XIX.
Kesäinen loisto ja kauneus vallitsi Ahvenanmaan saaristossa. Ilta-aurinko valaisi Kastelholman vanhoja riutuvia raunioita ja yhä kirkkaammin kimmelsi meren hopealle hohtava ääri. Kalastajat laskivat verkkojaan laulellen iltavirttä, kaukana kuului paimen huhuilevan karjallensa ja Sundin kirkontornista kajahteli juhlallisesti iltakello.
Kaikki oli ulkoa nähden kuten muinenkin, mutta kuinka erilaiselta tuntui se nyt Annasta, hänen yksin astuessaan tuota tuttua polkua myöten, joka Kastelholman raunioilta vei pappilaan. Sulhasensa ja Briitta muorin oli hän jättänyt erääsen taloon odottamaan miten hänen yhtymisensä isän kanssa päättyisi. Yksin ja jalkaisin kuin kerjäläinen tahtoi hän saapua kotiinsa, kuni kerjäläinen poistuisikin hän sieltä, jos hänet hyljättäisiin.
Kun hän tultuansa metsän rannalle näki ristin kirkontornista ja puiden lomitse pilkoittavan pappilan, vaipui hän mielenliikutuksissaan mättäälle. Entä jos hänen isänsä ei enää eläisikään, jos ei hän saisikaan nähdä häntä! Tämä ajatus oli murtaa hänet.
Vihdoin nousi hän ja kiiruhti eteenpäin. Pihanportti narahti kun hän aukasi sen, ja ikäänkuin varas, joka säikähtää jokaista kolinaa, peljästyi hänkin ja veti sen perässään kiinni niin hiljaa kuin taisi. Hän astui poikki viheriän pihan rapulle, eteiseen ja suoraan isänsä ovelle, mutta siihen hän pysähtyi.
Pastori Mörck istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli suuresti vanhentunut, tukka oli melkein valkea ja silmät olivat kuopallaan. Hänen vakavissa kasvoissaankaan ei asunut entinen tyyneys ja kirkkaus, päinvastoin ilmaisi jokainen ryppy taistelua, sotaa ja lakkaamatonta levottomuutta.
Avattu raamattu lepäsi hänen edessänsä ja hänen katseensa oli järkähtämättömästi kiintynyt seuraavaisiin sanoihin: "Lapsukaiseni, älkäämme rakastako sanalla ja kielellä, vaan työllä ja totuudella." Tätä rakkauden käskyä oli hän usein miettinyt, selittänyt sitä seurakunnallensa ja koettanut noudattaa sitä. Mutta hän oli yhä enemmän alkanut ymmärtää olevansa valehtelija, sillä jos tuo kaikki anteeksi-antava rakkaus todellakin olisi asunut hänen sydämessään, ei hän olisi voinut kirota ainoata lastansa.
"Isä!" kuului kuin aaveen kuiskaus läpi huoneen.
Pastori Mörck oli usein ennen kuullut tämän äänen. Pimeässä yössä, kirkkaalla päivällä oli hänestä tuntunut kuin olisi Anna kutsunut häntä.
"Rakas isä!" kaikui jälleen rukoileva ääni.
Nyt kääntyi vanhus äkkiä ympäri.
"Isä!" rukoili Anna nöyrästi kynnyksellä polvillaan. "Poista se kirous, joka eroittaa minut sinusta. — Anna minulle anteeksi ja ota minut jälleen tyttäreksesi! — Kun tuhlaajapoika palasi isänsä tykö, ei tämä häntä hyljännyt. Oi, ethän sinäkään ole minua hylkäävä!"
Annan ääni tukahtui kyyneleihin. Pastori Mörck oli ollut suuri vihassaan ja kirouksessaan, mutta hän oli myös suuri rakkaudessaan, ja tekemättä mitään ehtoja riensi hän tyttärensä luokse, sulki hänet syliinsä, suuteli sanoin ja huulin kirouksen hänen otsaltaan ja antoi hänelle täydellisesti anteeksi, niinkuin ainoastaan rakastavan vanhemman sydän voi antaa.
Kauan lepäsi Anna isänsä sylissä ja tuskallisella liikutuksella kuunteli tämä, kun hän kertoi kärsimyksistään, olostaan kenraalin talossa, pakenemisestaan, syytöksestä, jonka alaiseksi hän oli joutunut, vapautuksestansa ja lopuksi lupauksestaan ruveta Tåklinin vaimoksi. Ja kun hän kysyi tahtoisiko isä antaa suostumustaan ja siunaustaan heidän liitollensa, vastasi tämä:
"Kernaasti minä ne annan, rakas lapsi, ja hyväksyn sinun päätöksesi. Minä olen jo vanhentunut sekä ruumiiltani että sielultani, ja kun työpäiväni lähenee loppuansa, on hyvä tietää, etten ole jättänyt sinua yksin, vaan että sinulla puolisossasi on ystävä ja suojelija, johon voit luottaa. Teidän kukoistavassa onnessanne olen minäkin tuleva onnelliseksi. Olkoon Jumala kanssasi nyt ja aina, rakas lapsi!"
Oli yö. Keveät varjot alkoivat hälvetä ja idässä kajasti päivänkoitto, mutta yhä vielä istui Anna akkunan luona kamarissaan. Kaikki oli niinkuin ennenkin, ja Anna ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseänsä niin onnelliseksi kuin nyt; niin rauhaisa ja hyvä oli taas olla tuossa rakkaassa kodissa. Aina oli isä hänen mielestään ollut suuri ja ihmeteltävä, mutta ei koskaan niin jalo ja ylevä kuin nyt. Ystävällisesti oli hän ottanut vastaan Tåklinin ja Brigitan, ja kiittäessään heitä kaikesta mitä he olivat tehneet hänen tyttärensä hyväksi, oli hän heltyä kyyneleihin asti. Ja tuommoisen isän luokse oli hän epäillyt lähteä!
Anna ei voinut panna maata, ennenkuin hän sai nähdä hänet ja tietää varmasti olevansa todellakin lähellä häntä. Hiljaa hiipi hän varpaillaan isän kamariin.
Pastori Mörck tahtoi mielellään yölläkin herätessään nähdä merta, jonka tähden akkunanuutimet eivät olleet lasketut alas, ja Anna saattoi siis selvästi nähdä hänet tuossa makaamassa iäkäs, ylevän kaunis, pää hiukan kallellaan. Silmät olivat ummessa, ja hän hengitti tasaisesti ja säännöllisesti.
Kauan seisoi Anna katsellen isäänsä; sitten kumartui hän polvilleen sängyn viereen. Pastori aukasi silmänsä.
"Sinäkö se olet, tyttäreni?" virkkoi hän tyynesti. "Kaikkina näinä vuosina, joina olet ollut poissa, ajoi sanomaton tuska minut joka yö sinun kamariisi. Minä aioin sinne tänäkin iltana, vaan kun tiesin sinun jälleen olevan kattoni alla, tunsin itseni niin rauhalliseksi, että vaivuin äkkiluulematta uneen kuin hyvä lapsi. Se oli oikein että tulit, tyttäreni."
Pastori painoi Annan pään rintaansa vasten.
"Siunaa minua vielä kerran, isä!" rukoili tytär.
Vanhus nousi. "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua", lausui hän juhlallisesti. "Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle ijankaikkisen rauhansa!"
"Ijankaikkisen rauhansa", nyyhkytti Anna.
Rusottavat pilvet kohosivat ylemmäksi taivaalle. Isä ja tytär erosivat.