En ollenkaan muista / 4-näytöksinen näytelmä

by Evald Ferdinand Jahnsson

NELJÄS NÄYTÖS.

— Paikka sama kuin edellisessä näytöksessä. —

Ensimmäinen kohtaus.

AINA, myöhemmin ARO.

AINA (istuu esiripun noustessa rukkinsa vieressä kehräämässä ja laulaa sen ohessa kansanlaulun. Hänen laulun viimeisiä säveleitä laulaessaan astuu Aro peräovesta sisään.)

ARO. Onpa hauska kuulla, että lintuni visertelee! Liiaksi oletkin ääntäsi säästänyt niiden kolmen vuoden kuluessa, joina olemme olleet naimisissa. Soisin sinun useinkin laulavan. Laulusi ihmeellisesti virkistää mieltäni.

AINA. Lienenpä tehnyt väärin, ett'en ole laulanut useammin, mutta laulaminen on ollut minulle vastenmielistä aina tuosta onnettomasta päivästä saakka… Tiedäthän…

ARO. Kyllä tiedän. Tuo kovan onnen päivä, jolloin Taavi sattui riitaantumaan Pertin kanssa. Eipä ihmettä, että se tapaus vaikutti sinuun niin masentavasti. Mutta tänään on mielesi virkeä, sen näen silmistäsi.

AINA. Niinpä on. Olen iloisempi kuin pitkään aikaan olen ollut. — Mutta istuppas nyt tuolille levähtämään. Jos olen minä säästänyt lauluääntäni, niin et ole sinä säästänyt voimiasi… Aamusta myöhäiseen iltaan riistät ja raastat kuin orja. Tämä ei käy kauemmin laatuun! Turmeletpa tuolla ylenpalttisella työllä terveytesi. Ei tuollainen loppumaton kiire, mokoma työn ahneus ollenkaan ole tarpeen vaatima. Voithan vähemmälläkin tulla toimeen, elää voimiasi uuvuttamatta. Jätä ainakin nuo raskaimmat työt renkien tehtäväksi.

ARO. Itse on paras renki, Aina kulta. Paitsi sitä en itseäni tunne ollenkaan uupuneeksi. Näethän, Aina, minun on niin hauska ajatella, että täällä kaikki on hyvässä kunnossa, kun Taavi saapuu kotia, jotta hän on näkevä että hänen taloansa hänen poissa ollessaan on hyvin hoidettu.

AINA. Kylläpä tuo hauska on, mutta kohtuus kaikissa. — Ah! Olinpa unhottaa, että on tullut sinulle kirje Taavilta… Tässä se on pöydällä… (Ottaa pöydältä kirjeen ja antaa Arolle.)

ARO. Oikeinpa hauskaa! — Ihmeellisen kaunis käsiala on Taavilla. Katsoppas tätä kirjeen päällekirjoitusta! Käräjäkirjuri ei olisi voinut kirjoittaa pulskemmin… Kai on Taavi jo nuorena saanut oppia kirjoittamaan, koska on siihen toimeen noin harjaantunut?

AINA. Missä hän sitä olisi oppinut? Eihän silloin vielä ollut kansakouluakaan meidän pitäjässä. Lähtiessään Kakolaan osasi hän tuskin harakan sorkkia piirtää. Kakolassa hän on oppinsa saanut.

ARO (on Ainan puhuessa avannut kirjeen ja lukenut sen). — Eipä ollut sisältönsä suhteen pitkä, mutta sitä hauskempi. Arvaappas, Ainaseni, mitä hän kirjoittaa! — Arvaa jotakin oikein ilahuttavaa.

AINA. Mitäpäs hän muuta niinkään ilahuttavaa voisi kirjoittaa kuin sitä, että hän pääsee vankilasta vapaaksi.

ARO. Oikeinpa arvasit. Hän sanoo, ett'ei tämä kirje paljokaan ennen häntä ennätä kotia. (Kuuluu etäältä kimeää vihellystä.) — Kuuleppas — juna viheltää. Ehkä hän jo saapuu tässä junassa. Eikö lähdettäisi asemalle vastaan?

AINA. Taavi tulee kotia! Sehän vasta oli ilosanoma!

ARO. Niin — eikö ollut? Ja eikö ole iloista, että talossa kaikki on kunnossa, jotta meidän ei tarvitse hävetä…

AINA. Kun hän vaan sitte ymmärtäisi olla oikein kiitollinen sinulle…
Mutta kyllä hän ymmärtää … tunnen hänen luonteensa.

ARO. Mitäs me kiitollisuudesta… Pääasia on että Taavi on tyytyväinen.
Olethan sanonut, että hän harrastaa siivoa ja järjestystä.

AINA. Pienimmissäkin toimissaan hän oli erittäin tarkka.

ARO. Sitä parempi, että olemme valmistautuneet. — Mutta eikö lähdetä asemalle?

AINA. Kyllä se olisi turhaa vaivaa — ei hän kuitenkaan vielä tänään ehdi. Miksikä ensinkään olisi lähettänyt kirjettä, jos itse tänään saapuisi?

ARO. Voithan olla oikeassa. Niin pian kyllä emme saane odottaa häntä kotia. Ehkä muutaman päivän kuluttua. — Onko poika ollut kiltti tänään?

AINA. Kyllä. Nytkin nukkuu rauhallisesti kamarissa. Kerrankos Taavi on hyvillään nähdessään pikku kaimaansa!

ARO. Niinkö luulet?

AINA. Olen siitä ihan varma. Taavi piti pikku lapsista ja tämä kun on oman sisarensa poika!

