TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö kuvaa tavallista talonpoikaistupaa. Perällä ja vasemmalla ovi. —
Ensimmäinen kohtaus.
AINA ja ELLI.
AINA (puuhaa esiripun noustessa maitoastiain pesemis- ja kuivattamistoimissa. Asetettuansa maitoastiat syrjään hän laulaa iloisen kansanlaulun).
ELLI (astuu laulun tauotessa sisään peräoven kautta). Vai täällä sinä aamulintusena iloisesti laulat. Huolet kaiketi eivät mieltäs liioin raskauttane?
AINA. Tiedäthän sen, Elli — mitäpä huolia minulla? Eihän minulla mitään muuta huolta ole kuin se, että päivä joutuu aamusta iltaan! — Mutta terve tulemastasi — (Kättelee Elliä molemmin käsin.) — Painappas nyt puuta! Minun pitää virittää valkea takkaan ja saada kahvipannu tulelle. Sehän nyt kuitenkin onkin pikkuhuoleni tällä kertaa. Äiti kai jo kaipaa aamukahviaan, puhumattakaan siitä, että vieraalle viipymättä on suunavausta toimitettava. (Kaataa vettä kahvipannuun ja asettaa sen tulelle, jonka puhuessansa on sytyttänyt.)
ELLI. En ole niinkään vieras täällä.
AINA. Et ole, et, — tietysti et olekkaan. Ollaan me läheisiä naapureja ja tapaammehan toinen toisemme meikein jok'ainoa päivä. — Vaan mitähän tänään kuuluu kylästä? Kerroppas jotakin uutta, jotakin hauskaa!
ELLI. Hauskaa, sanot…
AINA. Niin — jotakin oikein hauskaa! — Olitko eilen illalla tanssiaisissa Mähälässä?
ELLI. Pistäydyin sinne pikimältään.
AINA. Pikimältään vaan… Eikö siellä siis ollutkaan hauska? Hyvä että päätin olla sinne menemättä!
ELLI. Kyllä kai siellä hauska oli. Mutta isä lähetti minua noutamaan kotia, kun meille oli saapunut vieraita naapuripitäjästä.
AINA (ottaen kahvikuppeja hyllyltä). — Kosiomiehiä taas — arvaan ma.
Nehän nyt tuskin päiväksikään jättävät sinua rauhaan!
ELLI. Sanoppas muuta! Heidän kuitenkin hyvin pitäisi tietämän…
AINA. Mitä heidän pitäisi tietämän? —
ELLI. Vieläpä kysyt! — Onko Taavi kotona?
AINA. Arvattavasti. Mutta hän makaa vielä luhdissaan. On kai tanssinut itsensä väsyksiin Mähälässä.
ELLI. Niinpä kai… (Nousee istualtaan ja alkaa käydä levottomasti edestakaisin tuvassa.)
AINA (kaadettuaan kahvia kuppeihin). — Tuleppas nyt kahvia juomaan, kiltti Elliseni! — Sitte lähden viemään kupillisen äiti muorille.
ELLI. Vie nyt vaan ensin äidilles … kylläpä sitte jälestäpäin ehdimme.
AINA. Kuten tahdot … pelkään vaan, että kahvisi, jonka jo kaasin kuppiin, sill'aikaa jäähtyy. (Menee, tarjotin kädessä, ulos sivuovesta.)
ELLI (jäätyään yksin). — Oi Taavi! Taavi! Että sinä teit minut näin onnettomaksi, näin sanomattoman onnettomaksi! En jaksa tätä kärsiä! — Voi sinua, Taavi! Ja kuitenkin teit sen minun tähteni!
AINA (palaten takaisin). Nyt kiireesti kahvimme kimppuun! En tiedä imelämpää kuin haalea kahvi. —
ELLI. Mitenkä jaksoi äitisi?
AINA. Hyvin hän jaksoi! — ja hyvissä mielin hän oli kuten aina aamusella hänelle kahvia tuodessani.
ELLI (syrjään). Hyvissä mielin! Äiti raukka! —
AINA (juoden kahvia). — Vaan unhotathan kokonaan kahvisi, Elli!
