NELJÄS NÄYTÖS.
(Näyttämö kuvaa: tien, joka käy näyttelö-lattian poikki. Vasemmalla puolella tietä seisoo tölli. Vähän etäämmällä samalla puolella näkyy kylä monilukuisineen huoneineen. — Kuunvalo.)
Ensimäinen Kohtaus.
PISPA HENRIK ja KAARLO (tulevat vasemmalta). Myöhemmin
TÖLLIN ISÄNTÄ.
PISPA HENRIK.
Ain' yhä ponnistuupi pakkanen;
Tään pako-matkan soisin päättyvän.
KAARLO.
Jo voimme päättää sen. — Kas tuoss' on mökki.
Jos tahdotte, niin siinä lepäämme.
PISPA HENRIK.
Lepoa minun tosin tarvis on,
Sill' olen kovin väsynyt. Jos tässä
Tai missä hyvänsä me olemme,
Niin Herran suojass' olemme. Siis tähän
Nyt jäämme.
KAARLO.
Kolkutanko ovelle?
PISPA HENRIK.
Tee niin mun poikaseni.
KAARLO (Kolkuttaa mökin ovea).
PISPA HENRIK (Itsekseen).
Mieleni
On eriskummallisen synkistynyt
Ja elämäni oudon raskaaksi
Ja tukalaksi tuntuu, ikäänkuin
Ois sydämestän' elon enkeli
Jo luopumaisillaan! Tää yks' on niistä
Hetkistä, joina kaikki puuhamme
Ja pyrintömme täällä maailmassa
Mitättömiksi meille näyttävät
Ja turhamaisiksi. Ei tahtois enää
Sielumme kuolematoin asunnossa
Asua synti-riettaassa. Se tuntuu
Hänelle ahtaaksi. Hän ikävöitsee
Jo päästä pian siihen kotihin,
Miss' ilo suur' on, suru tuntematon.
KAARLO.
Ei kuulu vastausta. Syvästi
Tuon töllin asujamet makaavat,
Mut rynnäkön teen uuden voimakkaamman.
(Hän kolkuttaa.)
TÖLLIN ISÄNTÄ (sisältä).
Kuka siellä jyskyttää?
KAARLO.
Rauhalliset matkustajat, jotka pyytävät yösiaa.
TÖLLIN ISÄNTÄ. Mitkä matkustajat? Rauhalliset eivät sellaista meteliä pidä!
KAARLO (Pispa Henrikille).
Hän kysyy meiltä, kutka olemme?
En tiedä vastanenko?
PISPA HENRIK.
Vastaa suoraan!
KAARLO.
Mut jos on vihollinen hänkin?
PISPA HENRIK.
Missä
Se seutu, joss' ei niitä löytyisi?
KAARLO.
Vaan hukka voipi meidät periä!
PISPA HENRIK.
Se kaikkialla meidät periä
Voi, ellei taivas meitä varjele!
TÖLLIN ISÄNTÄ.
En laske yösydämellä tuntemattomia sisään!
KAARLO.
Tuo mies on yhtä varova kuin minä!
PISPA HENRIK.
En ihmettele sitä: levotoin
On aika kovin, täynnä vaaroja.
(Katselee ympärillensä.)
Mut näkyy minusta kuin olisin
Mä täällä käynyt ennenkin.
KAARLO (Katselee myös ympärillensä).
Niin luulen.
PISPA HENRIK.
Enk' ole tässä kyläss' saarnannut?
Tuon lähteen luona monta pakanaa
Ma kastin?
KAARLO.
Siten teitte. Minäkin
Jo hyvin tunnen seudun.
PISPA HENRIK.
Armossaan
Soi Herra saarnalleni menestystä
Ja runsaan elon niitin. — Luultavasti
On tuonkin huonon töllin isäntä
Kristitty.
KAARLO (Kolkuttaen).
Laske, hyvä ystävä,
Jo pispa Henrik sisään! Suotuisampi
On olla pirtissäs kuin ulkona.
TÖLLIN ISÄNTÄ.
Oi! Pispa Henrik! — Rauha Jumalan!
(Aukaisee oven.)