(Taavi, puettuna erittäin hienoon talonpoikaispukuun, tulee peräovesta. Hänellä on kädessään taidokkaasti tehty lipas, jonka hän laskee pöydälle.)

Toinen kohtaus.

Entiset ja TAAVI.

ARO. Totta totisesti! — silmäni eivät minua petä … onhan tuo Taavi!

TAAVI. Taavipa olen. Hyvää iltaa!

AINA. Taavi — armas veljeni! — (Heittäytyy Taavin kaulaan.) —
Vihdoin viimeinkin palasit!

TAAVI. Niin — vihdoin toki. Äläpäs nyt liikoja, siskoseni. Salli minun miestäsikin kätellä. — (Irroittaa itsensä Ainasta ja kättelee Aroa.) — Terve, Aro.

ARO. Terve tulemastas kotia! Tässä juuri äsken ehdottelin Ainalle, että lähdettäisiin asemalle.

TAAVI. Minuako ottamaan vastaan?

ARO. Niin.

AINA. Ethän sitä kuitenkaan itsekään uskonut, että Taavi saapuisi samana päivänä kuin hänen kirjeensä.

ARO. No enhän siitä juuri ollut varma, mutta kyllä minulle joku salainen ääni kuiskasi, että hän tulee.

TAAVI. Kelpaahan sitä nyt rautatiellä tulla jytistellä. Sellaista matkaamista ei voitu uneksiakaan silloin kun läksin tästä kylästä.

ARO. Paljon ovat olot poissa ollessasi muuttuneet juuri tuon rautatien kautta. Talojenkin arvo on tavattomasti kohonnut. Onhan tämä Kuusniemesikin nyt kahta vertaa kallisarvoisempi kuin siihen aikaan.

TAAVI. Kyllä kaiketi… Liikkeen mukavuus sen tekee.

ARO (ottaa pienestä seinäkaapista pullon ja kaksi lasia, jotka asettaa pöydälle). — Tuleppas tänne päin nyt, Taavi! Ei tässä talossa viinaa paljon nimeksikään ole käytetty, mutta pitäähän tällaisessa juhlatilassa kuitenkin ottaa tuloryyppy. (Kaataa laseihin.)

TAAVI. Äläpäs vaan minun varalleni! Minä en maista tippaakaan väkeviä…

ARO. Etkö minkäänlaisia? Tämä onkin ulkomaan viinaa.

TAAVI. En minkäänlaista päihdyttävää ainetta… En … en vaikka…

ARO (keskeyttäen). — Älä ole milläsikään… En aio sitä sinulle tyrkyttää. Olisin vaan vanhan tavan vuoksi suonut.

TAAVI. Se on huono tapa.

ARO. Mitäpäs se muuta on. (Laskee pullon ja lasit takaisin kaappiin.) Minä en väkeviä kaipaa, vaikka toisinaan tulee otetuksi ryyppy. Minun puolestani jääköön koko tuo juomatapa unhotuksiin.

TAAVI. Parasta olisi, että se kaikkialla siksi jäisi…

ARO. Saattaispa olla. — Keitäppäs meille kahvia, Aina. Kahvin kiellossa et kuitenkaan liene?

(Rattaiden kolinaa kuuluu pihalta.)

TAAVI. Melkeinpä; — mutta se tulee siitä, että niin monta vuotta olen ollut kahvia juomatta. Vankilassa ei anneta vangeille kahvia.

(Reeta tulee peräovesta.)

Kolmas kohtaus.

Edelliset ja REETA.

AINA. Mihin nyt vetäisinkään ristin, kun kerrankin näen Sipilän emännän täällä! Onpa siitä aikoja kulunut, kun viimeksi kävit tässä talossa. — (Kättelee Reetaa.)

REETA. Sanoppas muuta. Mutta harvoin olen muuallakaan käynyt. Nyt en kuitenkaan malttanut mennä ohi, kun Kokkosen puodissa, jossa minulla oli pieniä ostoksia tehtävänä, sain kuulla, että Taavi oli saapunut kotia. Kulovalkean nopeudella levisi viesti siitä talosta taloon, mökistä mökkiin. Tulin näyttääkseni, ett'en minä ainakaan pidä Taavia niin vaarallisena otuksena, että häntä tarvitsee pelätä. Terve, Taavi! Minä en ensinkään ymmärrä sinua pelätä! (Antaa Taaville kättä.)

TAAVI. Oikeinpa muhkea emäntä sinusta on tullutkin, Reeta! Tuskin olin tuntea.

ARO. Kun on päässyt niin hyville päiville kuin Reeta, varakkaaseen taloon, niin sitä kannattaa vähän lihotakin.

REETA. Niinpä niin — enhän onneani morkkaa. Ei ole joutunut vesikarille se, joka on joutunut Sipilään — kyllä se vaan on toden totta. Elävät siellä ihmiset ja elukat nälän tuskaan joutumatta. Huonommissakin taloissa sitä täytyy tulla toimeen!

AINA. Pelätä Taavia? Mitä sinä sanoitkaan, Reeta?

REETA. Enhän minä häntä pelkää, — siksi olenkin nyt täällä. Sanoinhan vaan mitä muut toiset Taavista sanoivat.

AINA. Sanoivatko, että Taavia tarvitsee pelätä?

TAAVI. Laskettelivat leikkiä — ymmärtänet sen, sisar kulta.

REETA. Leikkinä sitä tekisi mieli pitää, mutta totena sitä sanottiin. Väittivät, ett'ei nyt ole kenenkään henki turvattu, kun Taavi taas saapui pitäjään. Kun vaan tulee viinaa ryypänneeksi, niin kyllä hän muka puukollaan tasaista tekee. Saadaanpas nähdä, että täällä verta tulee virtaamaan, arvelivat.

