TOINEN NÄYTÖS.
(Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa.)
Ensimäinen Kohtaus.
PISPA HENRIK, ANDRAEAS, JOHANNES ja ILMARI (makaa kehdossa).
PISPA HENRIK.
Noin varmaan teemme — pojan otamme
Ja kasvatamme Kristin uskossa
Ja Kristin uskon levittäjäksi
Ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat
Muut Herran miehet pakanoitten maalla.
Niin Germaniassa teki pyhä Winfried,
Niin Englannissa pyhä Augustinus,
Ansgarius Ruotsissa ja moni muu
Kuin Herra armossansa lähetti
Evankeliumiansa saarnaamaan
Ja sanans' siunausta jakamaan.
ANDRAEAS.
Jos pojan munkistomme suojahan
Te uskotte, niin taata uskallan
Ja suoraan sanoa, ett' oppia
Ja opetusta vailla hän ei jää.
PISPA HENRIK.
Sit' ai'oin juuri äsken ehdotella,
Sill' usko se on vakaa minussa,
Ett' oivallisen kasvatuksen saa
Hän luostarinne hiljaisuudessa,
ANDRAEAS.
Me tarkkuudella huolta pidämme,
Ett' eivät turmeltumaan pääsisi
Ja pilaantumaan hoidon puutteessa
Ne hyväin avuin kalliit siemenet,
Kuin sielussansa ehkä löytyvät,
Vaan että hellän huolen suojassa
Ne yhä kostumistaan kostuvat
Ja vihdoin hedelmiksi kypsyvät,
Mut pahat tavat, himot syntiset
Ja ihmismielen rikka-ruohot muut
Me aivan juurta jaksain hukutamme.
Näin poika vanhemmaksi ehdittyään
Ja päästyänsä miehen ikähän
Voi tulla Herran työhön soveliaaksi.
JOHANNES.
Vaan sen kuin teemme — pian tehkämme!
Jos Lalli matkaltansa palajaa
Niin tuumamme hän tekee tyhjäksi.
Epäilemättä uppiniskainen
Hän on kuin muutkin kansalaisensa
Ja taipumaton Kristin uskohon.
On mahdollista, että poikansa
Hän mieluisammin soisi kuolleeksi
Kuin Kristin oppiin kasvatettavaksi!
Hän saattaa olla tylympi kuin Kitka!
Mut asiaan jos kohta ryhdymme
Voi kaikki mieltä myöten onnistua.
ANDRAEAS.
Se ompi totta. Pojan äidiltä,
Jok' ihan vallassamme on, me emme
Tarvitse vastakynttä pelätä.
PISPA HENRIK.
Te olett' oikeassa. Tämä seikka
Ei siedä pitkää viivyttelemistä.
(Katselee Ilmaria.)
Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen
Ma katselen ja hänen lepäävän
Noin rauhallisna näen, hymyillen
Niin ihanasti, niinkuin enkeli
Ois taivahasta alas samonnut
Ja huulillensa jäänyt asumaan,
Niin ajattelematt' en olla voi:
Lieneekö oikein, että riistämme
Tuon viattoman äidin helmasta?
Ei oudon rakkaus — jos lempeäkin
Ja sydämellinen — ol' oman äidin
Hellyyteen verrattava. Paljon! Paljon
Puuttuupi siltä, jolta puuttuu äiti!
Tuo poika parka, eikö joskus voisi
Hän syyttää meitä julki-julmuudesta
Ja loukkaamasta luonnon lakeja
Ja taivaan antamia sääntöjä?
Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä
Ja huutaa koston huudot haudoillamme?
Näin ajatellen valmis olisin
Mä päätöksestämme taas luopumaan.
JOHANNES.
Se eikö kristillistä olisi
Ja oikein, että hänen sielunsa
Me pelastamme kuolemattoman
Ja hänen viemme tielle taivahan?
PISPA HENRIK.
On varmaankin … ja niinpä käydä saa.
Mut aavistuksen henki salainen
Mun mielelleni kuiskaa kuitenkin:
Tään päätöksen, jon tehneet olemme,
Sen teimme itsellemme turmioksi.
ANDRAEAS.
Mut kunniaksi pyhän Jumalan!
PISPA HENRIK.
Sa puhut oikein — Hänen haltuunsa
Me kaikki annamme!
ILMARI (Herää).
Ah, äiti! äiti!
JOHANNES (Ilmarille).
Hän tulee kohta — varro vähäsen.
ILMARI.
En sinua ma tänne huutanut!
JOHANNES.
Kuin kaunis poika!
(Ilmarille.)
Pelkäätkö sä mua?
ILMARI.
En pelkää ihmisiä ollenkaan.
On hyvä Jumala meit' aina läsnä
Ja herra Kristus!
JOHANNES.
Kuka sinulle
Niin kauniit sanat opetti?
ILMARI.
Ken muu kuin äitini! Mut sinulla
On hyvin äreä ja häijy muoto;
Sä ällös lähemmäksi lähene.
ANDRAEAS (Hymyillen pispa Henrikille).
