KOLMAS NAYTÖS.
— Paikka sama kuin edellisessä näytöksessä. —
Ensimmäinen kohtaus.
AINA ja ELLI.
ELLI. Malta mieles, Aina! Itku ja valitus eivät vähennä tuskaasi. Mitä hyötyä sinulle siitä, että tuolla tavoin istua kökötät pää kallellaan, silmät vesissä?
AINA. Elämä tuntuu minusta nyt raskaalta taakalta, kuolema olisi parempi!
ELLI. Kylläpä siten nyt väität, mutta jos kuolema tulisi, niin sanoisit varmaan, että elämä on parempi.
AINA. Jospa vaan kuolema tulisikin, en häntä oudoksuisi!
ELLI. Kelpaapi puhua kuolemasta tuolla tavoin, kun on nuori ja terve!
AINA. Sinä teet minusta pilkkaa.
ELLI. En ensinkään. — Soisin vaan, että enemmän ajattelisit äitiäsi kuin omaa suruasi.
AINA. Kylläpä äiti raukkaa surkuttelen! — Millä tavoin ilmoitammekaan hänelle tämän suuren onnettomuuden?
ELLI. Kas siinä kysymys, johon turhaan etsin vastausta.
AINA. Ota sinä se tehtäväksesi! Sinä olet maltikkaampi, olet — niin sanoakseni — paljoa viisaampi kuin minä.
ELLI. Viisauteeni en luota liiaksi. — Tuo on hyvin vaikea tehtävä.
AINA. Kovin vaikea!
ELLI. Mutta kaikissa tapauksissa pitää se tulla tehdyksi!
AINA. Niin — eihän siitä pääse mihinkään. Kyllä asia on hänelle ilmoitettava.
ELLI. Ja sen pitää tapahtuman pian, — mitä pikemmin sitä parempi. Muussa tapauksessa joku asiaan kuulumaton ennen pitkää sen ehkä loukkaavalla tavalla hänelle ilmoittaa.
AINA. Aivan oikein. Mutta millä tavoin, millä sanoilla asian hänelle ilmoitamme? Keksi Herran nimessä joku sopiva keino!
ELLI. Annappas — jo luulenkin keksineeni, minä lähden pyytämään kirkkoherraa, että hän tulee tänne äidin kanssa puhumaan. Hän kyllä helposti löytää sopivat sanat.
AINA. Se oli hyvä tuuma. Kirkkoherra myös parahiten osaa lohduttaa äitiä.
ELLI. Viipymättä siis riennän pappilaan. —
AINA. Tulen saattamaan sinua vähän matkaa. — Jos äiti taas tulisi tupaan ja kysyisi Taavia, niin pelkäänpä, ett'en jaksaisi pidättää kyyneleitäni.
(Menevät peräovesta.)
Toinen kohtaus.
KUUSNIEMEN EMÄNTÄ, jälestäpäin KALLEN-LEENA.
EMÄNTÄ (kömpii kamarista tupaan). — Eikö ole Taavi jo tullut kotia? — Missäpä hän nyt viipynee. Paras on, Aina, ettäs laitat suuruksen valmiiksi. Kaiketi on Taavi nälissään, kun kylästä palajaa. — Vaan eihän täällä tuvassa tunnu olevankaan ketään. (Kömpii nojatuolin luo, johon istuu.)
KALLEN-LEENA (tulee peräovesta).
EMÄNTÄ. Joko Elli lähti kotia?
KALLEN-LEENA. Hyvää huomenta, Anna-muori!
EMÄNTÄ. Kallen-Leenako se onkin… Luulin Ainaksi.
KALLEN-LEENA. Minähän olen… Tulin teitäkin taas tervehtimään. (Istuu eräälle tuolille.) — Oh-hoh! Olen paljosta astelemisesta ihan hengästynyt. (Yskähtää.)
EMÄNTÄ. Missä kaikkialla oletkaan käynyt?
