XXI.
Muutamia vuosia miehensä kuoleman jälkeen tapaamme Annan purjehtimassa omalla laivallaan Kronstadtiin, josta matkasta hän toivoi sekä hyötyä että huvitusta ja jolle hän oli lähtenyt kauppa-asiainsa tähden. Moni oli kehoittanut häntä lopettamaan kauppaliikettään, mutta hän ei ollut seurannut tätä neuvoa, käsittäessään, että ahkera työ paremmin kuin mikään muu saattoi pelastaa hänet siitä alakuloisuudesta, johon hän usein pyrki vaipumaan.
Ettei mikään mielenhaaveksiminen ollut hänessä saanut valtaa, näki koko hänen olennostaan, kun hän eräänä kesäkuun aamuna istui kuunari "Onnen" peräkannella hengittäen raitista meri-ilmaa, sillä vaikka hänen suunsa ympärillä väikkyikin vielä surumielinen juonne, oli hänessä voimaa ja elämänvirkeyttä, johon tuo häntä miellyttävä merielämä ei suinkaan ollut vähimpänä syynä. Hänen viime vuosina vaalistuneita kasvojaan peitti nyt helakka puna, ja nuo mustat, haaveksivaiset silmät olivat taas kirkkaat ja säteilevät. Hänen kauneutensa oli saanut uuden loiston menettämättä entistä ihanteellista luonnettaan.
"Luulenpa tuulen kiihtyvän", sanoi Anna Brigitalle, joka myöskin oli hänen kanssaan matkalla Kronstadtiin. Sairastettuaan viime yön meritautia istui hänkin nyt laivan kannella vahvistaen itseään Kolmodinin "Hengellisillä Kyyhkyisäänillä", jotka kaikissa elämän vaiheissa olivat hänen lujat ystävänsä ja neuvonantajansa. Kirja putosi Brigitalta ja säikähtäen huudahti hän: "Uh! Luuletteko todellakin niin, lapsi?"
"Ole varoillasi, Briitta muori", sanoi Anna hymyillen, "äläkä huuda noin. Minä pelkään että joudut merimiesten nauruksi."
Hän laski kätensä vanhan ystävänsä kaulaan ja katsoi hellästi hänen silmiinsä, ja kuta kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän tuli hän liikutetuksi.
"Tuo ryppy on minun tähteni", ajatteli hän, "ja niin on tuokin. —
Uskollinen sydän, miten palkitsen minä sinut!"
"Mitä te ajattelette?" kysyi Brigitta lempeästi.
Anna veti pois kätensä. "Ajattelin", vastasi hän, "ettei meitä enää ole kuin kaksi, jotka riipumme toisissamme. Ajattelinpa myöskin, mitä sinä, Brigitta, olet minulle ollut."
"Älkää siitä koskaan puhuko!" sanoi Brigitta torjuvaisesti, "ja luvatkaa ett'ette unhoita minua, jos vielä milloin saisitte hyvän ystävän, tahi että ainakin saan uskollisen koiran tavoin levätä teidän jaloissanne."
"Kuinka sinä, Brigitta, puhutkaan! Semmoiselta kannaltako sinä minut tunnet? Ja minkäpä ystävän minä sitä paitsi enää voisin saada?"
"Te olette vielä nuori, Anna, eikä sitä voi tietää, mitä tulevaisuus tuopi sylissään", sanoi Brigitta painavasti.
"Älä aseta minun ennustuspeiliäni enää maallisia varten", sanoi Anna.
Hymy katosi hänen huuliltaan, ajatuksiinsa vaipuneena nojasi hän päänsä kättänsä vasten ja näkyi vaan katselevan välkkyviä laineita, kunnes Brigitta päätti herättää hänet noista mietteistä ja alkoi kertoa ainakin jo sadannetta kertaa tuota kaunista kertomusta Joukahaisen nuoresta sisaresta, kauniista Ainosta, joka ennemmin rupesi sisareksi Siikasille kuin vaimoksi vanhalle Väinämöiselle.
