XVI.
Yöt ja päivät jatkoivat pakolaiset matkaansa. Aavistamatta niitä petollisia pauloja, jotka kietoivat yhä ahtaammalle heidän kunniansa ja vapautensa, toivoivat he nuoruuden iloisella luottamuksella voivansa välttää kaikki tiedustelemiset. Rauhattomuus ja ahdistus alkoivat haihtua ja he rohkenivat antautua matkan suloihin.
Suurin nautinto oli siitä Annalla. Synkkien metsäin juhlallinen, tyyni, kauneus, raikkaat vihannat niityt ja lehdot ja valoisat yöt, kaikki nuo viehättivät hänen kauneudelle altista mieltään.
Vältettyään onnellisesti jonkun vaaran eli suuren onnettomuuden, saavuttaa sielu usein omituisen tyyneyden ja rauhan. Se ei ole tuo raukaiseva, tylsyttävä tunne, joka väliin syntyy jokapäiväisen elämän vastoinkäymisistä ja huolista, vaan mahtava, selvä Jumalan ylläpitäväisen läsnä-olon tajuaminen.
Tätä tunsi Annakin ja hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta. Paljon ei hän puhellut, vaan hymyili suloisesti. Hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat ja silmänsä säteilivät.
Briitta muori oli parhaimmalla tuulella. Hän jutteli kyytimiesten kanssa ilmasta, vuodentulosta, karjasta ja kaikesta, jota vailla hänen oli täytynyt olla eläessään suljettuna kenraalin talossa.
Usein kääntyi hän puhuttelemaan Berndt Wilhelm Tåklinia, jota hän kohteli äidillisellä hyvyydellä palkitakseen ensimäiset epäluulonsa, mutta tämä oli harvapuheinen ja hiljainen, sillä hän ujosteli Annaa, eikä hän sitäpaitsi voinut, kuten molemmat naiset, antautua nauttimaan matkan suloja, sillä riippuihan hänestä koko heidän pakonsa menestys.
Matkustettuaan enemmän asuttujen seutujen läpi, saapuivat he eräälle yksinäiselle talolle, jossa päättivät levähtää pitemmän aikaa. Se oli erittäin suloisella paikalla, sinertävän järven rannalla, ja sitä ympäröivät valkorunkoiset riippakoivut ja kukkivat pihlajat.
Emäntä oli yksin kotona ja vähän hämmästyen otti hän vastaan nuo harvinaiset vieraat. "Jumala antakoon", vastasi hän ystävällisesti matkustavaisten "hyvään iltaan". "Mistä te tulette, hyvä herrasväki? — Eipä moni", jatkoi hän, "osaakaan tänne, mutta sitä enemmän tervetulleet olette te. Onko teillä ollut pitkä tie, ja mihin matkustatte?"
Pakolaiset katsoivat toisiinsa ja Täkliin kiiruhti vastaamaan: "Me tulemme Väinölästä ja matkustamme Hymylään. Jos sallitte, niin viivymme täällä muutaman tunnin."
"Varsin kernaasti, sillä näyttepä olevan hauska herra", vastasi emäntä hymyillen leikilliselle vastaukselle. — "Käykää sisään, hyvä herrasväki! Vierastupa on vielä korea ja siisti viimetalvisen lukukinkerin perästä. Ja jos ei minulla olekaan niin paljon tarjottavaa kuin silloin, niin onhan kumminkin nuorta kaljaa ja nisukorppuja."
"Me tyydymme kyllä kaikkeen, erittäinkin, jos voitte toimittaa hevosillemmekin hyvän aterian", sanoi Tåklin. "Sen kyllä uskon", vastasi vieraanvarainen emäntä sulavasti, "sillä kasvaahan nurmi pihassamme yhtä pitkäksi kuin väkevä ruis kotipellossa ja kestää kyllä syötettää. — Käykää vaan sisään, niin pidän huolen kaikesta! — Kukaan ei ole sanova, että olisi minun huoneessani ketään kohdeltu yhtä pahoin kuin Henrik piispaa muinen Lallin talossa."
Tätä sanoessaan nauroi emäntä niin, että valkeat hampaat näkyivät suusta ja astui edellä näyttäen tietä Brigitalle ja Annalle, jotka seurasivat häntä.
