XIII.
"Teillä on ollut hauska kävelyretki, pitkästä viipymisestä päättäen?" virkkoi kenraali Demidoff Annalle, varrottuaan häntä pienessä somassa kapinetissa, joka oli Annan kamarin vieressä.
"Varsin hauska, herra kenraali'" vastasi tyttö ja kiiruhti kumartaen hänen ohitsensa, mutta kenraali laski kätensä hänen käsivarrelleen:
"Ei mitään hätää, kaunokaiseni, joku silmänräpäys tulee teidän lahjoittaa minullekin palkitaksenne siten minulle tämän huvituksen, jonka teille olin valmistanut."
"En tiedä miten voisin teille tehdä palvelusta, kun taitoni on niin vähäinen", vastasi Anna.
"Vähäinen!" huudahti kenraali halveksivaisesti hymyillen. "Ainoastaan teeskenteleväisen naisen huulet voivat lausua tuommoista."
"Teeskentelystä ei teidän pitäisi minua syyttää, sillä minä en ole koskaan sanonut muuta, kuin mitä todellakin ajattelen — — —"
"No, no, kaunis viholliseni", keskeytti kenraali hänet vilkkaasti, "tehkää minulle kerrankin hiukan oikeutta, ja minä unohdan, mikä uppiniskainen pikku olento te olette ollut. Voitteko uskoa, Annushka, että minä eilen lahjoitin tuhat vahakynttilää pyhälle Vladimirin madonnalle teidän tähtenne!"
"Minun tähteni", toisti tyttö.
"Niin, ja minun nimenomaisen tahtoni mukaan", jatkoi kenraali, "pitää nämä kynttilät poltettaman kaksittain yöt päivät tuon ihmeitä tekevän edestärukoilijan loistavan pään yläpuolella. Hänen suosioonsa luottaen olen minä rukoillut, että hän pehmittäisi teidän kivikovan sydämenne minun rakkaudelleni."
"Älkää herjatko, kenraali!" sanoi Anna ankarasti, "sillä kun synnilliselle, saastaiselle himolle rukoillaan taivaan apua, saadaan rangaistus vaan ei rukouksen kuulemista."
"Pyhän Nikolain parran nimessä, te näytätte niin totisen naaman kuin luostarin abbedissa! Katsokaas, ystäväni, jos ei madonna mielisikään kuulla rukouksiani, olen minä mies puolestani, enkä tarvitse häntä. Ymmärrättehän?"
Kenraali nauroi pilkallisesti.
"Te ette vastaa, kaunokaiseni!" sanoi hän uhkaavalla, käheällä äänellä.
"Näinkö orja tottelee herraansa?"
"Minulla ei ole mitään vastaamista", sanoi Anna hiljaisesti. "En voi vastata siihen, jonka tiedätte niin syvästi loukkaavan minua. Muuten olen vapaa, enkä mikään orja — — —"
"Näinkö te rohkenette vastata minulle, näinkö kiitollisuus puhkee ilmi!"
Ja hän löi häntä tuimasti korvalle, kerran, kahdesti, kolmesti niin, että hieno iho leimahti purppuralle. Annan silmät iskivät tulta ja hänen korvansa soivat ja humisivat. Vaivoin saattoi hän hillitä sitä häpeää ja mielenkiihkoa, jota hän tästä ansaitsemattomasta kohtelusta tunsi; hän peräytyi askeleen ja virkkoi hengähtämättä: "Kenraali, jo riittää täksi kertaa!" Kenraalin kohoitettu käsi vaipui alas.
Oli omituista, mikä voima tuolla heikolla tytöllä oli tämän väkevän intohimoisen miehen ylitse, joka juuri hänen vastahakoisuutensa tähden väsymättä koetti voittaa hänen suosiotaan. Salatakseen katumuksen tunnetta, joka hiipi hänen sydämeensä, sanoi hän törkeästi:
"Vähää kanteleen liritystä, niin on kaikki jälleen hyvin välillämme. Olkaa niin hyvä, Anna, ja noutakaa soitin — tahi odottakaa! Ivan voi pyytää sen palvelijaltanne."
