ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimäinen Kohtaus.
(Näyttämö kuvaa: Kitkan talon pihaa. Vasemmalla näkyvät talon asuinhuoneet, oikealla ja perällä synkkä metsä. Keskellä pihaa seisoo vieretysten kaksi pitkää kuusta, joiden juurelle on rakettu matala kivi-alttari. Alttarilla seisoo nauhoilla sidottuna oinas.)
KITKA, suuri teurastus-veitsi kädessä, on polvillansa alttarin edessä ja katsoo hartaasti taivasta kohti. Hänen sivullansa VANHA TIETÄJÄ, polvillaan suuren rummun edessä. SUURI JOUKKO MIEHIÄ ja NAISIA kulkee avarassa ringissä kuusten ympäri, laulaen:
Ukko Jumala,
Hurskas Jumala,
Väkevä Luoja!
Ilman kantaja,
Lahjain antaja
Kansojen suoja!
Oi, kuule meitä Ukko!
Oi, auta meitä Ukko!
Yli-jumala,
Ukko Jumala
Vihasi heitä!
Ilman kantaja,
Lahjain antaja
Varjele meitä!
Oi, kuule meitä Ukko!
Oi, auta meitä Ukko!
KITKA (Juhlallisesti).
Nyt ompi hartauden hetki läsnä
Ja Ukon mieltä sopii tutkistella,
Jos on hän vihastansa luopunut
Ja meihin uudestansa suostunut.
Siis polvillanne häntä rukoilkaa,
(Kaikki lankeevat polvillensa.)
Hän mielen mieluisan ett' ilmoittaa
Ja että väkevänä turvanamme
Hän tahtois olla meille tuskissamme!
(Hetken äänetönnä oltuaan iskee hän teurastusveitsensä
oinaan rintaan. Oinas kaatuu vasemmalle kyljellensä.)
KITKA (Tuskistuneena).
Haa! — — vasemmalle!
(Hän vaipuu alttarille. Kansa osoittaa hämmästystä. Sill'aikaa
lyö Vanha tietäjä rumpua, niin että rummunnahalla oleva solki
hyppii ylös-alas.)
VANHA TIETÄJÄ (Kolkosti, herjettyään lyömästä).
Kaarneen piirihin,
Jok' ompi onnettomin kaikista,
Jäi arpa!
(Kansa osoittaa uudestaan hämmästystä. Hetken äänettömyys:)
KITKA (Hyökkää seisaallensa ja viskaa teurastusveitsensä alttarille).
Kurjuuttasi itkemään
Taas lähde kansa, onnen heittämä!
Sun kärsimykses taakkaa helpoittaa
Ei tahdo vielä taivahinen Ukko
Eik' ottaa murheen vaippaa hartioiltasi
Hän yhä suuttunut on sinulle
Ja hartaat avunhuutos hylkää hän.
Voi, on sun kohtalosi tukala,
Kun heitti sinun korkein jumala
Nojalle oman kovan onnesi
Ajalla, jolloin hänen avustaan
Ois sulla ollut tarvis suurempi
Kuin ennen milloinkaan! — Mut keinoa
En keksiä voi toista parempaa,
Kuin että yhä rukouksilla
Ja antimilla mitä runsaimmilla
Me koetamme häntä lepyttää
Ja suositella siksi että luopuu
Hän vihastansa turmiollisesta.
Kun taivaalliset joskus julmistuvat
On nöyryys paras keino ihmisillä!
(Kansa, joka on noussut seisaallensa ja suruisella mielellä
kuunnellut Kitkan puhetta, lähtee murhettansa osoittaen pois.
Vanha tietäjä seuraa kansaa.)
KITKA (Jäätyään yksinään).
Jos on hän kuollut, jota odotan,
Niin viimeisen ma toivon kadotan.
Ell'ei hän pian saavu kotia,
Niin ompi täällä kaikki hukassa!
(Hän menee verkkaan taloansa kohti.)
Toinen Kohtaus.
(Asuinpirtti Kitkan talossa. Pirtissä sivu- ja peräovi.
Sama paikka Näytöksen loppuun asti.)
KITKA ja LALLI.
KITKA (Istuu huolellisna pöydän ääressä).
LALLI (Astuu sisään).
KITKA.
Sa aave hirmuttava oletko
Ja manalainen, tänne lähtenyt
Mun kurjuuttani kovaa nauramaan?