Niin voipi lapsi väliin pistellä
Ja kielens' olla veistä terävämpi!
(Johannekselle.)
Nyt pidä puoles, veli Johannes!
JOHANNES.
Kah poika heittiötä! Kehdossa
Jo osoittaa hän suomalaista mieltä!
Mut kyllä hänen kesytämme.
ANDRAEAS (Ilmarille).
Mikä
On nimesi?
ILMARI.
On suoraan Ilmari.
Mut hyvää iltaa armollinen pispa!
PISPA HENRIK.
Sa tunnet minun?
ILMARI.
Enkö tuntisi,
Kun olet täällä käynyt monesti.
Emoni kutsuu sinun hurskaaksi
Ja pyytää minuakin rukoilemaan
Sun puolestas ja hänen käskystänsä
Niin olen tehnyt. "Herra Jumala!
Oi, varjele sä pispaa Henrikkiä
Niin vaaroista kuin muista vahingoista!"
Näin sanon aamuilla ja iltasilla. —
Mut onhan sulla ihmeen kaunis lakki!
Ah, annappas se mulle pispa Henrik!
PISPA HENRIK.
On poika ilokas ja viisas!… Tässä
Saat pyytämäsi.
(Antaa hiippansa Ilmarille.)
ILMARI (Laskee hiipan päähänsä).
Tämä minulle
On liian suuri, mutta isälleni
Se saattais aivan hyvin sopia,
Tiedätkö pispa Henrik milloinka
Hän tulee kotia? Ma olen jo
Niin tavattomast' odottanut häntä!
PISPA HENRIK.
Sit' en mä tiedä… Mutta tekiskö
Sun mieles kerran saada pispan lakki
Ja pispan arvo?
ILMARI.
Vallan tekisi!
Mä saankin kenties pitää tämän lakkis
Siks' että itse tulen pispaksi?
(Kerttu tulee.)
Toinen Kohtaus.
EDELLISET ja KERTTU.
PISPA HENRIK.
Sinulle Herran armo, tyttäreni!
ANDRAEAS.
Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!
JOHANNES (Itsekseen).
Sä enkelien hellä heimolainen!
KERTTU.
Mun huoneelleni, herrat hurskahat,
Te teette ylen suuren kunnian,
Mut tervetultuanne kuitenkin
Nyt niinkuin aina tähän majahan,
Vaikk' on se aivan halpa suojaamaan
Niin suurenarvoisia vieraita!
PISPA HENRIK.
Nyt kaksi vuorokautta peräkkäin
Ei ole meillä ollut muuta suojaa
Kuin minkä antoi meille taivaan kansi.
Me pakenemme Kitkan vainoa
Ja hänen joukkojensa.
KERTTU.
Jumala!
Kosk' on se onnen päivä tuleva
Ett' omaa hyötyänsä ymmärtää
Tää tuima kansa!
PISPA HENRIK.
Melkein olimme
Jo surman suuhun joutua, mut Herra
Meit' ihmeellisest' autti täänkin kerran
Ja säästi siten palveluksellensa.
KERTTU.
Ah, katkera on tosin onni sen
Kuin tekee työtä toisen etehen
Ja itsens' alttiiks' antaa toiselle,
Mut niittää ainoasti vainoa
Ja kiittämättömyyttä!
PISPA HENRIK.
Kiitosta
En lähtenyt mä tänne etsimään,
Siis kiittämättömyys ei mieltäni
Voi saattaa katkeraksi. Herralle
Jos tiedän työni mieliks' olevan
Niin kernahasti vainon maailman
Ja ihmisten ma kannan.
KERTTU.
Onnellinen
Te olette kuin voitte ajatella
Niin jalosti!
PISPA HENRIK.
Niin tosin olenki,
Ja onnellinen ompi jokainen,
Kuin tyytyy Herran suomahan, jos muuten
Ois kohtalonsa kuinka katkera.
Sen osoittivat pyhät marttyrit.
KERTTU.
Nuo ihmis-raukat, jotka poltettiin?
PISPA HENRIK.
Ne juuri, mutta miksi raukoiksi
Sa kutsut heitä?
KERTTU.
Siksi että kovin
Mun tulee heitä sääli!
PISPA HENRIK.
Sääliä
Vaan ansaitseepi syntis-raukka, joka
Kuollessaan kuolee ijankaikkisesti.
Mut nämät pyhät, jotka liekkien
Ja tulen räiskyessä iloitsivat
Ja onneansa kilvoin kiittelivät
Ja Herran suurta armoa, he ovat
Nyt autuaat!
KERTTU.
Oi oppi ylevä!
En tarpeeks' asti Herraa kiitellä
Ma taida armosta, jonk' osoitti
Hän mulle kasteessa!
PISPA HENRIK.
Sä voisitko
Myös kärsimyksilläkin todistaa,
Ett on tää kallis oppi juurtumaan
Ja vaurastumaan päässyt sinussa?
Kun kova onni kohtais sua, ehkä
Tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas?