ELLI. Kylläpä juon!… (Tarttuu kuppiin ja juopi siemauksen. Syrjään.) En voi kauemmin malttaa mieltäni! Minä hetkenä hyvänsä he voivat saapua tänne!
AINA. Onko kahvi huonoa, koska se ei maistu sinulle?
ELLI (juo). Hyvää se on, varsin hyvää! — Mutta oletko ihan varma siitä, että Taavi on kotona? Mihin aikaan yötä hän saapui kotiin?
AINA. Sitä en tiedä.
ELLI. Etkö? —
AINA. En. Olin kai silloin jo nukuksissa ja muuten onkin Taavilla tapana, myöhään tultuansa kotia, suoraa tietä mennä luhtiinsa makaamaan. Ani harvoin ja ainoastaan silloin, kun hänellä on kova nälkä, hän öisin tulee tupaan ruuan hankintaan. — Vaan miksikä näytät niin levottomalta, niin kummalliselta?
ELLI. Älä kysele, vaan mene kiireimmiten katsomaan, onko Taavi luhdissaan!
AINA. Malttakaamme mieltämme. Jos hän Mähälässä on tullut maistaneeksi liiaksi, niin on varmaan paras, että hän rauhassa saa maata pois kohmelonsa. Sinä tiedät, että hän toisinaan, vaikka — onneksi kyllä! — hyvin harvoin hauskoissa seuroissa…
ELLI (keskeyttäen). Kylläpä tiedän … mutta joudu nyt, tällä kertaa hän ei saa maata kauemmin…
AINA. Miksikä hän ei saisi?
ELLI. Lähde kiusaamatta! — Sano että minulla on varsin tärkeä asia hänelle…
AINA. Onko se siis niin tärkeä, ettei sitä vähän myöhemmin … päivällä…
ELLI (keskeyttäen). On se niin tärkeä! — Riennä nyt vaan viipymättä.
AINA. Kuten vaadit — olkoon menneeksi. (Menee, iloisesti laulahtaen, ulos peräoven kautta.)
ELLI (jäätyään yksinään). — Olisiko hän lähtenyt pakoon? Eihän tuo mahdotonta ole otaksua… Ja ehkä se olisikin paras hänelle… Vaan mitenkä se voisi olla niinkään hyvä?… Pääni on aivan pyörällä. En enää tiedä mitä tuumia, mitä ajatella! —
AINA (palajaa takaisin). Juuri luhdin ovea avatessani heräsi Taavi.
ELLI. Mitä hän sanoi?
AINA. Kysyi vaan mihin aikaan oli saapunut kotia. Ei hän, veli kulta, sitä itse muistanut. Kuultuansa, että sinä olet täällä ja odottelet häntä, lupasi heti tulla.
ELLI. Oliko murheellinen … tai … levottoman näköinen?
AINA. Eipä niinkään… Miksikä hän sitä olisi ollut? Hymyili tyytyväisesti kuultuaan että sinä olit täällä vieraissa.
ELLI. Vai tyytyväisesti hymyili…
(Taavi tulee peräovesta.)
Toinen kohtaus.
Entiset ja TAAVI.
TAAVI. Hyvää huomenta, Elli! — Olipa sinulla kiire eilen Mähälästä.
Läksit jäähyväisiä jättämättä.
ELLI. En tavannut sinua lähtöpuuhissa ollessani. Kylläpä katselin ylt'ympärilleni, mutta en nähnyt sinua.
TAAVI. Miksi läksit? Eikö sinusta tanssiminen tuntunut hauskalta?
ELLI. Enpä tiedä sanoa… Oliko sinulla siellä hauska?
TAAVI. Oli kyllä niin kauan kuin sinä olit siellä, mutta ei lähdettyäsi enää…
ELLI. Miks'ei sitte enää ollut hauska?
TAAVI. Niin miksi… En viitsinyt sen jälkeen enää tanssia. En huoli tanssia kenenkään muun kanssa kuin sinun.
ELLI. Kuitenkin viivyit siellä myöhäiseen yöhön saakka.