Siunattu Herran tervetultuas
Mun köyhään, alhaisehen majaani!
PISPA HENRIK (Itsekseen).
Mun henkeni ma suljen huomahas
O Herra! Koska kuolemani hetki
Ja tilin hetki lähestyy, en tiedä —
Mut sangen suruinen on mieleni!
(Menee tölliin.)
Toinen Kohtaus.
KAARLO (Yksin). Pispani ja herrani oli sangen vaalea ja vallan tuskaantuneeksi näytti. Oi, minkätähden läksi hän tähän kirottuun maahan, jossa ihmiset ja pedot ovat serkuksia! Upsalassa oli toinen elämä! Vereni vilusta hyytynyt taas lähtee virtaamaan, kun sitä ajattelen. Ah, mitkä temppelit, mitkä juhlat, mitkä kestit! — En olisi pispan sijassa tätä hyvyyttä jättänyt, sen suorastaan tunnustan, vaikka todellakin olen yhtä kiivas kristitty kuin moni muu. — Mutta levolle en mene tänä yönä, sillä merkillinen kavaluuden ja onnettomuuden haju pistää nenääni, vaikka on näin kova pakkanen. — (Pakkanen paukkuu, Kaarlo hypähtää säikähdyksestä.) — Pyhä neitsyt! pyhä Pietari, pyhä Ansgarius ja kaikki muut pyhät minua suojelkoot! Mikä räjähdys oli tuo?… Hm… Pakkanen vaan nurkissa paukahteli — ei mitään muuta. Niin vähästä me syntis-raukat säikähdymme.
(Kerttu tulee vasemmalta.)
Kuudes Kohtaus.
KAARLO ja KERTTU.
KERTTU (Itsekseen).
Mun täytyy tuota miestä puhutella —
Mut rohkenenko?
KAARLO (Itsekseen).
Tuosta vaimosta
En hyvää aavista! Mut varoillani
Ma tahdon olla!
KERTTU (Ääneen, kokein tehdä itsensä tuntemattomaksi).
Hyvää iltaa!
KAARLO (Teeskennellyllä äänellä).
Iltaa!
Sull' ilta onko nyt, kuin toisilla
Jo pian sydänyö on lopussa.
KERTTU.
Äl' ole suutuksissa, mutta sano,
Mik' on se usko, jota tunnustat?
KAARLO.
Se koskisiko sinuun? Paras usko,
Mi löytyy alla kirkkaan auringon,
On minun uskoni.
KERTTU.
Siis kristitty?
KAARLO (Itselleen).
Kah heittiötä! Kuinka juonikkaasti
Hän kysyy! Varmaan on hän vakoja.
(Ääneen.)
Hoh! Pidätkö sä Kristin uskoa
Niin oivallisna uskona, ett' uskot
Sen parhaaks' uskoks'? Hukka sinulle,
Jos olet kristityksi ruvennut!
(Itsekseen.)
Tuo vast' ol' oikein uskon puhetta!
KERTTU.
Ken sanonut on mua kristityksi?
En itse kuitenkaan. Nyt suorasti
Ja vääristelemättä vastaa mulle.
Oletko nähnyt jonkun miehen käyvän
Täst' ohitse?
KAARLO.
Miks' en ma olisi —
Vaikk' kuinka monta!
KERTTU.
Älä koukuittele!
KAARLO (Viitaten oikealle).
Hän äsken tuonne juosta harppasi
Ja kiire näytti olevanki hällä!
KERTTU.
Voisitko olla vaiti, hinnalla
Vait'olemisesi jos lunastan?
KAARLO.
Mun isän' oli mykkä. Minäkin
Voin olla puhumatta niinkuin kala.
Ma tulen isääni.
KERTTU (Viskaa vähäsen kukkaron, joka kilisten putoo Kaarlon eteen).
Kas tuoss' on hinta!
Nyt ystäväni, muista lupauksesi
Ken hyvänsä jos kysyy sinulta
Jotakin minusta tai miehestä.
Jon tästä ohitse näit menevän —
Et meistä virkata saa sanaakaan!
(Itsekseen.)
O, kallis, pyhä neitsyt! Vahvista
Mun heikot, väsynehet voimani!