TAAVI (syrjään). — Enkö tuota ennakolta aavistanut! —

AINA. Kuka konna sellaista puhui?

REETA. Minäkö niitä kaikkia muistaisin, jotka sitä virttä visersivät. Olipa siellä Kokkosella tavallisuuden mukaan puoti täynnä väkeä ja puotikamarissa miehiä kynnykseen saakka olutpullojen ympärillä. Aina siellä onkin sellaista elämää kuin markkinoilla aivan. — Vieläkö olet suuttunut minuun, Taavi?

TAAVI. Mistä syystä olisin suuttunut?

REETA. Oletko unhottanut riitamme viime kerran tavatessamme tointoisemme
Mähälässä sinä samana iltana, jolloin löit Pertin kuoliaaksi?

TAAVI. Ahaa — nyt muistan! Tuo riita silmiesi väristä. Pilaahan se vaan olikin — ainakin minun puoleltani. Mutta taisinpa todella silloin sinut suututtaa, Reeta?

REETA. Eihän tuo suuttumukseni niinkään vaarallista laatua ollut. Mitä vielä! Äkästyy sitä tyttönä usein, mutta seuraavana päivänä on kaikki mielen karvaus unhotettu.

TAAVI. Kaisakin oli sillä kertaa hyvin äkeissään minuun.

REETA. Niinpä oli, mutta kaiketi on hänkin suuttumuksensa aikoja sitten unhottanut. Saanko sanoa hänelle terveisiä sinulta? Odotan häntä meille tänään naapuripitäjästä.

TAAVI. Naapuripitäjästä? Mitä hän siellä?

ARO. Taavi kai ei tiedäkkään, että Kaisa on emäntänä Vasaraisten
Nikkilässä.

AINA. Emme ole tulleet sitä kirjeissämme maininneeksi.

TAAVI. Kaikkipa te olettekin miehen saaneet! Hyvä onni on teillä tosiaan ollut! Kukapa sellaista olisi uskonut! Oikeinpa ihmettelen!

REETA. Soo-oh! Vai ihmettelet sitä. Me emme kai olisi sellaista onnea ansainneet! — niin kehnot olimme sinun silmissäsi. Ihmettele vaan — kylläpä siinä onkin aihetta ihmettelyyn, että saimme niin tykkänänsä kunnon miehet miehiksi, oikein kelpo miehet, jotka eivät liioin ole olleet kruunun kourissa ja joita ei rauhallisten pitäjäläisten tarvitse pelätä niinkuin erästä toista, joka moniaita vuosia lukkojen takana on valtion rasvaista lihalientä särpinyt!

TAAVI. Suutuithan — enhän tarkoittanut sinua loukata!

REETA. Tarkoitit taikka olit tarkoittamatta — se on minulle yhtä! — Enpä tuosta kovin suuttunutkaan — vaan nyt pitää minun lähteä. Kaisa voipi minä hetkenä tahansa saapua sinne kotia. Juuri hänen tähtensä läksinkin liikkeelle, kun sattui kotona sokuri olemaan niin lopussa, ett'ei olisi vieraiden varalle riittänyt.

AINA. Tarjoaisinpa mielelläni sinulle jotakin suunavausta.

REETA. Älä huoli. Hevosenikin jo tulee levottomaksi tuolla pihalla.
Jääkää hyvästi! (Menee peräovesta.)

Neljäs kohtaus.

TAAVI, ARO ja AINA.

TAAVI. Reeta ei ole luonnettansa muuttanut.

AINA. Sellainen ilkeä parjaaja!

ARO. Vähät me hänestä! — (Ottaa kaapin päältä tupakkalaatikon ja kaksi piippua.) — Paneppas tupakkaa piippuun, Taavi! Polttaessa tupakkaa kaikki pienet harmit sievästi haihtuvat, mukavasti menevät menoansa tupruavien savupilvien kerällä. — Kas tässä on vanha sunnuntai-piippusi.

TAAVI. Minä en polta tupakkaa.

ARO. Vai etkö tupakkaakaan polta!

TAAVI. En. Tuli ja leimaus! Siitäpä vasta pidettiinkin tarkkaa huolta, ett'eivät vangit tupakkaa käyttäisi! Mutta vaikka tulikin ankara rangaistus sen osaksi, jolta tupakkaa löydettiin, niin sitä kuitenkin salaa suurissa määrin tuotiin vankilaan. Minä en kuitenkaan milloinkaan antautunut tuollaiseen salakauppaan. Alussa kyllä oli vaikea tulla tupakatta toimeen, mutta vähitellen siihenkin tottui, ja kun nyt kerta olen tottunut olemaan tupakatta, niin en aio toista kertaa antautua sen orjaksi.

ARO. Tarkemmin asiaa mietittyäni täytyy minun myöntää, että siinä teet viisaasti. Hulluhan olisit, jos tuollaiseen orjuuteen uudestaan antautuisit siitä kerran päästyäsi, sillä kyllä tupakkakin tavallaan voi orjuuttaa, sen omasta kokemuksestani tiedän. (Sytyttää piippunsa ja polttaa.)

AINA. Ikävä ettei Taavi juo kahvia! Minulla on kahvipannu paraikaa tulella. Keitin sitä Aron varaksi. Kun päivän on ollut niin raskaassa työssä kuin Aro, niin on kahvitilkka kotia saavuttua tarpeeseen.

ARO. Vai että keitit kahvia yksinomaan minun varakseni. Sinun ei itse ensinkään ole tapana sitä juoda.

