XV.
"Pitkäksi käypi odottavalla aika", sanoi Petter haukoitellen toverilleen Paavolle, tuolla kun istuivat tuomiokirkon porstuassa vartoen jumalanpalveluksen loppumista.
"Niin todellakin, Petrushka", vastasi puhuteltu ja oikaisi hiljan suomittua ruumistaan kapealla rahilla. "Kellä edes olisi tuoppi kaljaa, niin kärsisi — — —"
"Ja hapankaalia ja kurkkuja, mustaa leipää ja teetä, unohtamatta braagaa (kotitekoista olutta) ja viinaa", lisäsi toinen ja lakutti kieltään, ikäänkuin hänellä olisi jo ollut kaikki nuo herkut nähtävinä. "Se olisi jotakin, mutta me emme saa unhoittaa, että on taas paastonaika ja silloin on synti ajatella semmoista. — Pyhä Barbara, auta meidän tyhjiä vatsojamme!"
"Pyhä Barbara, auta meitä!" mutisi Petterkin tehden kumppaninsa tavoin ristinmerkin, "erittäinkin minun kurjia jäseniäni, voi, voi!"
Petter nauroi. "Ohjaa kielesi paremmin toisella kertaa, niin ei kenraalin tarvitse rangaista sinua!" sanoi hän.
"Tapahtukoon armollisen herramme tahto, hän tietää parhaiten mitä minä tarvitsen", virkkoi Paavo nöyrästi.
"Etpä puhunut tuolla äänellä, silloin kun armollinen herramme otti sinut kanssaan tänne pitkälle matkalle ja eroitti sinut kauniista Sassastasi."
"Kaunis Sassani!" Rakkauden ja surun hohde lennähti Paavon tylsistyneille, mutta kauniille kasvoille ja hänen pienet tummat silmänsä kostuivat kyyneleistä. "Kaunis Sassani!" toisti hän omituisella hellällä painolla. "Hän oli muhkein tyttö sekä itä- että länsipuolella Uralia. Kelpo vaimo hänestä olisi tullut. — Onnellinen sinä, Petrushka, joka et jättänyt ketään suremaan jälkeesi — mutta luulenpa puhuvani kuuroille, sillä sinä näytät nukkuvalta — — —"
Täällä vallitseva suloinen viileys ja hiljaisuus ja tuo yksitoikkoinen odotus eivät olleet painostavaisesti vaikuttamatta molempain palvelijain mieliin. Petterin uni ei ollut teeskenneltyä ja kohta vei suloinen unotar Paavonkin hänen rakkaan Sassansa luo, eikä tämä uni häiriytynyt ennenkuin väki tuli ulos kirkosta. Kauhistuen hypähtivät puoliuniset palvelijat pystyyn, pitäen tarkasti vaarilla eikö noita kahta naista jo näkyisi. Vaan kun ei heitä kuulunut, arvelivat palvelijat heidän jääneen osoittamaan harttauttaan jollekin suositulle pyhimyksen kuvalle, ja istuutuivat jälleen tyynesti paikoilleen.
Ajan kuluksi rupesivat he vertailemaan Turun tuomiokirkkoa pyhän kaupunkinsa Moskovan moniin pyhyyksiin, tietysti jälkimmäisten eduksi, joiden kullattuja, hopeoituja ja monivärisiä kupukattoja he väsymättä ylistelivät. Soitettiin suomalaiseen iltamessuun, ja ihmiset menivät sinne ja palasivat sieltä ja muutamaa tuntia myöhemmin ruotsalaiseenkin, mutta yhä istuivat venäläiset palvelijat kärsivällisesti odottamassa, niinkuin heidän oli käsketty; he olivat oppineet tottelemaan ja sitäpaitsi oli heissä runsas määrä yksinkertaisuutta.
Eräs kymäräselkäinen kirkonvartija lähestyi heitä ja lyöden sauvallaan niin kovasti laattiaan, että holvit kajahtivat, sanoi hän semmoisella venäjänkielellä, jota ei taitavinkaan kielenkääntäjä ottaisi selittääkseen, että jollei herroja haluttanut jäädä sinne pitämään kirkon rotille seuraa, niin oli heidän aika laittautua tiehensä, sillä hän aikoi lukita temppelin ovet ja siten hankkia itselleen vapautta viikoksi.