KERTTU.
Vaan heikko vaimo olen, mutta sen
Ma tohdin sanoa: En Herraani
Ja Vapahtajaani mä kieltäisi!
Jos sovinnoksi synti-velkani
Mun täytyis ristin alla riutua
Ja kokemukset kestää katkerat,
Niin voisin kuolla, mutta luopua
En voisi uskostani.
PISPA HENRIK.
Suuresti
Sun teeskentelemätön tunnustukses
Mua ilahuttaa!
ILMARI (kumartaen).
Hyvää iltaa äiti!
KERTTU.
No mitä näen! Poika vallatoin
Mit' olet taaskin tehnyt koiruutta?
Pois pispan hiippa päästäs Ilmari!
Sä etkös häpee juonitella noin?
ILMARI.
Sen antoi pispa itse minulle
Ja kysyi mielinkö mä pispaksi.
Sä etkös päästä mua pispaks', äiti?
KERTTU.
Vait Ilmari! ja anna tänne hiippa,
Jonk' arvoa et vielä käsitä!
(Ottaa hiipan Ilmarin päästä.)
Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko
Ett' on hän jaaritellut tyhmiä!
PISPA HENRIK.
Se kieltämätöin ompi asia
Ja pyhä raamattukin todistaa,
Ett' ennustukset usein lasten suussa
Ja viattomain kielell' asuivat.
ILMARI (itsekseen).
Kun isä tulee kotia, niin pyydän
Mä hältä toisen yhtä kauniin lakin.
(Hän askaroitsee kehdon vieressä).
ANDRAEAS.
Jos ylenisi poikas pispaksi,
Niin mitäs sanoisit?
KERTTU..
Kuin? Pispaksi!
Mahdottomista en mä sano mitään.
PISPA HENRIK.
Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee
Helmassaan.
KERTTU.
Eipä sitä kuitenkaan!
ANDRAEAS.
Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.
KERTTU (naurahtaen).
Nyt olen pilkan oma!
ANDRAEAS.
Erehdyt,
Jos puhettamme pidät pilkkana.
Niin mahtavia töitä Jumalan
Ja Kristin uskon kunniaksi saattaa
Hän saada aikaan, että Suomen kansa
Ik' iloksensa muistaa niitä!
KERTTU.
Hänkö?
En tiedä mitä ajatella pitäis!
ANDRAEAS.
Niin annan sulle siitä selityksen:
Me pojan levittämään uskoa
Ja sanan-saarnajaksi kasvatamme.
Näin lukemattomia sieluja
Hän pahennuksen tieltä johdattaa.
JOHANNES.
Kuin kerta Suomen kirkon johtajana
Hän ruhtinasten arvoon noussut on!
KERTTU.
Hän? Lapseni?
JOHANNES.
Niin aivan, Ilmari
Tuo vilkas ilosilmä!
KERTTU
Kummallista!
En jaksa sitä ajatella.
ANDRAEAS.
Pojan
Sen vuoksi jätät meidän huostaamme
Ja meidän hoidettavaksemme.
KERTTU.
Kenen
Mä jätän?
ANDRAEAS.
Ilmarin.
KERTTU.
Ah, lapseni!
Mun ainokaiseni … mun ilon'…
ANDRAEAS.
Nyt
Sä ystäväni varsin unhotat,
Ett' ihmisen ei sovi maallisissa
Hauskuuttaan hakea, vaan hänessä,
Jok' kuoli edestämme!
KERTTU.
Jumala!
En sitä hetkeksikään unhota,
Mut' lastani en taida…
ANDRAEAS.
Todella
Sun äsken vakaast' tehty tunnustukses
Ei ollut lorutusta parempi
Kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko
Sä tällä tavoin kantaa ristiä?
Ja kokemukset, joita kerskasit
Sun kestäväsi — kestätkö ne näin?
KERTTU.
Mä mielelläni luovun kaikista,
Mut…
ANDRAEAS (Keskeyttäen.)
Siit' et luovu, mik' on rakas sulle!
Muut kaikki — joihin arvoa et laske —
Ne heität mielelläsi — eikö niin?
Haa! Farisealaisempaa en ole
Ma koskaan kuullut!
KERTTU.
Pojalla myös isä
On elossa! —
ANDRAEAS.
Niin on, mut tietänet,
Ett' on tää isä paha pakana
Ja taivaan vihollinen; hänestä
Ja hänen vaikutuksestansa tulee
Sun poika parkaa tarkkaan varjella!
KERTTU.
Niin mikä, armollinen herra pispa,
On teidän mietteenne?
PISPA HENRIK.
En lapseni
Sun suruasi moiti, mut en saa
Mä myöskään mieles jälkeen puhua
Kun ois se Herran mieltä vastahan.
Jos voit sä jotakuta kärsiä
Hyväksi Jumalan, jos Hänelle
Sa mielit antaa lahjan mieluisen
Ja veron kelvollisen maksaa hälle,
Jos autuus sinulle on kalliimpi
Kuin mailma menoinensa kaikkineen —
Niin jätä meille poikas Ilmari.