AINA. Omaksi varakseni tietysti myös… Taavi hyvin kyllä tietää sen, että jo tyttönä olin aika kahviratti enkä sen koommin sitte ole tätä huonoa tapaani parantanut.

TAAVI. Säästä kahvisi siksi kunnes Jaakkola saapuu tänne.

AINA. Lautamieskö?

TAAVI. Älähän nyt siitä säikähdy! Tapasin hänet junassa; hän tuli Tampereelta. Kun minulla on muuan tehtävä, joka vaatii hänen läsnäoloaan, niin käskin hänet tänne.

AINA. Pelkään niin noita kruununmiehiä!

TAAVI (katsellen ympäri tupaa). — Onhan täällä kaikki samannäköistä kuin täältä lähtiessäni… Voisinpa uneksia että olen ollut poissa yhden päivän vain taikka korkeintaan kaksi.

AINA. Olemme säilyttäneet kaikki samassa kunnossa.

TAAVI. Tuo nojatuolikin on vanhalla paikallaan. Siitä vaan puuttuu…

ARO. Vuoden vielä jos vanhus olisi voinut elää, niin olisi nähnyt tämän ilopäivän. Kylläpä hän hartaasti sitä toivoi, sydämellisesti rukoili, mutta…

TAAVI (keskeyttäen). — Minulle ei suotu sitä onnea, että olisin saanut häntä tavata… (Pyyhkii takkinsa hihalla silmiään). — Rakas äiti vainaa! Paljon olisi minulla nyt sinulle sanottavaa. Tiedänpä kuitenkin sinulle antamani lupaukset pitäneeni. Niiden rikkominen ei kalva omaatuntoani.

ARO. Onhan se sinulle lohdutukseksi.

TAAVI. Se onkin ainoa lohdutukseni. — Mutta kaipaanpa täällä muuanta toistakin. Missä on poikanne?

AINA (Arolle, syrjään). — Enkö tiennyt, että hän pikku Taavia muistaisi!

ARO. Poika pahanen nukkuu kehdossaan kamarissa. Eipä tuo paitaressu tiedä, että kaima setä on saapunut kotia.

TAAVI. Lähtäänpäs häntä katsomaan. Pitäähän ennen kaikkea talon isäntämiestä tervehtiä.

(Taavi ja Aro menevät kamariin.)

Viides kohtaus.

AINA ja KALLEN-LEENA.

AINA. Talon isäntämiestä. Mitä kummaa hän sillä tarkoitti? Hän sanoi sen niin merkillisellä äänenpainolla.

KALLEN-LEENA (tulee kiiruhtain peräovesta). — Hyvää iltaa, Aina! Tottako on, että Taavi on tullut kotia? Kun äsken pikimältään pistäydyin ratavahdin Maijan luo … pitihän ilmoittaa hänelle, että huomenna on jarruri-Liisan syntymäpäivä … hän täyttää nyt viisikolmatta… Liisa on antanut miehensä tuoda vehnäiset Vaasasta saakka … niin kertoi Maija että Taavi oli saapunut junassa. En ollut uskoa korviani … niin hämmästyneeksi ja iloiseksi tulin. Vaikka minulla onkin tärkeitä ja kiireellisiä toimia tänä iltana toimitettavina, päätin kuitenkin tulla tänne itse näkemään ja kuulemaan… Onko toden totta, että Taavi on tullut kotia?

ANNA. Onhan se totta.

KALLEN-LEENA (istuu nojatuoliin). — Herranen aika — vai on se kuitenkin totta! — Minkä näköinen hän nyt on? Oliko kylläkin kalpea? Ehkä on on saanut kärsiä nälkää siellä Kakolassa, poika parka? Herranen aika sentään, että hän vihdoin taas on kotona! — Mutta missä hän nyt sitte on? Joko läksi kylään? Ihmeellistä, ett'ei tullut vastaani! — Kas kuinka erinomaisen kaunis lipas! (Nousee ottamaan lipasta ja istuu senjälkeen taas nojatuoliin.) — Ihmeen hieno! Tämän toi Taavi varmaan mukanansa? Ehkä hän on sen itse tehnytkin?

AINA. Kyllä kai hän sen lienee tuonut mukanansa.

KALLEN-LEENA. Onko hän sen itse tehnytkin? Katsoppas vaan kuinka hienon hieno se on! Sieviä elfenluun kappaleita uurrettu ylt'ympäri ja simpukan kuorta. Kummallista! Olisiko hän itse tuon tehnyt?

AINA. Sitä en tiedä … mutta lipas on todellakin hieno.

KALLEN-LEENA. Kukapa muu sen olisi tehnyt. Mikäpäs niin hyväpäiselle miehelle kuin Taaville olisikaan mahdotonta! Varmaan on hän sen itse tekaissut.

(Taavi ja Aro tulevat kamarista.)

Kuudes kohtaus.

Entiset, TAAVI ja ARO.

ARO (Taaville). Siitä ei tule mitään! Jättäisitkö hyvän talosi…

KALLEN-LEENA. Tuossapa olet! Terve, Taavi! Herranen aika — olethan ihan kaltaisesi!

TAAVI. Kuinkapa muuten… Miten jaksat sinä päiviäsi Kallen-Leena?

KALLEN-LEENA. Kiitos kysymyksestäsi — ainahan tuo jollakin tavoin käy mukiin vanhan ihmisen astella hautaa kohti … vaikka huonous ja sairaus toisinaan rasittavat. Olet toden totta päivänselvästi ihan kaltaisesi. Vähän totisemman näköinen vaan — ei muuta muutosta.

TAAVI. Eipähän mies parhaassa ijässään muutamien vuosien kuluessa paljon muutukaan.