Ällistyneinä katsoivat "herrat" toisiinsa ja vaikkeivät he ymmärtäneet miehen puhetta, alkoivat he kumminkin tajuta hänen kaunopuheliaista liikkeistään, että heidän oli aika lähteä.
Mutta missä olivat neiti Mörck ja eukko? Olivatko ne palvelijain virkistäessä itseään unella lähteneet ilman heitä pois?
Mitä sanoi kenraali Demidoff?
Näitä kyselivät Petter ja Paavo toisiltaan ja enemmän juosten kuin käyden tulivat he kotiin. Turhaksi kävi heidän salainen toivonsa, että muka naiset jo olisivat saapuneet, sillä ei kukaan tiennyt heistä mitään. Totuus piti siis ilmi. Neuvoiteltuaan keskenään päättivät he Ivanin välityksellä, jonka he ymmärsivät voittaa puolellensa, pyytää pääsöä peljätyn isäntänsä luokse. Olihan tämä kummallinen tapaus ennemmin tahi myöhemmin hänelle kumminkin ilmoitettava.
Kenraali oli istumassa taidokkaasti tehdyn, viheriällä veralla päällystetyn pelipöydän ääressä, pitkä turkkilainen piippu suussa, kun hovimestari astui sisään. Peljäten häiritsevänsä herraansa seisoi hän pitkän aikaa ääneti odotellen.
"Jalo herra", virkkoi hän lopuksi. Kenraali, joka näkyi olevan erittäin mielistynyt peliin, katsahti ylös.
"Mitä tahdot, Ivan?" sanoi hän.
"Nöyrät palvelijanne Petter ja Paavo pyytävät alamaisimmasti päästä puheillenne, herra kenraali."
"Ei minulla ole aikaa heidän kanssaan — — —!" Kenraali rupesi maltittomasti valitsemaan uusia kortteja pakasta.
"Niillä on tärkeitä asioita ilmoitettavana", rohkeni hovimestari muistuttaa, mutta otti kumminkin varovaisesti askeleen takaperin.
"Tärkeitä asioita!" huudahti kenraali halveksivaisesti. "Arvelen heidän voivan levätä vaikka tulevaan vuoteen asti. Älä tule täst'edes häiritsemään minua, Ivan, tahi — — —"
Keskonainen lause päättyi valalla, mutta eipä Ivan nytkään poistunut, sillä hän tiesi, ett'ei hänen isäntänsä koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän ei heti ilmoittaisi kaikkia tuon kauniin suomalaisen tytön suhteen.
"Mahtava herra", sanoi hän, "se koskee neiti Annushkaa ja hänen palvelijaansa."
Kenraali hypähti ylös ja survasi niin ankarasti pöytää, että kaikki kortit putosivat sinne tänne ympäri laattiaa.
"Koira, miksi et sanonut heti sitä minulle! — Kutsu tänne palvelijat."
Pian senjälkeen seisoivat palvelijat kenraalin edessä. Petter oli koonnut kaiken rohkeutensa ja katsoi lujasti eteensä antaessaan ilmoituksensa, Paavo sitävastoin oli viheliäisempi kuin metsästäjäin ahdistama jänes.
Vaikka alussa kylmä ja tyyni, ei kenraali kauan voinut hillitä vihaansa, hän oli vähällä kadottaa järkensä ajatellessaan, että Anna kenties oli päässyt hänen käsistään. Mitä julmimmalla tavalla solvasi hän häntä ja noita onnettomia palvelijoita, joille hän uhkasi neljäkymmentä paria raippavitsoja joka päivä, kunnes he oppisivat käyttämään silmiään.
Mutta ensin tuli hänen hankkia varma todistus siitä, oliko Anna todellakin rohennut paeta hänen vallastaan. Sentähden syöksi hän hänen huoneesensa. Täällä oli kumminkin kaikki kuten tavallisesti, ei mikään osoittanut äkillistä pakoa, kaikki oli järjestyksessä paikallaan.
Tuo suuri kivikartano vastapäätä kapean kadun toisella puolella loi omituisen synkän varjon huoneesen ja teki sen kolkoksi kuin hautakammion. Kun akkunat olivat koko päivän olleet suljetut, tuntui ilmakin ummehtuneelta ja raskaalta ainakin kenraalista, joka juopuneen tavoin hoiperrellen turhaan haki silmillään tuota armasta olentoa.