KALLEN-LEENA. Monessa paikassa, hyvin monessa. Auringon kanssa olen ollut liikkeellä… Kas kuinka yskittää ja ahdistaa rintaani, että tuskin henki käy! — Kylläpä tuo rinnan ahdistus minusta viimein hengen viepi, sen olen aina sanonut ja niin sanoi Tirkkalan Topiaskin, kun viimeksi kävin hänen luonansa rohtojen hankinnassa. — »Jos elät ensi talveen saakka, niin saat kiittää siitä näitä rohtojani, Leena», hän sanoi antaessaan minulle pullollisen tuota rintapalsamia, jota pappilan vanha mamselikin on jo monta vuotta juonut. Mutta vieläpä hän tuo Iita mamseli elää, vaikk'ei moneen aikaan ole voinut yskimättä astua askeltakaan kamarinsa lattialla, jotta sitä ei niin varmaan voi tietää… Paras kuitenkin on olla valmisna kuolemaan… Kerran se kuitenkin tulee, siitä ei pääse. Ja kyllä minä, Jumalan kiitos, sieluni puolesta olenkin valmis lähtöön täältä surun maailmasta. Siihen itseni joka hetki valmistan… Kas vaan, kuinka yskittää.
EMÄNTÄ. Koetappas juoda vähäsen vettä, äläkä rasita rintaasi puhumisella; — siitä yskäs vaan tulee pahemmaksi.
KALLEN-LEENA. Kaikkia maallisia keinoja olen turhaan koettanut; ne eivät tepsi. Niin — pitihän minun puhua siitä, että jo varhain aamulla … auringon kanssa … pistäydyin Pääkkölään… Voi päiviäni! Voi heitä raukkoja! Olipa siellä itkua ja parkua, kyyneleitä ja valitusta! — arvannettehan sen, Anna muori. Eikä ihmettä että ruikuttivat ja voivottelivat! Melkeinpä pidän teitä onnellisena, Anna muori, kun olette sokea, ett'ei teidän tarvitse moista surkeutta nähdä! Kylläpä kai ovat meillä viimeiset päivät käsissä, kun tätä tällaista saattaa tapahtua. Oh! hoh!
EMÄNTÄ. En ymmärrä sinua … mistä puhut?
KALLEN-LEENA. Ihmettelen teitä, Anna muori, että niin tyynin mielin voitte kestää tällaisia tapahtumia. Vaikka mihinkä se vaikeroiminen auttaisikaan. Eihän sillä pitkälle päästä eivätkä asiat sen kautta valkene eikä selkene; se kyllä on totta. Mutta ajattelin kuitenkin, että täällä toisin olisi kuin on.
EMÄNTÄ. Miksikä otaksuit, että täällä olisi toisin?
KALLEN-LEENA. Hm… Jokaisella ihmisellä on oma luontonsa. — Astuessani sitte Pääkkölästä tänne, poikkesin sivumennen Voipalaan. Olipa sielläkin taas ääntä ja surinaa niinkuin puskiaispesässä! — Vaikka Pertti eleskelikin hyvin hurjamaisesti ja oli aimo juomari, niin on Pääkkölä kuitenkin varakas ja hyvä talo ja heillä on rahoja lainassakin. Pinokylän Poukallakin sanotaan olevan kaksituhatta markkaa kiinnitystä vastaan. Voipalan vanhemmilla ei sentähden olisi ollut mitään sitä vastaan, että Elli olisi mennyt miniäksi Pääkkölään. Sitä kai he toivoivatkin. — Voi herranen aika, kuinka he nyt kiroilivat ja sadattelivat Taavia!
EMÄNTÄ. Meidän Taaviako?
KALLEN-LEENA. Ketäpäs muuta… H—tin syvimpään pätsiin he hänen toivoivat joutuvaksi tuliset rautakengät jalassa ja palava tervatynnyri patalakkina päässä. Huu! Kristittyä ihmistä oikein kauhistutti kuunnella heidän hirveitä sadattelemisiansa! — Eivät hyvää huomenta sanoneet eikä kahvin tilkkaa kielenkostukkeeksi tarjottu.
EMÄNTÄ. Mitä pahaa on Taavi sitte tehnyt?