TAAVI. Viivyin kyllä. Sinun lähdettyäsi pöllähti päähäni antautua toimeluihin noiden … noiden tyhjäntoimittajien kanssa … niin — miks'en suorastaan sanoisi — noiden iloisten viinavekkulien kanssa. Heitä tanssi vähemmän huvittaa kuin naukku pikarista taikka siemaus pullon suusta. Iloista joukkoa, sen voin vakuuttaa! Väkikapulaa siinä kilvan vedettiin ja sormikoukkua. Mies se, joka voitti… Pitiväthän nuo hauskaa elämää…
AINA. Tunnen sinut, Taavi veljeni. Et tahtonut olla toisia huonompi — parahin mies vaan joukossa! Antauduit kilpakiistaan? —
TAAVI. Antauduin … sitä kernaammin tein sen, kun tuo kunnoton Pääkkölän Pertti, nyrkkejään häristellen, ylpeästi kehui kaikki voittavansa.
AINA. Hänelle … tuommoiselle kehnolle rentulle et toki voittoa jättänyt? Vai jäitkö kurjana tuon nahjuksen naurettavaksi?
TAAVI (nauraen). Ha! ha! ha! Äläpäs sellaista usko, sisareni! Vetäessämme väkikapulaa hän joutui kuin joutuikin joka yritykseltä syliini… Kyynäspäittensä ruskeesta päättäen olisi luullut hänen käsivartensa kainalosta asti katkenneen.
AINA. Sitäpä arvelin! Oikeinpa teit, Taavi! Hyvä oli, ettäs näytit, kuka tässä pitäjässä voimiltaan on väkevin! — Entäs sormikoukussa?
TAAVI. Mitäpäs siinä mokoman auttoi kinnata … kyllähän sen tiedätkin! Keskisormensa meni sijoiltaan ensi ottelussa. Eihän tämä poika turhanpäin kenenkään sormeen tartu! Helposti olisin pirstaleiksi vetänyt etusormensakin, nimettömän ja kaikki muut…
AINA. Oikeinpa hauska! Nyt tietävät kaikki pitäjäläiset ja naapurit mikä mies sinä olet mieheksi!
ELLI (joka kaiken aikaa sisarusten keskustellessa on osoittautunut levottomaksi). — Kuule Aina! Sanoinhan sinulle äsken, että minulla on tärkeä asia Taaville. Salli minun puhua hetkinen hänen kanssansa kahden kesken.
TAAVI. Puhu vaan puhuttavasi sisareni kuullen.
ELLI. En … en… Lähde Aina … äitisi kamariin.
AINA (vähän äkäisesti). — Me, veljeni ja minä, emme pidä salaisuuksia keskenämme…
ELLI. Vaikka ette … lähde kuitenkin.
AINA. Oikkujesi orjaksi siis… Kaikissa tapauksissa olen iloinen siitä, että pitäjäläiset nyt tietävät mikä ja millainen mies meidän Taavi on! (Aikoo mennä.)
ELLI (painolla). Tietävät kyllä. (Syrjään Ainalle.) — Sitä pyydän, ett'et palaja tänne ennenkuin sinua kutsun.
AINA (katsoo pitkään Elliin). — Mitä kummaa tämä? (Menee ulos sivuovesta.)
Kolmas kohtaus.
TAAVI ja ELLI.
ELLI. Kerro nyt minulle tarkemmin eilisiltasista tapauksista!
TAAVI. Sekö se asia oli, jota kuulemassa sisareni ei saanut olla saapuvilla?
ELLI. Niin se.
TAAVI. Eihän tuosta syystä olisi kannattanut vaatia häntä lähtemään pois!
ELLI. Kylläpä kannatti… Ryhdy asiaan!
TAAVI. Olen jo sanonut melkein kaikki mitä minulla onkin sanottavaa. Voisin kuitenkin lisätä, että tuo Pääkkölän Pertti on kavala konna, oikein suuri lurjus!
ELLI. Te ette siis solmineet sovintoa?
TAAVI. Sovintoa! — Pertin kanssa en — pahuus vieköön! — ai'o milloinkaan minkäänlaista sovintoa solmia!