Ett on hän paljon hyvää saava aikaan
Kun mieheksi hän kasvaa — sen mä toivon.
KERTTU (Hetkisen mietittyänsä).
Niin tapahtukoon tahto Herran!
PISPA HENRIK (laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle).
Aamen!
(Torvien soitto kuuluu etäältä.)
ANDRAEAS.
Jo kuuluu ääni torvien
Ja väkenensä Maunu ritari
Nyt lähestyy…
PISPA HENRIK.
Siis pitää meidän mennä.
ANDRAEAS.
Myös Ilmarin me kanssamm' otamme.
KERTTU.
Nyt jo! … näin pian … ja niin arvaamatta
Ei lapsen ikä vaadi kiirettä,
Kun on hän vasta kuuden-vuotias!
PISPA HENRIK.
Jos tänäpänä jotain laimin-lyömme,
Se huomenna voi olla myöhäistä.
Tää asia myös on niin tärkeä
Ett'emme valtaan hurjain sattumusten
Saa sitä jättää.
KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä).
Rakas Ilmari!
Sä lemmittyni! … armahimpani!…
ILMARI.
Miks' olet surumielin, äitini?
KERTTU (Suutelee Ilmaria).
Oi Ilmari, mun kultain!
(Hän laskee Ilmarin lattialle. Itsekseen).
Koska on
Tuo Herran tahdon mukaan, miksikä
Mun heikko sydämeni nurisee
Ja valittaa?
ILMARI.
Sä ällös sure, äiti!
KERTTU.
En sure, en! vaan olen iloinen.
ILMARI.
Mut kyynel riippuu sinun silmässäs!
KERTTU (Suutelee Ilmaria innokkaasti).
Sä tulet onnelliseks Ilmari! —
Jos Jumala niin sallii…
ILMARI.
Pispaksi
Ma tulen äiti!
KERTTU.
Siksi tullakses
Sun pitää mennä pispan kanssa nyt…
ILMARI.
Tuon kauniin lakin saanko — jos ma menen?
ANDRAEAS.
Saat vielä kauniimman!
ILMARI (Antaa kätensä pispa Henrikille).
Niin mennäänpäs!
(Kaarlo tulee.)
KAARLO.
Mun tänne ritar Maunu lähetti.
Hän pyytää teitä rientämään. Tää seutu
Ei ole enää vakaa olo-paikka
Kun vihollisten etujoukot tänne
Jo lähestyvät lähestymistänsä.
PISPA HENRIK.
Me kohta tulemme!
(Kaarlo menee.)
KERTTU (Sulkee Ilmarin syliinsä).
Oi Ilmari!
(Laskee hänen taasen lattialle. Itsekseen.)
Sä sydän syntinen et vaikene!
Tää katkeruuden malja katkerin!
(Ääneen.)
Sa ollos onnellinen Ilmari!
ILMARI.
Tulethan myötä äiti? Sinutta
En lähde!
KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.)
Ole kultain surutta!
(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)
ANDRAEAS.
Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!
PISPA HENRIK.
Vaan sitä nähdessäni iloita
En taida, sillä omatuntoani
En tunne oikein rauhoitetuksi.
Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!
(Pispa Henrik ja Andraeas menevät.)
Kolmas Kohtaus.
JOHANNES (yksin).
Voi kuinka ihana! Niin kauniin kaunis
Kuin kesän ruusu-kukka hehkuva!
Ma olin narri, että kuoloon asti
Ma luulin kuvan Magdaleenani
Mun mielessäni säilyvän! Oi toki,
Kuink' on tuo nainen ihana ja kaunis!
Nyt hurjat tunteet, kauan levättyään,
Taas heräävät mun sydämessäni,
Jon taivaalle ma lupasin. Pois täältä!
Ma muutoin joudun uhriks perkeleen!
(Kerttu tulee kiiruhtain sisään.)
Neljäs Kohtaus.
KERTTU ja JOHANNES.
KERTTU (Heittäytyy polvillensa).
O, Herra Kristus! kuinka katkera
Nyt ompi luottaminen sinuhun!
(Peittää kasvonsa käsillään.)
JOHANNES (Katselee Kerttua epävakaisesti, astuu muutamat askeleet
oveen, päin, vaan kääntyy takaisin, tarttuu Kertun käteen ja
suutelee sitä äkisti).
Jää hyvästi!
(Johannes menee kiiruusti pois. Kerttu hypähtää ylös.)
Viides Kohtaus.
KERTTU (yksin).
Haa! Mikä ääni tuo
Ja mikä suutelu! — Ma vapisen…
Tuo itse pahahenki oliko
Kuin mua miehen hurskaan puvussa
Näin säikähdytti? Taikka näinkö aaveen?
Ken olisikaan ollut huoneessa
Kun kaikki täältä äsken menivät
Ja yksin jäin? — Mut en mä varmaan tiedä
Mit' olen nähnyt, mit en ole nähnyt…
Mun särkee aivojani… Mitenkä
On laitanikaan? — Mitä tehnyt olen?