KALLEN-LEENA. Mitä pahaa? — kysytte Anna muori. Kyllä niitä on monta, jotka puolustavat Taavia ja sanovat, ett'ei hän olisi sitä tehnyt, ell'ei Pertti olisi häntä ärsytellyt. Enkä minäkään sitä usko, että hän sitä pahuudellaan teki. Onhan teidän Taavi hyvä poika ja minä olen pitänyt hänestä paljon aina siitä asti kun häntä pikkulapsena täällä käydessäni kannoin käsivarrellani. Mutta kun eilen oli maistellut liiaksi ja kun toinen siinä ärsyttelemistään ärsytteli, niin mitäpäs silloin tuli huomanneeksi, mihin puukko sattui! —
EMÄNTÄ. Mihin puukko sattui! —
KALLEN-LEENA. Olen varmasti vakuutettu siitä ett'ei Taavi Perttiä aikonut tappaa, vaikka poloinen tuosta iskusta heitti henkensä, kun puukko pahaksi onneksi puhkasi rinnan lähellä sydäntä… Onnettomuuden edestä, kun se tulee, ei pääse kukaan.
EMÄNTÄ. Armollinen Jumala! — (Painaa otsaansa oikeaan käteensä.)
KALLEN-LEENA (oltuansa hetken vaiti). — Mitä tämä tahtoo sanoa?! Olen varsin ihmeissäni! Ettekö todellakaan, Anna muori, tästä asiasta mitään tietänyt? Kummallista! Käviväthän vallesmanni ja lautamiehet täällä Taavia kahlehtimassa.
EMÄNTÄ. Voi päiviäni! Kahlehtivat hänet! (Aina tulee peräovesta.)
Kolmas kohtaus.
Entiset ja AINA.
AINA (säpsähtäen). — Äiti! — (Kiivaasti Kallen-Leenalle.) — Mitä oletkaan äidilleni kertonut, Kallen-Leena! Aina sinä liikut onnettomuuden ja kaikenmoisen häiriön tuojana, missä liikkunetkin!
KALLEN-LEENA. Minäkö? Olen kuin olenkin äskensyntynyttä lasta viattomampi! Saatoinko aavistaa, ett'ei Anna muorille oltu mitään kerrottu Pertin murhasta?
AINA. Se ei ollut mikään murha! Sinä et saa sitä murhaksi sanoa, ilkiö!
KALLEN-LEENA. Ohoo! — Vai manaat sinä minua ilkiöksi, tyttö!
EMÄNTÄ (jyrkästi). — Älä soimaa Kallen-Leenaa! Totuuden puhujana on hän kunnioitusta ansainnut. Miks'ei minulle ole tästä asiasta ilmoitettu? Miksikä se minulta on pidetty salassa?
AINA. Suo anteeksi, äiti! — Emme rohjenneet… Emme hennonneet … kun emme ymmärtäneet millä tavalla ilmoittaa…
EMÄNTÄ. Mitä muuta kuin suoran totuuden tunnustaminen olisi siinä voinut tulla kysymykseen?
AINA. Eipä kaiketi… Mutta Elli lähti pappilaan pyytämään kirkkoherraa lohduttamaan…
EMÄNTÄ. Pyytää kirkkoherraa lohduttamaan… Lapsellista! Onneton on se ihminen, jok'ei raamatustaan itse löydä lohdutusta onnettomuuksien kohdatessa ilman että siinä pappi joka kerta on läsnä. Elämän koulussa sitä kaikkia oppii. — Kuinka läksikään Taavi sanomatta minulle jäähyväisiä? —
AINA. Hän kai oli niin hämillään, ett'ei ymmärtänyt mitä tehdä.
KALLEN-LEENA. Kuinkapa poika parka enää olisikaan ymmärtänyt mitä tehdä, mitä jättää tekemättä; vähemmästä joutuu järki ymmälle!
EMÄNTÄ. Hän teki varsin väärin minua kohtaan eikä käyttäytynyt miehekkäästi!
AINA. Taavi oli niin onneton…
(Rattaiden kolinaa ja heti sen jälkeen kahleiden kalsketta kuuluu pihalta. — Taavi vangin vaatteissa ja vangittuna tulee Jaakkolan seuraamana peräovesta.)
