XX.
Turussa Gabriel Tåklinin luona vietettiin Berndt Wilhelmin ja Annan häät. Pastori Mörck toimitti itse vihkimisen ja piti sen jälkeen liikutetulla sydämellä tavanmukaisen puheen noille nuorille. Hän puhui miehen ja vaimon velvollisuuksista, miten heidän tulee olla kärsivälliset toisillensa, ja neuvoi heitä kaikissa kohdissa, myötä- ja vastoinkäymisissä, surussa ja ilossa tuohon jumalalliseen rakkauteen, joka pysyy aina muuttumatta.
Ilo oli yleinen, maljoja juotiin ja Gabriel Tåklinkin piti useampia puheita, toisen toista pöyhkeämmän. Ihastuksissaan sepitti hän ensimmäisen kerran elämässään runonkin, jota hän vielä häiden jälkeenkin usein lueskeli, kun hän ei enään saanut iloita veljensä ja hänen nuoren vaimonsa läsnä-olosta. Sillä kun Turku äskeisten tapausten perästä ei voinut olla heille mieluinen olopaikka, muuttivat he näet ensi tilassa Poriin, jonne Berndt Wilhelm asettui kauppamieheksi, päästyään rikkaaksi Annan omaisuudesta.
Raskas oli molemmin puolin pastori Mörckin ja hänen tyttärensä ero. He lupasivat käydä usein toisissaan ja vielä useimmin kirjoittaa toisillensa, mutta parhainta, mitä Anna sai myötään, olivat hänen isänsä siunaukset ja esirukoukset.
Sovittuaan isänsä kanssa tunsi Anna jälleen sovintoa elämässä ja nykyisessä asemassaan, vaikk'ei hän sydämessään ollutkaan onnellinen.
* * * * *
Oli syyskuun ilta. Hämärästi paloi lamppu, Anna istui rukin ääressä kehräämässä, ja nopeasti kiepua hyristi pyörä. Väliin katsahti hän rullaan, joko päivän urakka olisi täysi, ja aloitti jälleen uudella vauhdilla, laulaa hyräillen puoliääneen.
Hän huokasi ja pyörä seisahti hetkeksi.
Brigitta, joka ei ollut koskaan luvannut luopua Annasta, istui huoneen nurkassa kutoen sukkaa, ja pidettyään kauan silmällä lemmikkiään, lähestyi hän häntä ja sanoi:
"Kas niin, lapseni, kyllä jo riittää täksi päiväksi! Te olette ollut ahkera kuin päiväläinen, ja kumminkin olette te rikas ja rouva talossa."
"Kyllä jo riittää, sanon kerran vieläkin."
Brigitta seisautti pyörän kädellään, mutta Anna väisti sen lempeästi pois ja vastasi:
"En tahdo olla huonompi muita, Briitta muori. Työ on sekä emännän että palvelijan kunnia."
"Mutta te ette ole tottunut", muistutti Brigitta, "raskaasen työhön aamusta iltaan saakka. Te ette malta enää koskaan piirrustella, tehdä koruompeluksia, vielä vähemmän soittaa kanteletta."
Anna punehtui. "Minulla on tärkeämpiä velvollisuuksia täytettävänä", sanoi hän nopeasti. "Mieheni sanoo, ettei emäntä saa kuluttaa semmoisiin aikaansa, ja hän on ehkä oikeassa. Itsekin on hän lakannut runoilemasta."
"Hyvä Jumala on luonut kunkin erilaiseksi", arveli Brigitta. "Rumalla hämähäkillä, muurahaisella, visertelevällä linnulla ja monivärisellä kukalla, kaikilla heillä on oma tarkoituksensa luonnossa. Niinpä ihmisilläkin. Mikä sopii minulle ja monelle muulle, se ei sovi teille, hentoinen lemmenkukkani."
Brigitan ääni oli lempeä ja hellä, mutta Anna koetti tekeytyä vakavan näköiseksi.
"Brigitta, sinä puhuttelet minua kuin hemmoiteltua lasta. Siunattu olkoon halvinkin työ; se ei tee ketään pahemmaksi. Minä olen porvarin vaimo, muista se, äläkä houkuttele minua pois velvollisuuksistani."