Heitinkö lapseni? — En kuitenkaan
Niin tehnyt, hurja!
(Juoksee kehdon tykö.)
Tyhjä! Hän on poissa!
En ymmärrä… Ah Ilmar! Ilmari!
(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen
takaisin hiukset hajallansa.)
Haa onnetonta minua! En mitään
Mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin
Ja vaikka huusin! Yksin taivahalla
Kuu loisti heloitteli kylmästi
Ja metsät luonnon kaiken vaietessa
Ivaten huutojani matkeivat.
Mut Ilmari on poissa! Iloni
On poissa! Tule, tule takaisin!
Voi riennä Ilmar äitis sylihin!
(Kuuntelee.)
Haa kovarintaista kuin minua
Ei kuule eikä anna vastausta,
Vaikk' oli äänensä niin rakas mulle!
(Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.)
Täss' äsken levollisna lepäsi
Hän, niinkuin luonto lepää tyvennä
Ja rauhallisna kevät-aamusilla.
Kuink' usein olen häntä katsellut
Täss' ilosilmin! — Saanko milloinkaan
Nyt enää nähdä häntä? Saanko? Ah!
En koskaan! —
(Hypähtää ylös. Kiivaasti.)
Ilmar parka! Oma äitis
Sun viattoman syöksi armotta
Elämän kuohuville aalloille
Ja myrskyisille…
(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja on hetken ääneti.
Sitte ottaa hän kultaisen Kristuskuvan povestansa, painaa sen
ensin kovasti rintaansa vastaan ja suutelee sitä sen jälkeen.)
Miksi syntinen
Ma mailmallisia taas vaikeroitsen;
Suo Herra lapsellesi anteeksi!
Äläkä suutu hurskas minuhun!
(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa. Huoaten ja
kyyneleitänsä pyyhkien.)
Sen enempää en tuota ajattele,
Vaan ryhdyn tyytyväisnä askareisin.
(Hän menee. Kohta hänen mentyänsä, tulevat Lalli ja Taimo
kantaen laukkuja ja muita matka-kalujansa.)
Kuudes Kohtaus.
LALLI ja TAIMO.
LALLI (Purkaa taakkansa, lattialle).
Nyt jääkää tuohon matkakumppalit
Te uskolliset!
TAIMO (Tehden samaten).
Ropsis! ystäväni!
En pyydä teitä enää rääkätä.
(Itsekseen.)
Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia!
Voi! — Olipa se surman pitkä matka
Tuo matka Vienan maalle! Manan tie
Ei suinkaan ole vaaksaa pitempi!
Mut Hiitehen on matka lyhyempi!
Niin … niin. Nyt olenkin jo kulkenut
Kauemmas muita ihmisraukkoja;
Siis syystä istun tähän levähtämään.
(Istuu rahille.)
LALLI.
Minusta näkyi äsken sivumennen
Kuin olisivat talon karsikot
Kaikk' olleet riutuneet? En pihlajaa
Ma nähnyt enkä pyhää paastakaan
Sen juurella. Ja entäs varjokuuset,
Joidenka suojaan maistiaiset pannaan,
Niit' en mä — kummaa kyllä! — havainnut.
Mut lienee näköni mun pettänyt?
TAIMO.
Ei — Hitto vie! — te näitte suoraan oikein!
LALLI.
Ne ovat riutuneet! Se talolleni
Ei hyvää aavista!
TAIMO.
Nyt petytte.
Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta
Havaitsin ihmeekseni.
LALLI.
Katkaistut!
Ken onnetoin ois Lallin karsikoita
Rohjennut loukata! Mut joudu kohta
Ja ota asiasta tarkka vaari!
(Taimo menee.)
Seitsemäs Kohtaus.
LALLI (Yksin).
Eriskummalliselta tuntuupi
Taas omain ortten alla oleminen!
Kuink' iloisesti seinän hirretkin
Mun vastahani tuolla hymyilevät!
Ja hiilet punaposket takassa
Ne jupisevat terve-tuloansa!
Jos miestä kaunistaisi kyyneleet,
Niin tällä haavaa valmis olisin
Ma ilost' itkemään! — se suorastaan
Mun täytyy tunnustaa. — Oi kotia!
Oi kultaista! Mit' ovat kaikki retket
Ja kaikki mailman yritykset, vehkeet
Suloiseen kotirauhaan verrattuina!
Ei maistu mikään simaisemmalta
Kuin leipä kotipöydän kantama
Ja oudon juomat kalliimmatkin ovat
Vaan pelkkää vettä kotikaljan suhteen!
Mut miss' on emäntä, mun armaani?
Jo sydämeni sykkii vilkkaammin
Ja kerkeämmin virtaa vereni
Kun hetki toivottu tuo lähestyy
Mi lemmittyni saa mun syliini!
Ja Ilmar sitte! pieni hempukka,
Mun silmieni kaunis ihannes!