Niin tule! Onnessani ainetta
On hahmojenkin häijyyn irvistelyyn! —
Mut ihminen jos olet, olet Lalli.
LALLI.
Siin' ette pety. — Onnen rikkautta
Ma teille toivotan ja iloa!
KITKA.
Äl' onnesta nyt virka sanaakaan!
Sen Tuonen tyttö Manalahan sousi
Ja halki hirmukosken kuljetti.
Voi surman aikaa! jota lumipään
Mun täytynyt on nähdä. — Poikani
Te rakkahat! Sun uljas muotos, Lalli,
Muistuttaa mua heistä. — Terve! — terve!
Mun luokseni ei kenkään milloinkaan
Niin toivottuna ole saapunut
Kuin sinä nyt.
LALLI.
Miss' ovat poikanne,
Mun nuoruuteni parhaat ystävät?
KITKA.
Ah siellä, siellä kaikki seitsemän,
Mist' eivät enää voine palata;
He Manattaren ovat saaliina!
Sun poissa ollessas on Syöjätär
Tääll' elon iki runsaan leikannut.
LALLI.
Niin kuulin matkallani kerrottavan,
Mut uskoa en sitä uskaltanut. —
Siis ovat murhatut kaikk' ystävämme,
Kotimme ryöstetyt ja uskonto,
Jonk' isiltämme saimme periä,
On sorrettu! — Näin mulle kerrottiin —
Mut ei tuo voine ole totta, Kitka? —
KITKA.
On toki. Henkeni ma antaisin,
Jos siten vaan sen saisin valeheksi!
Haa Lalli! Onnemme on tukala!
LALLI.
Vaan merkillistä! Kävivätpä täällä
Ennenkin samat rosvot ryöstämässä,
Monesti nähtiin heidän haaksensa
Muiskaavan suuta Suomen rannoille,
Kun kalpain melske kaikui kauaksi
Ja vesi puroissakin punerteli;
Mut häpiällä viholliset silloin —
Sen nähneeni mä muistan — pakenivat
Suut silmät veressä! Miks' ette nytkin
Surmanneet heitä?
KITKA.
Sitä sanoa
On sinun paljon helpompi, kuin meidän
Sit' oli tehdä! — Säästä moitettas!
Me emme ole sitä ansainneet,
Sill' urhoollisesti me taistelimme.
Veremme tantereella tappelun
Vertaisna kevätvirran tulvaili
Ja hurmehesta oli limainen
Ylt' ympärillä kaikki seutu. — Siinä
Nyt oivallisen sankar-kuoleman
Mun poikanikin saivat poloiset.
He rinnatuksin kaikki kaatuivat —
Sen surussani muistan iloiten —
Ja tuhansia meidän miehiä
Tupihin Tuonen heitä seurasi.
LALLI.
Oi onni kalliota kovempi,
Ett' en ma ollut läsnä!
KITKA.
Sinua
Me paljon kaipasimme, Lalli. — "Missä
On Lalli? Olkoon päällikkömme hän!"
Näin kaikki huutamaan, jotk' eivät tienneet
Sun retkestäsi Permaan. — Vaan kun siinä
Ei ollut miestä yhtäkään, jonk' arvo
Ois ollut suurempi kuin minun, siksi
Mun täytyi johtajaksi ruveta,
Mut tyhjään parhaimmatkin menivät
Mun yritykseni. — Ois suloista
Mun ollut kuolla silloin, koska kuolo
Niin monta muuta kitahansa nieli!
Sentähden vihollisten parvehen
Ma hyökkäsinkin missä oil se taajin.
Mut kuolo mua vältti. — Kaikki muut,
Mitk' eivät tappelussa kaatuneet,
Ne jäivät kirottujen saaliiksi.
Ken heistä perittyä uskoaan
Ei heittänyt, hän kohta surmattiin
Ja armo ainoastaan suotiin niille,
Joill' olis kuolo ollut parempi.
Mä noita heittiöitä tarkoitan,
Kuin häpeäksi kaiken kansamme
Nyt "Suomen kristityiksi" kutsutaan!
LALLI.
Voi kehnoja! kuin pilasivat noin
Tuon isiemme rakkaan uskonnon!
O, syökse Ukko, kiivas Jumala
Sun kostos nuoli heidän sydämiinsä!
KITKA.
Ei paremp' ollut menestyksemme,
Kun toisen kerran koimme onneainme
Ja kolmannen. — Mut moni pelosta
Nyt jälleen suostui kasteesen, jok' ompi.
