "kuin et sinä oikein hyvin viihtyisi tänä päivänä minun kanssani, kuuntelethan sinä niin rauhattomasti jokaista ääntä, joka markkinoiden hälinästä ja räyhystä tunkee tänne sisään."
Brigitta myönsi mielellään haluavansa tietää, kuinka paljon mikin maksaisi. Hän tiesi sitä paitsi siellä olevan paljon nähtävää ja kuultavaa, josta hän ei tahtoisi jäädä osattomaksi.
"Brigitta parka", huudahti Anna sääliväisesti, "sinä olet ruvennut vangiksi minun tähteni! Kumminkin voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla, että kenraali eilen kysyi haluttiko minua mennä tänään markkinoille."
"Ja te vastasitte?" kysyi Brigitta uteliaasti.
"Minä vastasin tahtovani ajatella asiaa."
"Olette kenties kumminkin päättänyt mennä?"
"En ole päättänyt mitään, kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä. Älä kuitenkaan, hyvä Briitta, näytä noin alakuloiselta, sillä jos se todellakin sinua haluttaa, tulen minä mielelläni. Anna vaan tieto vahdille, niin lähdetään."
Nuo viimeiset sanat, jotka herättivät niin katkeria muistoja, saivat uskollisen palvelijan miettimään.
"Älkää huoliko vanhan eukon hupatuksista, Anna, eihän minulla oikeastaan ole markkinoilla mitään tekemistä", sanoi hän ja avasi jälleen vanhan Kolmodinin hartauskirjan huomaamatta kumminkaan, että se oli ylös alaisin hänen kädessään.
Anna ei kumminkaan jäänyt jalomielisyydessä ystävästään jäljelle, vaan alkoi suostutella häntä, sillä onnellisella seurauksella, että Brigitta pian jälleen reipastui ja riensi valmistamaan lähtöä.
Tultuaan pihalle näkivät Anna ja Brigitta turvallisuusvahtinsa lisätyksi kahdella kasakalla, jotka piikit paljastettuina äreän näköisinä valmistihevat astumaan tuon pienen matkueen etupäässä "raivatakseen tietä väentungoksen läpitse", kuten sanottiin. Kalpeana ja hämmästyneenä katsoi Anna Brigittaan, joka katuen ja kyyneleet silmissä hiljaa rukoili häntä kääntymään takaisin eikä tarpeettomasti panemaan itseään alttiiksi tuolle uudelle kujeelle. Mutta tyttö oli jo vivahdukselta nähnyt kenraalin väijyvän katseen akkunassa, ja hänessä paisui uhka. Hänelle ei hän koskaan tahtonut osoittaa nöyrtyvänsä! Kohoittaen ylpeästi päätään antoi hän kasakoille merkin, että lähtisivät ja seurasi sitten perässä enemmän mestauspaikalle vietävän vangin kuin huvitteleimaan lähtevän kaunottaren näköisenä.
Brigitan tähden oli hän päättänyt lähteä markkinoille, mutta pian miellyttivät ne häntä itseäänkin.
Tuolla näkyivät Säkylän talonpojat valkeissa mekoissaan kaupittelevan paikkakunnan kuuluja myllynkiviä, tuolla tasaisia seutujaan ja jokeaan kehuva Kokemäen-mies lohi- ja siikapönttönsä vieressä. Täällä seisoi köyhä Kankaanpään ukko pitkien häkkikärryjensä vieressä kärsivällisesti odotellen ostajaa ruojuillensa ja pieksuillensa, täällä myös valkotukkainen, jörö Hämeen mies ylistellen viimekesäisiä pellaviaan. Viipurin rinkeliä Porista — kuten vilpittömästi ilmoitettiin — sekä muita leipomataidon tuotteita loisti sinisissä ja punaisissa arkuissa. Siellä täällä oli taidokkaasti tehtyjä puuastioita Uudenkaupungin tienoilta. Naantalin hupaisat eukot kävelivät ympäri myyden omia sekä miestensä kutomia sukkia, eikä Rauman pitsinnypeltäjätkään lyöneet laimiin luetella pitsiensä nimiä ja kertoa, miten heidän taitonsa luki alkunsa luostarin ajoilta.