ELLI. Erkanitte vihamiehinä?
TAAVI. Mitenkäs muuten? — Kukapa sellaisen heittiön hävyttömyyksiä jaksaisi kärsiä!
ELLI. Riitanne päättyikin tappelulla, vai miten? —
TAAVI. Täytyihän jollakin tavoin saada tuon hylkiön suu tukituksi! —
ELLI. Mitä kaikkia julkeuksia hän sitte puhuikaan?
TAAVI. Hm…
ELLI. Parjasiko hän pahoin sinua?
TAAVI. Enpä tiedä hänen minua niinkään pahasti parjanneen.
ELLI. Entäs — puhuiko hän minusta jotain?
TAAVI. Taisipa puhua.
ELLI. Sanoppas mitä?
TAAVI. Pahaa tietysti… Kukapa niitä kaikkia hänen juttujansa muistaisi!
ELLI. Et tahdo suoraan kertoa mitä hän sanoi. Mutta minä olen jälestäpäin kuullut tuosta asiasta yhtä ja toista huhuttavan. Meidän palvelusväki kertoi siitä Mähälästä kotia saavuttuansa… Eikö hän muiden muassa väittänyt, että minä olen hänen morsiamensa?
TAAVI. Kyllä hän sinua morsiamekseen kutsui.
ELLI. Eikö hän myös valallaan vakuuttanut, että hän kaksi yötä peräkkäin on oleskellut minun luhdissani?
TAAVI. Kyllä maar' hän kehui siellä olleensa…
ELLI. Uskoitko tuollaista juttua todeksi, Taavi?
TAAVI. Eihän kuitenkaan kukaan liene niin hölmö, että sellaista uskoisi todeksi! Mutta juuri tämä hänen julkea valheensa sai minun ihan silmittömästi raivostumaan.
ELLI. Millä tavoin riitanne lopullisesti päättyi?
TAAVI. Sitä en ollenkaan muista. Kun tuota viinakultaa harvoin tulee nauttineeksi, niin nousee se kamalasti ylös pääkoppaan! Josko, kuten eilen illalla, lisäksi viinan voimaan liittyy silmitön viha, niin menettää mies lopulta kaiken muistinsa. En sitäkään ollenkaan muista, kuinka sieltä viho viimmein tulla kekkaloin kotia. —
ELLI. Et muista. — Etkö sitäkään muista, että tappelitte puukoilla?
TAAVI. Annappas! Nyt kun siitä muistutat, johtuu mieleeni, että siinä puukkojakin pidettiin. — Vaan miksikä käyttäydyt noin levottomasti?
ELLI. Et siis sitäkään ollenkaan muista, että löit puukkosi vartehen asti Pertin rintaan, jotta hän paikalla vaipui maahan? — Taavi — sinä olet tehnyt murhan! Tunnin kuluttua siitä, kun hän sai tuon iskun, heitti Pertti henkensä. — Voi meitä nyt!
TAAVI (oltuansa hetken vaiti). — Vai niin, että Pääkkölän Pertti on kuollut. Kristillistä kuolemaa hän ei ollut ansainnutkaan. Sepä nyt, että puukkoni sattui niin syvälle! Sitä se viina…
ELLI. Voi Taavi, Taavi! Me olemme onnettomat!… sinä olet hukassa!
Olethan kuullut, kuinka kova on rangaistus siitä, että toisen lyö
kuoliaaksi. Sanotaan, ettei sellaistakaan kurjaa valehtelijaa, kuin
Pertti oli, rangaistuksetta saa ottaa hengiltä pois.
TAAVI. Eipä saa — siksi hyvin tunnen lain säännöt, että sen tiedän.
Enhän ensimmäisenä miehenä tästä pitäjästä lähde Kakolaan.
ELLI. Kakolaanko sinut viedään?
TAAVI. Niin sinne — kruunun leipäkannikkaa nakertelemaan. (Antaa
Ellille kättä.) — Mutta hyvästi nyt Elli! Minun pitää lähteä.
ELLI. Mihin sinä aiot mennä?