Niin luulen — heille muuan tunnusmerkki
Ja pyhä tapa. — Mutta kertomani
Ei tuota tuskallemme lievitystä,
Vaan lisää katkeruutta katkeruuteen.
LALLI.
Näin pahoin asiamme käydessä
Ehk' ette meidän jumaloitamme
Niin runsaill' antimilla muistaneet
Kuin tarvis olis ollut?
KITKA.
Olutta
On virtaellut Tursan vuorella
Ja kaiken karjan parhaat tuottehet
Me teurastimme varjopuiden alla.
Siis niukoiss' antimiss' ei liene syytä
Onneemme syrjäiseen — vaan missä lienee.
LALLI.
Ja nyt … täst' edes — millä tavalla
On kotimaamme puolustettava?
KITKA.
Jo melkein olen mahdottomina
Vastustus-hankkeet kaikki pitänyt.
LALLI.
Oi, mitä kuulin — mahdottomina!
KITKA.
Siit' ällos Lalli liian kummastu.
Kun miehistämme kaikki urhokkaimmat
Jo sotaan kaatuivat, jäi epätoivo
Ja pelko jälkeenjäänein perinnöksi.
LALLI.
Siis antautuisimme? Kirous
Ja kuolema! En suostu milloinkaan
Ma siihen!
KITKA (Kolkosti).
Antautuisimme? Haa?
Me … noille murhaajille julmille!
(Nauraa kamalasti.)
Ha! ha! ha! noille verikoirille'
LALLI.
Niin keino sanokaa, mik' auttais meitä!
KITKA (Tuo muutamasta lippaasta hopeisen maljan). Olin minäkin kerran nuori. Silloin läksin samaten kuin sinä Vienaan. Kalliin tuomani sieltä on tämä malja. Katsoppas! Eikö se ole koneikkaasti tehty? Mutta se onkin Hiidessä hiottu ja Manalassa valmistettu. Sata suurta noitaa on piirtänyt kummallisia kuvia sen kylkeen mahtavia sanoja lukiessaan. Minä sain sen Lapin suurimmalta tietäjältä, jonka hengen minä Vienan maalla ollessani satuin pelastamaan. Näin sanoi hän: "Niin kauan kuin tämä malja on vihollisten valtaan joutumatta, on menestys ja onni sinua seuraava, lapset sinulle ylenevät nuorten honkain kaltaisina, synnyinmaasi kukoistaa rehoittelee vapaana ja onnellisna." Viimeisiin sanoihinsa laski hän erinomaisen painon. — "Mutta jos jostakusta Ukon erinäisestä vihasta — lisäsi hän — tämä malja kadottaa voimansa, niin laske siihen vuoden vanhaa olutta ja anna sitä juotavaksi sille, mi kansassas on parhain, maassa kalliin, ylevin. Siten saatat maljan loihtuvoiman ikuisiksi ajoiksi takaisin." (Hetken äänetönnä oltuansa.) Nyt on tuo Ukon kova vihan aika, Ja tämä malja kauan odottanut On juojaansa. — Juo sinä siitä Lalli!
LALLI.
Ei minuss' ole miestä siitä juomaan,
Niin suureen ansiohon kykenevää!
KITKA.
Sä ällös tarjottua halveksi.
LALLI.
En suinkaan … mutta…
KITKA (Keskeyttäen).
Ukon nimessä
Ja nimess' onnettoman synnyinmaasi
Ja sorrettujen kansalaistes — juo!
LALLI.
Siis teille mieliksi, mut ei sen tähden
Ett' olisin ma kansass' ylevin
Ja synnyinmaamme kalliin kantama!
(Hän juo ja laskee sitte maljan pöydälle.)
KITKA.
Niin kiitos jumalain ja taivahisten!
Nyt lähestyvät hetket hellemmät
Ja päivät paremmat taas koittavat!
(Nyyri tulee hengästyneenä.)
Kolmas Kohtaus.
KITKA, LALLI ja NYYRI.
NYYRI.
Kah Lalli täällä! Tervetultuas
Ma mielelläni sulle sanoisin.
Mut tervementyäs nyt täytyypi
Mun sanoa!… Niin… Pitkiin puheisin
Ei täss' ol' aikaa enkä tyhjiä
Ma ai'o jaaritella… Rientäkää
Siis viipymättä täältä! Paetkaa!
Pois! Pian joutukaa! O! kiireessäni
Ma henken' olin heittämäisilläni
Nyt kylästä kun juoksin kotia.