(Menee oikealle.)
Neljäs Kohtaus.
KAARLO (yksin). Kummallinen ilmaus! Mikä oli hänellä oikein aikomuksena ja mitä miestä hän tarkoitti? — Hm… Sen vaan tiedän, ett'en sitä miestä ole nähnyt! — (Ottaa Kertun antaman kukkaron ja tarkastaa sen sisältöä.) — Yks … kaks … kolme … neljä … viis… Hoo! Anteliaisuudesta, jolla lahjojaan jakelee, voisi päättää niitä liiankin helposti ansaituiksi! Jo ymmärrän! Eikö hän pelännyt, että joku nenäkäs kysellä olisi häntä takaa-ajamassa?
(Pispa Henrik tulee.)
Viides Kohtaus.
PISPA HENRIK ja KAARLO.
KAARLO.
Valveilla pispa vielä!
PISPA HENRIK (Hengittää syvään).
Kuinka kirkas
On taivas! Kuutamo kuink' ihana;
Niin ikään kipinöiden välkkyvät
Ja säteilevät armaat tähtilöt
Laella taivaan!
KAARLO.
Teidän armonne!
Ken untanne on häirinnyt?
PISPA HENRIK.
Ei kukaan.
Kun vuoteen mulle saivat tehdyksi
Tuon köyhän töllin hurskaat asujamet,
Mä menin levolle ja nukuin pian.
Mut maatessani kummallisen unen
Näin. — Vapaasti taas täällä hengitän…
Niin raitis ilma on…
KAARLO.
Mut surman kylmä!
PISPA HENRIK.
Se uneni ol' erinomainen.
Minusta näkyi ikäänkuin ois taivas
Minulle auennut ja kirkkaus,
Jot' ei voi kuolevaisten silmät kestää,
Mun vastallani loisti majassa,
Jok' oli autuaitten asuma.
Siell' istui itse pyhä Jumala
Valt'istuimellaan, siitä katsellen
Valittujansa, jotka lauloivat
Ylistys-virttä ylen ihanaa.
Oi mikä valta-istuin! Helmistä
Ja kiilto-kivistä se tehty oli!
Oi mikä laulu — laulu autuaitten
Ja enkelien! Mikä hymyily
Tuo hymy taivaan Herran huulilla!
Ei löydy mitään täällä maailmassa
Niin ylevätä, että saattaisin
Tään näkemäni siihen verrata! —
Pelästyneenä maahan lankesin
Ja peitin käsilläni silmäni,
Kun valo tuo niin heihin heijasti,
Ett' olin sokeaksi muuttua,
Mut samass' ihmeekseni huomasin,
Ett' otsan' oli täynnä haavoja
Ja että veri juosta tulvaili
Mun kasvojani myöten virtana.
Tuo kaunis näkemäni katosi
Nyt silmistäni, virren ihana
Ja soma sävel herkes kuulumasta,
Ja edessäni seisoi mies, jon kalpa
Viel' lasketusta verestäni suitsi. —
Nyt säikähdyksestä mä heräsin.
KAARLO.
Ne kovat kärsimykset, joita täällä
Te aina saatte kestää, mieltänne
Ne synkistyttävät ja öilläkin
Jo rauha karttaa teitä. — Ehk' ei sovi
Mun viisastella, luulen kuitenkin,
Ett' oisi paras täältä lähteä
Ja jättää, jättää ijäks' päiväksi
Tää maa, sen asujamet ja sen pedot!
PISPA HENRIK.
Mik' ihmisten on mielen mukaan, usein
Se kaikkivaltiaan on mieltä vastaan.
Mun vaikutukseni on tässä maassa;
Siit' en saa luopua. Ah Luojani!
Vast' olen aivan pienen alueen
Mä tätä uudismaata raivannut
Ja talven kylmät voivat pilata
Mun kylvämäni uskon siemenet.
Mut toisen miehen, oivallisemman
Ja onnellisemman Sä lähetät,
Kun Henrik pispa syrjääntynyt on
Poluille kuolleiden.
KAARLO.
