XVII.
Pian saapui Turkuun tieto, että pakolaiset, jotka eräs mustalaisvaimo oli antanut ilmi, olivat saadut kiinni, ja sinä iltana, jolloin heitä odotettiin tuleviksi, oli koko kaupunki liikkeellä kuni ruhtinaallisen henkilön saapuessa. Kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä, miten kenraalin neitiä, tuota kauneudestaan niin paljon ihailtua ja paljon puhuttua Anna Mörckiä tuotaisiin halpana pahantekijänä takaisin. Suuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut kaikkialle kaduille, ja mielet olivat kiihossa.
Kaikki puhuivat tuosta rikoksesta; toiset panettelivat ja herjasivat säälimättä, toiset taas iloitsivat, että "moskovalainen tiranni" niin sukkelalla tavalla oli tullut petetyksi ja surkuttelivat vaan, että pako oli saanut niin huonon lopun, mutta kaikki olivat uteliaat näkemään, miten asia päättyisi, ja millä mielellä syynalaiset olisivat.
Heitä odotettiin takaisin Anninkaisten puolelta, sillä Pohjanmaalle ja siis Ruotsiinkin vievä tie kävi sitä suuntaa. Todistukseksi kuinka halullisia oltiin näkemään syytettyjä, mainittakoon, että kaikki akkunat Anninkaisten kadun varrella olivat hyyrätyt ja maksettiin puhtaalla rahalla, jota tuskin ennemmin tahi myöhemmin lienee Turussa tapahtunut.
"Ts, ts, tuolla ne tulevat!" kaikui väkijoukon läpitse. "Niin, tuollahan ne tulevat!" melusi rahvas, ja kukin survi armottomasti naapuriaan saadaksensa nähdä edes vähänkin.
"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin tuontuostakin, kunnes yht'äkkiä ilmestyi joukko aseellisia kasakoita ratsastaen juhlallisesti tulliportista sisään, ja silloin syntyi syvä hiljaisuus, niin syvä, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan kadulle. Kasakkain jäljessä seurasi avovaunu, jonka kuskipenkillä istui eräs poliisimies ja sisässä Anna ja Brigitta, jälkimmäinen tukien hellästi lemmikkiään, joka melkein tunnotonna nojautui uskollisen palvelijan rintaa vasten.
Syytös, joka oli koskenut Annaan kuin salama ja riistänyt häneltä vaivoin saadun vapauden, oli murtanut hänen voimansa, ja tuon kauhean, pitkällisen mielenjännityksen perästä oli hän vaipunut täydelliseen välinpitämättömyyteen.
Vaunujen perässä ajoi Berndt Wilhelm Tåklin yksi-istuimisissa kääsyissä, joiden takapenkillä istui poliisimies. Tuo nuori kauppamies näytti huolettomalta eikä hän ollutkaan levoton muun kuin turvattinsa tähden, jota hän mielellään olisi tahtonut lohdutella ja rohkaista.
Joukko kasakoita päätti matkueen. Kansantungoksen tähden kävi kulku hyvin hitaasti kaupungin läpi. Hälinä oli tauonnut, tuo äänetön hiljaisuus oli liikuttavaa, se ilmaisi selvästi useimmissa vallitsevaa myötätuntoisuutta kaunista neiti Mörckiä kohtaan. Nuoret tytöt eivät voineet pidättää kyyneleitään, vanhemmat naiset ajattelivat omia tyttäriänsä ja rukoilivat Jumalaa heidän puolestansa, ja moni utelias pää vetäytyi takaisin akkunoista.
Vaunuihin, joissa Anna istui, heitettiin valkea ruusu, ja useampia seurasi sitä; muulla tavalla ei kansa tohtinut osoittaa tunteitaan vangille. Tämä ei kumminkaan itse huomannut sitä enemmän kuin mitään muutakaan, mutta Brigitta otti ruusut talteen ja säilytti ne monta vuotta virsikirjansa välissä, eikä hän koskaan voinut itkemättä katsoa niitä.
Vihdoin saavuttiin maaherranviraston taloon Linnakadun varrella. Joelle päin antavassa kivikartanossa asui maaherra, kahdessa puisessa sivurakennuksessa olivat lääninkanslia ja siihen kuuluvat virkahuoneet.
