XIV.
Pyhäaamun rauhallisuus vallitsi seudussa. Eivät ainoastaan uutterat ihmiset levänneet töistään, vaan koko luonnossa oli sapatintyyneys, sopusoinnussa Luojan tälle päivälle määräämän tarkoituksen kanssa. Ilma oli lempeä, täynnä kukkivien sireenien ja pihlajain tuoksua ja hiljaa humisivat lehmukset vanhassa yliopiston puutarhassa.
Soitettiin jumalanpalvelukseen, ja metallin mahtavassa äänessä kaikuivat ikäänkuin nuo kiitos- ja kehoitussanat, jotka olivat piirretyt tuomiokirkon suuren kelloon: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa" ja "Pyhittäkäät Herra Jumala teidän sydämissänne!"
Juhlallisesti kajahtelivat kellot tänä tyynenä aamuna, virittäen ihmissydämessä hartautta ja rauhaa. Vaikka nyt soitettiin ensimmäistä kertaa, riensivät jo rahvas ja pikku porvarit kirkkoon ennen rikkaitten ja ylhäisten tuloa ennättääkseen hankkia itselleen niin hyviä sijoja kuin heidän säätynsä salli. Sinisissä hännystakeissa, mustakantiset virsikirjat kainalossa käydä tassuttelivat jälkimmäiset arvokasten emäntäinsä kanssa, jotka kotikutoisissa, valkeissa hameissaan ja tykkimyssyissään näyttivät varsin somilta.
Avoimen akkunan luona istui Anna Mörck ja hengitti mielihyvällä lempeää kesä-ilmaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen yhteenpuserretut kätensä vapisivat kovasti, mutta sittenkin näytti hän tyyneltä, melkein iloiselta, eikä hänen tummissa, kirkkaissa silmissään näkynyt vivahdustakaan edellisen yön levottomuudesta ja tuskasta.
Briitta muori, joka tietysti myöskin otti osaa pakenemiseen, käveli vielä ympäri järjestellen sitä ja tätä. Häntä harmitti, kun ei voinut ottaa myötään kaikkia niitä kauniita ja oivallisia vaatteita, jotka hän oli saanut Mustofiniltä ja Annalta; vaikka hänen kunniaksensa onkin sanottava, ettei lahjain menettäminen niin paljon koskenut hänen sydämeensä, kuin se seikka, että hän oli saanut ne noilta kahdelta, joille hän oli lahjoittanut uskollisen rakkautensa.
"Katsokaa, lapseni", sanoi hän Annalle, "veistä kiitetään teränsä tähden, ihmistä järkensä vuoksi, ja niin tuleekin katsoa etuaan, milloin voi, ja ajatella tulevaa aikaa. Tämän neuvon on Tåklin teille antanut ja sen otan minäkin varteen. Sitä paitsi on hyvä ottaa teidän varallenne saali tahi jokin muu; onhan teillä kumminkin kyllin kantamista niissä kalliissa kivissä ja rahoissa, jotka ovat ommellut hameenne taskuun."
"Niin", sanoi Anna huoaten, "ne tuntuvat raskailta, kovin raskailta, nuo lahjat, kun niihin on yhdistynyt niin paljon katkeraa — — —"
"Vaiti, tyttöni, vaiti" keskeytti hänet Brigitta hilpeästi, "älkäämme nyt sitä ajatelko. Muistelkaa ennemmin, mihin teitä kehoitti jalavanlehti, joka oli Tåklinin viimeisessä kirjeessä. Kuinka se taas olikaan, Anna?"
"Itämaisen kukkaiskielen mukaan merkitsee jalavanlehti: Ole huoletta!"
"Aivan niin", sanoi Brigitta luoden tyytyväisen katseen Annaan, jonka taitoa hän suuresti ihmetteli. "Minä en vaan ymmärrä, kuinka te muistatte kaikkien kukkain merkityksen."
"Nuoret panevat mielellään semmoista muistoonsa", virkkoi Anna hymyillen.
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!" soittivat jälleen kirkonkellot.
Anna säpsähti. "Eikö meidän ole jo aika lähteä, Briitta muori?" kysyi hän.
"Olkaa rauhassa, lapseni; vielä hetkinen kärsivällisyyttä. Mitä sanoisitte, jos kenraalin olisi pistänyt päähän kieltää teitä tänä päivänä menemästä kirkkoon?"
"Jumala varjelkoon!" sanoi Anna. "En tiedä mitä silloin tekisin." Ankara väristys vapisutti hänen olentoaan ja veret vuoroin nousivat vuoroin haihtuivat hänen kasvoillaan.