Neljäs kohtaus.
Entiset ja tulleet
TAAVI. En jaksanut lähteä näkemättä äitiäni. (Polvistuu äitinsä eteen ja kätkee kasvonsa hänen syliinsä.)
EMÄNTÄ. Poikani! — Oletko nyt matkalla Vaasaan? —
TAAVI. Olen.
EMÄNTÄ. Kuka sinut viepi sinne?
TAAVI. Lautamies läksi minua kyyditsemään.
EMÄNTÄ. Kuka lautamies?
TAAVI. Jaakkola. Hän on myöskin vanginkuljettaja.
EMÄNTÄ. Onko hän täällä tuvassa?
JAAKKOLA. Minähän näissä ikävissä toimissa liikun. — Terve, Anna muori!
EMÄNTÄ. Te tiedätte, Jaakkola, ett'ei Taavi äitinsä luota karkaa…
JAAKKOLA. Kylläpä sen arvaan…
EMÄNTÄ. Soisin että vieraat hetkeksi poistuvat.
JAAKKOLA. Hyvä… Tule mukanani, Kallen-Leena.
KALLEN-LEENA. Enhän minä täällä mikään vieras ole.
JAAKKOLA. Kyllä sinä kaikkialla luulet olevasi kotona. Mutta ei sinun silti auta kinata vastaan. Ellet tottele, vien sinut väkisin huoneesta.
KALLEN-LEENA. Olenko minä varastanut, olenko minä murhannut? Vastatkaa siihen kysymykseen, Jaakkola!
JAAKKOLA. Suus kiinni, Leena! (Tarttuu Kallen-Leenan käsivarteen ja taluttaa häntä ovelle.)
KALLEN-LEENA (ponnistellen vastaan). — Tämä on häpeällistä väkivaltaa!… julkeata lainrikkomista! — Älkää kuitenkaan olko levoton, Anna muori! Kyllä minä kohta palajan tänne tiedustelemaan mitä täällä kuuluu.
(Jaakkola ja Kallen-Leena ulos peräovesta.)
Viides kohtaus.
KUUSNIEMEN EMÄNTÄ, TAAVI ja AINA.
TAAVI. Anna minulle anteeksi, äiti!
EMÄNTÄ. Sinulla ei ole omaa takkiasi yllä… Onko tämä karkea takki vangin takki?
TAAVI. On…
AINA (menee, kätkien kasvonsa esiliinaansa, kamariin).
EMÄNTÄ. Sanoipa Kallen-Leena minua onnelliseksi, että olen sokea…
TAAVI. Äiti, äiti!
EMÄNTÄ. Iso-isäsi ylle puki viina samallaiset vaatteet kuin ne, joita nyt kannat, kytki hänet myös kahleisiin, viina oli vähällä tehdä isällesi samat tepposet ja viina hänet vei ennenaikaiseen hautaan. Etkö tunne heikkouttas viinan voimaa vastustamaan? Miesten, joilla on sellainen luonto kuin isälläsi ja sinulla, pitäisi kokonaan välttää kiusausta, olla viinan tilkkaakaan nauttimatta. — Olenhan sinua varoittamalla varoittanut, rukoilemalla rukoillut, ett'et milloinkaan maistaisi viinaa.
TAAVI. Olet, äiti. Mutta mieleni käy toisinaan niin levottomaksi, niin kummallisen hurjaksi, ett'en ollenkaan voi sitä hillitä enkä jaksa tahtoani hallita. Joudun aivan kuin haltioihin…
EMÄNTÄ. Älä yritä puolustaa itseäs tekosyillä! — Sinä olet pettänyt minulle antamasi lupauksen; olet luopunut sanastasi. Mies ei koskaan saa syödä sanaansa … se on kehnoa, on häpeällistä!
TAAVI. Niinpä on äiti … sen tiedän ja tunnen… Oi — minä kurja menehdyn tämän monenkertaisen häpeän alle!…
EMÄNTÄ. Sitä et saa! Se olisi raukkamaista! Jo on aika tullaksesi tosimieheksi.