Its' Steffan'kaan,
Tuo jalo pyhimys, ei hartaampi
Ois voinut olla toimituksissansa
Kuin Teidän arvoisuutenne on ollut.
PISPA HENRIK.
Sen tiedän itse ja sen Jumala
Myös tietää, ettei hyvää tahtoa
Minulta puuttunut.
KAARLO (Itsekseen).
Näin suruisna
En pispan mieltä koskaan ole nähnyt.
(Ääneen.)
Te ette tänään ole atrioinnut…
Mun matka-laukussani…
PISPA HENRIK (Keskeyttäen).
Minulle
Ei ruoka maistu…
(Itsekseen.)
Aivan selvänä
On näkemäni silmissäni. Herra!
Jos suot sa mulle kruunun marttyyrein
Niin tapahtukoon tahtos!
(Menee tölliin.)
KAARLO.
Kummiako
Tuo hurskas pispa miettii? Äänensä
Mun korvissani äsken kajahti
Kuin hautakellot!
(Pispa Henrik tulee takaisin.)
PISPA HENRIK.
Kaarlo poikani
Sun pitää priorille sanoa,
Andraeaselle, että Lallin pojan
Hän mitä pikemmin sen parempi
Lähettää kotiin. Kerro hänelle,
Ett' on tää minun vakaa tahtoni!
KAARLO.
Sen voitte itse hälle kertoa;
Te hänen ennen kohtaatte kuin minä.
PISPA HENRIK.
Niin … niinkin … mutta pidä kuitenkin
Se muistossas… Niin myös ne käskyni,
Jotk' annoin sulle hautajaisistani
Muistatko niitä?
KAARLO.
Muistan, mutta toivon
Ne vanhall' ijälläni unhottavan!
PISPA HENRIK.
Nuo kaksi seikkaa, uskollinen Kaarlo,
Sun tulee muistaa: käsky priorille
Ja määräämäni hautajaisistani!
(Katsottuansa hartaasti taivasta kohti menee hän tölliin.)
Kuudes Kohtaus.
KAARLO, myöhemmin NYYRI.
KAARLO. Mieleni mustenemistaan mustenee! Herra varjelkoon! mitä lieneekään tulemassa! — Kuoleman-hetkeänsä tosin ei kenkään ennakolta tunne, mutta toivoni on, että rakkaan pispani niinkuin omakin kuolemani vielä on pitkän matkan päässä! Se on kristillinen toivotus, jolla en yhtään ihmistä loukkaa. — (Katselee ympärillensä.) — Huh, kuinka koko mailina minusta on kolkko ja kamala! — Mut valveilla tahdon olla, sillä onnettomuus on niinkuin painajainen; maatessamme se hiipii meidän päällemme meitä kuristamaan. Istun nyt tähän seinän nojalle. Ehkä on tässä vähän lämpöisempi. — (Istuu.) — Kuinka silmä-lautani painavat! Mikä paino niissä lieneekään? Mutta en nuku, en! —
(Kuorsaa hiljaan.)
NYYRI (Tulee vasemmalta tarkasti tiedustellen ympäristöä). Kuinka kauas on minun kulkeminen, ennenkuin löydän luolan, johon ilves on itsensä kätkenyt? Ei yhtään lepoa siksi kunnes sen löydän! — (Huomaa Kaarlon.) — Mies unehen uupunut! — (Katsoo Kaarloa.) — Haa! Tunnenpa tuon hylkiön! Olen hänen nähnyt pispan seurassa! Hän on pispan palveluksessa. — Voittoni lähestyy, kostoni lähestyy! — (Tarttuu Kaarloon.) — Nouse ylös mies! Kuolemasi on varma, jos tässä ponnettomassa pakkasessa kauemmin makaat.
KAARLO (Hyökkää seisomaan). En nuku, en! — Ken olet sinä? Muodostasi päättäen luulen sinun käyneesi naapurisi emännän navetassa!
NYYRI (Hiljaisuudella). Kristillinen vaimo olen ja sydämeni säälii vaaranalaista tilaasi. Etkö tiedä, mies raukka, kuinka vahingollista on nukkua ulkona silloin kuin pakkanen ponnistelee?
