10 LUKU.

Olemme muistuttaneet, että ainoastaan harvoja taloja oli äsken mainitun poikkikadun varrella. Yksi niistä harvoista oli Aake Berg'in talo, joka sijaitsi kappaleen matkaa eteenpäin siitä paikasta, jossa tappelu oli. Tähän taloon ja samaan saliin, jonne jo kerran ennenkin olemme kurkistaneet, muuttuu kertomus nyt.

Samat viisitoista "P.C.G. seuran" jäsentä, jotka olivat miettineet tuuman hyökkäykseen kaupungin vankilaa vastaan, jonka hyökkäyksen onnettoman päätöksen tunnemme, ovat siellä taas ko'ossa. Hekin ovat kuningattaren kruunausjuhlan viettämispuuhissa, ja jalolla Xereres-viinillä on hyvä menekki.

"Juon tämän maljan Tukholman kaupungin onneksi, ja sen sallimuksen muistoksi, joka laittoi niin, ett'ei kruunaus ikivanhan tavan mukaan tapahtunut Upsalassa!" sanoi Niilo Skunk.

"Eläköön Tukholman kaupunki, eläköön se sallimus, joka taistelee puolestamme!" huudahti Jakobsson.

"Eläköön Tukholma ja kruunaus!" huusivat kaikki, nostaen pikarit huulillensa.

"Olet siis vakuutettu siitä, että sillä taika-uskolla, joka on kansassa, on jokin merkitys?" kysyi pormestari Niilo Niilonpoika, kääntyen Niilo Skunkiin.

"Älä nimitä sitä taika-uskoksi, sillä sen merkitys on paljoa korkeampi kuin semmoinen. Jokaisella kansalla on ollut Sibyllansa, joka ihmeteltävän todenmukaisesti on ennustanut tulevia kohtaloita. Roomalaisilla oli onni saada osa Sibyllansa ennustuksista kirjoitettuina, mutta useimmat muut kansat eivät ole päässeet tätä etua nauttimaan. Sentähden ovat hänen ennustuksensa heidän keskensä suurimmaksi osaksi hävinneet, kun sitä vastaan varsin harvat ovat suullisten kertomusten kautta säilyneet tuleviin aikoihin, tuleville polville. Näitä harvoja on pidettävä erittäin tärkeinä, sillä ne puhuvat lahjomatonta totuutta. Sellainen peruuttamaton ennustus on sekin, joka mainitsee, että Tukholmassa kruunattu Ruotsin hallitsija tulee vaan hyvin lyhyen ajan kantamaan kuninkaallista purppuraa.

"Tulkoon tämä aika niin lyhyeksi kuin mahdollista, sillä me tarvitsemme ruhtinasta, joka tietää pitää arvossa rakasta Ruotsiamme, ja joka ymmärtää kunnioittaa kansan oikeuksia!" sanoi Jakobsson.

"Eläköön prinssi!" huudahti Niilo Niilonpoika, nousten seisaallensa ja kohottaen pikaria. Kaikki muut noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja huusivat yhdestä suusta: "Eläköön Kaarle Kustaa, Ruotsin toivo".

Sitten otettiin, erään läsnä-olijan ehdoituksesta, keskusteltavaksi kysymys: "Pitäisikö ja millä tavoin jouduttaa sallimusta tekemään kuningattaren hallitus-ajan niin lyhyt-ikäiseksi kuin mahdollista?"

Kaikki arvelivat sen hyväksi olevan toimittavan, mutta kehoittivat kuitenkin mitä suurimpaan varovaisuuteen, ja mahdollisuuden mukaan välttämään väkivaltaisia toimia. Tuo onnistumaton hyökkäys vankilaa vastaan ja se vaara, jossa useammat läsnä olevista, mutta etenkin Jakobsson olivat olleet, oli vieläkin niin tuoreessa muistossa, että nämätkin, vaikka olivat "P.C.G. seuran" uhkarohkeimpia ja kiivaimpia jäseniä, näyttivät niin arvelevilta, ett'ei yksikään ääni puolustanut metelisten kohtausten toimeenpanemista.