TAAVI. Tosimieheksi! Mitenkä? Minä näännyn epätoivoon!…
EMÄNTÄ. Epätoivon valtaankaan et saa antautua — muista se. Vielä voi elämäsi tulla valoisaksi … henkeni silmillä näen, että se siksi on tuleva… Kysymättänikin arvaan, ett'et aikonut Pertille kuolon iskua? —
TAAVI. Enpä usko aikoneeni… Mutta en ollenkaan muista. —
EMÄNTÄ. Vai et muista… Voi sitä kirottua viinaa! — No — tuleehan tämä asia todistajien kautta selville ja kuuluu — Kallen-Leenan puheesta päättäen — jo olevankin selvillä — että olet murhanaikomuksetta tehnyt murhan, siitä sinut tuomitaan muutamaksi vuodeksi kuritusvankeuteen. Niiden kuluttua pääset taas vapaalle jalalle.
TAAVI. Mutta häpeästä ja murhaajan nimestä en kaikkena elinaikanani pääse.
EMÄNTÄ. Sellaista et ollenkaan saa ajatella!… heitä huolesi siitä kokonaan mielestäsi! Sen sijaan tulee sinun miettiä, kuinka voisit käyttää vankeusaikaa parhaaksesi, tarkoitan sisällisen ihmisesi hyväksi, ettäs vankilasta lähtisit jalompana miehenä kuin olit sinne tullessasi. Meidän aikanamme eivät vankilat — Jumalan kiitos — enää ole sellaisia kurjuuden pesiä kuin ne olivat ennen.
TAAVI. Kerrotaanpa, että siellä on ruoka hyvä…
EMÄNTÄ. Ruoka on vähin asia. Pääasia on, että vangeille opetetaan kaikellaista hyvää ja hyödyllistä. Heille pidetään erityistä kouluakin. Tämä koetuksen ja kärsimisen aika voipi sentähden tulla sinulle siunaukseksi… Poikani! — muista ettäs kaikissa noudatat vankilan pastorin neuvoja ja ettäs siellä käyttäydyt kaikin tavoin moitteettomasti… Lupaatko sen?
TAAVI. Sen lupaan…
EMÄNTÄ. Lupaat pyhästi? —
TAAVI. Kaikkien voimieni takaa… Mutta anna minulle nyt anteeksi ja anna minulle siunauksesi, armas äiti! Siunauksettasi en lähde.
EMÄNTÄ. Olethan lapseni; — kuinka voisinkaan olla antamatta sinulle anteeksi, antamatta sinulle siunaustani? — (Laskee molemmat kätensä polvistuneen Taavin kiireelle. — Elli tulee peräovesta.)
Kuudes kohtaus.
KUUSNSEMEN EMÄNTÄ, TAAVI ja ELLI.
ELLI (Ainalle, joka rientää häntä vastaan). — Kirkkoherraa oli tultu noutamaan sairaan luo.
TAAVI (nousee seisaallensa). — Elli!
EMÄNTÄ. Olipa hyvä, että tulit, Elli! — Käy lähemmäksi… Minulla on sinulle ja Taaville jotakin sanottavaa… Miltä näyttää sinusta Taavi tuossa puvussaan, Elli?
ELLI. Ei tuo puku häntä minun silmissäni pahenna. —
EMÄNTÄ. Eikö? — Eivätkö kauhistuksen kylmät väreet värähtele ruumiissasi nähdessäsi sulhosi kahlittuna?
ELLI. En häntä ensinkään kauhistu, vaikka kyllä surkuttelen hänen kovaa onneansa … vaikka sydämeni itkee… Mutta koittaapi tällekin surun yölle kerran päivä … kun Taavi vankilasta taas palajaa kotia.
EMÄNTÄ. Ei koita teille milloinkaan sellaista onnen päivää, jota tarkoitat. — Oletteko vaihtaneet kihlasormuksia, lapset?
TAAVI. Olemme, äiti.
EMÄNTÄ. Kantaako Elli sitä sormessansa?
ELLI. En kanna.
EMÄNTÄ. Et.
ELLI. Kun sitä vanhempani eivät kärsi … niin … niin olen kantanut sitä nauhassa rinnallani.