Brigitta palasi ääneti nurkkaansa ja Anna kehräsi edelleen. Mutta vihdoin oli urakka täysi ja pyörä pysähtyi. Iloisesti hymyillen ja onnellisena kuin lapsi työnsi Anna rukin syrjään ja oli vapaa tekemään mitä itse tahtoi. Hän meni akkunan luo ja kohoitti hiljaa uutimia. Seutua valaisi mitä ihanin kuutamo ja houkutteli häntä ulos.
Astuessaan ulos portista, näki hän valon miehensä akkunasta. "Aina niin ahkerassa työssä", huokasi hän. "Hänellä ei ole enää aikaa oleksia vaimonsakaan kanssa."
Syksyinen leuto ilma leikitteli hänen kuumilla kasvoillaan. Hän astui nopeasti joen rannalle ja seurasi kauan sen tulista kulkua.
Kuutamon lumoavassa valossa näyttivät kirkko ja sitä ympäröivät rakennukset suuremmilta ja kauniimmilta; puut korkeammilta ja tuuheammilta. Annasta tuntui kuin olisi hän kävellyt noidutussa puistossa. Hän pysähtyi erään jokeen pistävän kiven luokse, jota nimitettiin "neidon kiveksi." Tarina kertoo että eräs nuori tyttö, kaunis kuin prinsessa ja hyvä kuin enkeli, oli tässä lopettanut päivänsä syöksyen alas pimeään syvyyteen.
Anna nousi neidon kivelle, johon hänen miehensä oli laittanut mukavan istumapaikan häntä varten. Ensimmäisinä aviovuosinaan olivat he näet usein tulleet tänne yhdessä lueskelemaan mainioita ruotsalaisia ja saksalaisia runoteoksia, joita koko maailma ylisti, mutta nämä miellyttävät jalon henkisen nautinnon hetket olivat äkkiä kadonneet palajamatta koskaan takaisin. Voitonhimo ja kauppapuuhat olivat piankin tehneet tuosta muinen haaveksivasta ja hajamielisestä Tåklinistä miehen, joka menettämättä mitään ymmärsi aineellisessa suhteessa voittaa kaikki ja jonka mielestä ei vaimo tehnyt koskaan tarpeeksi työtä.
Sitä ajatteli Anna ja huokasi. "Oi kuinka keveä olisi velvollisuus, kun se perustuisi rakkauteen, mutta kuinka raskaalta se ilman sitä tuntuu! Kuitenkaan en vaadi elämältä paljoa, vaan tyydyn sallimukseeni", virkkoi hän.
Anna silmäili virtaa, joka näytti entistään kolkommalta, kun pilvi hetkeksi peitti kuun.
"Sallimus", jatkoi hän ajatuksissaan, "kuinka kylmältä ja toivottomalta se kuuluu! Vaan ei! Sallimus se ei ole, vaan Jumalan rakkaus, jota minä näen kaikkialla."
Hän otti esiin Mustofiniltä saamansa ristin, jota hän aina kantoi kaulassaan ja katseli sitä vakavasti. Silloin heräsivät hänessä kaikki vanhat muistot ja tietämättään oli hän juuri itkusilmin nostamaisillaan tuon ristin huulillensa, kun eräs käsi pidätti häntä ja tempasi sen häneltä pois.
Huudahtaen hypähti Anna ylös ja näki miehensä edessään. Kädet ristissä katseli tämä häntä ja synkän näköisenä virkkoi:
"Luulenpa sinun ruvenneen palvelemaan kuvia! — Milloinkahan sinä vihdoinkin unohdat kaikki entiset haaveet ja käsität ettei elämä enää ole mikään romaani?"
"Voi, suo anteeksi heikkouteni", rukoili Anna. "Minä olen taistellut sitä vastaan, ja juuri kun luulen päässeeni voitolle, tunnen minä jälleen itseni voitetuksi. Mutta jos sinä, Berndt Wilhelm, tahtoisit olla kärsivällinen ja sallisit minun käydä omaa tietäni, niin muuttuisi kenties kaikki vielä hyväksi."
"Vaimo ei saa käydä toista tietä kuin hänen miehensä", sanoi tämä. — "Sinä riemuitset menneissä muistoissasi, etkä pidä velvollisuutenasi karkoittaa väliltämme noita varjoja. Minä puolestani tahdon aluksi uhrata perheellisen onnemme edestä tämän ristin allamme kuohuvaan veteen." Vielä kerran välähti tuo pieni amuletti hänen kädessään ja katosi syvyyteen.