Kylläpä huomasikin ummehtuneesta ilmasta ja hämähäkin verkoista, ettei vierastupaa ollut pitkään aikaan käytetty.
Anna meni akkunan luokse katselemaan kaunista seutua, jota laskeva aurinko ihanasti valaisi, ja hänessä syttyi sanomaton halu nauttia taas jälleen luontoa ja tuntea välittömästi sen sydämen tykytystä.
"Hyvä Briitta muori", sanoi hän, kun emäntä oli poistunut, "älkäämme istuko sisässä tämmöisenä iltana. Eikö sinua haluta vähän kävellä? Viheriä metsä houkuttelee minua ja samoin tuo kaunis järvi!"
Vaikka Brigitta mielellään olisi kuunnellut emännän kertovan uudesta taidokkaasta kankaastaan, joka hänellä parhaillaan oli kangaspuilla, myöntyi hän kumminkin kernaasti Annan toiveesen.
"Se on hyvä ehdoitus! Tulkaa, tyttöni", vastasi hän iloisesti.
Kevein askelin riensi Anna muutamaa minuuttia myöhemmin halki viheriän opotan. "Vapaus, suloinen vapaus!" kuiskivat vakavat hongat, iloinen koivu ja hempeä paju.
"Suloinen vapaus!" lorisi metsäpuro, sitä humisi tuuli, sitä järvi, ja jok'ikinen kukka.
"Vapaus, oi suloinen vapaus!" riemuitsi Annan oma povikin. Hän suuteli koivun valkoista runkoa, hyppeli hohtavan sudenkorennon perästä, syleilipä vielä pistelevää katajapensastakin. Hän oli jälleen lapsi, joka on unohtanut kaikki tietäessään olevansa vapaa.
"Oi, mikä taivaallinen hurmaus!" sanoi hän vanhalle ystävällensä. "Koko tämä ihana seutu ojentaa sylinsä minulle! — Kas, miten ystävällisesti puut nyökkivät, miten aurinko leikillisesti pilkistelee lehtien lomitse etsien minua ja valaisten kasvojani!"
Anna katsahti valoisiin pilviin, jotka siellä täällä parvittain verhosivat kesäistä taivasta, ja hän lauloi kuten Maria Stuart:
"Rientävät pilvet! Ilmojen purjeet!
Kenpä nyt kanssanne liidellä sais!
Tervehtikää kotimaatani te!"
Raikkaasti kaikui hänen äänensä läpi metsän ja hän tunsi itsessään virtaavan nuoruuden hilpeyden ja voiman.
Hän tarttui suopeasti Brigitan käsivarteen. Näin astuivat he pitkin vähäistä polkua ja pian levisi heidän silmäinsä eteen järven sininen, tyyni pinta. Muutamia rääkättäviä sorsia kohosi rannan kaislikosta, niin että vesi alkoi karehtia ja tuuditella valkoisia lummenkukkia.
Anna lähestyi rantaa ja kumarruttuaan veden ylitse kostutti hän tuolla kirkkaalla nesteellä valkeaa otsaansa, kuumia poskiaan ja huuliaan. Kuinka viileältä ja elvyttävältä se tuntuikaan!
Silloin kohahti metsä ja Annan korvissa kuului se surulliselta valitukselta. Aurinko oli jo laskenut. Siksikö lieneekään neitosesta tuntunut äkkiä niin kylmältä ja pimeältä? Hän vaivutti päänsä niinkuin aron kukka, kun ensimmäinen halla koskee sen lehtiin.
Valittaen vaipui hän Brigitan viereen, piiloitti päänsä hänen helmaansa ja itki katkerasti. Eikä nuo iloiset juhannustuletkaan, joita siellä täällä vastakkaisella rannalla leimahti palamaan, voineet huvittaa häntä. Hän vaati, että palattaisi takaisin taloon ja sanoi vilustavan itseään.
Molempain naisten poissa-ollessa oli Tåklin joutunut vilkkaisiin puheisin emännän kanssa, joka lateli hänelle elämäkertansa ja sanoi olevansa leski ja että hänellä oli kaksi lasta, poika ja tytär, jotka palvelusväen kanssa olivat menneet viettämään juhannuksen aattoa kylän nuorison pariin.
"Me elelemme täällä niin hiljaisuudessa itseksemme", sanoi hän, "että kernaasti suonkin nuorille joskus vähän huvitusta."