KALLEN-LEENA. Niinhän se on. Muutamia vuosia siitä vaan onkin kulunut, kun läksit kotoa. Lyhyt on tuo aika katsottuna taaksepäin, vaikka se sitä tallustellessa on tuntunut kylläkin pitkäksi. Ja nyt olet taas vapaa mies! Onpa tuo oikein hauskaa, vaikka jarrurin Liisa sitä ihmetteli.

TAAVI. Miksikä hän sitä ihmetteli?

KALLEN-LEENA. Tuo Liisa hupakko nyt puhuukin mitä vaan sylki kulloinkin sattuu tuomaan suuhun, sen kaikki tietävät. Näethän, näin sanoi Liisa: »Jo pääsi Kuusniemen Taavikin Kakolasta ja saapui kotia. Kylläpä tähän aikaan kelpaa ihmisiä murhata. Pannaan vaan muutamaksi vuodeksi kruunun leipään ja sitte pääsevät vapaiksi. Ennen aikaan heiltä lyötiin oikea käsi poikki, sitte mestattiin ja teilattiin ja pantiin pää tolppaan irvistelemään — kaikille kristityille ihmisille varoitukseksi.» — Sellaista se jarrurin Liisa lörpötteli, senkin mokoma!

TAAVI (joka hillityllä tuskalla on kuunnellut Kallen-Leenan sanoja, pyyhkäisten otsaansa, syrjään). Haa! — Siinäkö taas ollaan!

KALLEN-LEENA. Sitte maantiellä tapasin Voipalankin.

TAAVI. Hän on kai yhtä ylpeä kuin ennenkin?

KALLEN-LEENA. Tietysti. Mikäpäs noiden rikkaiden ylpeyttä voisi lannistaa? Tuskinpa kuolemakaan! Kuultuaan, että olet kotona, tuli ukko vähän hämilleen. Arveli, että kyllä nyt saavat olla varoillansa ne, jotka sinua ennen ovat loukanneet, että kyllä Taavi nyt kostaa. Jos ei juuri hengeltä ottaisikaan, niin kaiketi vihoissaan polttaa heiltä talot ja tavarat. — »Oltuansa kuusi vuotta paljaiden rosvojen joukossa, on varmaan itse ehtinyt tulla oikein päärosvoksi! — sellaisella loppusäikeellä höysti puheensa.

AINA. Kuuleppas Kallen-Leena, pelkäänpä että lapsi tuolla kamarissa herää ja rupee itkemään. Tekisit minulle suuren palveluksen, jos ottaisit istuaksesi muutaman hetken hänen kehtonsa luona siksi että itse ehdin tulla … kun ensin olen saanut kahvit keitetyiksi. Tahtoisinpa sinulle tarjota kupillisen kahvia tervetuliaisiksi. Oletko, Leena kulta, siksi avulias minua kohtaan? Sinun tarvitsee vaan vähän liikutella kehtoa, jos lapsi rupee levottomaksi.

KALLEN-LEENA. Mielelläni teen sinulle mieliksi.

AINA. Niin tule sitte, Leena kulta!

(Aina ja Kallen-Leena menevät kamariin.)

Seitsemäs kohtaus.

TAAVI, ARO ja myöhemmin AINA.

ARO. Kuten äsken sanoin — eihän siitä tule mitään sinun matkastas.

TAAVI. Kyllä päätökseni on luja.

ARO. Mutta se sellainen päätös on kaikkea järjellistä perustetta vailla.

AINA (tulee kamarista). Jumalan kiitos, että sain tuon pahan suupaltin poistumaan täältä. — Mistä keskustelette?

ARO. Arvaappas kummallisinta!

AINA. En osaa arvata.

ARO. No, sanonhan sen sitte. Taavi tässä väittää, että hän lähtee
Amerikkaan!

AINA. Amerikkaanko?

TAAVI. Sinne lähden.

AINA. Entäs talosi, jonka Aro raatamalla päivät yöt on saanut parempaan kuntoon kuin se milloinkaan on ollut? Kuusniemen peltoja pidetään paikkakunnan parhaimpina: laiho niissä on kuin seinää vaan.

ARO. Kaikki velatkin — kuten tiedät oli talossa pieni kiinnityslaina — ovat maksetut viimeiseen penniin ja onhan minulla sinun varaksesi kaapissani toista tuhatta markkaa säästöäkin.

TAAVI. Talon jätän teille siksi kunnes pikku poikanne, jolle sen olen testamentannut, tulee täysi-ikäiseksi.

AINA. Sinä jaarittelet joutavia, Taavi! Mitä sinulta puuttuisi kotona? Olemme laittaneet porstuanperäisen kamarin kuntoon sinua varten. Mutta jos mieluummin tahdot asua äiti-vainajan kamarissa, niin me muutamme sinne.

ARO. Kyllä täällä kaikki hyvin toimeen tullaan, kun vaan sopu ja sovinto asuvat talossa.

TAAVI. Miks'ei tultaisi. Sitä en ollenkaan epäilekään. — Mutta minun ei käy elää kotiseuduilla … minun täytyy lähteä… Kuulittehan äsken mitä Reeta ja Kallen-Leena kertoivat, tietääksenne mitä ihmiset täällä sanovat minusta. En jaksa kuunnella sellaista.

AINA. Vielähän puhut! Pitäisikö sinun huolia siitä mitä Reeta, jarrurin-Liisa ja heidän vertaisensa puhuvat.