EMÄNTÄ. Entäs sinä, Taavi?
TAAVI. Kun ei Elli ole sormustaan kantanut sormessaan, niin en minäkään… Olen pitänyt sitä paperiin käärittynä rahamassissani… Mutta nyt se on minulla tässä sormessani. —
EMÄNTÄ. Vaihtakaa nyt sormuksenne takaisin merkiksi siitä, että teidän välillänne on selvä ero.
TAAVI. Ero!
ELLI. Mitä sanottekaan, Anna muori!
EMÄNTÄ. Tehkää kuten käsken.
TAAVI. Hylkäätkö siis, Elli, minut?…
ELLI. En hylkää milloinkaan… Älkää vaatiko tuollaista, hyvä Anna muori!
EMÄNTÄ. Kyllä sen täytyy tapahtua.
ELLI. Mutta minkätähden? Sanokaa minkätähden?
EMÄNTÄ. Olette tehneet väärin salatessanne minulta, kuinka kovin vastenmielinen teidän avioliittonne olisi ollut sinun vanhemmillesi, Elli. Sattumalta olen saanut kuulla asian oikean laidan… Kyllä arvasin, että Voipalan vanhemmat olisivat toivoneet tyttärellensä rikkaampaa aviopuolta kuin meidän Taavi on, mutta toivoin heidän mielensä vähitellen muuttuvan, jahka tulisivat Taavia lähemmin tuntemaan… Nyt on asianlaita kokonaan toisin. —
TAAVI (syrjään). — Tämäkin vielä lisäksi! —
ELLI. Eipä ole toisin… Minä pidän Taavista yhtä paljon kuin ennenkin…
EMÄNTÄ. Sinä puhut lapsen tavalla… Vanhempasi eivät milloinkaan suostuisi antamaan tytärtään miesmurhaajalle. Eikä ihmettä, ett'eivät sellaista sallisi. —
ELLI. Voisimme olla heidän suostumuksestansa huolimatta. Kahden vuoden päästä määrään itse täysi-ikäisenä kenen kanssa menen avioliittoon.
EMÄNTÄ. Avioliitto, jolta puuttuu vanhempain siunaus, saattaa onnettomuuteen ja kurjuuteen, Elli. En salli, että avoimin silmin syöksytte tähän onnettomuuteen.
ELLI. Minun ymmärrykseni mukaan on rakkaus onnen pääehto.
EMÄNTÄ. Tavallansa kyllä… Mutta rakkaus voi sammua. Kehnosti menettelisi muuten Taavi ja sydämettömästi, jos hän lähtisi vankilaan kahlittuansa nuoren naisen onnen omaan katalaan onneensa!
TAAVI. Oletpa oikeassa, äiti — se olisi kehnosti tehty! (Ottaa sormuksen sormestansa.) — Tässä on sormuksesi, Elli, — olet lupauksistasi vapaa. Tule sinä onnelliseksi!
ELLI. Onnelliseksi ilman sinua!
EMÄNTÄ. Mikä tänäpänä näyttää mahdottomalta — se ei näytä siltä vuoden kuluttua.
ELLI (riistää sormuksen povestansa ja heittää sen lattialle Taavin jalkain eteen). — Tämä on katkeraa pilkkaa! Hyvästi! (On mennä.)
EMÄNTÄ. Älä sillä tavoin lähde, Elli! Älkää vihoissa erotko toisistanne, vaan ystävinä. Onhan tämä hetki vihattakin kyllin katkera!
ELLI (palajaa takaisin ja laskee kätensä Kuusniemen emännän kaulaan). Suokaa anteeksi, Anna muori… Päätäni särkee … en tiedä mitä puhun! —
(Voipala tulee peräovesta.)
Seitsemäs kohtaus.
Entiset ja VOIPALA.
ELLI. Isäni!
VOIPALA. Niin — isäsi itse! Saavuin kai odottamatta!
EMÄNTÄ. Terve tultua! Painakaa puuta, hyvä isäntä.
VOIPALA. Siihen ei minulla ole aikaa eikä muuten haluakaan. (Ellille.) Lähde pois täältä, Elli!