Tåklin nyökäytti myöntäväisesti päätään, kun samassa pörröinen kartanokoira alkoi kiivaasti haukkua ilmoittaen vieraan lähestymistä. Rapulta, jonne emäntä vieraansa kanssa oli istuutunut, näkivät he keski-ikäisen huonoihin ryysyihin puetun naisen lähestyvän väsynein askelin ja taluttavan kädestä pientä kauhean rumaa lasta. Vaimon näössä oli jotakin pahansuopaa, katkeraa, johon kenties oli yhtä paljon syynä hätä ja puute kuin luontoperäinen häijyys.
Emäntä näytti tyytymättömältä. "Vastenmielisiä vieraita", sanoi hän hiljaa Tåklinille. "Mustalais-Zeffan kanssa ei, näette, ole hyvä olla tekemisissä, sillä hän saa rettelöitä aikaan mihin hän vaan tulee."
"Hyvää iltaa, Zeffa", sanoi hän kuuluvasti. "Mistä nyt tuuli puhaltaa, kun niin pitkän ajan päästä saa nähdä teitä täällä?"
"Ei tuule pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä, ja kumminkin olen minä tullut", vastasi vaimo äreästi. "Pelkäätte kaiketi vellitilkkaanne, emäntä?"
"Minua ei ole koskaan pidetty ahneena", vastasi emäntä ylpeästi, "ja sanon teidät tervetulleeksi, Zeffa!"
Tämä nauroi ylenkatseellisesti. "Ketä peljätään, sitä hyvitellään. Niin tekee leijonankesyttäjä ja niin tekin, mutta arvaanpa, että luulette minulla olevan häijyt silmät, joilla turmelen teidät eli teidän karjanne."
Säikähtäen vilkaisi emäntä tarhaan, jossa hänen mieluisa karjansa rauhassa märehti. Mustalais-Zeffa päästi kolkon, käheän naurun ja tempoi hurjasti pitkää vanukkeista tukkaansa.
"Niin kyllä, minua peljätään, vaikkapa ei tiedetäkään minkätähden", sanoi hän synkästi. "Minua peljätään yhtä paljon kuin perkelettä, joka väliin suuren harmaan koiran muodossa ajaa takaa niitä ihmisiä, joilla on paha omatunto. Tämä koira se minunkin vietteli varastamaan, tappaessani esikoiseni ilmestyi se minulle jälleen, ja senjälkeen monet kerrat, kunnes nyt olen — kadotuksen partaalla. Haa, hauska leikki on syntyvä, kun minäkin syöksyn sinne!"
"Vaiti, onneton vaimo, vaiti taivaan tähden!" sanoi emäntä kalpeana, "teidän sananne säikyttävät sekä minut että vieraani."
Hän osoitti Tåkliniä, joka katseli mustalais-Zeffaa semmoisella vastenmielisyydellä, kuin katsellaan myrkyllistä petoa.
"Saattaa kyllä olla mahdollista, sillä kun ollaan nuori ja hieno, niin ei uskotakaan voitavan vajota niin syvälle kuin minä", sanoi Zeffa, joka suuttuen huomasi nuorukaisen inhon.
"Hän pitää itseänsä paljon parempana minua, tuo kaunis herra", jatkoi hän pilkaten, "mutta lopussa kunnia seisoo. — Ihmettelenpä, miten hän on eksynyt tänne."
"Se ei sinua liikuta", sanoi Tåklin kylmästi ja kääntyi pois hänen silmäiltäväntään.
"Tuollahan on enemmän samaa lajia", lisäsi Zeffa, kun Anna ja Brigitta tulivat pihan portista sisään, "niin kaunis neiti ja — — — ah — — —!"
Zeffa tuijotti Brigittaan, joka kävelemisestä väsyneenä ontui tavallista enemmän, ja hänen silmänsä leimahtivat.
"Emmekö lähde matkalle?" sanoi Anna Tåklinille.
"Lähdetään, jos niin tahdotte, neiti Mörck", vastasi tämä kunnioittavaisesti, "mutta emännän toivo on, että söisimme illallista täällä ja lepäisimme muutaman tunnin hänen vieraanvaraisen kattonsa alla. — Minä en luule meillä olevan mitään peljättävää tällä yksinäisellä paikalla", lisäsi hän kuiskaten.