Kuinka usein olikaan Anna pelkäämättä syössyt hänet luotaan, mutta kuinka kaunis ja viehättävä, unohtamatta koskaan naisellista arvokkuuttansa, oli hän kumminkin aina ollut. Ylevillä perusaatteillaan ja jalolla mielellään oli hän voittanut, oikeuden valta oli tullut vahvistetuksi ja se oli kostanut hänelle itselleen. Sanomattoman katkeraa oli tuntea itsensä eroitetuksi puhtaan sydämen ja hyvän omantunnon luomasta onnelasta, ja tähän yhdistynyt loukattu rakkaus ja mustasukkaisuus täyttivät äärettömillä tuskilla kenraalin sielun ja masensivat tuon voimakkaan miehen.
Hänen muotonsa oli käynyt rumaksi ja sinisenkalpeaksi, harmaansekainen tukka seista törötti hurjasti pystyssä ja silmänsä olivat veristyneet ja kankeat. "Oikeuden jumalatar!" ähki hän. "Oikeuden jumalatar!" Tuontuostakin huuteli hän Vapahtajaa, neitsyt Mariaa ja pyhää Nikolaita avukseen, risti itsensä karkoittaaksensa luotaan Manalan henkiä, jotka näyttivät ajelehtivan hänen ohitsensa, mutta eivätpä nämäkään keinot auttaneet, kunnes uusi mahtava tunne valtasi edelliset — ja tämä tuoni oli koston.
Kuni mielipuoli juoksi kenraali ympäri, toivoen saavansa jotain tietoa Annan katoamisesta. Tämä onnistuikin hänelle, sillä avattuaan erään pöytälaatikon löysi hän sieltä kaikki Tåklinin kirjeet, jotka Anna varomattomasti oli unohtanut sinne. Tyytyväisenä väänteli hän viiksiään, mutta hänen täytyi hillitä maltittomuuttansa, sillä hän ymmärsi ruotsinkieltä varsin vähän.
Sattumus asetti niin, että se henkilö, joka kutsuttiin selittämään kirjeiden sisältöä, oli poliisimestari Reis. Siitä saakka kuin Anna oli asunut hänen perheessään, oli hän aina lämpimällä myötätuntoisuudella ajatellut häntä, ja hänen sydämensä vuoti verta kun hänen nyt täytyi lausua sanoja, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet hänen pakoaan, vaan muutoinkin olivat hänelle harmillisia.
Tuiki suuttuneena sai tämä nyt tietää, että huolimatta hänen valppaudestansa oli onnistuttu päästä yhteyteen hänen holhottinsa kanssa. Reis, joka oli raivoissaan, kun ei edeltäpäin tiennyt mitä häneltä tahdottiin, ryästeli ja punehtui kovin joutuessaan siihen kohtaan Tåklinin kirjeessä, jossa tämä tyystin kertoi koko pakotuuman ja ehdoitti että Ruotsi, joka oli ulkopuolella kenraalin vaikutuspiiriä, olisi soveliain maa suojelemaan heitä. Hän ei ollut myöskään jättänyt mainitsematta, kuinka hänestä näytti sopivammalta maantietä myöten pyrkiä Ruotsin rajalle, kuin luottautua epävarmaan petolliseen mereen, ja kuinka heidän olisi tehtävä pieni kaarros, ennenkuin he suuntaisivat matkansa pohjoiseen.
Reis vaikeni ja hänen tilansa muuttui yhä tukalammaksi. Täytyisikö hänen antaa ilmi tuo lapsi, joka kerran oli hänelle uskottu?
"Eteenpäin!" käski kenraali jyrisevällä äänellä. "Eteenpäin!
Eteenpäin!"
Reisin täytyi siis tyytyä kohtaloonsa ja ilmoittaa kaikki. Tåklinin kehoitus, että Anna ottaisi myötään kaikki sortajaltaan saamansa lahjat, pani tämän uuteen raivoon.
Huutaen avuksensa taivasta ja helvettiä kirosi hän tyttö parkaa, nimitti häntä varkaaksi ja vannoi kauheaa kostoa.