Tuokion istuivat he ääneti ajatuksiin vaipuneina. Vihdoin sanoi
Brigitta:
"Luulen pian soitettavan yhteen, Anna. Käärikää saali olkapäillenne ja lähtekäämme. — Palvelijat odottavat jo rapulla."
Anna nousi nopeasti sijaltaan ja poistui huoneesta katsomatta edes ympärilleen. Salissa kohtasi hän kenraalin, joka seisoi ja risti itsiään uuden kullalle hohtavan jumalankuvan edessä kumartaen masennetun, katuvaisen syntisen tavoin päätänsä syvään ja höpisten huulillaan rukouksia. Anna pysähtyi, peljäten häiritsevänsä hänen hartauttansa, epätietoisena pitikö hänen mennä eteenpäin vai takaisin. Mutta tuskin oli kenraali kuullut hänen keveät askeleensa, ennenkuin hän äkkiä kääntyi ympäri.
"Ah, kesäaamu ruumiillisessa muodossa!" huudahti hän irstaasti hymyillen, "mutta Annushka, Annushka, kesä rakastaa valoisia värejä, ja te taas kannatte tuota ikuista mustaa samettipukua, jota minä olen oppinut kammoksumaan. Teidän tulee, kaunokaiseni, ottaa huomioon, mikä teille soveltuu. Koristavathan kaikki nuoret tytöt mielellään itsensä ainakin kirkkoon lähtiessänsä."
"Kenraali Demidoff", sanoi Anna vakavasti, mutta lempeällä äänellä, "kun sielu aikoo lähestyä Korkeinta, silloin saavat ajatukset vähimmän työskennellä oman itsiön kanssa."
"Tauotkaa, pikku siveyden saarnustaja", sanoi kenraali ja hänen ryppyinen otsansa punehtui, "kullakin asialla on aikansa! Luulenpa teidän tuomitsevan minua siitä, ett'en äsken hartaudessani ollut kyllin hupsu unohtaakseni maallisen ihanan immen puitteisin ja lasin ta'a suljetun pyhäinkuvan tähden."
"Minä en voinut aavistaa teidän ajatuksianne, herra kenraali, yhtä vähän kuin tahdon tuomitakaan ketään", kuului vastaus.
"No, oikeinpa olettekin armollinen", sanoi kenraali ivallisesti. "Olkaa palattuannekin samoin. Tahdotteko luvata sen, Anna?"
"Minä en lupaa mitään", vastasi tämä, "mutta saanenhan lähteä, herra kenraali?"
"Täytynee teidän saada", virkkoi kenraali äreästi. "Teillä on hyvin taipuisa herra. Hyvästi!"
Anna kumarsi ja lähti. Raivoisat tunteet riehuivat hänessä. Kerran ennenkin oli hän salaperäisellä tavalla lähtenyt tiehensä, mutta silloin omasta kodistaan, oman armaan isän helmasta!
Nyt soitettiin yhteen. "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!" Linnut lauloivat, Aurajoen vesi kimelteli, ja kirkkaassa päivänpaisteessa virtasivat ihmiset tuomiokirkkoon, joka korkeana ja vakavana seisoi Unikankarilla.
Se on vanhaa göötiläistä rakennustapaa, yksinkertainen, mutta mahtavan kaunis ja ansaitsee olla Suomen suurin ja kalliin muistomerkki.
Kahtatoista jalkaa korkean, harmaasta kivestä ja tiilistä rakennetun muurin sijaan Unikankarin ympärille oli muutama vuosi sitten tehty uusi aitaus silitetystä graniitista rautaisine kaidetankoineen. Entiseen nähden oli tämä muuri varsin komean näköinen ja sitä enemmän silmiin pistävä, kun tuomiokirkon ympärillä oli tiheässä ryhmässä vanhoja rappeutuneita kivikartanoita. Kaakkoisen portin luona kohosi näet kaksinkertainen yliopistonrakennus luentosaleineen, entinen dominikaaniluostari ja niin kutsuttu "vanha koulu." Länsipuolella seisoi taas katedraalikoulu ja kirjasto, ja aivan kirkkoaidan sisässä itäpuolella oli luuhuone.
Unikankaria, jolla nykyään tuuheat jalavat humisevat hautavirsiään viheriään nurmen alla lepääville, ei voinut mainitun muurin tähden kadulta nähdä. Kuni yksinäinen saari pauhaavassa virrassa seisoi tämä rauhoitettu paikka keskellä kaupungin hälinää ja liikettä.