EMÄNTÄ. Elli olikin juuri lähtemäisillänsä.
VOIPALA. Rupesinpa jo epäilemään, olisiko hänellä siksi järkeä, että noutamatta täältä lähtisi.
TAAVI. Mitäs maar' tuo niinkään paljon järkeä kysyisi?
VOIPALA. Eipä luulisi kysyvän… Mutta kaiketi on tyttö lumottu.
Muutenpa tuskin tällaisessa murhaaja-pesässä viihtyisi.
ELLI. Isä!
TAAVI. En omassa kod… (Ellin viittauksesta hillitsee Taavi vihansa.)
EMÄNTÄ. Laskettepa leikkiä, Voipala. Kukapa häntä olisi lumonnut?
VOIPALA. Enpä tiedä. Ehkä ovat tässä talossa kielet yhtä terävät kuin puukotkin.
ELLI. Sinä et saa soimata, isä!
VOIPALA. Miks'en suutani puhtaaksi puhuisi. Luuletko pelkääväni tuota tämän talon isäntä-alkua? Mulkoilkoon vaan silmiänsä mokoma puukkojunkkari!
ELLI. Isä! Isä! Kuinka sinä noin raa'asti solvaat…
VOIPALA. Noin hienoa kahlesankaria, tahtonet sanoa. Pois täältä, tyttö, heti paikalla! (Tarttuu Ellin käsivarteen ja vetää häntä ovelle.) Pitää sylkeä kynnykselle, jos tahtoo pelastua murhaperkeleen ilkeistä kujeista! (Sulkee, syljettyänsä kynnykselle, kiivaasti oven.)
Kahdeksas kohtaus.
KUUSNIEMEN EMÄNTÄ ja TAAVI.
TAAVI. Haa! Kylläpä vielä kerran tuolle ylpeälle Voipalalle kostan!
Vartokoon vaan siksi kunnes vankilasta pääsen vapaaksi, senkin vietävä!
EMÄNTÄ. Poikani! Mitä merkitsee tuollainen raivo? Asetu!
TAAVI. Hänellä ei ollut mitään oikeutta soimata minua syntymäkodissani!
EMÄNTÄ. Moinen käytös on rikos minulle antamaasi lupausta vastaan. Pidä tarkkaan mielessäsi mitä nyt sinulle sanon. Vankeusaikasi on oleva sinulle syvän nöyryytyksen aika. Äskeinen vasta oli alkua. Tästä lähtien luulevat kaikki heillä olevan oikeuden soimata sinua. Mutta mitä ikänänsä sinulle sanottanee, et saa suuttua.
TAAVI. Mutta, äiti, tuohon on mahdoton olla suuttumatta.
EMÄNTÄ. Se ei saa olla mahdotonta! Sinun täytyy oppia hillitsemään vihasi… Tuo vastaankinaamisesi tekee minut levottomaksi.
TAAVI. Et saa tulla levottomaksi, äiti! Lupaan sinulle tässäkin suhteessa parastani koettavani…
(Jaakkola tulee peräovesta, Aina kamarista.)
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset ja tulleet.
JAAKKOLA. Voipala uhkasi kannella vallesmannille siitä, että olen laiminlyönyt velvollisuuteni. Kyllä sinä et nyt saa viipyä kauemmin, Taavi!
TAAVI (laskee kahlitut kätensä äitinsä kaulaan ja suutelee häntä). — Hyvästi, armas äitini! — (Syleilee ohimennen Ainaa.) — Jää hyvästi, siskoni!
(Jaakkola ja Taavi menevät peräovesta.)
Kymmenes kohtaus.
KUUSNIEMEN EMÄNTÄ ja AINA.
EMÄNTÄ (yrittää, kahleiden kalina kun on la'annut kuulumasta, nousta seisaallensa, mutta vaipuu taas istualle.) — Minun pitää mennä levolle… Taluta minua kamariini, Aina.
AINA (kiiruhtaa nojatuolin luo ja auttaa äitiänsä seisaalle). — Luota vaan turvallisesti minuun, äiti rakas. Kyllä jaksan.
(Astuvat kamarin ovea kohti.)