Kenraali soitti ja hovimestari riensi täyttämään hänen käskyään. Se oli sama kantele, jonka Mustofin kerran oli Annalle lahjoittanut ja edesmenneen ystävänsä kalliina muistona oli tämä sitä huolellisesti säilyttänyt. Ainoastaan sininen silkkinauha, joka siihen oli kiinnitetty ja johon oli hopealla kirjailtu sana "Rakkaudesta" oli valjennut ja tahraantunut kyynelistä. Annan silmät kääntyivät siihen ottaessaan kanteletta Ivanin kädestä ja hänen sydämensä heltyi.
"Älkää pakoittako minua soittamaan tänä päivänä", sanoi hän rukoellen kenraalille, "minä en luule voivani sitä nyt tehdä."
Nähdessään hänen mielenliikutuksensa, heräsi kenraalin mustasukkaisuus, hän tempaisi kanteleen tytöltä, paiskasi sen lattiaan ja polki jaloillaan sen muruiksi.
Surren raa'an kohtelun alaiseksi joutunutta rakasta kantelettaan, rohkeni Anna uhalla lähteä huoneesensa, jossa hän tuokioksi antautui hillitsemättömien tuskien valtaan. Hamletin kauheat sanat:
"Tyynesti kestää kurja kohtalonsa
Se jalompaako ois, tai asehella
Vastustaa tuskain myrskyävää merta
Ja lopettaa ne kerrassaan?"
muistuivat jälleen hänen mieleensä ja tyttö paran huulilta pääsi raskaita huokauksia.
"Pakanallinen murhenäytelmä on oikeutettu päättymään itsemurhalla", oli hänen isänsä kerran lausunut, "mutta ei kristillinen, sillä pakana haki luonnollisesti kuolemaa jouduttuaan vastoinkäymisiin, mutta kristityn tulee elää todistaakseen siveydellään ja uskollaan, mitä ne maailmassa saavat aikaan."
Lapsena ollessaan ei Anna ollut tätä ymmärtänyt, vaikka se olikin kiintynyt hänen muistoonsa; nyt ajatteli hän sitä ja hengitti huokeammin, sillä lapsuudenmuistojen valoisat enkelit karkoittivat pakoon epäuskon ja toivottomuuden pimeät henget.
Kun Brigitta, jolla ei ollut aavistusta siitä mitä oli tapahtunut, tuli huoneesen, oli hänen lemmikkinsä innokkaasti lukemassa kirjettä, jonka hän markkinapäivänä niin salaperäisellä tavalla oli saanut ja joka sisällöltään oli seuraava:
"Siveä Neito N. N.!
Säälien Teidän nuoruuttanne ja turvatonta tilaanne, sekä liikutettuna kovasta kohtelusta, jonka alaiseksi olette joutunut, rohkenen näillä rivillä kysyä, saisinko koettaa vapauttaa Teitä. Jos vastauksenne on myöntävä, pyydän Teidän hyväntahtoisesti antamaan siitä minulle tiedon huomisaamuna klo 6, jolloin tulen akkunanne alle postikonttorin kadulle.
Outo mutta nöyrä palvelijanne
Berndt Wilhelm Tåklin, kauppias."
Kamarissa oli niin hiljaista että lesiäisen nakutus kuului ovenlaudoituksesta yhtä selvästi kuin vasaran kalske pajassa. Anna ei tahtonut voida käsittää, että kukaan ajatteli häntä, että kukaan sääli hänen onnettomuuttaan. Hän luki kirjeen toistamiseen, mutta ei voinut toiseksi selittää sen tarkoitusta.
"Iloitse, Briitta muori!" huudahti hän puristaen uskollisen palvelijan käsiä, "iloitse, eräs tuntematon, mutta jalosydäminen mies tarjoutuu pelastamaan minua tästä tuskan ja sorron tilasta. Mitä sanot sinä hänen ehdoituksestaan?"