TAAVI. Vallesmannin luo — kertomaan mitä olen tehnyt.
ELLI. Sinne et saa mennä! Sinun pitää paeta, paeta jonnekin, missä sinua ei tunneta! Ehkä asiat vielä muuttuvat parempaan päin. Kenties laki armahtaa sinua, kun saavat kuulla millainen konna Pertti oli mieheksi. Keisari ei voi sallia, että kunnon miestä rangaistaan sellaisen kehnon hylkiön tähden! — Mitä naurat? —
TAAVI. Nauran lapsimaisuuttasi. Hyvästi!
ELLI (estää Taavia lähtemästä). — Älä lähde! — Vallesmannille on jo sitä paitsi lähetetty tieto tapauksesta.
TAAVI. Sitä välttämättömämpi on, että kiiruhdan hänen luoksensa osoittaakseni, ett'en ai'o välttää ansaittua rangaistusta.
ELLI. Pakene!
TAAVI. En mistään hinnasta lähde pakoon! Niin kurjamielinen en toki ole.
ELLI. Taivaan Jumala! Mitä tehdä? —
TAAVI. Rauhoitu, Elli!
ELLI. Mitähän sanoo tästä vanha äitisi!
TAAVI (äkkiä peräytyen). — Ah äitini!… vanha äitini!
ELLI. Hän varmaan kuolee säikähdyksestä!
TAAVI (vaipuu nojatuoliin). Äiti raukka … kahta vertaa suurempi raukka minä! Miks'en jäänyt syntymättä… Parempi olisi minun poloisen ollut maailmaan tulematta!
ELLI. Tuossa tuokiossa voivat vallesmanni ja lautamiehet saapua tänne sinua vangitsemaan. Jok'ainoa hetki on kallis! Joudu … lähde piiloon!
TAAVI. Älä pyydä mahdottomia. — Voi äitiäni!… vanhaa äitiäni!
(Rattaiden rätinää kuuluu ulkoa.)
ELLI. Rattaiden kolina pihalla! (Kiiruhtaa ikkunan luo.) —
Vallesmanni ja lautamiehet! Kauhistavaa! Heillä on kahleet mukana! —
Vielä ehkä voit pistäytyä ylös vinnille! Vinnin päätyikkunasta pääset
kylänraitille!
TAAVI. Lähden heitä vastaan. (Hän astuu pari askelta kohti peräovea, josta vallesmanni ja kaksi lautamiestä samassa astuvat sisään. Toinen lautamiehistä kantaa kahleita.)
Neljäs kohtaus.
Entiset. VALLESMANNI ja LAUTAMIEHET.
VALLESMANNI. Hyvää huomenta! Ahaa — saavuimmepa hyvään aikaan! Joutuuhan velikulta tässä heti paikalla kiikkiimme aivan kuin jänis loukkuun! Hyvä onni! Hi! hi!
TAAVI. Tässä olen, herra vallesmanni.
VALLESMANNI. Niin — siinäpä olet poikaseni ja pääset tuota pikaa kruunun kouriin! Piru vieköön, eikö ilahuta sydäntäni, että taas yksi pitäjän puukkojunkkareista saadaan Kakolaan korjatuksi! Onko tämä elämää, jota tässä kunnassa eletään! Mitä ihmisiä? Rosvoja, roistoja melkein joka toinen mies!
TAAVI. Ei kuitenkaan niinkään rosvoja ja roistoja, herra vallesmanni!
VALLESMANNI. Pidä vaan suusi, sanon minä! Älä koukertele kielelläs, junkkari! — Kyllä lannistunee ylpeä mielesi, jahka saamme kruunun hansikkaat käsiisi sovitetuiksi! (Lautamiehille.) — Mies kahleisiin!
TAAVI. Niinkuin laki ja oikeus säätävät pitää tietysti olla. (Ojentaa kätensä lautamiehille ja ottaa pari askelta heitä kohti, mutta samalla työntää Elli hänet syrjään.)