Hän vielä juoksi paitaressuna,
Kun hänen lähteissäni viimein näin;
Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?
(Taimo tulee.)
Kahdeksas Kohtaus.
LALLI ja TAIMO.
TAIMO.
Katkaistut ovat kalliit varjopuut,
Mä kirveen haavat selvään selitin.
LALLI.
Mun mielein tuosta vähän synkistyy,
Mut kovin kostan tämän ilkityön
Ja hengen vaadin korvaukseksi
Mä tekiältä!
TAIMO.
Voitte vaatia
Viel' enemmänkin! Suun ja silmät hältä
Ja kenties korvatkin! — mä riistäisin
Jos saisin kynsiini sen heittiön!
LALLI.
Tuo olisiko kristittyjen työ?
He kenties ovat käyneet täälläkin.
TAIMO.
Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!
(Itsekseen.)
Sen tiedän vaan, että nyt menen kumppaneilleni kaikelle talon väelle kertomaan matkastani. Voi, kuinka paljon minulla ompi juttelemista! Mitä eriskummallisia olen nähnyt ja kuullut! Niihin nyt oikeastaan ei tarvita liikaa hyvitystäkään, mutta minä tunnen luontoni ja tiedän, ett'en ma luovu vanhasta tavastani. Hei miehet! Voidelkaa nyt korvanne talilla, että sanani niistä helpommin pääsevät luiskahtamaan sisään! Mutta ihmetellä saatte! — Ja te naiset lerppahameet! — Kyllä kerran silmiänne tuijottelette, kun kuulette minun Vienan ihmeistä haastelevan! — Niin. Jos edeltäpäin laskisin muutamia painavia temppuja muistooni.
LALLI.
No mitä mietit Taimo? Arvella
Sa ehkä voinet mitä merkinnee
Talossa tämä haudan hiljaisuus?
TAIMO.
En sitä arvata voi, isäntä!
(Itsekseen.)
Jospa hän soisi mun rauhassa mietiskellä! — Minun on käärmeillä alkaminen, että kauhistus ja hirmu kohta syttyvät kuulioissani… Siis… Tulipunaiset käärmeet, paljon suuremmat kuin täällä metsän suurimmat hongat, joille luonto on lahjoittanut kalliin puheen lahjan; mahdottoman suuret niin kutsutut lumihärät kymmenellä päällä, kymmenen sarvea jokaisessa päässä ja kymmenen silmää jok' ainoassa sarvessa; ihmisillä suden naama ja pitkä hevosen harja niskassa; Jumalan kuva kaukaa pilvien toiselta puolelta ulottuva lähes maahan asti. Oojaa! Oojaa! Onhan niitä siinäkin ensi maistiaisiksi ja kyllä niistä sitte vielä parempiakin syntyy.
(Menee.)
LALLI.
Siis ovat karsikkoni pilatut!
Se taaskin onnetoin ol' ennustus,
Sill' ikivanhat tarut kertovat,
Ett' onni kohta luopuu talosta
Kun hävitetään talon varjopuut
Ja pyhät paadet.
(Kerttu tulee.)
Yhdeksäs Kohtaus.
LALLI ja KERTTU.
KERTTU (Itsekseen).
Pyhä neitsyt! — Lalli!…
LALLI.
Ah, armas Kerttu!
(Lähestyy Kerttua.)
KERTTU (Itsekseen).
Mitä sanoisin?
LALLI.
Sinulla eikö, ikävöittyni,
Nyt ole tervetuliaisiksi
Sanaakaan?
KERTTU (Antaa kätensä Lallille.)
Tervetultuasi Lalli
Taas kotia!
LALLI.
Niin Kalman kylmästi!
Töin tuskin tarjot mulle kätesi;
Voi, ennen aina riensit rinnoilleni
Poiss' oltuani lyhyenkin hetken!
KERTTU (Itsekseen).
Hän puhuu totta!
(Ääneen.)
Sydämellisesti
Sa olet tervetullut!
LALLI.
Käytökses
Ja äänes toista mieltä osoittavat.
Ah Kerttusen'! — en ole tervetullut!
KERTTU.
Vaan olet — miksi sitä epäilet?
(Itsekseen.)
Oi, tue mua Herra Kristus!
LALLI.
Kerttu!
Sa lapsuudesta rakastettuni!
Kuink' olen ikävöinnyt sinua
Ja toivotellut sitä hetkeä,
Ett' taasen saisin sinun kohdata!
Nyt vihdoin viimein saavun kotia
Ja sydämeni sulaa ilosta —
Mut et sä kultain riennä syliini,
Et ilosilmin tule tyköni,
Vaan olet kylmä niinkuin talven jää!
Voi tätä katkeruutta! Rakkaus,
Jonk' ennen muistat mulle vannonees'
On poissa ollessani sammunut!
KERTTU.
Se sammunut ois! — Ei! Ei! Sinua
Ma olen lempinyt ja sinua
Ma lemmin, Lalli, hamaan kuoloon asti!
(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)
LALLI (Syvästi liikutettuna.)