Mutta Brigittaa arvelutti. Hän oli liian usein saanut kärsiä herkkäuskoisuudestaan ja tahtoi nyt vakaasti ajatella asiaa. Lopuksi sanoi hän:
"Ei suuret sanat suuta repäise! Kuka tietää, jos olette joutunut narrin käsiin, joka houkuttelee teitä vielä pahempaan paulaan kuin tämä — — —"
"Pahempaan! älä puhu niin", keskeytti hänet tyttö. "Voidakseni elää tulee minun uskoa hyvää ihmisistä. — Kenraali Demidoff on tosin myrkyttänyt minun elämäni, mutta kaikki eivät voi teeskennellä ja pettää kuin hän. Tätäkään vierasta en minä saata epäillä, sillä hänen kirjeensä on niin yksinkertainen, ettei siihen ole antanut aihetta muu kuin todellinen myötätuntoisuus, se on liian sydämellinen voidaksensa sisältää petosta."
"Säilyttäkää hyvä uskonne, lapseni, ja auttakoon teitä Jumala", sanoi
Brigitta ja kuivasi etuliinannurkalla silmänsä.
Iloissaan tästä joskin ei aivan suoranaisesta myönnytyksestä kirjoitti
Anna vastauksensa Tåklinille:
"Hyvä Herra!
Kirjeenne olen minä vastaanottanut ja lukenut kummastuksella ja kiitollisuudella; kummastuksella, sillä minä en ole tohtinut odottaa, että kukaan pitäisi lukua semmoisesta olennosta, jonka elämä kaiketi näyttää epäiltävältä ja eriskummaiselta; kiitollisuudella taas, koska siten tarjotaan minulle mahdollisuus pelastua. Minä pidän kiinni siitä ajatuksesta kuin hukkunut oljenkorresta, sillä kenraali Demidoffin talossa on asemani todellakin semmoinen, että toivon millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi, ja vaikka Teidän sekä nimenne että persoonanne ovat minulle oudot, uskon kuitenkin mielelläni Teitä kunnialliseksi mieheksi, joka ainoastaan osanottavaisuudesta tahdotte ryhtyä vapauttamaan minua. Luottaen täydellisesti kunniaanne tahdon siis panna kohtaloni Teidän käteenne ja olen valmis suostumaan jokaiseen yritykseen, josta voi olla menestymisen toivo.
Edistäköön Herra teidän tuumaanne ja siunatkoon jaloa yritystänne, jota onneton tyttö aina on säilyttävä kiitollisessa muistossa.
Anna Mörck."
Monet kerrat kirjoitti Anna uudestaan tämän kirjeen, väliin tuntui se hänestä liian lavealta, väliin taas liian lyhyeltä ja puutteelliselta. Viimein antoi hän sen kelvata ei juuri sentähden, että Brigitta piti sen erinomaisena kirjoituslaadun puolesta, vaan enemmän siitä syystä, ettei hän luullut itsellään olevan muuta lisättävää.
"Teidän vastauksenne on mainiosti laadittu, Anna", sanoi palvelija päättäväisesti. "Varmaankin olisi kuulunut kauniimmalta, jos olisitte verrannut itsenne prinsessaan, joka noidutussa linnassa julman verenhimoisen lohikäärmeen vartioimana odottaa pelastavaa ritaria."
Samassa kuului kenraalin kolkutus ovelta. Hän tuli pyytämään anteeksi ja toi muassaan kullalla ja simpukankuorella koristetun kanteleen, jota hän pyysi Annan ottamaan vastaan. Hänen käytöksensä oli teeskenneltyä, kohteliasta, melkein matelevaa ja vaivoin saattoi se peittää hänessä vielä raivoavaa suuttumusta ja kiihkoa. Vaikka siitä mahdollisesti olisi voinut ratketa uusi riita, ei Anna kumminkaan voinut taipua ottamaan vastaan lahjaa, sillä hän aavisti kenraalin otaksuvan sen myönnytykseksi, että muka Mustofiniltä saatu muisto oli palkittu.