Anna seisahtui katselemaan pitsejä, jotka olivat todellakin hienoja. Vaikk'ei hän ymmärtänyt arvostella niitä niin korkealle kuin hänen niihin ihastunut palvelijansa, käsitti hän kumminkin voivansa antaa tälle mieluisen markkinalahjan; pitihän Brigitta niin paljon kauniista otsikoista. Hän osti niitä sentähden muutaman hänelle ja mittautti sitten itselleen useampia kyynäriä kapeampaa pitsiä, maksoi ne runsaasti ja oli iloinen voidessaan tehdä jollekulle palveluksen.
Anna oli juuri sulkenut kukkaronsa ja aikoi lähteä eteenpäin, kun ympärillä seisovien kauhea huuto houkutteli hänet kääntymään. Hän näki silloin kaksi ihmisolentoa, jotka punaisissa housuissa ja takeissa, kulkusilla ja kultasilla nauhoilla koristettuna, kävelivät korkeilla puujaloilla rahvaan päitten yläpuolella. Väliin pysähtyivät he katoille lepäämään ja tekivät siellä kaikenmoisia hyppäyksiä. Keveine liikkeineen ja tavattomine pukuineen näyttivät he tuossa ylhäisessä asemassaan haaveellisilta ja säikyttivät kokemattomia maalaisia. Ei kukaan tiennyt niiden olevan erästä nuorallatanssija-seuraa, joka edellisestä päivästä alkaen oli vieraillut Turussa ja Luostarinmäen suuressa puistossa näytteli temppujaan.
Kellojen vaihto keskeytyi, maalaiset soittoniekat lakkasivat vinguttamasta sirmaskoitaan, ja tuon tuostakin huudettiin:
"Se on itse pahalainen eikä kukaan muu! Pahalainen ja hänen muorinsa!
Voi näitä aikoja!"
"Mikä yksinkertaisuus!" huusi perin viisaan näköisenä muudan punakka, harteva kaupusakka kädet puuskassa. "Kylläpä näkyy, ett'ette te, maalaisserkut, ole paljon nähnyt maailmata, kun ette osaa eroittaa manalan asukkaita komeljanteista. Olisi todellakin häpeä minulle sekä muille kaupunkilaisille, jos olisimme yhtä tuhmia kuin te."
Hänen sanoillaan oli vaikutus. Pelko muuttui riemuksi ja ilo levisi pian ympäri.
Briitta muori sylkäisi salaa eteensä, ettei mikään paha tarttuisi häneen ja Annaan, mutta hän pelkäsi kumminkin seisoa niin lähellä noita "ulkomaan narreja", jonkatähden hän pyysi että jatkettaisiin kävelemistä. Annakin oli samaa mieltä ja molemmat naiset ohjasivat nyt kulkunsa Uudelle torille, joka siihen aikaan erosi paljon siitä, mikä se meidän päivinämme on.
Se oli pieni ja kaita ja molemmin puolin ympäröivät sitä kaksinkertaiset varastohuoneet ja kasakkain tallit. Keskellä seisoi häpeäpaalu, jossa rikolliset saivat kärsiä rangaistustaan, ja vähän matkan päässä siitä oli kookas, rautasatulalla varustettu puuhevonen. Tätäkin käytettiin huokeammissa rikosasioissa, ja rikoksen suuruuden mukaan täytyi syytetyn silloin istua tunti tahi useampikin tuossa sangen epämukavassa asennossa. Nytkin istui muudan päihtynyt mies puristettuna mainittuun rautasatulaan. Turhaan koetti hän käsin ja jaloin päästäytyä irti, naurunhohotuksella palkitsi vaan rahvas hänen ponnistuksiaan ja vartioitseva poliisimies piiskanlyönnillä.