TAAVI. Eivät yksin Reeta, jarrurin-Liisa ja heidän vertaisensa sellaista puhu. Tullessani asemalta tänne tirkistelivät ihmiset, mitkä ikkunoista ja ovista, mitkä nurkkain takaa minuun niinkuin kummitukseen ihan ja sen ohessa irvistelivät ja kiikottivat ja kaakottivat ikäänkuin munissaan olevat kanat. Vaikkapa puhuivat hillityllä äänellä, kuulin kumminkin tarpeeksi ymmärtääkseni mitä minusta arvelivat.

ARO. Tuollaisesta ei pidä olla milläänsäkään! Nyt ensin jos jotakin lavertelevatkin, niin kylläpä pian taukoovat siitä puhumasta.

TAAVI. Vähän sinä tunnet ihmisiä, Aro. Eivätpä taukoo. He eivät milloinkaan unhottaisi, että Pertti sai surmansa minun käteni kautta. Kuolemaani saakka he katselisivat minuun toisilla silmillä kuin muihin ihmisiin… Sellaista en jaksaisi kärsiä. Minun täytyy lähteä pois kotiseuduiltani nyt heti.

AINA. Kuinka toki hennotkaan meitä jättää! Minun tulisi sinua niin kovin ikävä.

TAAVI. Oletpa jo tottunut tuohon kaipuuseen, Aina. — Päätökseeni on myös vaikuttanut sekin seikka, että olen kokonaan vieraantunut maatöistä. Ei minusta ole talon isännäksi! Vankilassa olen kaiken aikaa harjoitellut puusepän työtä ja olenkin saavuttanut siinä niin suuren kätevyyden, että minulle viime vuosina uskottiin hienoimmat puusepän työt. (Ottaa lippaan pöydältä.) — Tämän lippaankin olen itse tehnyt.

ARO. Oikeinpa mestariteos! Moisella kätevyydellä voisit ansaita rahoja vaikka missä maassa tahansa!

TAAVI. Niinpä itsekin olen tuumaillut. Eikä Amerikassa työnansiota puuttune. —

(Jaakkola ja Källön Pekka tulevat peräovesta. Pekka, joka on päissään, nojautuu Jaakkolan käsivarteen.)

Kahdeksas kohtaus.

Entiset ja tulleet.

PEKKA. Hei — jaa huu, aurinko ja kuu! — sanoi Yrjölän Jusu kun ojan pohjaan keikahti. Tee… ee… erveisiä meiltä ja pa… pappilasta!

ARO (Jaakkolalle). — Onpa teillä oikein hauska matkakumppali!

JAAKKOLA (Arolle). — Vähällä oli lyödä itsensä kuoliaaksi kaatuessaan maantielle. Täytyihän raukkaa auttaa.

PEKKA. Hy.. hy.. hyvää iltaa, Taavi! Sanoinko Pertin Taavi? Hi! hi! hi! O.. o.. olipa o.. oikein hyvä, että a.. annoit tuolle Paakkolan Pe.. pertti lu.. lurjukselle puukostasi o.. oikein kuka käski!

JAAKKOLA. Pidä kitasi, Pekka, ja asetu siivosti istumaan rahille.

PEKKA. Mi.. minäkö pitäisin ki.. kitani? Tiedä huu.. uutia! Olen tänään rii.. riidellyt provastinkin kanssa. Olisittepa vaan olleet kuu.. uulemassa. Saipa pro.. ovasti siinä kuulla jumalat ja p—leet. Mutta nyt sinun pitää aa.. antaa minulle ryyppy tervetuliaisiksi, Taavi!

ARO (tarttuen Pekan käsivarteen). — Kaikki talon viinat ovat porstuakamarissa. Mennäänpäs sinne.

PEKKA. Sa.. sama se. Tule mu.. muassa, Pertin Taavi! Hi! hi! hi!

(Aro ja Källön Pekka, Aron taluttamana, menevät peräovesta.)

Yhdeksäs kohtaus.

TAAVI, AINA ja JAAKKOLA. Myöhemmin ARO.

JAAKKOLA. Älkää olko suuttuneina minuun, hyvät ystävät, siitä, että tuo Pekka paha tuli mukanani tänne. Tapasin hänet tiellä lähellä pappilaa, enkä mistään hinnasta päässyt hänestä. Intti vaan, että hänen kaikin mokomin pitää tulla Kuusniemeen.

TAAVI. Ymmärtää sen — mitäpä juopuneelle voipi. (Syrjään.) Pertin Taaviksi minua täällä yleisesti kutsuttanee, koska sen nimityksen asemalta tullessanikin kuulin kuiskattavan.

AINA. Olkaa hyvä ja istukaa, lautamies!

JAAKKOLA. Kiitos vaan. (Istuu nojatuoliin.) — Vaaditaanpa kärsivällisyyttä siltä vaimolta, jonka täytyy olla tekemisissä tuollaisen miehen kanssa kuin Pekka on!

AINA. Sanokaa muuta.

JAAKKOLA. Vielä hän vaimoineen joutuu pois talolta, jos tuollaista elämää pitkälle jatkaa. Suuremmatkin tavarat kuin Källön vähemmälläkin mässäämisellä hupenevat. Ja jospa hän kerta pääsee Voipalan tavaroihin käsiksi, niin kyllä hän nekin juo suuhunsa.

AINA. Elli parka!

TAAVI (syrjään). — Niin parka.

JAAKKOLA. Kyllä vaan hänellä on seitsemän päivää viikossa — se on varma. Oikeinpa täytyy ihmetellä sitä huolta, jota hän kuitenkin pitää tuosta juoppo miehestään.

AINA. Olette oikeassa. Sitä täytyy todellakin ihmetellä… — Enkä ole koskaan kuullut Ellin kovaa onneansa valittavan.