Alakuloisena ja murheellisena poistui Reis, mutta kenraali haki kaikki Annan kätköt ja nähtyään, että hän oli seurannut uuden suojelijansa neuvoa, ryhtyi hän tarpeellisiin toimiin pakolaisten takaa-ajamista varten.
Pian senjälkeen syntyi rauhallisessa Turussa semmoinen melu ja hälinä, jonka vertaista siellä tuskin lienee ollut äskeisen sodan aikana. Hämmästyneiden kaupunkilaisten ihmeeksi nähtiin kasakkain ratsastavan täyttä laukkaa sinne tänne kaduilla. Useista taloista kyseltiin ja haettiin ja kaikki mökit kaupungin läheisyydessä tutkittiin tarkoin.
Saatuaan kaikki alimmaisensa liikkeelle, riensi kenraali Demidoff niin pian kuin mahdollista everstiluutnantti Otto Loden luokse, joka oli virkaa tekevänä maaherrana, esittääksensä hänelle asiansa. Lode oli aatelismies kantapäästä kiireesen asti, tosin hiukan kiivas ja äkkipikainen, mutta hyväsydäminen ja jalomielinen. Kaikella kohteliaisuudella, jota sekä tämä aika että hänen yhteiskunnallinen asemansa vaativat, otti hän vieraansa vastaan.
"Pyydän anteeksi, että olen valinnut sopimattoman ajan käynnilleni", sanoi kenraali.
"Teidän käyntinne ovat aina minulle mieluisat, herra kenraali", vastasi puhuteltu, kohteliaasti pyytäen vierasta istumaan.
Kenraali Demidoff oli kumminkin liian rauhaton seuratakseen tätä kehoitusta. "Kiitän", sanoi hän hätäisesti hymyillen, "mutta minulla ei ole aikaa. — Syynä, jonkatähden olen pakoitettu vaivaamaan teitä, herra maaherra", lisäsi hän kiihtyvällä mielenliikutuksella, "on eräs luonani tapahtunut, varsin ikävä seikka — — — Mutta minun on aloitettava kertomukseni alusta, että saisitte siitä oikean käsityksen.
"No niin, kaksi vuotta on minulla talossani ollut muudan nuori tyttö, jonka sisareni poika morsiamenaan jätti minun hoitooni, kun hänen joukkonsa päällikkönä oli lähdettävä tuohon, vielä päättymättömään sotaan armollisimman keisarimme ja Ranskanmaan välillä. — Koko maailma tietää isänmaani menestyksen — mutta yhtä onnellisesti ei käynyt — sisareni pojalle", — kamala vaaleus levisi kenraalin kasvoille, — "sillä hän luetaan nyt kaatuneitten joukkoon. — Minä olin luvannut olla isänä hänen morsiamellensa ja neitonen jäi luokseni. Hän oli nuori, ja varsin kaunis, mutta ylpeä, oikullinen ja kovin itsepäinen, mutta näitä vikojahan on useimmilla, jotka kuuluvat tuohon muutoin kauniimpaan sukupuoleen — — —"
Kenraali nauroi väkinäisesti ja maaherra näytti olevan vähän hämillään odottaessaan, mitä tuleman piti.
"Hänen ja erittäinkin sisareni pojan tähden", pitkitti kenraali, "kohtelin minä häntä aina suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella — mutta, herrani, voitteko arvata, miten hän palkitsi minut?"
"Tahdonpa sanoa sen teille", — kenraali lähestyi isäntäänsä ja näytti kovin vihastuneelta — "Hän on varastama minua ja paennut siten saadun omaisuuden kanssa!"
Maaherra Lode säpsähti.
"Varastanut! se on ankara syytös, kenraali! Koska on tämä tapahtunut?"
"Tänä päivänä, kun tuo nuori nainen palvelijansa kanssa lähti kirkkoon, jonka porstuassa käskyläiseni turhaan odottivat heitä tuntikausin."
"Onko hän yksinään rikollinen, vai luullaanko hänellä olevan ketään liittolaista?" kysyi maaherra.
"Eräs Tåklin, joka tuntemattomalla tavalla on päässyt hänen yhteyteensä, näkyy olevan hänen rikostoverinsa. — Pyhä Barbara! kelpo lajilla ovat he minua varastaneet, ja vahinko on sitä tuntuvampi, kuin juvelien seassa oli keisarini armollisia lahjoja."