Hoh!
KITKA.
Mistä syystä pakoon menisimme?
NYYRI.
Sen sanoin jo! Vai jäikö sanomatta?
No merkillistä, jos se sanomatta
Jäi! Kummallista ihan! Jätinkö
Sen seikan sanomatta?
KITKA.
Jätit, akka!
Mut hillitse jo sanas kevättulva
Ja puhu viisaasti!
NYYRI.
Jaa viisaasti —
Niin ain' on ollut minun tapani,
Sen tiedät Kitka. — Mutta kristityt
Jo tuloss' ovat tänne!
KITKA.
Tottako
Sa puhut akka?
NYYRI.
Koska valhettelin
Sun edessäs?
LALLI.
Ma olen aseissa.
KITKA (pukeutuu aseisinsa).
Mi lempo heidät tänne opasti!
Mut lähtekämme nyt.
LALLI.
En pakene!
Me teemme vastarintaa, Kitka.
NYYRI.
Tulkaa!
(Kolme aseellista talonpoikaa tulee.)
Neljäs Kohtaus.
EDELLISET ja TULLEET.
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
En tänne ilosanomia kanna,
Vaan Kitka, niit' et viime aikoina
Sa tottunutkaan ole kuulemaan.
Siis tiedä…
KITKA.
Sanomattasikin tiedän
Mit' ai'ot sanoa.
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Niin joudu pian
Kourista kuolon!
TOINEN TALONPOIKA.
Henkes pelasta!
KITKA.
Me uljan Sorrin tykö menemme
Ja liittolaiset sinne kutsumme.
ENSIMÄINEN TALONPOIKA
Ei Sorrin luoksi!
KITKA
Minkätähden ei
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Siell' ilves-sudet äsken kävivät
Ja Sorrin kovan kiistan perästä
He sitoivat. Hän hurjast' otteli
Ja väkensä, mut turhaan!
KITKA.
Sorri parka!
Ei löydy monta hänen vertaistansa —
Jos kuinka käykin, hänen pelastamme.
KOLMAS TALONPOIKA.
Se Sorrin osa. Täss' ei auta muu
Kuin kiiruullinen pakoon lähteminen.
LALLI.
Ma usein kontio-ukon akkaneen
Ja lapsineen löin yksin ollessani,
Meit' täss' on viisi miestä aseissa —
Ja pakenisimme! — Ei Hiisi vie!
Me kauniin verikisan saamme aikaan!
KOLMAS TALONPOIKA.
Mut kristityit' on yhtä monta sataa!
KITKA.
Sa tullos Lalli! Mieletöntä meidän
Ois tässä vastakynttä yrittää,
Kun tilaisuuden siihen paremman
Me luultavasti kohta saamme.
KAIKKI TALONPOJAT.
Lalli!
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Hän nyt siis Lalli on?
KITKA.
Niin, hän on Lalli.
NYYRI.
No miehet! Kinaamatta joutukaa!
Jo kuulen vihollisten ääniä!
(Menevät sivu-ovesta. Kitka vetää vastahakoista Lallia kädestä.)
Viides Kohtaus.
PISPA HENRIK, ANDRAEAS, JOHANNES, MAUNU, TARVO, SORRI (siteissä),
MUNKKEJA, RITAREITA ja SOTUREITA sotalippuineen, joihin muutamiin
on risti, toisiin ristiinnaulittu Vapahtaja kuvattu, perä-ovesta.
TARVO.
Ei täällä ketään. Kokko lentänyt
On pesästänsä!
PISPA HENRIK.
Tämä asunto
Siis vainoojamme Kitkan on. Niin kolkko
Se on kuin on sen omistajan mieli.
JOHANNES.
Juur' ihan tälläiseks', näin jylhäksi
Ja tuiki pimeäksi kuvasi
Mun mielikuvitteluin huonetta
Tuon Kristin opin julman vihollisen!
ANDRAEAS.
Jok' on niin monta, monta pensasta
Surmannut Herran viina-mäessä,
Ett' on hän kadotukseen vikapää
Ja tuleen helvetin! Ei armotyömme
Voi tässä maassa päästä edistymään
Niinkauan kuin hän vehkeillänsä riistää
Autuuden tieltä nekin harvat sielut,
Joit' armo kasteen kautta lähestyi!
JOHANNES.