Näin kului nopeasti aika, ja pian alkoivat korkeat laivanmastot
Kronstadtin sataman suulla kuvastua vasten selkeää taivaan rantaa.
Merimatkan vaivaloisuudet unohtuivat ja tyytyväisyydestä säteilivät kaikkien silmät. Laivan kansi puhdistettiin ja liput järjestettiin, että oikein arvokkaalla tavalla tultaisi satamaan.
Kun "Onni"-kuunari muutamaa tuntia myöhemmin lepäsi kiinnitettynä noiden lukuisien kauppalaivojen rivissä, jotka erihaaroilta olivat tulleet tänne välittämään maailmankauppaa, vallitsi laivalla sekä erinomainen somuus että iloinen mieliala, ikäänkuin eivät vastatuulet, sumut tahi vaarat koskaan olisi olleet kysymyksessä. Merimiehet saivat hetkisen levähtää, ja kokkikin kömpi nokisena ja tulipunaisena esiin laivakeittiöstä.
Kiikari kädessä seisoi Anna korkean köysikiepun päällä. Lujasti linnoitettu kaupunki, kanuunoilla varustetut suuret sota-alukset, kauppalaivat liehuvine lippuineen, aaltoileva meri, tavattoman vilkas elämä, kaikki tuo yhdistyi kirkkaan auringon valossa niin ihanaksi näkyalaksi, ett'ei ollut ihmekään, jos Anna ei tahtonut kääntää siitä katsettaan pois. Brigitta, joka oli tyytynyt turvallisempaan paikkaan laivan kannella, oli hämmästyksissään kuin lapsi eikä tiennyt rohkenisiko hän lähemmin katsellakaan ympärilleen, sillä joka hetki pelkäsi hän, että nuo irvistelevät kanuunansuut tähdättäisiin juuri häntä kohden.
Tämä hänen lapsellinen pelkonsa puhkesi ilmi, kun he tulivat kaupunkiinkin. Riippuen kiinni Annan vaatteissa ei hän tohtinut käydä askeltakaan ilman hänettä, ja suurimmalla kauhulla katseli hän jokaista rehellistä venäläistä, kuvaillen mielessään, että häntä varastettaisi tahi murhattaisi. Lukuisat sotilaat, tavattomat puvut ja vieraat kielet muistuttivat hänelle lakkaamatta täällä oudolla maalla, että hän oli jättänyt synnyinmaansa, ja "oma maa mansikka, muu maa mustikka" toisti hän tuontuostakin.
Kun molemmat naiset eräänä päivänä palasivat kävelemästä ja aikoivat kääntyä asuntoonsa, näkivät he kaukaa erään miehen lähestyvän, joka herätti heissä erinäistä huomiota. Hän astui hitain, tasaisin askelin ja näytti olevan omiin ajatuksiinsa niin vaipuneena, että tuskin hän havaitsi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen älykkäitä, kalpeita kasvojaan himmensi salaisen surun varjo, ja rypyt hänen korkealla otsallaan ilmaisivat tarkalle katsojalle, että hänen elämällään oli ollut vaivoja ja taisteluja.
"Olen vaan nähnyt yhden ainoan", ajatteli Anna itsekseen, "jonka
ulkomuoto on ollut kaikin puolin noin kaunis ja säännöllinen. —
Todellakin, ainoastaan yhden olen nähnyt katselevan tuolla tavalla."
Hän huokasi syvään.
"Joll'en tietäisi kapteeni Mustofinin jo aikoja sitten lepäävän esi-isiensä luona", ajatteli puolestaan Brigitta, "niin luulisin näkeväni hänen tulevan vastaamme."
Mutta Anna pysähtyi, nojautuen raskaasti Brigitan käsivarteen.