"Ei ole sopivaa eikä viisasta mennä aikaansa edelle", sanoi Niilo Niilonpoika. "Olemme huomanneet, että sellainen kostaa itsensä puolesta. Sitä vastoin täytyy meidän sitä uutterammin koittaa sen saavuttamiseksi hiljakseen horjahduttaa perustuksiltansa ne kiitollisuuden tunteet kuningatarta kohtaan, joita vielä monessa kohden löytyy, sekä salaa kiihdyttää tyytymättömyyttä häneen. Eikä meidän siinä, tarkoin ajatellen, tarvitse käyttää muita keinoja kuin totuutta. Sillä hänen virheensä ovat niin lukuisat ja erehdykset hänen hallituksessaan niin suuret, että ne, oikeassa valossaan esiteltyinä, riittävät herättämään kuinka paljon mielenkarvautta tahansa. Meidän pääasialliseksi työksemme tulee selittäminen: meidän tarvitsee ainoastaan selittää ja huomauttaa niitä vihattavia toimia, joihin hän sekä hänen suosikkinsa ja ulkomaalaiset seikkailijat ryhtyvät, ja jo sellaisen huomauttavan selvityksen kautta saamme toimeen arvaamattoman paljon asiamme hyväksi. Aineista ei meillä myöskään tule olemaan puutetta, sillä jok'ikistä ulkomaista kerskailijaa, joka itseänsä rikastuttaakseen käy kuningattaren hovissa, saatamme tässä suhteessa käyttää hyväksemme."

"Hyvä on, että heistä edes tulee jotakin hyötyä maalle ja valtakunnalle!" lausui Jakobsson.

"Yhtä kalliiksi kuin he tulevat kuningattarelle ja kuningattaren kautta valtakunnalle, yhtä kalliiksi tulevat meidän kauttammekin hänelle!" sanoi Aake Berg.

"Tokkohan meillä on mitään toivottavana prinssiltä? Onkohan hän, tuleva maan-isä, saattava väliäpitämättömästi katsella, kuinka meidän hirveän oppinut sinisukkamme saattaa Ruotsin perikadon partaalle, kehoittamatta kansaa, jonka rakkaus hänellä on, järjestykseen ja vapauteen?" kysyi Jakobsson.

"Tehköönpä hän vaan sen. En mitään hartaammin toivoisi, kuin että hänen
Rikkiviisautensa päivät päättyisivät samalla tapaa kuin korkeasti
autuaan kuningas Eerikki neljännentoista aikoinaan!" huudahti Aake
Berg.

Tämä lause loukkasi Pertti Månsson'in hurskasta mieltä.

"Sellaista kohtaloa en tosin toivoisi suuren Kustaa Aadolf'in tyttärelle", lausui hän. "Mutta ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos prinssi noudattaisi sen Rooman keisarin esimerkkiä, joka teki vastakeisarinsa piispaksi. Sellainen virka ei tosin oikein sopisi kuningattarellemme, joka tuskin ensinkään uskonee Jumalaan, mutta asia tulisi kaikissa tapauksissa melkein samaksi, jos annettaisiin hänelle provessorin toimi yliopistossamme. Hän on kylläksi oppinut ja miesmäinen sellaiseen virkaan.

"Asia on niinkuin olen sanonut. Aina mestarillisesta värväyksestäsi saakka olet alkanut tulla aivan toiseksi mieheksi, Pertti Månsson hyvä, ja päivä päivältä edistyt yhä enemmän. Panenpa vetoon kahdeksankymmentä tukaattia, että sinä täiläkin kertaa keksit parhaan neuvon. Koettakoon se, joka haluaa ansaita kahdeksankymmentä tukaattia, keksiä parempaa!" sanoi Jakobsson leikillisesti.

Läsnä olevat suostuivat vetoon, ja vilkasta naurua herättävä leikin lasku alkoi, missä jokainen koki keksiä jotakin virkaa tahi tointa kuningattarelle, jonka tämä seura itse kruunauspäivänä syöksi valta-istuimeltaan, mutta loppupäätökseksi tuli, ett'ei kukaan ollut keksinyt niin kaikin puolin sopivaa kuin Pertti Månsson. Hän julistettiinkin sentähden maljoja juodessa ja eläköön-huutojen kaikuessa voittajaksi, jonka jälkeen jälleen ruvettiin jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.

"Minä puolestani luulen", sanoi Niilo Niilonpoika, "ett'ei meillä ole juuri mitään toivomista prinssiltä ennenmainitussa suhteessa, sillä tuskin käyttää hän väkivaltaa sitä vastaan, jota hänen etupäässä tulee kiittää siitä, että hän on valittu Ruotsin perintöruhtinaaksi. Viisaus ja varovaisuus kieltävät häntä tekemästä sitä, puhumattakaan siitä kiitollisuusvelasta, jossa hän on kuningattarelle, ja joka asiain näin ollen myöskin merkitsee paljon. En tosin epäile, ett'ei hän sydämmessään tunne surua ja epätoivoa asioiden kurjasta tilasta, mutta hänen täytyy salata se. Aika saattaa kuitenkin paljon muuttaa, ja aika saapi myöskin näyttää koska ja kuinka hän nousee sille valta-istuimelle, jossa soisin jo hänen istuvan! Paljon kurjuutta, jota kuningatar epäilemättä on Ruotsille tuottava, saatettaisiin siten välttää".