JAAKKOLA. Eipä hän valita. Koettaapi päinvastoin jos jollakin tavalla peitellä hänen vikojansa. Ja sen hän tekee, vaikka Pekan toisinaan juovuspäissään sanotaan olevan niin pahan häntä vastaan, että lyö häntä.

TAAVI (syrjään). — Haa! — Lyö häntä.

AINA. Se on kauheata! Tokko Voipalan vanhemmat tietävät, että Pekka sillä tavoin käyttäikse Elliä vastaan?

JAAKKOLA. Tuskinpa tietävät. Elli koettaa sitä salata vanhemmiltaan kuten muiltakin. Jos kuitenkin huhun kautta ovat saaneet siitä vihiä, sitä ei voi tietää. Ainakin teeskentelevät tietämättömiksi.

(Aro tulee.)

TAAVI. Et toki miehelle antanut viinaa?

ARO. Kaikeksi onneksi nukkui kohta kun sain hänet sänkyyn. Nyt kuorsaa kuin hevonen.

TAAVI. Hyvä että nukkui.

ARO. Olipa se kumma, että niin sievä ja jalo tyttö kuin Voipalan Elli suostui menemään Källön Pekalle vaimoksi!

JAAKKOLA. Eipä hän hevin suostunut! Kinasipa kolmatta vuotta vanhempainsa tahtoa vastaan. Mutta vihdoin eräänä päivänä — olin silloin sattumalta Voipalassa — kun Pekka ja Voipalan vanhemmat taas kilvoin ahdistelivat häntä Källöön miniäksi, kuulin Ellin hermostuneena vastaavan: »Niin, olkoon sitte menneeksi, koska ei sitä kirjettä, jota kuukausia olen odottanut, ollenkaan tulekkaan!»

TAAVI (näyttää tuskaantuneelta).

AINA. Mistä ja keneltä hän tuota kirjettä odotti?

JAAKKOLA. Enpä tiedä. Eihän siitä sitte sen enempää ollut puhetta. — Mutta Pekka ei ollutkaan siihen aikaan sellainen raivojuoppo kuin hän nyt on, vaikka hän kyllä silloinkin salakähmään aika lailla huijaili.

TAAVI (avaa taskusta ottamallaan avaimella lippaan ja ottaa siitä erään asiakirjan.)

JAAKKOLA. Mikä asiakirja se on, jota pidät kädessäsi?

TAAVI. Testamenttini … taikka lahjoituskirja taikka miksi sitä kutsunen.

JAAKKOLA. Testamenttisi! Varhain olet ruvennutkin kuolematasi ajattelemaan!

TAAVI. Kirjoitin sen Kakolassa ollessani valmiiksi. Siitä vaan puuttuu todistajat. Mistä nyt saamme toisen todistajan, kun talon palkolliset kuuluvat olevan takamaalla heinässä?

ARO. Voidaan niitä saada naapurista vaikka kuinka monta.

JAAKKOLA. Taavi tehnyt testamenttinsa! Sepä kumma!

AINA. Hän uhkaa lähteä Amerikkaan.

JAAKKOLA. Vai Amerikkaan! Koska?

TAAVI. Huomenna lähden. — Kukapa nyt olisi täällä naapurissa sellainen, että Jaakkolan keralla allekirjoittaisi tämän testamenttini?

ARO. Kuoppalan Mikko osaa kirjoittaa.

TAAVI. Pyydän, että lähdet noutamaan häntä tänne.

JAAKKOLA. Tulen mukanasi, Aro. Mikko juuri tuonnoin pyysi minua katsomaan kaurapeltoaan, jonka Omelan karja on pahoin tallannut. Mikolla on aikomus käräjissä hakea vahingonkorvausta.

(Aro ja Jaakkola menevät peräovesta.)

TAAVI. Onko teillä täällä kirjoitusneuvoja?

AINA. Onhan niitä kamarissa. (Menee kamariin.)

TAAVI (yksin). — Astun kuin hiilten päällä täällä kotona. En tiedä minä hetkenä taikka kenenkä suusta saan kuulla sanoja, jotka veitsenä viiltelevät puhki sydämeni… Amerikassa saan rauhaa! Siellä unhotan kaikki entiset, unhotan hänetkin…

(Elli tulee peräovesta.)

Kymmenes kohtaus.

TAAVI ja ELLI.

TAAVI (syrjään). — Ah — hän se onkin!

ELLI (antaa Taaville kättä). Terve tulemastasi kotiseuduille, Taavi!
— Onko meidän Pekka täällä? Kertoivat hänen tulleen tänne.

TAAVI. Kyllä hän on täällä…

ELLI. Missä?

TAAVI. Hän nukkuu porstuakamarissa.

ELLI. Vai nukkuu. Hengitän taas keveämmin. Olen häntä monessa paikassa etsinyt.

TAAVI. Tottapa pidät hyvin paljon Pekasta, koska häntä niin ahkeraan etsiskelet?

ELLI. Josko pidän. Tietysti jokainen vaimo miehestänsä pitää.

TAAVI. Tietysti — nimeksi ainakin. Mutta sinä pitänet hänestä tavallista enemmän, koska näet hänestä niin paljon vaivaa?

ELLI. Enkö mielelläni näkisi vaikka minkälaista vaivaa, jos vaan saisin hänet kotia! On niin suuri häpeä, kun hän kuleksii ympäri omassa pitäjässä riidellen ja telmien. Oli käynyt pappilassakin, siellä suututtanut provastin ja pitänyt pahaa elämää. Sinne oli jättänyt hevosensakin rattaineen.

TAAVI. Anna hänen olla omia aikojaan. Eihän sinun ole tarvis häntä vainustella.