"Herra kenraali", virkkoi hän, "antakaa tuo kaunis soitin jollekulle muulle, joka paremmin kuin minä ymmärtää käsittää sen arvon. Minulle ei se sovi, yhtä vähän kuin minua haluttaa koskaan kutsua sitä omakseni."
Kenraalin silmät leimahtivat kuullessaan tämän ylpeän, hylkivän vastauksen, ja hän poistui heti luomatta tyttöön silmäystäkään.
Hitaasti kului seuraava yö. Tuontuostakin katsahti Anna komeaan, hopeaiseen pöytäkelloon, eikö jo aika olisi käsissä, jolloin Tåklin tulisi noutamaan hänen vastaustaan.
Vihdoin löi kello kuusi. Anna avasi hiljaa akkunan ja kurkisti kadulle, mutta ketään ei vielä näkynyt. Entä jos joku olisi huviksensa ilvehtinyt hänelle! Hän hengitti raskaasti ja kävi yhä rauhattomammaksi.
Hän oli sitonut kirjeen rihmaan, jonka hän nyt antoi liukua ulos akkunasta. Sitten pyysi hän palvelijan tulemaan tähystäjäksi, sillä itse oli hän liian rauhaton ja liikutettu.
"Näetkö kenenkään tulevan, Brigitta?" sanoi hän, "tämä odotus on julmaa."
"En vielä kenenkään", vastasi puhuteltu — "mutta malttakaa, tuolta lähestyy eräs mies. Kertomuksenne mukaan on hän saman miehen näköinen, jonka näitte sillalla, vereltään vaalea ja kukoistava. Miten arasti hän katselee ympärilleen! Nyt lähestyy hän nopeasti, — hän on huomannut kirjeen — saanut sen käsiinsä. Hän lukee sitä ja näyttää tyytyväiseltä, repäisee lehden muistokirjastaan — kirjoittaa siihen jotain ja ripustaa sen jälleen rihmaan — hän poistuu. — Ihmettelenpä mitä hän kirjoittaa."
Samaa ihmetteli Annakin sydämessään ja kiiruhti saamaan siitä varmaa tietoa. Lehdellä olivat vaan nämä rivit:
"Kahden tunnin kuluttua olen samaa tietä, jota sain vastauksenne,
ilmoittava Teille enemmän.
B.W.T."
Kolme pitkää kuukautta oli Tåklin turhaan odottanut soveliasta tilaisuutta lähestyäkseen Annaa. Hän ajatteli ainoastaan tätä kutsumusta, jota täyttämään hän luuli olevansa määrätty, ja muuttui yhä enemmän hajamieliseksi ja harvapuheiseksi. Tämän huomasivat hänen iloiset kumppaninsakin ja miettivät ja kummastelivat oliko hän rakastunut, tahi miettikö hän jotakin valtiomullistusta, joka muuttaisi Euroopan olot, mutta Berndt Wilhelm Tåklin ei asettunut, ennenkuin hänellä oli Annan suostumus kädessään, ja silloin alkoi hän semmoisella ravakkuudella, jota hänessä tuskin olisi luullut löytyvän, tehdä tarpeellisia valmistuksia.
Siinä kirjeessä, jonka Anna kello kahdeksan löysi rihmassa riippumasta, kirjoitti hän kiitettyään ensin hänelle osoitetusta luottamuksesta, että ainoa mahdollisuus Annan päästä kenraalin hirmuvallasta hänen luulonsa mukaan oli pako, johon hän kaikin tavoin tahtoi antaa apuaan. Hän kehoitti Annaa ottamaan myötään kaikki kenraalilta saadut rahalahjat ja kalleudet, koska ne olisivat tarpeelliset hänen vastaiselle toimeentulollensa, ja vaikka hänen ylpeytensä ja kestetyt kärsimyksensä vastustivat sitä ajatusta, että hänen olisi kenraalia mistään kiittäminen, näki hän vihdoin viisaammaksi suostua siihen.