Alla päin kävelivät puolisot ääneti kotia kohden. Kun Tåklinin mieli tyyntyi, rupesi hän käsittämään, että hän oli ollut kova ja kohtuuton Annalle, joka aina oli kohdellut häntä suurimmalla hyvyydellä ja kärsivällisyydellä. Katumus tuli, mutta hän oli liian ylpeä myöntääksensä sitä.
Annan jalo sydän antoi hänelle pian anteeksi, sen näki siitä komeasta kukkaisvihosta, jonka mies seuraavana aamuna löysi kirjoituspöydältään. Liikutetulla sydämellä katseli hän vihkoa, johon oli pistetty aloenkukka, ja jonka hän tiesi merkitsevän: "Sinä loukkaat minua mustasukkaisuudellasi."
"Niin, tosihan se on että olen mustasukkainen, vieläpä kuolleelle", huokasi hän. — "Lapsi parka, minä en voi tehdä sinua onnelliseksi!"
* * * * *
"Kun vanhat pohjolan viikingit hautasivat itsensä kumpuun", kirjoitti pastori Mörck tyttärellensä, "tapahtui se illalla auringon laskiessa. Tavallisesti asettuivat he kasvot länttä kohden voidaksensa seurata päivän viimeistä sädettä ja huokeammin eroittaa valon ja varjojen vaihtelua, josta he luulivat lukevansa kansansa ja maansa tulevaisuuden.
"Minäkin olen kääntynyt länteen päin; aurinko laskee, varjot pitenevät, ja ajatellessani menneitä ja nykyisiä, kuvastuu tästä kaoksesta selvimmin sielussani: maani, äitisi ja sinä.
"Olen nähnyt ensinmainitun veressä ja kyynelissä. Viljelemättä on isiltä peritty vainio ja tannertuu vihollisjoukon jaloissa. — Mutta matalista mökeistä astuu esiin urhoollinen kansa vastustamaan vihollista. Mikä ihana näky! Sankarin voima ja nuoruuden into yhdistyvät puoltamaan kotia ja isänmaata.
"Vihanta nurmi verhoo pian hurmeella kostutetun maan, tallattu vainio kynnetään, runottaret heräävät eloon, tiedemiehet palajavat uudella innolla Auran oppisaleihin ja kaikkialla pukeutuu salomaa kukkasiin. Ja tämä on rauhan siunaus. Vähäinen ja heikko on tosin tuo taimi, mutta tulevaisuudessa on siitä kasvava ihana puu. — Niin, kasvaos kansasi rakkaudessa, kallis isänmaa, kasvaos Korkeimman turvissa valon ja totuuden palvelukseen.
"Auringon säde paistaa tuohon valkoiseen ristiin, joka seisoo äitisi haudalla. Suloiset rauhan ja onnen päivät kulkevat ohitseni. — Sitten näen taas äitisi lempeän haamun paarilla, ja surullisiin öihin vaihtuvat onnelliset päivät. Kuitenkin on Jumala armollinen: sinä, tyttäreni, tulit valonsäteeksi minun elämälleni.
"Ja nyt jäähyväis-sanani sinulle, tyttäreni. Älä pelkää purjehtiessasi myrskyistä merta, sillä Korkein seisoo peräsimen luona. Sotien ja taistelujen kautta kulkee tie tyyneen satamaan ja siihen rauhaan, joka ei koskaan katoa — — —"
Se oli pastori Mörckin viimeinen kirje hänen tyttärellensä. Tåklin oli tällä kertaa myöntyväinen ja salli vaimonsa matkustaa Ahvenanmaalle. Anna joutui ajoissa, ja hänen sylissään veti pastori Mörck viimeisen huokauksensa.
* * * * *
Berndt Wilhelm Tåklin istui papereilla täytetyn kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri kasa laskuja, joita hän erittäin innokkaasti tarkasteli. Vihdoin pani hän tyytyväisen näköisenä kynän pois luotaan.
"Tuntuupa kumminkin suloiselta olla rikkaana!" mutisi hän itsekseen ja ojensihe mukavassa nojatuolissaan. "Toista on istua jalat oman pöydän alla, kuin surra jokaista killinkiä ja palvella muita. — Ja kumminkin oli tälläkin ajalla sulonsa, kun huoletonna kuin lintu sai antautua omiin huvituksiinsa."