Ylimääräinen kansliatutkinto oli heti pantava toimeen, mutta ennenkuin se alkoi, vei eräs poliisimies Annan syrjäiseen huoneesen, jonne hänet jätettiin yksikseen eroitettuna ystävistänsä. Siellä vallitsi rasittava kuumuus, kärpäset pyrisivät rauhattomasti pienissä akkunoissa ja kaikki tuntui sanomattoman raskaalta ja surulliselta.
Nääntyneenä vaipui Anna tuolille voimatta edes oikein ajatella tilaansa.
Hän luuli kuulevansa kahleiden helskettä, näkevänsä rautahäkit akkunoissa, olkilyhteen laattialla, vesiruukun pöydällä aivan niinkuin vankeudessa tavallisesti on. Vaikka hänen omatuntonsa oli puhdas, ei hän kiihtyneessä mielentilassaan voinut olla tuntematta häväistystä, jolla hän luuli itsensä merkityksi.
Väsyneenä kallisti hän päänsä seinää vasten ja hiljaa hiipi ja valtasi hänet raskas uni. Kauan ei hänelle kumminkaan suotu tätä tarpeellista lepoa, sillä kohta sen jälkeen istui hän syytettyjen penkillä oikeussalissa, jossa suuren mustalla veralla katetun tuomarinpöydän ympärillä istui vakavia kunnianarvoisia miehiä, oikeuden laatijoita ja edustajoita. Huoneen perällä seisoivat maaherra Lode ja kenraali Demidoff puhellen hiljaa keskenänsä. Uteliaina katselivat ympärilleen poliisivirkamiehet, kanslian kirjurit ja kuulijat, joita oli tiheissä parvissa niin paljon kuin tila myöten antoi.
Lähellä Annaa nähtiin Berndt Wilhelm Tåklin, joka tietäen olevansa oikeassa oli tyyni ja vakava, vaikka hänen ja hänen turvattinsa asia maailman silmissä näyttikin kovin arveluttavalta. He olivat karanneet, ja toinen heistä oli kotivarkaudella ottanut isännältänsä noin 70,000 ruplaa [pankin-osoituksia, Suomessa tähän aikaan käypää rahaa], heidät oli saatu kiinni pakotiellä, varastettu omaisuus oli löydetty heiltä ja oli nyt Tåklinin kirjeiden kera oikeuspöydällä todistamassa heitä vastaan. Heidän toiveensa olivat kaikin puolin synkät ja ainoastaan häpeä ja rangaistus odottivat heitä läheisessä tulevaisuudessa.
Kun Anna enemmän sielussaan kuin ruumiillisilla silmillään tunsi kenraalin olevan läsnä, kyhertyi hän vavisten kokoon, veri jähmettyi hänen suonissaan ja silmät suurenivat kauhusta ja tuskasta. Julmasti hymyillen huomasi kenraali tämän vaikutuksen ja häntä näkyi huvittavan se ikäänkuin tiikeriä, joka leikittelee saaliinsa kanssa.
"Onhan se selvä asia" sanoi kenraali maaherralle, "että nämä nuoret ovat varastaneet. Minä en sentähden tiedä, mihin kaikkia näitä verukkeita tarvitaan, ennenkuin rikolliset joutuvat rangaistuksen alaisiksi. Sallikaa ennemmin sen kohdata heitä paikalla kaikessa kovuudessaan. Se on minun tahtoni ja nykyisissä olosuhteissa on minun tahtoni lakina. Pahantekijöitä kun ovat, eivät he ansaitse säälimistä!"
Kenraali Demidoff, joka oli kasvanut toisten lakien ja olojen vallitessa, luuli voivansa käyttää samaa oikeutta Tåkliniä ja Annaa kohtaan kuin omain palvelijainsa suhteen, eikä voinut käsittää eikä myöntää oikeaksi tuomioistuimen toimitusta.
Maaherra Lode oli kumminkin toista mieltä.
"Herra kenraali!" vastasi hän ja oikaisihe ylevällä arvokkuudella, "lailla täytyy olla oma käyntinsä ja meillä on se ei ainoastaan syyttäjää vaan myös syytettyä varten. — Rikos rangaistaan — olkaa siitä varma, — mutta meidän tulee ensin kuulustella, mitä syytetyillä on lausuttavana puolustukseksensa, ettei tuomiomme näyttäisi väärältä ja ankaralta sekä nykyajassa että jälkimaailmassa."
"Ja minun tahtoani, minun arvoani ei oteta laisinkaan huomioon?" jupisi kenraali pöyhkeästi.