KAARLO. Tiedän kyllä… Mutta tiedätkö sinä sanoa minulle mikä silmissäni pistelee? Oletko nopsa näkemään raiskaa lähimmäises silmässä?
NYYRI.
Sinä käyt unen houreissa, mies! Mene lepäämään johonkuhun huoneesen!
KAARLO. Ei auta levolle mennä kun mun valvoa pitää ja vartioita isäntääni. — Istun kuitenkin taas seinän nojalle, mutta en nuku, en! — (Istuu ja kuorsaa. Huuhkaja huutaa, Kaarlo hypähtää ylös.) — Huh! Sinäkö akka niin julman ulinan päästit huuliltasi? Miss' on luuta, jonka selässä lennät? Sano akka, miss' on noita-luutas?
NYYRI.
Älä puhu tavattomia!
KAARLO.
Kuitenkin puhun, koska huusit niin pahasti.
NYYRI. Minä en huutanut, vaan huuhkaja, paha lintu, Kalman sanan-saattaja huutaa hoihotti — varmaan sinun kuolematas ennustaen. Luovu siis unesta pettävästä! — Mutta sanoit isäntääsi vartioitsevasi. Ken on isäntäsi?
KAARLO.
Olethan kristitty — vai kuulinko väärin?
NYYRI.
Olen, Jumalan kiitos olenki!
KAARLO.
Niin … miksen sinua uskoisi — tarkoitathan parastani?
NYYRI.
Sen sanomattanikin havainnet. —
KAARLO.
Tiedä siis, että tuon matalan katoksen alla lepää pyhä mies — pispa
Henrik itse. —
NYYRI.
Siis tuossa töllissä?
KAARLO. Niin… Mutta voisitko valvoa edestäni kotvasen? Jos jotakin tapahtuu, niin herätä minut kohta.
NYYRI. Sen teen — kernaasti teen. Mut ulkona et saa levätä, vaan sinun on meneminen tuonne lähellä olevaan heinä-latoon.
KAARLO (Haukotellen ja vilusta väristen).
Minä luotan sinuun, kosk' olet kristitty. — (Menee. Huuhkaja huutaa.)
— Tuo lintu minua taas hämmästyttää! Pahahenki itse antoi sille noin
jylhän äänen! Kun vaan minun herättäisit, jos jotakin tapahtuu?
NYYRI.
Ole pelotta! Valppauttani eivät tapaturmatkaan voi saattaa häpeään!
KAARLO.
Siis hyvästi siksi!
(Menee.)
Seitsemäs Kohtaus.
NYYRI (Yksin).
Ha! ha!!! — Jo vihdoin perille
Mä pääsin toiveitteni hartaiden!
Mun rakkaat poikaseni — iloitkatte!
Pian kristittyjen päämies kuolemallaan
On teidän kuolemanne sovittanut.
Oi, olkaa tyytyväiset armaat lapset!
Päivällä älkää rauhaa riistäkä
Mun rinnastani eikä yöllä unta
Mun silmistäni niinkuin teitte ennen!
Kas tuossa tölliss' on hän kirottu!
Haa! Siit' et astu ulos milloinkaan,
Sen vannon pyhästi! — Hoi! miehet! Hoi!
Oi, kiiruhtakaa! Akka harmaapää
Jo muutoin repii silmät pispan päästä!
(Lalli tulee vasemmalta ilman takitta ja lakitta.)
Kahdeksas Kohtaus.
LALLI ja NYYRI.
LALLI.
Mun pääni kuumuudest' on haljeta!
Niin värinen on ilma!
NYYRI.
Lintusille
Se kylmä lienee! viluun riutuneina
He alas nietoksille putoavat. —
Taas olen kaikki valmistanut!
LALLI.
Mitä
Sä olet valmistanut?
NYYRI.
Mökki tuossa…
LALLI.
Sen näen … mut ei se toki lienekkään
Sun valmistamas?
NYYRI.
Siinä lepää…
LALLI.
Kuka?
Tuo Kerttu petturiko?
NYYRI.
Pispa Henrik!
LALLI.
Haa pispa piru!
NYYRI.
Eikö kotia
Sun vaimos jäänyt?
LALLI.