Voi Kerttuseni! … kaunis kultani!
Nyt olen onnellinen! Minulle
On taivas taasen maahan vaipunut
Ja autuaiden autuus taivaan kanssa!
Voi Kerttu, kuinka onnelliseksi
Nyt tunnen tänä hetken' itseni!
Sa lemmit mua, mitä minulta
Siis voisi puuttua? Ei pienintäkään!
KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen).
Haa! Suonissani jäähtyy vereni!
Hän ompi jumalaloin pakana!
Rinnoilla pakanan mä lepäsin!
LALLI.
Niin olen sua ikävöinnyt Kerttu,
Kuin kevät-yönä luonto ikävöitsee
Auringon nousemista. Hartaasti
Nyt pilvein pitäjätä väkevää
Mä kiitän tästä ilohetkestä!
KERTTU (Itsekseen).
Hän pilvein pitäjätä kiittelee!
Voi kauhistusta!
LALLI.
Tuokioksikaan
Et ole mielestäni eksynyt,
Vaan kaiken matkan kuluessa olit
Sä mulle tähtenä, min perille
Mä ikävöitsin jälleen ehtiväni.
Mut armas kultain! Lienetkös sä koskaan
Mua muistellut mun poissa ollessani?
(Aukaisee laukun.)
KERTTU.
Jos sinua ma olen muistellut?
Juur' usein olen…
LALLI (Ottaa laukusta kultakääryt).
Nämät sanasi
Ne sydäntäni virkistyttävät
Kuin öinen kaste kasvin janoavan.
Nää kääryt tervetuliaisiksi
Ma annan sulle. Katsos Kerttuni!
Ne ovat arvoisat ja loihtu-voima
Niiss' asuu runsas.
KERTTU.
Loihtu-voima!
LALLI.
Oikein.
Ne kolme vuotta ovat rippuneet
Seinässä huoneen Yli-Jumalan,
Ja syntysanat niihin lukenut
On Vienan nerollisin tietäjä.
Ne ostin, että niitä turvakses
Sa kantaisit.
KERTTU.
Kuin? Turvakseni!
(Itsekseen.)
Hirmu!
LALLI.
Ei niitä kantaissasi sinua
Voi mikään tapaturma kohdata,
KERTTU.
Ei kulta ole multaa parempi!
LALLI.
Sen ilokseni tiedän, ett'et laske
Sa kultiin samaa arvoa kuin naisten
On toisten tapa niihin laskea.
Mut nämät vitjat — eivät kiillostansa
Ne lainaa arvoansa — muista se!
Nyt aika ompi aivan levotoin
Ja vaarat kaikkialla piilevät
Kuin Kivuttaret yöllä — sempätähden
Näät eriskummalliset loihtu-vitjat
Sull' ovat tarpeesen! — Ah, armaani.
Ma tuskakseni olen havainnut
Ne tuhotyöt, kuin poissa ollessani
Nuo kristikoirat ovat tehneet täällä.
KERTTU.
Nuo kristikoirat! Taivaan Jumala!
LALLI.
Sä ällös pelkää Kerttu! Huoletta
Sa ollos aivan, sillä kotia
Jo saapui Lalli! — Sangen tylysti
He ovat seutujamme pidelleet,
Mut hirveästi heille kostamme! —
Tuo karsikkoimme pilaaminen — sekin
On luultavasti heidän ilkitöitään?
Vai kuinka?
KERTTU.
Ilkitöitään!
LALLI.
Viattomaks
Mä tiedän sinun, Kerttu, enkä ai'o
Sinua syyttää siitä, minkä teki
Mun poissa ollessani väkivalta.
Vaan tunnethan sa varjopuitten arvon
Ja ymmärtänet, että kovasti
Tuo puitten surma mua suututtaa.
Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät!
Mun miekkain vertanne on maistanut
Ja himoo juoda sitä enemmän!
KERTTU.
Voi! Oletko sa, Lalli, saastutettu
Myös kristityllä verelläkin! Haa!
LALLI.
Kuink' oli? Saastutettu? Hourun tapaan
Sa puhut nyt! Hyv' onni oli se,
Ett' Tuoni kitansa sai täpö-täyteen!
KERTTU.
Kristittyjäkö?
LALLI.
Lemmon-sikiöitä
Jos sujuupi se paremmin!
KERTTU.
Siis olet
Sä kristittyä verta vuodattanut!
LALLI.
Niin… Ansiokseni voin sanoa
Sen tehneeni!
KERTTU.
Oi kovan onnen lasta!
Oi päivää synkeätä! … sanomata —
Saastaista!
LALLI.
Kerttu kultain…
KERTTU.
Minua
Sä ällös sillä tavoin puhuttele —
Murhaaja-ilkiö!
LALLI.
Niin sanoa.
En sallis kenkään muun! Mut olkoothan
Ne sanat sinun suussas' sallitut,
Kosk' en ma taida sinuun suuttua,
Jos lausuisitkin mitä tahansa!
Täss' ovat vitjat — ole iloinen
Nyt!