"Taivaan armot", kuiskasi hän kauhistuneen näköisenä, "antaako hauta takaisin kuolleensa, vai onko tämä petollinen harhanäky, joka pian on katoava revittyään jälleen auki sydämeni haavat! Brigitta, hyvä Brigitta, sano minun erehtyvän, sano minun olevan houreissa, sillä minä en voi ymmärtää, että vielä täällä maailmassa saisin nähdä nuoruuteni sulhon, kaivatun Vladimirini."
"Rauhoittukaa, lapseni", kuiskasi palvelija, "antakaamme hänen tulla lähemmäksi ja päättäkäämme sitten, kuka meillä on edessämme."
Tulija pysähtyi nyt, pyyhkäsi kädellään silmiään ja katsoi sitten taas terävästi ja tutkivaisesti noita kahta naista. Mutta pian seisoi hän heidän luonaan. Brigitan ontuva käynti oli ensin vetänyt puoleensa hänen huomionsa, ja tunnettuaan hänet oli hänen katseensa kääntynyt Annaan, jota hän oli niin suuresti rakastanut eikä koskaan voinut unhoittaa.
Vieras ei näet ollut kukaan muu kuin Vladimir Mustofin, jonka sattumus oli tuonut Kronstadtiin. Hän tarttui Annan jääkylmiin käsiin ja tuolla suloisella äänensoinnulla, jota tämä niin usein oli kuullut, virkkoi hän:
"Anna Mörck, me näemme siis jälleen toisemme. Minä luulin sen tapahtuvan vasta paremmassa maailmassa, mutta kiitetyt olkoot pyhät, että se vielä tässä elämässä toteutui. Armas tyttö, puhu, sano että vielä minua muistat, että vielä tunnet minut."
Myrskyisistä tunteista oli Mustofinin sydän pakahtua, hänen huulensa vapisivat ja silmänsä kostuivat kyyneleistä odottaessaan Annan vastausta, mutta tämä, joka miehuullisesti oli kestänyt niin monta surua, ei tahtonut voida käsittää tätä äkillistä iloa.
Vihdoin aukenivat hänen huulensa, ja Mustofinin täytyi kumartua kuullakseen mitä hän sanoi.
"Vladimir Mustofin", kuiskasi hän hiljaa ja katkonaisesti, "minä en ole voinut koskaan sinua unhoittaa — enkä ole — sitä milloinkaan — tekevä — niin kauan kuin — elän."
Nämä sanat täyttivät Mustofinin suurimmalla ilolla, mutta hänellä ei ollut tilaisuutta pitempiin puheisin, sillä Brigitta, joka jo oli ehtinyt vuodattaa virroittain kyyneleitä osanottavaisuudesta ja riemusta, teki päätöksen asiassa, virkkoen:
"Jos viivymme kauemmin täällä ulkona kadulla, niin kokoontuu pian Kronstadtin koko väestö ympärillemme. Välttääksemme tätä luulen minä parhaaksi että lähdemme mitä pikemmin siihen ravintolaan, jossa me asumme. Ettekö tekin ole samaa mieltä, lapset?"
Mustofin hymyili myöntäväisesti ja vaikk'ei tuo käytännöllinen järki juuri ollut tässä kohden hänen mielestään tervetullut, katsoi hän kumminkin parhaaksi seurata Brigitan kehoitusta. Hän tarjosi sentähden käsivartensa Annalle, jonka jälkeen tuo pieni seurue lähti liikkeelle.
Brigitta, joka yhä edelleen kauheasti pelkäsi varastettavan tahi murhattavan itseänsä, oli heidän päästyänsä perille kyllin tunnollinen jättääkseen nuo rakastavaiset kahden kesken, jotka moninaisten vaiheitten perästä vuosien kuluttua jälleen olivat löytäneet toisensa.