Tämä inhoittava näky oli arvollinen vastakohta hevosmarkkinoille, joita tällä torilla kaikkine raakuuksineen vietettiin. Nuo jalot eläimet, jotka melkein kaikissa ilmanaloissa ovat tulleet ihmisen välttämättömimmiksi seuraajiksi, saivat näet täällä kärsiä omavaltaisten isäntäinsä suurinta julmuutta. Ihmisyyttä ja osanottavaisuutta ei riittänyt näille olennoille, joiden huokauksille niin harva kuroittaa korvaansa.
Brigitta oli usein käynyt markkinoilla ja oli tottunut niin hyvin yhteen kuin toiseenkin, mutta Annaa liikutti kovasti tuo julmuus, jota hänen täytyi nähdä.
"Miksi olet tuonut minut tänne, Briitta muori?" sanoi hän. "Palatkaamme kaikin mokomin takaisin! Vanhurskas taivas, kaikkialla vaan väkevämpi sortaa heikompaa! — Lähtekäämme kotiin, kotiin", toisti hän katkerasti, "vankeuteemme!"
Brigitta ei ollut hidas seuraamaan rakkaansa tahtoa. "Tehdään niin", sanoi hän, "jos teitä se haluttaa. En luullut teitä, rakas lapsi, niin heikoksi, te, joka aina olette niin luja ja urhoollinen."
"Luja ja urhoollinen silloin, kun minun on taisteltava kunniani puolesta", vastasi Anna, "mutta muuten heikko kuin horjuva lapsi, joka astuu ensimmäisiä askeleitaan ilman äidin johdattavaa kättä."
"Te ajattelette turhia, Anna", sanoi Brigitta lohduttaen. "Te ette ole voitettu, vaan olette vielä kerran voittava."
"Lakkaamaton sota heikontaa voimat, ja vilheä pimeys, joka peittää tulevaisuuden, tekee elämän toivottomaksi. — Katsos Brigitta, tuolta kaukaa näkyy Turun linna. Kuinka erilaisia muistoja se säilyttää! Usein muistelen tuota onnetonta Erik kuningasta, jonka veljen viha sulki tornikamariin. Eroitettuna kaikesta, mikä hänellä oli kallista maailmassa, vietti hän täällä lakkaamattomissa omantunnonvaivoissa synkkää elämää ja sai väkivaltaisen kuoleman — ja kumminkin saattaa löytyä kovempi kohtalo kuin hänen, jotakin vielä hirveämpää kuin moinen kuolo."
Hehkuva puna poltti Annan kasvoja ja hänen kauas siintävälle taivaanrannalle tuijottavassa katseessaan asui katkera tuska ja riuduttava kaipaus.
Brigitta koetti kuten ainakin lohdutella, mutta se ei näyttänyt tällä kertaa pystyvän Annaan, jonkatähden puheleminen vähitellen lakkasi. Äänettöminä toistensa rinnalla saapuivat he vihdoin linnan kadun päähän ja tulivat kapealle sillalle, joka vei Aurajoen ylitse. Mutta kun tämä oli ainoa kohta, joka välitti liikettä kaupungin molempain osain välillä, oli siinä suuri väentungos; kukaan ei päässyt edes eikä takaisin.
Äkkiä tunsi Anna jonkun tarttuvan käteensä ja sievittävän siihen hiljaa kirjelapun, samassa poistui tuntematon mies hänen luotaan, tehden hänelle silmillään salaisen merkin.
Vavistus kävi Annan hentoisen olennon läpitse, mutta hänessä oli kyllin mielenlujuutta kätkeäkseen kirjeensä hameen poimuihin, samalla kun hän loi vahtimiehiin aran katseen. Nämä eivät olleet kuitenkaan huomanneet mitään. Kasakat raivasivat tietä piikeillään, ja molemmat palvelijat auttoivat heitä kovalla huudolla, josta seurasi, että Anna pian eheänä pääsi tuomiokirkon torille.
Hän palasi kotiin ja tuo pieni kirjelappu, joka oli hänelle kuin kallis odottamaton tervehdys ulkomaailmasta, lepäsi huolellisesti salattuna liki hänen rauhattomasti kyselevää sydäntään.