Siellä lentää lipattelivat loistavat perhoset, joita ei enää musta kotero kahlehtinut, kauniina vertauskuvana, miten sielu vapautuu aineesta.
Tätä ajatteli Anna lähtiessään Brigitan ja vartioivain palvelijain kanssa kirkkomaalta ja noustessaan Gotlannin santakivestä rakennettuja rappuja ylös, jotka eteläpuolelta veivät tuon vanhan tuomiokirkon neljälle ovelle.
"Nyt lintu äänell' koriall'
Taas laulaa taitavast',
Enk' me siis mahtais' Luojall'
Tääll' veisat' iloisest'?
Mun sielun Herraa kiittää
Nyt riemu-laululla,
Kuin iloittaa ja täyttää
Meit' laupiaill' lahjoilla"
kaikui heitä vastaan juhlallinen virrenveisuu jymiseväin urkujen säestämänä.
Tapansa mukaan pysähtyivät venäläiset palvelijat porstuaan, ja molemmat naiset astuivat yksinään pyhään huoneesen, jonka nöyryyttävä, ylävä kauneus oli omansa rauhoittamaan heidän liikutettuja mieliään. Monet tulipalot ja onnettomuudet, joiden alaiseksi kirkko oli joutunut, olivat suureksi osaksi hävittäneet katolinajan rikkautta ja komeutta, jolloin ihmiset edistäissään lahjoilla ja testamenteilla pyhiä tarkoituksia luulivat pääsevänsä taivaasen. Mutta vaikka paljon olikin hävitetty ja turmeltu, oli kuitenkin vielä kyllin jäljellä, joka saattoi hurmata katsojaa. Siellä oli korkeita holveja ja suippokaaria, hoikkia pilareja ja keveitä portaaleja, kaikkia, millä göötiläinen temppelin-rakennustapa niin ihmeellisesti kohoittaa sielun äärettömyyteen.
Anna ja Brigitta pysähtyivät hetkeksi Stålhandsken suvun komeaan hautakammioon, jossa lepää eräs suuren Kustaa II Adolfin mainioimpia sankareja kolmenkymmenenvuotisen sodan ajoilta, nimittäin Torsten Torstensson Stålhandske. Molemmat naiset kumartuivat rukoilemaan, Brigitta hieman uteliaana ja hajamielisenä, Anna huutaen kaikesta sydämestä avukseen korkeimman armoa ja apua. Sitten kulkivat he sykkivin sydämin eteenpäin, mutta hitaasti, etteivät herättäisi kenenkään huomiota, ja menivät ulos toisesta niistä kahdesta ovesta, jotka pohjaispuolelta veivät tuomiokirkkoon. Porstuassa, jossa vielä löytyy jäännöksiä katolisesta vihkivesi-astiasta, oli Tåklin heitä vastassa. Hän katsahti myötätuntoisuudella Annaan ja tervehtien häntä kunnioituksella ja ystävyydellä sanoi hän:
"Neiti Mörck, olen iloinen, että tuumamme on ainakin tähän saakka onnistunut. Oletteko valmis seuraamaan minua?"
"Olen", kuiskasi Anna hätäisesti ja heleä puna kohosi hänen kasvoihinsa. "Oi, rientäkäämme, herrani."
Enempää ei puhuttu. Seinäkomerosta otti Tåklin esiin avaran viitan, jommoisia porvarintyttäret pitivät, ja kietoi sen neidon ympärille salatakseen hänen kallista pukuaan ja tehdäkseen hänet tuntemattomaksi, ja tarjottuaan hänelle käsivartensa, vei hän hänet ja Brigitan ulos.
Kaduilla oli hiljaista ja rauhaisaa. Useammat olivat joko kirkossa tahi istuivat siivosti kotonaan lueskellen hartaasti saarnoja Luteruksen postillasta. Pakenijat kohtasivat sentähden varsin harvaan ihmisiä, erittäinkin kun he pysyttelihevät kapeimmilla ja autioimmilla kaduilla.
"Kaikki näkyy käyvän hyvin", virkkoi Tåklin matkakumppaneillensa.
"Meidän tulee vaan mitä pikemmin koettaa joutua Uudenmaan tullille."
Siellä seisoivat keveät matkavaunut, joihin he istuivat. Ajuri lyödä sivalsi hevosia ja matka kohden epätietoista päämaalia alkoi. Anna ei itkenyt, kuten hän oli tehnyt rakkaasta kodista lähtiessään, mutta kun hän yht'äkkiä ojensi silmänräpäykseksi kätensä Tåklinille, näytti hän erittäin liikutetulta.