Hän munkistostammekin pyhästä
On surmaan syössyt veljet Pietarin
Ja Olavin. Jos poltto-roviolla
Me hänen hitaan tulen leimutessa
Poltamme — tuskin vielä silläkään
On näitten pyhäin surma kostettu!
PISPA HENRIK.
Jaa, säälimätöin on hän tosin ollut
Ja miekkans' iskusta on moni kuollut,
Mut katso Herra hänen puolellensa
Ja keksi keino hänen autuuteensa!
Sa jolle kaikki mahdollista on
Ah, saata hänkin Kristin uskohon!
En tunne iloa ma suurempaa,
En voittoa niin aivan jaloa,
Kuin ristin vihollisten kääntymys
Luo ennen vihaamansa Vapahtajan!
Ei mikään ylevämmin todista
Uskomme taivaallista kotia!
TARVO.
Täss' ompi Kitkan harras ystävä
Ja liittolainen Sorri. Tänäänkin
Hän kristittyä verta vuodatti.
SORRI.
Sun kieles Lemmon nuoli katkaiskoon
Sa petturi ja kavaltaja-konna!
Ell'eivät käten' oisi siteissä
Ma sua kirottua pitelisin,
Niin ettäs riettaan suusi tukitsisit!
ANDRAEAS.
Hän, julma, parjaa kristittyä miestä!
SORRI.
Niin teen — jos petturi on kristitty!
JOHANNES.
Ja huutaa avuksensa Lempoa,
Jok' ompi olennoista saastaisin!
(Tekee ristinmerkin.)
MAUNU.
Tuon Sorrin saimme kerran ennenkin
Jo vangiksi, mut yöllä katkaisi
Hän siteensä ja surmas vartiansa.
Tään tehtyänsä läksi pakohon!
JOHANNES.
Sä kuulit syntivelkas hirmuisen;
Jos kurjan henkes tahdot pelastaa,
Niin käänny katuvaisna Kristin uskoon!
SORRI.
En ikinä! — En kuuna milloinkaan
Mä kiellä isieni jumalia,
Kuin helläst' ovat mua suojanneet
Ja varjelleet jo kauan ennenkuin
Mä teidän Kristus raukastanne kuulin
Yht' ainoaakaan sanaa hiiskuttavan!
JOHANNES (Pispa Henrikille).
Voi kuuletteko herra pispa kuinka
Hän tekee pilkkaa Vapahtajasta
Ja pahoin parjaa ristiinnaulittua!
MAUNU.
Hän karanneena sota-vankina
On tuomittava!
JOHANNES.
Se on kohtuullista.
Ei sovi kirkon tähän asiaan
Ensinkään puuttua — se valtion
On ratkaistava.
PISPA HENRIK.
Näin sen ratkaisen:
Me tämän erhettyneen säästämme
Ja uskon asioissa neuvomme.
On Herran sana joskus ennenkin
Tien kovaan sydämehen löytänyt.
MAUNU.
Se toivo kokemust' ei kannata!
Vaan sota-sääntöin jälkeen tuomitsen
Mä hänen kohta hirtettäväks!
(Viittaa muutamille sotureille, jotka tarttuvat Sorriin.)
Miehet
Te saatte heti tehdä tehtävänne!
SORRI.
Ei itku hädästä päästä,
Parku päivistä pahoista!
TARVO.
Ma sielu-raukkaseni hyödyksi
Myös pyydän tässä olla avullisna.
Saan ehkä viedä köyden ylös puuhun?
JOHANNES.
Hän kunniaksi kaikkein pyhien
Ja…
(Katsoo epävakaisesti pispa Henrikkiin ja keskeyttää lauseensa.)
PISPA HENRIK (Sotureille, jotka aikovat viedä Sorrin ulos ovesta).
Älkää viekä häntä mihinkään!
(Maunulle.)
En mielelläni suonut olisi
Sen murhehetken koskaan tulevan,
Kuin vaatii mua muistuttamaan teitä,
Ritari Maunu, hurskaan Eerikin,
Kuninkaan lähtö-sanoista. Hän lausui:
"Sä ystäväni Henrik, sinulla
On täällä korkein valta oleva."
Sanansa nämät ritar ylpeä
Te ehkä unhottaneet olette?
Vaan nyt kuin kerran tulin sanoneeksi,
Niin tahdon siihen vielä lisätä.
Ett'en mä siedä niitä hirmutöitä,
Joit' ompi miehillänne tapana
Ain' alinomaa täällä harjoitella!