ELLI. Se on helppo sanoa, mutta ei ole niinkään helppo vaimon istua kotona ja joka hetki ajatella: missä hän nytkin lienee? mitä hän tätä nykyäkin tehnee? Sellaista ei voi kestää, vaan pitää lähteä liikkeelle. Ennen oli parempi kun hän jylläili Vaasassa taikka jossakin muussa kaupungissa, vaikka kohta hän silloin tuhlasikin enemmän rahoja. Mutta nyt kun hän on ruvennut risteilemään omassa pitäjässä, on se niin suureksi häpeäksi.

TAAVI. Sinä olet orja!

ELLI. Mitä sanot?

TAAVI. Sanon, että elät kurjassa orjuuden tilassa! Minä tiedän, että vanhempasi ovat sinut siihen syösseet. Mutta sinun tulee vapauttaa itsesi siitä.

ELLI. Mitä kummaa laskettelet!

TAAVI. Sinä olet liiaksi hyvä orjattarena palvelemaan sellaista juopporenttua kuin Källön Pekkaa!

ELLI. Sellaista puhut…

TAAVI (keskeyttäen). Puhun. Vapauta itsesi! Hylkää tuo kelvoton! Lähde kanssani Amerikkaan! Siellä elämme onnellisina, vapaina! Mitä meitä siellä koskee sellaiset vanhemmat, jotka rikkauden hinnasta myyvät tyttärensä, mitä meitä koskee tämän pitäjän jaarittelijain tyhmät lörpötykset! Täällä on häpeätä, siellä on onni, täällä tuska kuoloa katkerampi — siellä on elämä! (Aikoo tarttua Ellin käteen, mutta Elli vetäikse syrjään.) — Kuule, Elli! Ei vanhurskas Jumalakaan sellaista hyväksy, että kovasydämiset ihmiset…

ELLI. Vaiti, Taavi! Taukoa hulluttelemasta! Sellaisiako sanoja julkenet puhua toisen miehen vaimolle, naineelle naiselle? Ajatteleppas että äiti-vainajasi olisi tässä läsnä kuulemassa! Kyllä hän sinulle selittäisi, mitä Jumala ei hyväksy.

TAAVI. Äiti-vainajani! — Haa — tiesinpä sen, ett'en kestäisi tuota kiusausta. Sentähden olenkin päättänyt sitä välttää. Mutta sallimus sen teki… Anna minulle anteeksi sanani! Sinä olet jalompi minua.

ELLI. Mitä vainen, mutta sinun täytyy luvata, ett'et mielettömiä hulluttele!

TAAVI. Sen lupaan… Yksin täällä … yksin siellä.

ELLI. Muista, että meidän välillämme äitisi ja omasta tahdostasi oli puhdas ero.

TAAVI. Kylläpä muistan… Puhdas ero, niin … ero avarampi kuin valtameri.

ELLI. Miks'et vastannut kirjeisiini? Olen sinulle kirjoittanut kaksi —.

TAAVI. En luullut voivani vastata niihin loukkaamatta äidilleni antamaa lupausta.

ELLI. Hyvä Jumalani! Yksin siitä syystäkö et vastannut?

TAAVI. Mistä muuten?

(Aina, kirjoitus-neuvot kädessä, tulee kamarista.)

Yhdestoista kohtaus.

TAAVI, ELLI ja AINA, myöhemmin ARO ja JAAKKOLA, vielä myöhemmin
KALLEN-LEENA.

AINA (rientää, asetettuansa kirjoitusneuvot pöydälle, kättelemään Elliä.) — Kuinka hauska tavata sinua! Terve tulemastasi! Et vieläkään ole tullut oikein terveeksi. Kalpea muotosi sen ilmoittaa. Tuonko sinulle jotakin lääkettä?

ELLI. Muoto pettää. Paranemaan päin olen.

(Aro ja Jaakkola tulevat peräovesta.)

ARO. Kohta lupasi Mikko tulla. Jäi vaan vähäsen pukuansa siivoamaan.
Oli ollut mullan ajossa kaiken päivää.

TAAVI (ottaa testamentin käteensä). — Hänen läsnäolonsa ei enää olekaan tarpeellinen. Täällä on Källön emäntä, joka sopii toiseksi todistajaksi. Mutta ennenkuin kirjoitatte tämän testamenttini alle, pyydän ilmoittaa teille, että siinä on eräs pykälä, joka velvoittaa sisartani Ainaa ja lankomiestäni Aroa niin kasvattamaan poikaansa, jolle taloni ja muun omaisuuteni lahjoitan, ett'ei hän milloinkaan heidän hyväksymällään nauti minkäänlaisia väkeviä juomia.

JAAKKOLA. Sinä aiot siis oikein toden totta lähteä Amerikkaan huomenna?

TAAVI. Vieläkö sitä epäilette? — Toinen pykälä velvoittaa heitä pojalle usein ja vakavasti kertomaan minun elämäkertani, muistuttamalla häntä kuinka viina minulta ijäksi ryösti kaiken onneni, kuinka se, tehtyänsä minut miesmurhaajaksi ja suljettuansa minut vankilaan, lopulta sai minut lähtemään isäni kodista ja synnyinmaastani.

KALLEN-LEENA (tulee kamarista). — Lapsi heräsi. Onpa täällä tuvassa koko liuta ihmisiä. Mutta hyvänen aika! — siltä näytätte kuin viettäisitte Taavin maahanpaniaisia ettekä hänen kotia tuloansa!

(Loppu.)

End of Project Gutenberg's "En ollenkaan muista", by Evald Ferdinand Jahnsson