ELLI (vallesmannille). — Älkää kalistelko kahleita täällä tuvassa, armollinen herra vallesmanni! Onhan Taavin äiti tuolla kamarissa. Voisihan vanhus säikähdyksestä kuolla, jos kuulisi kahleiden kalketta täällä. Eikä herra vallesmannin ensinkään ole tarvis käyttää kahleita, sillä Taavi ei suinkaan lähde pakoon, sen voin kunniasanallani vakuuttaa. Olipa hän äsken aikeissa itse tulla herra vallesmannin luo.
VALLESMANNI. Kaikkiinpa asioihin pyytääkin akkaväki sekaantua! — Mitä on muuten rikkaan Voipalan tyttärellä täällä tekemistä?
ELLI. Taavi on sulhoni, herra vallesmanni.
VALLESMANNI. Hää? Mitenkä? Sulhosi! Hullutuksia! Teet viisaimmin heti lähtemällä kotiasi! Tämä nuori puukkojunkkari taasen lähtee kruunun koppiloihin, joissa ei sallita häitä viettää!
ELLI. Taavi ei ole mikään puukkojunkkari, vaikka hän pikapäissään sattuikin lyömään puukkonsa liian syvälle Pertin rintaan. Kahta vertaa pidän häntä Perttiä parempana.
VALLESMANNI. Kahta vertaa parempana puukkojunkkarina, arvaan ma. Hi! hi!
Oletpa oikeassa. Jos hän huonompi olisi ollut, niin makaisi nyt hän eikä
Pertti parka koivet taivasta kohti!
ELLI. Pertti oli kunnoton konna ja kehno valehtelija!
VALLESMANNI. Ehkäpä lienet oikeassa, tyttö. Sitä vaikeampi on hänen ollut astua Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen!
ELLI. Mutta Taavi on aina ollut kunnon mies!
VALLESMANNI. Ainakin hän viime yönä kelpolailla kunnostutti itseänsä. — Älä kauemmin tässä kinaile, tyttö! Kruunun miehiä ei saa häiritä heidän virkatoimissaan!
ELLI. Sen tiedän, mutta rohkenen kuitenkin vedota teidän jalomielisyyteenne. Kun kauniisti pyydän, niin luovutte aikeestanne! Kiltti vallesmanni — te ette saa kahlehtia Taavia täällä tuvassa! — Jos sen tekisitte minun läsnä ollessani, niin en milloinkaan antaisi teille julmuuttanne anteeksi!
VALLESMANNI. Sakr'avita! Lautamiehet hoi! Viekää mies pihalle!
ELLI. Tiesinpä että suostuisitte pyyntööni! (Astuu Taavin ja lautamiesten väliin.) — Älkää huoliko pitää liiallista kiirettä!
TAAVI. Malta mielesi, Elli… Älä nyt turhaan…
ELLI. Muistatteko Teikkalan poikia, herra vallesmanni?
VALLESMANNI. Enkö heitä muistaisi! Sakr'avita! Minkälaisia hirtehisiä roistoja!
ELLI. Entäs — muistatteko sitä iltaa, jolloin nämä velikullat olivat piiloutuneet metsään ahdistaaksensa teitä? Olisivat ehkä tappaneet teidät, ell'emme me, isäni ja minä, olisi joutuneet avuksenne!
VALLESMANNI. Se on totta. Kylläpä mokomat olisivat minua pahoin ruhjonneet, ellette olisi sattuneet ajamaan siitä ohi.
ELLI. Isäni piiskansiimaukset ja minun huutoni saivat heidät pakenemaan.
VALLESMANNI. Lähtivätpä metsään sellaista vauhtia, että nuoret kuuset murtuessaan ryskyivät! Mutta pidithän sinä siinä sillä kertaa sellaista ääntä kuin olisi siinä ollut kokonainen susilauma ulvomassa!
ELLI. Siitäpä juuri heidän kiireensä syntyikin…
VALLESMANNI. Kruunun lukkojen taakse kuitenkin joutuivat kuin joutuivatkin, nuo konnat! — Oikeinpa pirullista kansaa tässä pitäjässä! Mutta kyllä heidän taljansa pehmitän.