(Yrittää tarttua Kertun käteen.)
KERTTU (Vetäikse takaisin.)
Ällös lähesty! Vaan tiedä, hurja,
Ett' olen myöskin minä kristitty!
(Äänettömyys.)
LALLI.
Kuink' oli? Kristitty?… Et sanonut
Sa kristitty?
KERTTU.
Niin sanoin onnetoin
Sä Herran hylkäämä!
LALLI.
Haa…aa! Kristitty!
KERTTU (Itsekseen).
Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa
Nyt suojaa mua Herra Jumala!
LALLI.
Haa…aa! Kristitty! Oi kovan onnen lasta!
Oi päivää synkeätä! — Sanomata —
Saastaista!
KERTTU.
Ällös siitä synkisty.
Minua taivaan armo…
LALLI.
Taivaan armo! —
KERTTU.
Myös sinuakin voipi kohdata
Tää armo, jos vaan katuvaisella
Sä sydämellä vastaan-otat sen.
Ah, mikä ilon-ilo ois se mulle
Jos sinä kristin uskoon kääntyisit!
Ei löydy onnea, ei autuutta,
Ei iloa, ei rauhaa, toivoa
Sen opin ulkopuolia! — Kuitenkin
Ma olen liian halpa julistamaan
Mitk' ovatkaan ne runsaat siunaukset.
Joit' tämä pyhä oppi tarjoo meille,
Mut löytyy muuan hurskas mies ja pispa —
Hän voipi nämät kaikki selittää
Sinulle ihanasti! Menkämme
Siis hänen luoksensa! Voi rientäkämme.
Ah Lalli! uuteen armon elämään
Hän sinun johdattaa ja suloisuus,
Jok' ennen oli sulle tuntematon,
On sydämehes samoava! Luovu!
Voi luovu synkeästä uskostas
Ja tunnusta jo sitä Jumalaa,
Joll' yksin ompi valta Jumalan!
Niin kaikki taasen hyväks muuttuvat,
Uudesti koittaa onnen kuutamo
Ja lemmen päivä meille, samassa
Kuin este, joka meidät eroittaa
On kumottu!
LALLI.
Haa! Este! Eroittaa!
(Itsekseen.)
"Sa koston kotonasi löydät." — Nyt
Jo tajuan ma ennustusten lauseet!
KERTTU.
Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret
Kun sinä kristittyä vertakin
Jo olet vuodattanut, mutta Hän,
Jok' kaiken mailman virheet sovitti
Ja kuolemallaan meidät lunasti,
Hän voipi sinuakin armahtaa
Ja armahtaakin…
LALLI.
Vaiti mieletön!
(Itsekseen.)
"Sun oman pirttis orrelta." — Niin tosin!
KERTTU.
Sä ällös suutu, Lalli, mutta mieti
Mun sanojani tyystin tyvenellä
Mielellä!
(Polvistuu Lallin eteen.)
Sydämeni pohjasta
Ma rukoilen: äl' ole suutuksissa!
En voi mä näistä armon asioista
Niin puhua kuin tässä tarvis ois,
Mut lähtekämme luoksi Henrikin,
Tuon pyhän pispan! Hän ne selittää
Niin suloisesti, että mielestäs
On vihan vimma kauas pakeneva
Ja lemmen henki sijaan astuva!
(Koroittaa kätensä Lallia kohden.)
Oi Lalli, kuule nöyrää pyyntöäni
Ja tarkkaa rukoilevaa ääntäni!
LALLI.
Pois tyköäni vaimo!
KERTTU.
Hennotko
Mun nöyrää rukoustan' evätä?
Ett' toki, Lalli!
(Hetken äänettömyys.)
LALLI.
Miss' on Ilmari?
KERTTU (Itsekseen.)
Ah!
LALLI.
Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?
KERTTU.
Poikamme…
(Hän nousee seisomaan.)
LALLI.
Poikamme niin…
KERTTU.
Ilmari…
LALLI.
Hän aivan…
KERTTU.
Lapsemme…
(Vetäytyy oveen päin.)
LALLI.
Hän onko kuollut?
Haa! kurja! Sinun onnettomuus perii!
KERTTU.
Hän elää…
(Vetäytyy yhä oveen päin.)
LALLI.
Sinun äänes vapisee…
Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!
KERTTU.
Hän ompi terve…
LALLI.
Terve! — Konna paha!
(Polkee jalallansa lattiaan.)
Ma kohta muruiksi sun muserran,
Ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari,
Mun päivieni ilo?
KERTTU (Lähellä ovea).
Kasvatiksi
Ma annoin hänen pispa Henrikille.
(Menee ulos ovesta.)
LALLI
Nyt mitä kuulin! Pispan kasvatti!
Mun Ilmarini pispan kasvatti!
Haa! vaimo kavala! Nyt Hiitehen
Sun syöksen, syvimpähän syvyyteen!
Hän pakeni! — Jos vaikka Tuonelaan,
Niin Lalli ryntää sinne — kostamaan!
(Menee.)