Ei. Täss' seison mies,
Jolt' ompi kavalasti ryöstetty
Kaikk' kaikki mitä mulle oli kallis:
Mun poikan' Ilmari, mun vaimoni,
Mun perheellinen onneni. Kaikk' kaikki
On rosvottu ja maahan poljettu!
NYYRI.
Ei asiat valittaissa valkene!
LALLI.
Kaikk' elämäni ilo myrkytetty!
NYYRI.
Pahoista päivistä ei päästä parku.
LALLI.
Siin' olet oikeassa.
NYYRI.
Yksin kosto
Voi tuottaa lievitystä tuskilles
Ja rauhaa sydämelles!
LALLI.
Kostoni
On ainokainen jäännös kaikesta,
Mi onni mulle soi! Mut Lempokaan
Ei ryöstä sitä multa! — Aukaise
Nyt Tuonen äkänen ja paha akka
Sun pirttis ovet selki-selällensä,
Kun syöksen sinne kaikki soimaajani,
Ett' eivät tullessansa kompastu!
En säästä ketään, joka minua
On loukannut! Mun sydämessäni
Ei löydy sääliä, ei armoa!
NYYRI.
Niin tule, suuret sanas toteuta!
LALLI.
Ja kuitenkin, kuink' olin onnellinen
Ma ennen: helmalapsi Onnetarten!
NYYRI.
Voi kehno, heitä miekkas männikköön
Ja antaudu karjan-paimeneksi!
Ei sinuss' ole miestä ensinkään!
Kansamme vainoojaa sa olet läsnä —
Sun tulis ottaa askel vaan — mut viivyt!
Pitääkö minun nostaa koston nuoli!
(Hän ottaa esiin suuren puukon.)
LALLI.
Kansamme vainooja! Haa, myrkyllinen
On myrsky tässä maassa liikkunut,
Mut katsos akka, tilin päivä koittaa
Jo idässä; sen kirkas aamurusko
On verinen!
(Sorri tulee.)
Yhdeksäs Kohtaus.
EDELLISET ja SORRI.
SORRI.
Kuin ompi laita? Vihaa
Ja raivoa näen silmissänne.
NYYRI.
Tuolla
On ilves piilemässä, mutta Lalli
Vaan suurentelee sanoilla. Hän pauhaa
Kuin koski suullansa, mut saamaton
Hän töissään on kuin lammikko!
LALLI.
Vait akka!
NYYRI (Sorrille).
Käy toimeen!
SORRI.
Kuole maani sortaja!
Kun olet sinä la'annut laulamasta.
Niin vapauden käki kultarinta
Taas äänens' saloissamme koroittaa
Ja säveltänsä sorjaa soittaa!
(Menee tölliä kohti.)
NYYRI.
Oikein!
Rajuutes tunnen!
LALLI (Tarttuu Sorriin).
Malta mielesi
Se työ on minun tehtäväni. — Päivä
Jo koituu — koston hetk' on koittanut!
(Törmää töllin ovea vastaan, joka aukenee paukkinalla. Kitka,
ja Taimo tulevat. Joukko talonpoikia heidän seurassansa.)
Kymmenes Kohtaus.
EDELLISET ja TULLEET. Myöhemmin TÖLLIN ISÄNTÄ
ja EMÄNTÄ, LALLI, KAARLO ja KANSAA.
KITKA.
Lieneekö Lalli mielettömäks' käynyt?
Ma löysin tieltä hänen lakkinsa
Ja vähän matkan päästä takkinsa.
Ei moinen riisuminen ollut viisaan.
Vaan mielipuolen tointa! Lalli parka!
NYYRI.
Its' olet parka! Sinun kuhnaillessas —
Ken tiennee missä! — saapui Lalli tänne.
KITKA.
En ole kuhnaillut, mut nuorten kanssa
Ei kilpailla voi satavuotias;
Sen ymmärtänet, houkko! — Miss' on Lalli?
NYYRI.
Hän siunattavass' ompi toimessa.
(Töllin isäntä ja emäntä, joka käsivarsillansa kantaa lastansa,
tulevat töllistä ja pakenevat oikealle, huutaen: "Murha! Murha!")