Maaherra Loden vilkas katse muuttui vakavaksi. "Tässä katoaa yksilö, kenraali", sanoi hän hiukan pilkallisesti, "ja laki mittelee arvelematta samalla mitalla kaikkia. En tahtoisi", jatkoi hän ja silmänsä hehkuivat tulisemmin, "olla päivääkään tässä rakkaassa isänmaassani, joll'ei laki turvaisi yhtä paljon halvimman ja köyhimmän henkeä ja omaisuutta kuin ylhäisen, ja rikkaan."
"Sitten on paras alkaa tutkinto", sanoi kenraali kylmästi.
Maaherra Lode kumarsi ja istuutui sijallensa tuomarinpöydän ääreen; tutkinto alkoi vakavalla juhlallisuudella.
Anna Mörckiä huudettiin ja hän koetti nousta, mutta vaipui vavisten takaisin,
"Syytetyn pitäisi nousta seisomaan", sanoi maaherra, jota neidon nuoruus ja kauneus liikutti, vaikka hän ankaruudella tahtoi salata sääliänsä. Hänen hyvä sydämensä pääsi kumminkin pian voitolle ja kun Anna uudelleen koetti nousta, lisäsi hän:
"Ruumiilliseen heikkouteen nähden olisi se tällä kertaa tarpeeton kovuus. Syytetty saa sentähden istua paikallansa."
Anna vaipui takaisin. Hänen ihmeellisen syvät silmänsä olivat kuin harsolla verhotut. Musta samettipuku lisäsi hänen kasvojensa vaaleutta, joihin surut ja kärsimykset olivat painaneet ylevän kuvan. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin niin lapsellista, suloista ja lempeää, niin täydellisesti soveltuvaa hänen voimattomaan ja arkaan käytökseensä, että moni läsnä-olijoista alkoi itsekseen epäillä, että tokkohan hän olikaan niin syyllinen kuin oli luultu.
"Onko syytetyn nimi Anna Mörck?" kysyi maaherra edelleen.
"On", vastasi Anna tuskin kuuluvasti, kumartaen päätään.
"Isän nimi ja sääty?" kuului jälleen tuomarin vakava ääni.
Vastausta ei seurannut; maaherra toisti kysymyksensä. Silloin aukenivat syytetyn huulet, mutta sanat raukenivat tuskalliseen huokaukseen. Rakkaan isän muistuttaminen poisti tyttö paralta viimeisetkin voimat. Hiukan maltittomasti vetosi maaherra Tåkliniin, joka sai luvan vastata syytetyn puolesta, ja tutkintoa jatkettiin.
"Teidän, neiti Mörck", sanoi maaherra, "on syytetty varastaneen suojelijaanne kenraali Demidoffia, ja minä kysyn teiltä nyt kunnian ja omantunnon nimessä, kuinka olette voinut tehdä niin häpeällisen ja rikoksellisen työn?"
Anna katsoi hämillään ympärillensä, ja joka sydän tuossa avarassa oikeussalissa tykytti rauhattomasta odotuksesta. Mutta Tåklin kohoitti ylpeästi päänsä ja luoden tuomariin vilpittömän, vakavan katseen, vastasi hän harmistuneena:
"Nojautuen korkean oikeuden minulle antamaan lupaukseen puolustaa tätä turvatonta neitoa lausun minä täten syytöksen varkaudesta olevan häpeällistä valhetta, sillä kaikki mitä neiti Mörck on vienyt mukaansa, on hänen yksityistä, laillista omaisuuttaan, jota vielä melkoinen osa löytyy jäljellä syyttäjän talossa."
Hämmästynyt maaherra tulkitsi vastauksen kenraalille, jonka viha kuohahti äärilleen.
"Kaikki mitä neiti Mörckillä on", puhkesi hän säihkyvin silmin sanomaan, "on hän saanut minulta. Minä olen sen antanut hänelle ja se on siis minun omaani."
Tämä pikainen vastaus teki tutkinnossa käänteen. Luonteeltaan hilpeä ja tulinen maaherra unohti tuomarinarvonsa ja hypähti ylös sijaltansa.
"Herra kenraali", sanoi hän, "maan voimassa olevien lakien mukaan on annettu lahja yksinomaisesti vastaanottajan oma eikä antajan. — Myöskin pyydän saada muistuttaa, että Suomen lait, jotka keisari Aleksander I on valallaan vahvistanut, turvaavat jokaisen rehellisen kansalaisen personaa ja omaisuutta. Mutta vastoin kaikkia lakeja olette te antanut kohdella näitä onnettomia kuin suurimpia pahantekijöitä. Mitä on teillä tätä vastaan sanomista?"