"Katsoessani sinun armaisin kasvoihisi ja kuullessani äänesi sointua", sanoi Mustofin suudellen kunnioituksella Annan itkeentyneitä silmiä, "tuntuu minusta kuin kaikki menneet tapaukset olisivat olleet unennäköä."
"Mutta julmaa, kauheaa unennäköä, Vladimir", sanoi Anna. "Oi, minä olen luvannut antaa anteeksi, mutta tällä hetkellä on se minulle vaikeaa."
Anna värisytti. "Kelle on sinun vaikea antaa anteeksi?" sanoi Mustofin.
"Kenraali Demidoffille!" sammalsi Anna.
Mustofin säpsähti. "Enolleni! Eikö hän ollut sinulle kelvollinen suojelija?"
"Ja sinä ehkä kirjoitit minulle usein?" sanoi Anna vastaamatta kysymykseen.
"Niin usein kuin vaan voin, armaani, mutta minä en saanut sinulta koskaan riviäkään vastaukseksi, kunnes vihdoin tuo onneton kirje saapui."
"Mikä kirje?"
"Kirje, jonka sain illalla ennen Borodinon tappelua, ja jossa sanoma sinun kuolemastasi yhdellä iskulla mursi kaikki maallisen onneni toiveet. Kaikki näkyy kumminkin riippuneen selittämättömästä erhetyksestä — mutta, Annani, miksi vapisee sinun kätesi, miksi ovat lempeät silmäsi kalman kankeat?"
"Nyt ei ole minulle enään mikään hämärää ja selittämätöntä", huudahti Anna. "Löytyykö todellakin niin paljon ilkeyttä maailmassa! Sitä en olisi voinut uskoa. — Niinpä kuule sitten, Vladimir: enosi ei ole ainoastaan salannut meidän kirjeemme, sillä ei sinultakaan ole tullut yhtäkään riviä minun käsiini, vaan on hän vielä lisännyt syntivelkaansa ilmoittaessaan meille kummallekin, että toinen oli kuollut."
"Jopa vihdoin selkenee tuo konna minulle!" huudahti Mustofin vimmastuneena. "Otaksuin hänet rehelliseksi mieheksi jättäessäni sinut hänen haltuunsa, sen jälkeen olen minä häntä epäillyt ja sitten taas luottanut häneen. — Vaan kerro, armaani, kaikki, äläkä salaa mitään."
Eikä Anna salannutkaan häneltä mitään, vaan kertoi kaikki mitä oli tapahtunut siitä päivin, kun he olivat eronneet.
"Pahin on vielä jäljellä", sanoi Anna lopuksi. "Voi, Vladimir, saatuasi kuulla sen, hyljäät sinä kenties minut etkä katso minun enään ansaitsevan sinun rakkauttasi; — vaan käyköön miten tahansa, totuuden tahdon minä sanoa, tietäen tehneeni parhaan vakuutukseni mukaan."
Anna seisoi kalpeana, mutta tyynenä Mustofinin edessä. "Vladimir", sanoi hän, "minulla ei ole enään nimenä Mörck — — —"
Oli kuin Mustofin olisi saanut tikarin sydämeensä. "Älä laske leikkiä, Anna! Sinä olet naimisissa", läähätti hän. "Naiset uhraavat mielellään itsensä. Sinä menit kiitollisuudesta naimisiin pelastajasi kanssa!"
"Niin, sinun johtopäätöksesi ovat oikeat, mutta hän on — kuollut!"
Mustofin hengähti keveämmin. "En tahdo iloita toisen kuolemalle", sanoi hän, "mutta minä en tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin tavannut sinut naimisissa toisen kanssa ilman rakkautta."
Anna peitti käsillä kasvonsa. "Jumala on säästänyt meiltä tämän hirveän koetuksen", sanoi hän liikutettuna — "mutta minä tahdon jatkaa."
Paljon ei ollutkaan lisättävää. Lyhyesti mainitsi hän viimeisten vuosien vaiheet, ja sitten oli Mustofinin vuoro kertoa.