Maaherra näytti hämmästyneeltä ja vakavalta. Vaikk'ei hän epäillytkään kertomuksen todellisuutta tuosta suuresta kotivarkaudesta, tuntui hänestä kumminkin uskomattomalta, että Anna Mörck olisi siten käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, sillä hänellekään eivät olleet mielipiteet ja tarinat Annan ja kenraalin keskinäisestä suhteesta oudot, joskin ei hän, niinkuin ei moni muukaan, tiennyt mitä oikein uskoisi.
"Hävytön kiittämättömyys", sanoi hän, "te olette saanut kokea ikäviä, kenraali!"
"Olen todellakin, ja sentähden vaadin ei ainoastaan omaisuuttani takaisin, vaan myöskin, että rikolliset saatettaisiin asianmukaiseen rangaistukseen. — Toivon teidän apuanne, herra maaherra!"
"En ole laimiinlyövä, mitä vaan virkani velvoittaa minun tekemään", vastasi puhuteltu.
"Ja rangaistus kotivarkaudesta?" kysyi kenraali kavalan näköisenä.
"On kaksi kertaa suurempi kuin muutoin", lopetti maaherra.
Kenraali Demidoff kääntyi poispäin salatakseen silmissään loistavaa voittoriemua. Kostonhimoisessa sielussaan näki hän jo tuon ylpeän ja ihanan Anna Mörckin nöyryytettynä, häväistynä ja kunniansa menettäneenä jalkainsa juuressa. Mikä riemu saada kerran nähdä hänet armoa anovaisena!
Ottaessaan tarkan selon varastetun omaisuuden arvosta harmitti maaherraa yhä enemmän tuo halpamielinen käytös semmoisen henkilön puolelta, joka kenraalin oman vakuutuksen mukaan oli hänen tykönään nauttinut niin paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä. Tunnetulla pontevuudellaan ryhtyi hän nopeasti tehokkaisin toimiin karkulaisten kiinniottamista varten. Täydellinen tuntomerkkien luettelo laadittiin jokaisesta noista kolmesta. Kenraali seisoi itse kirjurin rinnalla ja antoi ilmoituksensa Annasta. Hänen luettelonsa kuului:
"Nuori seitsentoista vuotias, keskikokoinen solevavartaloinen tyttö. Iho lumivalkea, silmät suuret ja tummat, suu pienoinen, nenä suora. Tukka mustankiiltävä ja tavattoman tuuhea, kahtena palmikkona kiedottu pään ympärille. Puku mustasta sametista ilman koristuksitta, valkea huntu olkapäillä, valkea samettihattu päässä ja samankarvainen harso kasvoilla."
Kenraalia ihmetytti itseäänkin, että hän muisti kaikki nuo pienet erikoiskohdat, mutta Briitta muoria ei ollut yhtä helppo kuvailla ja useoita kenraalin palvelijoita täytyi kutsua saapuville. Kaikki olivat kumminkin siinä yhtä mieltä, että hän oli ontuva ja puki kernaasti itsensä kaikkiin vesikaaren väreihin.
Mitä taas Tåkliniin tulee, täytyi hänen oman veljensä harmiksensa kertoa hänen ulkomuotonsa ja pukunsa.
Sitäpaitsi toimitettiin peräänkuulutuksia kirkoissa luettaviksi ja käskyjä ruununvoudeille ja nimismiehille ajella innokkaimmasti rikoksellisia takaa. Vielä saman sunnuntain iltapuolella lähetettiin viestit kaikille suunnille viemään näitä papereita asianomaisille ja kehoittamaan sekä tunnettuja että tuntemattomia pakolaisten vangitsemiseen.
Sillä aikaa kun maaherra rauhattomana ja huolissaan odotti vastausta toimenpiteistään, ei kenraali Demidoffinkaan tila ollut kadehdittavin. Milloin oli hän tulisimman rakkauden ja mustasukkaisuuden uhrina, milloin valtasi hänet viha ja kosto. Ei kukaan osannut tehdä hänen mielikseen. Hänen palvelijoillansa oli selkäsaunat melkein jokapäiväisenä leipänä ja yksin hänen suosikkinsa Ivankin pelkäsi häntä. Eivätkä nuo tuliset viinitkään, joita hän särpi sisäänsä, jäähdyttäneet häntä.