"Te olette ehkä oikeassa", sanoi Anna hiljaa, "mutta minä olen jälleen tullut kovin levottomaksi ja tahtoisin mieluimmin jatkaa matkaa, joll'ei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Ei suinkaan", virkkoi Tåklin ystävällisesti, "sillä teidän tahtonne on minun lakini. Lähden vaan sanomaan emännälle esteemme ja sitten matkustamme."
Mutta emännän mielestä olisi vieraanvaraisuus tullut loukatuksi, jos he olisivat lähteneet syömättä edes yhtä ateriaa hänen talossaan, jonkatähden heidän täytyi myöntyä osoittamaan kunniaa hänen laitoksillensa. Mielihyvällä saivat he kuulla, että mustalais-Zeffa, saatuaan hänkin osansa, oli lähtenyt tiehensä.
"Kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Tåklin emännälle erotessa. "Tämä nuori nainen sanoo, että hän on usein muistava teidän hyvyyttänne."
"Jumala teitä siunatkoon", sanoi emäntä puristaessaan Annan pienoista kättä, "olkaa vakuutettu, että minäkin olen muistava teitä."
Mitä kauemmaksi pakolaiset joutuivat, sitä autiommaksi muuttui seutu. Pellot ja niityt olivat loppuneet, ja pieniä vaivaispetäjiä kasvava nummi ulottui synkässä yksitoikkoisuudessaan kaikille puolille. Mustat raskaat pilvet verhosivat tuon äsken vielä niin kirkkaan taivaan ja himmensivät valoisan kesäyön.
"Hiljaa, mikä se on?" huudahti Brigitta vaaleten. "Eikö se ole kuolemanlinnun ääni, vai kuulenko väärin?"
Kaikki kuuntelivat. Selvästi kuului semmoinen ääni, joka syntyy kun metallikiskolla lyödään lasin laitaan; se oli leppälinnun alakuloista, viatonta laulua, jonka rahvas luulee ennustavan onnettomuutta ja kuolemaa.
Anna ja Tåklin katsahtivat toisiinsa eivätkä voineet olla hymyilemättä palvelijan taika-uskoisuudelle. Mutta jälleen kuului uusi omituinen ääni, niin että hevoset vavahtivat ja pysähtyivät. Tåklin oli noussut korkealle kuskipenkille vakoilemaan ja ymmärsi heti, ettei se ollut mikään viaton lintu, joka sai aikaan tuon omituisen äänen autiossa metsässä, mutta hän ei ilmaissut ajatustaan, vaan jätti ylhäisen paikkansa ja käski ajurin lyömään hevosia.
Hyristen kiitävät vaunut eteenpäin, ja lähenemistään lähenee onnettomuus.
"Hyvä Jumala, minä luulen meitä ajettavan takaa!" sanoi Anna hädissään
Brigitalle, sillä hän tunsi äkillisen aavistuksen.
Kapeaa karjanpolkua pitkin syöksikin parvi ratsumiehiä pakolaisia vastaan.
"Oikeuden nimessä antautukaa!" ärjäsi karkea ääni.
"Mitä tahdotte te meistä?" kysyi Tåklin maltillisesti. "Me olemme rauhallisia matkustajoita, joita teillä ei ole oikeus häiritä."
"Älkää noin suurennelko, hyvä herra", sanoi joukon päämies, virkapukuun puettu nimismies, "sillä minä olen saanut käskyn vangita teidät syytettyinä varkaudesta."
"Varkaudesta!" toisti Tåklin vaistomaisesti.
"Ja siitä syystä", jatkoi nimismies ivallisesti, "täytyy teidän, hyvä herrasväki, tehdä pieni huviretki takaisin Turkuun, jossa aavistamattomat ilot odottavat teitä."
Pilvet olivat haihtuneet ja lempeästi paistoi aurinko puiden latvoihin, mutta tuntematta aamun ihanuutta istui Anna synkässä epätoivossa vaunujen nurkassa.
"Kaikki on kadotettu, tyttö parka", kuiskasi Tåklin hänelle, "mutta älkää peljätkö, sillä onhan meillä Jumala ja puhtaat omattuntomme puolellamme."
Anna katsahti ylös ja koetti hymyillä, mutta se oli heikkoa, haikeaa myhäilyä, joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi hänen sielunsa tilan.