Maaherra Lode oli puhunut lämpimästi, Hän oli halpamielisyyden ja ilkeyden luonnollinen vastustaja ja oli nyt yhtäpaljon suutuksissaan kenraali Demidoffin käytökseen, kuin vähää ennen Anna Mörckin.
"Tarkoitus oli", sammalsi kenraali hämillään, "ettei minun lahjani niin täydellisesti olisi neiti Mörckin omat, että hän saisi niiden kanssa menetellä oman tahtonsa mukaan."
"Kenraali", sanoi maaherra, "te pahennatte näillä sanoilla yhä enemmän asiaanne, sillä ne todistavat teidän rikkoneen kaksinkertaisesti."
"Asia on menevä korkeampaan oikeuteen", jatkoi hän päättävällä äänellä, "ja jos lakia vielä käytetään, niin en minä vastaa, mimmoiset seuraukset teille ovat tulevat. — Minun ensimmäinen velvollisuuteni on lausua syytetyt viattomiksi ja vapauttaa heidät. Teidän taas, kenraali, tulee heti käskeä pois heitä vartioitseva kasakkajoukko. — Ja sitten, sitten riippuu se heistä itsestään, tahtovatko he teitä edesvastaukseen syyttömästä kärsimisestään ja siitä tahrasta, johon heidän nimensä teidän käytöksenne kautta on joutunut."
Tämä esitys peljästytti kenraalia. Hän koetti väitellä vastaan, mutta hänen täytyi itselleenkin myöntää joutuneensa tappiolle.
"Herra maaherra", sanoi hän nöyrästi hilliten tulista vihaansa, "minä olen, pyhä Nikolaus auttakoon, erehtynyt, outo kun olen täkäläisiin oloihin, mutta minä toivon sitä vielä voitavan korjata siten että pyydän anteeksi syytetyiltä."
Nuo viimeiset sanat lausui kenraali ylpeällä huolimattomuudella, mutta heti sen jälkeen oli hän taas kohtelias hovimies.
"Hyvä ystäväni", jatkoi hän maaherralle, "olkaa, hyvä ja sanokaa syytetyille, että he minun puolestani ovat vapaat."
"Teidän tulee tietää, kenraali", vastasi maaherra kylmästi, "että minulla tuomarina ollessani aina on tämmöinen oikeus, oikeus, johon tässä tapauksessa panen suuren arvon."
Hän lähestyi nyt Annaa lempeänä, kyynelsilmin, joka ei suinkaan ollut häpeäksi tuolle urhoolliselle 1808 vuoden sotilaalle, ja virkkoi:
"Lapseni, asiat ovat kääntyneet aavistamatta teidän eduksenne. — Te olette vapaa ja saatte lähteä pois. Kiittäkää siitä Jumalaa ja muistakaa mitä sanon, ettei nimittäin mitään maailmassa ole pidettävä suuremmassa arvossa kuin puhdasta sydäntä ja hyvää omaatuntoa. — Menkää lapseni! Tämä kaikin puolin kunniallinen nuorukainen, kauppias Berndt Wilhelm Tåklin, on myöskin vapaa ja saa seurata teitä!"
Anna nousi, tosin heikkouttaan horjuen, mutta täydellisesti tunnossaan. Maaherran sanat olivat vaikuttaneet ihmeellisesti hänen; tarttuen tuohon käteen, joka ystävällisesti oli laskeutunut hänen päänsä päälle, suuteli hän sitä monet kerrat ja virtaavat kyyneleet lievensivät hänen rintaansa.
"Kas niin, lapseni", sanoi hiukan tuikeasti maaherra, joka ei suvainnut pitkällistä tunteiden tulevaa, "pyyhkikää kyyneleenne ja menkää sitten, sillä oikeussali ei ole teille sovelias paikka. — Herra Tåklin, tehkää velvollisuutenne tätä nuorta naista kohtaan!"