ELLI. Liiallista kiitollisuutta en teiltä vaatine pyytäessäni, että muutamia hetkiä vaan saan kahden kesken puhua Taavin kanssa sanoakseni hänelle jäähyväiseni?
VALLESMANNI. Lemmon nimessä — olkoon menneeksi! Kolme minuuttia suon sinulle jäähyväisjättöön! Sakr'avita! Ulos miehet!
(Vallesmanni ja lautamiehet menevät peräovesta.)
Viides kohtaus.
TAAVI ja ELLI, myöhemmin AINA.
ELLI. Nyt — joudu! Kylänpuolisesta ikkunasta pääset vielä pakoon!
TAAVI. Älä puhu pakenemisesta! Olenhan sanonut, ett'en sellaiseen tuumaan suostu! — Paitsi sitä olet pannut kunniasanasi pantiksi siitä, ett'en lähtisi pakoon!
ELLI. Pelastaakseni sinut ottaisin mielelläni sen synnin omalletunnolleni, että olen vähän vetänyt kruununmiehiä nenästä.
TAAVI. Pelastaaksesi minua! Tyhjää jaaritusta, Elli.
ELLI (katsoen ulos ikkunasta). — Kylläpä on vallesmanni varovainen ja viisas mies, viisaampi kuin luulinkaan! On asettanut toisen lautamiehistä vakoojaksi kylän raitille! — (Taaville, joka astuu kamarin ovea kohti.) — Mihinkä ai'ot mennä?
TAAVI. Kamariin — sanomaan jäähyväiset äidilleni.
ELLI. Äläpäs Taavi!… Noin äkkiarvaamatta äitisi jos saisi tiedon tästä kauheasta tapauksesta, niin varmaan kuolisi…
TAAVI. Vaan miten tehdä? Lähtisinkö hänelle jäähyväisiä sanomatta?
ELLI. Se on parempi siten…
TAAVI. Vaan se tuntuu sydämelleni kovin raskaalta!…
ELLI. Vaikkapa kohta… Kyllä jälestäpäin keksin sopivan keinon, mitenkä hänelle ilmoittaa.
TAAVI. Onneton äitini!
(Aina tulee.)
AINA. Mitä vieraita täällä on käynyt? Mitä ryskettä ja kalsketta tuolla pihalla? Aivan kuului korvissani kahleiden kalinalta. — Vastaa, Taavi!
TAAVI. Älä kysy, Aina! — Elli kyllä jälestäpäin selittää sinulle asianlaidan… Minun täytyy nyt lähteä. (Syleilee Ainaa.) — Jää hyvästi, sisar rukka!
AINA. Mitä tämä? Sydämeni on särkyä — aavistan jotakin suurta onnettomuutta!
TAAVI (kättelee Elliä). — Hyvästi Elli! (Syrjään Ellille.) —
Kahleissa, vangin vaatteissa ei Voipalan Elli enää tunne minua.
ELLI (nojaten päätänsä Taavin rintaa vastaan). Voi Taavi — tunnen!… tunnen! — Et koskaan eksy mielestäni!
TAAVI. Täytyy kiiruhtaa — vallesmanni jo väsyy odottamiseen! (Lähtee, luotuansa silmänsä pitkään kamarin oveen, kiireesti ulos peräovesta.)
AINA. Hän puhui vallesmannista! Taivaan nimessä! Mitä onkaan tapahtunut?
Sano, Elli!
ELLI. Vait Aina! Ole rauhaisa! Äitisi kömpii tupaan.
(Kuusniemen emäntä astuu sauvaansa nojaten kamarin ovesta tupaan.)
Kuudes kohtaus.
KUUSNIEMEN EMÄNTÄ, AINA ja ELLI.
EMÄNTÄ. Oletko täällä tuvassa, Aina? Missä on nojatuolini? Onko se tavallisella paikallaan?
AINA (pidättäen kyyneleitään). — Kyllä, äiti! —
EMÄNTÄ. Äänesi värähtelee — voitko pahoin?
ELLI (kiiruhtaa käsivarresta taluttamaan emäntää nojatuoliin.) —
Hyvää huomenta, Anna muori! Sallikaa minun vähän johdattaa teitä. —
Kyllä Aina terve on.