Ei ollut Kristus mikään Muhamed,
Ei käskenyt hän meitä miekalla
Ja tulell' oppiansa levittämään!
Ja — Jumal' armahtakoon! — täällä on
Jo verta yltäkyllin vuotanut
Ja manner suitsee hävityksestä!
Mut tästälähin pitää toisin olla!
Me tuhotyöt korvaamme suosiolla
Ja koemme niin sävyisyydellä
Tään tuiman kansan mieltä kesyttää.
MAUNU.
Ell'en mä, herra pispa, mieliksi
Voi olla teille, lähden kotia
Kuin tosin lähdenkin ja armeijan
Mä heitän itse teidän huostahan!
PISPA HENRIK.
Sit' ällös tehkö uljas ritari.
En aikonut mä teitä loukata.
Ja teidän suurta sota-mainettanne
Ja kuuluisaa en suinkaan halveksi.
Mut rakkauden vaatimuksia
Myös sankarinkin tulee noudattaa
Ja Herran säätämiä muistella.
KITKA (Kurkistaa ikkuna-reijän läpitse. Itsekseen).
Nyt kansas häpiä ja häpäisiä
On viimeinen sun hetkes lähestynyt!
(Jännittää joutsensa, ampuu ja vetäytyy takaisin.)
TARVO (Kaatuu, ääneen valittaen).
Ah petosta! Voi auttakatte mua!
JOHANNES.
Oi kaikki taivaan pyhät! — salavaino!
(Melskettä ulkona. Ritarit ja soturit vetävät miekkansa.
Yksi Ruotsin soturi tulee.)
SOTURI.
Pois täältä! Suuri joukko pakanoita
On tänne samonnut ja ankarasti
He ahdistavat meitä.
YKSI MUNKKI.
Pyhä neitsyt!
MAUNU.
Ken johtaa heitä?
SOTURI.
Heidän päällikkönsä
On meille outo, mutta urhokas
Hän on kuin julmistunut jalopeura
Ja miekallaan hän miehiämme kumoo
Niin helposti kuin reipas heinämies
Vikattimellaan kumoo heinänkorret.
(Munkit näyttävät pelästyneiltä.)
PISPA HENRIK (Tyvenellä mielellä Maunulle).
Nyt miehuutenne, jalo ritari,
On paikallansa! Herran nimessä
Siis pelkäämättä pyhään taisteluhun!
(Ottaa muutamalta soturilta ristiinnaulitun kuvalla
varustetun sota-lipun ja alkaa käydä ovea kohti.)
MAUNU.
Puolesta kuninkaan ja Kristin uskon!
(Rientää nostetulla miekalla ulos ovesta.)
KAIKKI RITARIT.
Puolesta kuninkaan ja Kristin uskon!
(Kaikki Ritarit ja soturit menevät kiiruusti Maunun perässä,
samaten kaikki muut, pait Andraeas. Sota-melskettä ulkona.)
TARVO.
Voi mua onnetonta! Ottakaa
Jumalan tähden minut myötänne!
ANDRAEAS (Silmäilee Kitkan hopeista maljaa).
Mi kaunis, koneikkaasti tehty malja!
Sen vertaista en koskaan ole nähnyt.
(Ottaa maljan käteensä.)
Haa! kuinka raskaskin!
(Kätkee maljan kaapunsa alle.)
Sen omistan
Mä pyhän Benedikton kunniaksi.
Se oiv' on luostarimme koristeeksi!
(Menee ovea kohti.)
TARVO.
Oi herra prior! — älkää jättäkö
Mua!
ANDRAEAS (Tehden ristinmerkin Tarvolle).
Sielu-parallesi Herran armo!
(Hän menee. Aseitten kalske ja sotahuudot kuuluvat ulkoa,
ensin lähempänä, sitte etäämpänä.)
Kuudes Kohtaus.
TARVO (yksin). Nyt he läksivät ja minun kurjan jättivät! Ah! Ah! Kuinka vasama polttaa rinnassani. Nuo petolliset kristityt, nuo armahtamattomat!… Kirous heitä seuratkoon!… Armahda minua pilvien pitäjä, sinä väkevä Ukko, armahda armollinen Herra Kristus!… Eivät ottaneet opastajansa avunhuutoja korviinsa, saastaiset!… Lievitä katkeria tuskiani neitsyt pyhä, paina taivaallinen tulen-iskiä peukalosi reikään!… Hiisi pakanoille turmion tuokoon, piru kristityt periköön! — Jos kuitenkin voisin heitä seurata… (Yrittää kontata.) — Voi tuskan tuskaa!