Mutta Tåklin ei ottanut sitä siltä kannalta kuuloon. Vietyään Annan syytettyjen penkiltä hänelle arvollisempaan paikkaan lausui hän pelkäämättä kovalla äänellä:
"Asia on päätetty. Niin luulee ainakin kanteentekijä, kenraali Demidoff, mutta se ei ole minun mielipiteeni, sillä minulla on muutamia valituskohtia esiintuotavana häntä vastaan. Kuulkaa niitä, hyvät herrat! Ensimmäinen kuuluu: minä, kunniallinen porvari, olen ilman vähintäkään syyttä otettu yleisellä maantiellä kiinni ja minua kohdeltiin kuin halvinta pahantekijää. Edelleen on neiti Mörckiä, Suomen kansalaista, vastoin hänen tahtoansa pidetty kenraali Demidoffiin talossa ja rääkätty sekä vihdoin minun kerallani koko kaupungin väestön nähden kohdeltu kuni rikoksellista. — Minä olen ylpeä, että olen ottanut puolustaakseni sorrettua, ja vaadin sentähden kenraali Demidoffia edesvastaukseen."
Kinnas oli heitetty. Tämmöinen puhe hämmästytti kaikkia, mutta enimmin kenraalia, joka yhä selvemmin käsitti, että asia saattoi tuottaa hänelle arveluttavia seurauksia.
"Minun täytyy päästä huomiota herättämättä tästä suututtavasta rettelöstä", sanoi hän rauhattomasti maaherralle. "Olkaa hyvä ja välittäkää sovintoa minun ja syytettyjen kesken ja antakaa minun kuulla mitä he vaativat. Minä olen valmis mihin hyvänsä."
Tuo muutoin niin pelkäämätön ja hirmuinen mies oli levoton ja myötenantava, mutta kun valta ja kunnia on vaarassa, kumartuu ylpeinkin.
"Tyytyykö herra Tåklin sovintoon?" kysyi maaherra.
Kauppias mietti. Kun ei häntä kumminkaan miellyttänyt sekaantua syvemmälle tuommoiseen riitaan ja kun hän kaikesta sydämestänsä toivoi asian päättymistä, sanoi hän olevansa valmis kuulemaan kenraalin ehtoja.
"Tiedän kyllä", arveli hän, "ettei tahrattua nimeä osteta takaisin kullalla, mutta kun syytös on väärä ja viattomuus todistettu, luulen minä voivani suostua sovintoon. Kumminkin on minusta nähden luonnollista, että neiti Mörck saa pitää kaikki mitä hän on kenraalilta lahjana saanut. Tämmöistä sovintoa toivon minä nähdäkseni hänen tulevaisuutensa turvatuksi."
Kenraali Demidoff suostui kernaasti kaikkeen mitä häneltä pyydettiin ja luopui kirjallisesti kaikesta holhojanoikeudesta, tunnustaen neiti Mörckin vapaaksi ja hänestä riippumattomaksi. Hänen ei enään tarvitsisi palata hänen taloonsa ja hän saisi pitää yksityisenä omaisuutenansa kaikki mitä hän häneltä oli saanut.
Tähän aikoinaan kuuluisaan sovintoon liitti kenraali sitäpaitsi 120,000 ruplaa [pankinosoituksia] palkkioksi hänen kärsimyksistään ja turhaan vastusti Anna tätä auliutta.
Ensimmäisinä poistuivat Tåklin ja Anna, ja kaikki vastasivat kunnioittavaisesti heidän jäähyväistervehdykseensä ilmaisten myötätuntoisuuttansa ja iloansa.
Väentungoksessa ovensuussa saavutti kenraali Demidoff heidät ja kuiskasi hiljaa Annan korvaan:
"Ennenkuin me iäksi eroamme, Anna Mörck, niin älkää sanoko anteeksi-antavaista sanaa, mutta luvatkaa rukoilla pyhiä minun sieluni edestä."
Anna aikoi ensin kiiruhtaa eteenpäin, mutta pysähti sitten äkkiä askeleensa.
"Herra kenraali", kuiskasi hän sanomattoman lempeästi, ja jalo katse elähytti hänen silmänsä, "minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan tahdon rukoillakin edestänne. — Armahtakoon Kaikkivaltias meitä kaikkia!"
Kenraalin pää vaipui alas.
Kenties nämä sovinnon sanat veivät vielä kerran tuon kadotetun ja syynalaisen pojan takaisin taivaallisen Armahtajan jalkain juureen. Me lausumme tämän toivon sanoessamme nyt ainiaaksi kenraali Demidoffille jäähyväiset.
Tuokion kuluttua oli Anna kadulla ilosta itkevän Brigitan sylissä, ja riemuiten kaikuivat kansan eläköön-huudot.