EMÄNTÄ. Sinäköhän se oletkin, Elli?
ELLI. Tässä on nojatuoli… Istukaa…
EMÄNTÄ. Kiitos, kiitos vaan avustasi! — (Istuu nojatuoliin.) —
Kuinka lämpöset sinun kätesi ovat, lapsi! Onko sinulla kuumetta?
ELLI. Vieläpä mitä! Mutta ilmassa on tänään niin hellettä.
EMÄNTÄ. Niin … niin… Sitä paitsi tuntuvat nuorten kädet vanhusten pivossa lämpöisiltä. — Missä lienee Taavi? Ei hän vielä ole käynyt luonani tänään… Hänen ei ole ollut tapana unhottaa aamusilla käydä minua tervehtimässä.
ELLI. Hän pistäytyi pikimältään kylään.
EMÄNTÄ. Vai niin… Kummallista, että jo pitkän ajan olen ollut kuulevinani outoa ääntä ja hälinää! — Eikö tuolta ulkoa pihalta juuri nytkin vast'ikään kuulunut rattaiden pyörinää ja ikäänkuin kahleiden kalinaa?
ELLI. Tänne poikkesi äsken muutamia matkustavaisia hevosiaan syöttämään. He kaiketi nyt hellittelivät hevostensa rautaisia riimunvarsia jatkaaksensa matkaansa.
EMÄNTÄ. Niinpä kaiketi… Kuulonikin on viime aikoina paljon huonontunut ja korviani usein soittaa eriskummallisesti… Elämäni kuluu loppuansa kohti. Mitäpäs tällaisella sokealla ikäkululla enää onkaan maailmassa tehtävää … toisten vaivoiksi vaan. Parempi olisi jo lähteä Manalan majoille…
ELLI. Eipä vielä, muori kulta… Sellaista suurta surua lapsillenne ei teidän pidä toivoman…
EMÄNTÄ. Enpä sitä juuri toivokkaan, sillä tahtoisinpa sinne mennessäni olla vakuutettu siitä, että tulette onnellisiksi, sinä ja Taavi. Kyllä Taavista saat kelpo miehen… Hän on jalo poika… Ei teidän onnestanne mitään puutu, jos hän vaan pysyy viinoista erillään. Kyllä olen häntä varoittamalla varoittanut tuosta onnettomasta viinasta… Sehän oli hänen isänsäkin turmio juuri tuo kirottu viina … miesvainajani oli kaikin puolin kelpo mies muuten, mutta väkeviä nautittuansa muuttui hän aivan hurjapäiseksi… Viinapäissään hän sitten lopuksi markkinamatkalla itsensä kuoliaaksikin ajoi, kun rattaat menivät kumoon ja hän särki otsansa kiveä vastaan…
ELLI. Taavista ei tarvitse sellaista pelätä…
EMÄNTÄ. Sitäpä minäkin toivon… Onhan hän luvannut olla varoillansa ja minä luulen, että häneen voipi luottaa…
ELLI. Kyllä häneen täydellisesti voi luottaa…
EMÄNTÄ. Niin sitten ei voi mikään teidän onnellenne vertoja vetää, sillä Taavilla on hellä sydän samoin kuin hänen isällänsäkin… Sanoithan, ett'ei hän viivy kauan, että hän vaan pikimältään pistäytyi kylään?
ELLI. Kyllä hän pian palajaa…
EMÄNTÄ. Se on hyvä… Minun on jo häntä niin ikävä. Jahka hän saapuu kotia, keskustelemme vakaasti teidän tulevaisuudestanne, Elli. Viime yönä näin eriskummallista unta teistä. Se uneni varmaan ennustaa jotakin, mutta en tiedä, hyvääkö vai pahaa, onneako vai onnettomuutta. Jumalalla ovat onnen ohjat. Hän ohjatkoon kaikki parhaaksi!
ELLI (kietoo kätensä Kuusniemen emännän kaulaan). Voi, kuinka mielelläni tahtoisin tehdä hänet ja teidät onnellisiksi!