Rikkauksista siirtyivät hänen ajatuksensa Annaan, jonka näkeminen oli herättänyt hänen parhaat tunteensa. Silloin oli hän pitänyt elämänsä tehtävänä puolustaa viattomuutta ja taistella oikeuden ja totuuden edestä, mutta mihin olivat nämä jalot aatteet kadonneet? Sillä poissa ne olivat! Annaa ei hän voinut siitä syyttää, olihan se edelleen samanlainen, yhtä jalomielinen kuin ennenkin ja olihan se urhoollisesti ponnistellut, joskin turhaan, pelastaakseen häntä elämän ihanteellisille valloille.
Eikä hän ollut koettanut tehdä onnelliseksi häntäkään, jota hän oli luvannut rakastaa ja suojella, vaan oli kiusannut häntä mustasukkaisuudellaan ja osoittanut hänelle niin vähän suopeutta ja hyvyyttä kuin mahdollista.
Kuumeenväristys ravisti Tåklinin jäseniä ja sielun sekä ruumiin tuskissa väänteli hän itseään tuolissaan, voimatta nousta ylös. Hän oli näkevinään Annan läheisyydessänsä. Seisoen eräällä piedestaalilla osoitti se kädellään korkeuteen ja katseli häntä sääliväisesti ja hellästi. Hän tahtoi rientää hänen jalkainsa juureen, mutta oli kuin tuhannet pienet koukut olisivat pidättäneet häntä, ja voi, voi! kaikki nuo pistävät ja polttavat koukut olivat puhtaasta kullasta!
Tuskissaan päästi hän hirveän, sydämestä lähtevän huudon.
Kun hän avasi silmänsä, seisoi Anna hänen vieressään silellen jähdyttävällä kädellään hänen polttavaa otsaansa ja katsellen häntä sääliväisyydellä ja levottomuudella.
"Mitä — sinä — tahdot?" läähätti Tåklin.
"Ystäväni, sinä olet kaiketi sairas", vastasi Anna, "kätesi on kylmä ja kasvosi hehkuvat."
"Luulen sinun olevan oikeassa", mutisi Tåklin. "Miten nuo kultaiset koukut vaivaavatkaan minua! — Älä jätä minua, Anna, älä jätä minua!"
"En koskaan", sanoi Anna liikutettuna, "en koskaan!"
Ennenkuin tunti oli kulunut, makasi Tåklin julmimmissa kuumeenhoureissa. Ymmärtämättä hänen puheitaan hyväili Anna lempeästi hänen käsiään ja puhutteli häntä kuin pientä lasta.
"Rouvani", sanoi lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle, "minun luuloni mukaan tulee mieheenne rokko. Teidän täytyy olla varovainen ja niin vähän kuin suinkin oleksia tässä huoneessa."
Anna vaaleni. "Rokko! Suuri Jumala!" huudahti hän. "Hyvä herra", lisäsi hän sitten ylevästi, "kelpo sotamies ei luovu koskaan paikaltaan. Minun paikkani on tässä, vaikka kaikki muut pakenisivatkin."
Lääkäri oli arvannut oikein. Tuo kauhea tauti oli tavannut Tåklinin ja kahlehti hänet tulisilla raudoillaan.
Tuskin silmänräpäykseksikään lähti Anna näinä pitkinä kärsimyksen päivinä sairaan luota. Yhdellä sanallaan saattoi hän rauhoittaa häntä julmimmissakin houreissa ja hänen lempeä äänensä vaikutti usein tehokkaammin kuin parhain lääke. Mutta hän ei pitänyt huolta ainoastaan hänen maallisesta tomustaan, vaan koetti myös ylentää hänen sieluansa taivaasen ja vuodattaa siihen toivoa ja uskoa.
* * * * *
Vaikka sairas nauttikin erinomaisen hellää hoitoa, kävi kuolon enkeli kumminkin Tåklinin kodissa ja Anna Mörck oli yhdenkolmatta vuoden iässä leski. Pian rehoitti nurmi hänen miehensä haudalla, mutta ne kauniit kukat, jotka siellä keväisin puhkesivat, todistivat ettei se ollut unhoitettu.