KITKA.
Nuo murhaa kirjasivat, Apuhun
Siis rientäkämme!
NYYRI.
Tämä murhan-huuto
Oil vapauden riemuhuuto! — Kuollut
On pispa Henrik, kuollut sortajamme!
KITKA.
Oi sulo-sanomaa, jon kuulla sain!
Mä kiitän sua Ukko taivahinen;
Suo mulle vielä kallis Samponi,
Niin lähden onnellisna Tuonelaan
Ja astun autuaana Manan tietä!
LALLI (Pispan hiippa päässä ja oma verinen miekkansa kädessä astuu verkkaan töllistä. Itsekseen). Nyt Tuonen poika astuu ulos! — Huu!
NYYRI.
Jo tulee Lalli. Voiton seppeleellä
Hän koristettu on!
LALLI (Itsekseen).
Työ se on tehty!
Mun karsikkoni, lapseni ja vaimon' —
Kaikk' olen kostanut. Mut mikä kosto!
KITKA.
Lallille kiitos — maamme pelastaja
Hän on!
SORRI.
Kuin särki ikeen ilkeän,
Jok' oli kansan kaulaan isketty.
Ja riipi jaloistamme orjan paulat!
LALLI (Itsekseen).
Nuo hänen silmäyksensä!
NYYRI.
En sanaa
Saa sulast' ilosta ma sanotuksi!
LALLI (Itsekseen, mutta puoleksi korkealla äänellä).
Anteeksi kuollessansa antoiko
Minulle? Ha! ha! ha! Ma olen Lalli,
En anteeksantamustaan tarvinnut.
En!
(Huutaa.)
Lalli minä olen!
KITKA.
Sa jalo sankari
Lalli olet.
LALLI (Näyttää miekkansa Nyyrille).
Sorri, katsoppas!
Et löydä siinä veren tilkkaakaan.
Vaikk' kielelläs sen tyyni nuolisit.
Se pystyy hyvin tämä kalpani!
Mut mitä vastaat?
NYYRI.
Mua Sorrina
Pidätkö? — Lalli, miksi vapiset?
Sun muotos on niin vaalea kuin lumi
On laaksossa! Et, toki pelänne?
LALLI.
Sun muotos Hiittä hirvittäisi, akka!
(Kaarlo tulee hieroen silmiänsä ja juoksee tölliin.)
SORRI.
Miks' enää viivymme? Jo lähtekämme
Kotia, peijaisia viettämään,
Ja peijais-olvin juotuamme — sotaan;
Karkoittamahan vihollisiamme!
Tuo kelpo lakki sinun päässäs, Lalli,
On heitä kovin säikähdyttävä!
NYYRI.
Se meille oivallinen sotalippu!
KAARLO (Tulee töllistä).
Voi työtä petojen! Voi! Nukkununna
On pyhä pispa Henrik murhattu! —
(Rientää oikealle.)
LALLI (Polkee jalallansa maata).
Sa valhettelet kuotus! Nukkunutta
En ole surmannut! vaan taisteluhun
Mä käskin häntä.
NYYRI.
Ole huoletta!
Ei koston murha ole murha.
LALLI.
Konna!
Kutsutko murhaajaksi Lallia!
(Piispa Henrikin verinen haamu näyttäytyy hetkeksi Lallille.)
Haa! Hirmuttava aave! Väisty pois!
Sun silmäyksiäs' en kärsiä
Ma voi! — Mun veren' hyytyy! Huu! — —!
(Laskee kätensä silmäinsä eteen ja hyökkää pois vasemmalle.
Kaikki muut seuraavat häntä, pait Kitka ja Nyyri.)
KITKA.
Tänneppäin etsimähän maljaani!
(Menee oikealle.)
NYYRI.
En lähde vielä. — Näyn autuaan
Suon silmän' ensin nähdä! — Loistehen
Nuoruuden tämä näky antaa niille!
(Nostaa puukkonsa ja hyökkää tölliin. Kaarlo, Töllin isäntä
ja joukko miehiä ja naisia tulee oikealta.)
KAARLO.
Voi tänne, tänne hyvät ystävät!
(Menee tölliin.)