"Saatuani tiedon", aloitti hän, "että sinä, Annani, olit kuollut, tunsin minä ääretöntä tuskaa ja toivottomuutta. Minusta tuntui kuin elämä olisi kadottanut kaiken arvonsa enkä minä kiihoittuneessa mielentilassani muusta tiennyt, kuin että halusin lopettaa elämäni. Eräs historian verisimpiä päiviä alkoi. Missä sota hurjimmin riehui, siellä olin minäkin. Kauan näyttikin siltä kuin vihollisen luodit olisivat välttäneet minua, kunnes illalla äkkiä tunsin kupeeni lävistetyksi ja kaaduin. En tiedä miten kauan lienen ollut tunnotonna, mutta kun heräsin, näin minä olevani eräässä huonossa korsussa, ympärilläni kaksi välskäriä ja uskollinen Feodorini, tuo kelpo poika, joka oli tulla ilosta hurjaksi, kun minä avasin silmäni. — Tahdon jättää mainitsematta sitä seuraavan ajan. Usein napisin minä Sallimukselle, joka ei ollut antanut minun kuolla sotilaan mainehikkaalla kuolemalla, ja vasta vähitellen opin minä taipumaan Jumalan tahdon alle ja ymmärtämään, että joskus tarvitsemme suurempaa rohkeutta elääksemme kuin kuollaksemme.
"Kun vihdoin tulin terveeksi, oli sota melkein loppunut. Minut nimitettiin evestiksi ja sain paljon kunniamerkkejä, mutta mikään ei minua enään huvittanut. Sentähden vetäysin minä takaisin tilalleni lähelle Pietaria, elääkseni alammaisteni hyväksi ja kohoittaakseni heitä henkisestä unteluudestansa. Siellä syrjäisessä sopessa olen minä koettanut tulla kelvolliseksi kohtaamaan kerran sinua, nuoruuteni morsianta, Anna!"
Mustofin ojensi kätensä ja Anna lepäsi taas kuten muinoin vasten hänen sydäntään, vasten tuota uskollista, hellää sydäntä, joka ei koskaan ollut voinut unhoittaa ensimmäistä ja ainoata rakkauttaan.
Kun Brigitta tuokion kuluttua astui sisään, asui noiden rakastavaisten kasvoissa vielä kirkas hohde. Katuen että olivat liian kauan ajatelleet itseään, riensivät he häntä vastaan, ja evestikin — niin kertoi Brigitta sitten usein ylpeästi, — syleili ja kiitti häntä siitä uskollisesta palveluksesta, jota hän oli tehnyt Annalle, heidän yhteiselle lemmikilleen.
Mustofin ja Anna puhuivat yhdellä haavaa. He kertoivat hänelle iloaan, onneaan ja vastaisia tuumiaan.
Brigitta sai tietää, että Mustofin lähtisi heidän kanssaan Suomeen, ja että Anna lopettaisi kauppaliikkeensä ja seuraisi Mustofinia hänen tilallensa Venäjänmaahan, sitten kun kirkko ensin oli yhdistänyt heidät.
"Mitä sanot, Briitta muori", sanoi Anna, "jos iäksi lähtisit kotimaastasi ja edelleen saisit olla taskuvarkaiden ja murhamiesten parissa?"
"Akka tieltä kesken kääntyy, mutt'ei mies sinä ikänä", kuului hetkisen perästä hänen järkevä vastauksensa. "Minä olen vaimo, mutta tahdon toimia kuin mies. — Ilossa ja surussa olen minä seurannut teitä, lapsi, enkä pyydäkään korkeampaa kuin saada olla luonanne."
Liikutuksella puristivat Mustofin ja Anna uskollisen palvelijan käsiä. Ulkona vallitsi lämpöinen kesä ja niinpä oli heidän kiitollisissa sydämissäänkin.