Seitsemäs Kohtaus.
TARVO, KITKA, SORRI, NYYRI ja TALONPOIKIA. —
Myöhemmin LALLI ja TOISIA TALONPOIKIA.
KITKA.
Nuo Hiiden helmalapset kristityt!
Jo vihdoin surma heidät saavutti
Ja voitto meille jäi!
NYYRI.
Oi ilon päivää!
TARVO.
Voi surkeutta!
KITKA.
Tarvo kirottu
Sa kuollos jo!
(Vetää, miekkansa.)
SORRI (Polkee jalallansa Tarvoa).
Haa konna! Miss' on köysi,
Joll' ai'ot kurkkuani kuristaa?
Muistatko?
TARVO.
Suokaa mulle armoa
Te kansalaiset!
SORRI.
Kansalaisia
Ei ole kavaltajalla!
KITKA (Pannen miekkansa tuppeen).
En toki!
En tahdo miekallani vuodattaa
Noin petollista verta! Voisipa
Tuo petos miekan kärkeen tarttua
Ja miekka minun pettää.
(Kääntyy inhoituksissansa pois.)
Mihinkä
Jäi uljas Lalli?
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Takaa-ajamasta
Hän viel' ei laannut.
KITKA.
Kunnon sankari!
Hän ehkä ylen kiivaaks' innostui.
SORRI.
Mun pitää mennä hälle avuksi!
(Aikoo mennä, mutta, Lalli ja muutamat talonpojat
tulevat samassa sisään.)
KITKA.
Hän tulee. Terve voittajalle, terve!
KAIKKI.
Niin, terve voittajalle, terve!
KITKA.
Nyyri!
Tuo tänne vaahtoisissa haarikoissa
Olutta!
(Nyyri ja muutamat miehet menevät.)
Tänään meillä syyt' on iloon,
Kun onnen taivas, kauan oltuansa
Pilvessä, jälleen meille selkeni
Ja toivon tähti, jonka valonsa
Mä luulin heittäneen, taas säteillen
Nyt säihkyy kirkkaasti kuin kasteen helmet
Hohtaissa armaan kevät-aurinkoisen!
Voi, hausk' on vanhuksenkin elää,
Kun voiton ilo kuohuu rinnassansa!
Ei vuodet paina, ikä rasita!
TARVO (valittaen tuskissansa).
Oi neitsyt pyhä!
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Iloamme, Tarvo,
Sä häiritset; sun kontio-kuoppahan
Sentähden viemme.
TOINEN TALONPOIKA.
Siellä valittaa
Saat!
TARVO.
Antakaa mun kuolla rauhassa!
SORRI.
Sit' ennen ajatellut olisit,
Et luona petojen nyt kuolisi!
(Molemmat talonpojat tarttuvat Tarvoon.)
LALLI.
Mies poloinen!
TARVO.
Voi, auta mua Lalli!
LALLI.
Tään kovan koston…
TARVO (keskeyttäen).
Koston kotonas
Sä löydät, oman pirttis orrelta!
Ne sanain muista!
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Pidä kitasi!
TOINEN TALONPOIKA.
Ei auta keskustelut sinua!
(He vievät Tarvon ulos.)
LALLI.
En miestä ennen ole tuntenut,
Mut kamalasti kiersi silmiänsä
Ja loi ne terävästi minuhun.
YKSI TALONPOIKA.
Hän ennen aikaan oli tietäjä.
LALLI.
Vai tietäjä!
(Naurahtaen.)
Siis hukka perii minun!
KITKA (Pilkaten).
No niinpä niinkin!… Mitä suuhunsa
Toi sylki sen hän sanoi; suurempaa
En arvoa voi antaa puheellensa,
(Nyyri tulee suuri olvi-haarikko kädessä ja hänen
seurassaan miehiä, myöskin kantaen olvi-haarikoita.)
NYYRI (Antaa olvi-haarikon Kitkalle).
Kas tässä Kitka talon parasta;
Ei mointa juoda Tapiossakaan!
KITKA (Kohottaen olvi-haarikkoa).
Nyt kunniaksi jalon voittajan
Juon tämän…
(Katsoo pöydälle ja keskeyttää lauseensa.)
Mutta…
SORRI.
Miksi vaalenette?
KITKA.
Oi onnetonta!
(Lankee rahille.)