Monta pikku kirjettä vaihdettiin sittemmin Annan ja Tåklinin välillä. Pako määrättiin tapahtuvaksi tulevana sunnuntaina, jolloin Anna palvelijansa kanssa lähtisi kirkkoon, ja siten sovittiin tarpeen mukaan kaikesta.
Toivoen pian saavansa kutsua itsensä vapaaksi kesti Anna enkelin kärsivällisyydellä kaikki oikut ja loukkaukset, joilla hänen sortajansa näinä päivinä tavallista enemmän ahdisti häntä, sekä oli luja ja turvallinen viimeiseen yöhön saakka ennen pakoa, mutta silloin esti sanomaton levottomuus hänen saamasta pitkään aikaan unta silmäänsä.
"Koettakaa nukkua, hyvä lapsi", sanoi Brigitta hellästi istuutuen hänen sänkynsä viereen. "Ette tarvitse peljätä mitään, sillä minä valvon teidän luonanne, kunnes on aika valmistautua kirkkoon."
Niinkuin äiti, joka ei suo itselleen yhtään lepoa pitääksensä aran lapsensa kättä omassaan ja siten karkoittaaksensa sen mielikuvituksessa syntyvät kummitukset, niin istui uskollinen palvelija läpi yön Annan luona.
"Kas, miten hän hymyilee!" sanoi Brigitta itsekseen, kun tytön silmänluomet vihdoin vaipuivat kiinni. "Joko hän on olevinaan isänsä luona tahi käyskentelevinään Mustofinin kanssa ihanissa seuduissa, joista hän väliin uneksii — mutta minkätähden muuttuvat hänen kasvonjuonteensa, rinta kohoilee rauhattomasti, ja hän vaikeroi! Miten on laita, hyvä lapsi, sanokaa?"
Anna hypähti kiivaasti ylös ja katseli sekaisesti ympärillensä.
"Minä uneksin", virkkoi hän, "kävelleeni Mustofinin kanssa pitkin yksinäistä metsäpolkua. Oi, kuinka suloista se oli! Kuulin lintujen laulavan ja metsän humisevan kuni muinen, ja me molemmat, mekin lauloimme. Mutta silloin pimeni äkkiä kaikilla puolilla, enkä minä muuta tuntenut, kuin että olin yksinäni syvyyden partaalla ja että kenraali Demidoff riensi perässäni ottaakseen minut kiinni. Tahdoin paeta, mutta jalkani horjahti ja minä putosin hirvittävään syvyyteen. Korvissani kaikuu vielä kenraalin pilkkanauru — — —!"
"Se oli tukala uni", sanoi Brigitta pudistaen päätään, "mutta ehkäpä se ei kumminkaan ennusta mitään pahaa. — Minä luen teille, lapseni, tuon kauniin psalmin 'Jumalan suojeluksesta', josta te niin paljon pidätte, niin varmaankin rauhoitutte jälleen."
Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja Briitta muori otti raamatun ja luki valoisassa kesäyössä, kunnes tasainen, säännöllinen hengitys vakuutti hänelle, että hänen herttainen lapsensa, joksi hän Annaa nimitti, oli jälleen nukkunut. Se oli suloista uinumista, jota ei pahat unet häirinneet. Kerran vaan hän avasi vielä silmänsä, loi Brigittaan kirkkaan, lempeän katseen ja sanoi:
"Mene levolle, hyvä ystävä, sillä minä en enää tunne levottomuutta enkä pelkoa. Ovathan minun allani nuo 'ikuiset kädet.' — — Hyvää yötä!"
Mutta Briitta muori ei lähtenyt levolle. Hän pysyi kuin kelpo sotamies paikallaan, ja vaikka hän joskus torkahtikin, ei se estänyt häntä rivi riviltä seuraamasta "Hengellisiä kyyhkyisääniään", joita hän lueskeli kunnes aamurusko loi loistavan hohteensa taivaankannelle.