Nytpä kuolema
Ois elämätä parempi!
SORRI.
Niin mikä
Siis teitä vaivaakaan?
KITKA.
Jo kadotin
Mä toivon' isänmaani onnesta
Ja pelastuksesta! — Ah! milloinkaan
Ei paista vapauden kuutamo
Kansalle tälle hylätylle!
SORRI.
Mitä
Sanotte, Kitka?
LALLI.
Niinkuin vanha tammi
Lujana seisoo myrskyn raivotessa
Ja levittelee suojaks nuorten vesain
Latvansa tuuhean. Niin tekin äsken
Viel' olitte se vahva varjo-puu,
Jonk' alla kasvoi nuorten rohkeus
Ja arkuus paisui luottamukseksi.
Nyt ai'otteko kauas karkoittaa
Tuon rohkeuden, jonka jäykkyytenne
Meiss' synnytti?
KITKA.
En ai'o … mutta kuule.
LALLI.
Ma kuulen…
KITKA.
Kuule … kallis maljani…
NYYRI (Kiivaasti).
Sun kallis maljasi?
KITKA.
Sen kristityt
Nuo rosvot varastivat!
NYYRI
Varastivat!
Niin langetkohon orret pirtistämme
Ja kukistukoon huone onnettomain!
Ma rakkaat poikani kaikk' kadotin,
Mut en mä itkenyt, en vaikeroinnut,
Kun oli mulla toivo kostosta
Ja rauhaisasta Manaan-matkasta;
Nyt päiviäni itken poloinen!
(Hän itkee.)
KITKA.
Sen kiireessäni pöydäll' unhotin!
NYYRI.
Ja kansas vapauden menetit!
KITKA.
Niin tein… Haa!
LALLI.
Siaa epä-toivolle
Ei ole tässä! Mailman matkoilla
Jos on tuo malja — olkoon vaan! Ei koske
Se seikka minuhun. Sen loihtu-voima
Ei voinut olla suuri — vaivainen
Jok' itsiään ei tiennyt varjella!
KITKA.
Sill' oli Sammon voima. Sanoja
Sen piirustimiin muinoin luetuita
Ei kukaan kuolevainen enää tunne!
(Talonpojat, jotka veivät Tarvon, tulevat.)
ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Julmalla jupinalla ja pahalla pakinalla tervehteli metsän ukko synnyinmaansa pettäjää.
TOINEN TALONPOIKA. Mutta hän ei tilkitse suutansa turpeenalaisenakaan. Kauhistavimmalla tavalla kirosi hän meitä, ennustaen meille surmaa ja häviötä, meille kaikille, mutta erinomattain Kitkalle ja Lallille!
KITKA.
Mä pelkään, että ennustuksensa
Myös toteutuvat!
LALLI.
Harha-luuloa!
En usko velhon ennustamia
Ja kunniansa menettäjän sanat
Mä ylen-katson! — Kunnottomille
Ei suonut hurskas Ukko loihtu-lahjaa
Ja ennustuksen pyhää taitoa.
Mut kuinka onkin — pelko meit'
Ja valitus ei tuota valistusta,
Vaan syöksee syvemmälle turmioon.
Niin Hiitehen nuo Lemmon sikiöt,
Kuin miehen mieltä pahoin pilaavat,
Nuo kaksoisveljet valitus ja pelko! —
Sen sijaan rohkeutta veikot! Siinä
On meidän tukemme ja siinä keino,
Jok' ammoin autti esi-isiämme
Kun verivihollinen maahan ryntäs!
Siis vannokamme vala vakainen
Ja jalo, että vapautemme pyhän
Me pelastamme taikka kuolemme
Sen puolesta!
(Vetää miekkansa.)
Tää vala vannokaa!
(Talonpojat nostavat aseensa, Nyyri nyrkkinsä,
Kitka yksin istuu huolellisna rahilla.)
KAIKKI (Pait Kitka).
Nyt valan vannomme me vakaisen
Ja jalon, että vapautemme pyhän
Me pelastamme taikka kuolemme
Sen puolesta!
LALLI.
Sa kuulit valamme
O Ukko, valain vakaa valvoja
Ja vannoneiden jalo holhoja!
Niin pidä huolta, että täytämme
Nyt tässä tehdyn lupauksemme!
Ken sit' ei täytä — syökse Tuonelaan
Kitahan tuskain valapetturi
Ja kiroukses alle ankaran
Suo hänen sukunsakin hukkuvan!