"Eläköön prinssi!" huudahti Jakobsson jälleen ja kaikki läsnä olevat yhtyivät innolla tähän eläköön-huutoon, joka kolmasti kajahti salissa.

Pian senjälkeen sanoi Jakobsson, että hänen yksityisten asioiden vuoksi, jotka vaativat hänen läsnä-oloansa, täytyi lähteä. Hän toivoi seuralle edeskinpäin iloa ja pyysi, ett'ei hänen lähtönsä sitä häiritsisi, jonka jälkeen hän lähti huoneesta. Hänen valtiollinen varjonsa, rehellinen Pertti Månsson seurasi häntä. Portista päästyänsä eivät he menneet Drottning-gatan nimiselle kadulle päin, jota tavallisesti kulkivat, vaan poikkikadulle päin, läheten siten sitä paikkaa, johon viime luvussa jätimme kapteeni Stålsköld'in haavoitettuna, kun viittaan puettu mies ja kaksi hänen verenhimoista apulaistansa häntä ahdistelivat. Noin sadan askeleen päässä tässä paikassa seisahtui Jakobsson kuuntelemaan. Hän kuuli täyttä kyytiä poistuvien henkilöiden askeleita.

"Nämät miehet eivät liene olleet rehellisessä toimessa, sillä päättääkseni siitä äänestä, joka tunkeuu korviini, osoittaa heidän matkansa äkkipikaista pakoa", muistutti hän ja lähti jälleen liikkeelle.

"Tunnenpa kummallisen väristyksen käyvän lävitseni joka kerta, kun minun viimeisinä viikkoina myöhempään illalla on täytynyt kulkea jotakin Tukholman kaukaisempaa katua", sanoi Pertti Månsson. "Mutta eipä sitä todellakaan sovi ihmetellä, kun muistelee mitä kauheita murhatöitä täällä tehdään melkein joka yö, ja kuinka yleinen turvallisuus on huonosti suojeltu".

"Unohditpa lisätä: kun sitä paitsi ajattelee sinun varjoakin pelkäävää jänisluontoasi, Pertti Månsson hyvä!" sanoi Jakobsson nauraen.

"Olen kerrassaan päättänyt olla suuttumatta sinun pistopuheistasi, mutta arvelenpa kuitenkin, ett'ei sinun sopisi niitä kuitenkaan niin tuhlaavasti käyttää", vastasi Pertti Månsson pahoillaan.

"No, no, älä nyt toden teolla vihastu. En tosin tarkoittanut mitään pahaa, mutta pitäisihän sinun itsesikin tunnustaa, ett'ei sinulla juuri ole jalopeuran rohkeutta ja että varomattomasti lentävä pääskynen voipi saada sinun sydämmesi vapisemaan. Kun näin puhun, pitää sinun tarkoin huomata, että poikkeuksena pidän erinomaisen urotyösi tuona muistettavana iltana. Vahinko vaan, että niin kehnosti vetäydyit pois loppunäytöksestä".

"En ole mikään uhkarohkea uskalikko niinkuin sinä, mutta muuten on minulla rohkeutta kylläksi niin paljon kuin tarvitsenkin!" vastasi Pertti Månsson jyrkästi.

"Sinä olet hyvin itsekäs", jatkoi Jakobsson leikillisesti, "sillä et ajattele, ett'ei siinä ole kylläksi, jos on rohkeutta kyllin omiksi tarpeiksi, vaan sitä täytyy olla vähän yli tarpeenkin lähimmäisensä varalta".

"Mitäs tämä!" huudahti Pertti Månsson samalla ja peräytyi muutamia askeleita taaksepäin.

"Tässä on meillä heti todistus siitä, että kaikki, mitä sinusta olen sanonut, on aivan totta!" sanoi Jakobsson. "Mikä mielikuvituksesi hirmukuva taaskin sai sinut hypähtämään pelosta? Tahi millä tavoin huomasit turvallisuutesi joutuneen vaaraan? Tuleppas nyt! En ai'o odotella kummitusjuttujesi loppupäätöstä".

"Älä laske leikkiä, vaan katso eteesi, niin näet astuskelevasi veressä ja murhatun ihmisen olevan pitkällään kadulla".

Nämät sanat kuultuaan säikähti Jakobsson vuorostaan. Hän kiiruhti tarkastamaan asian laitaa ja huomasi sen yhtäpitäväksi Pertti Månsson'in sanojen kanssa.

"Piru vieköön! kun ei sallimus vähää aikaisemmin tuonut meitä tänne estämään sitä väkivaltaista tekoa, joka täällä on tapahtunut. Olen vakuutettu siitä, että äsken kuulin juuri pakenevien murhaajien askeleet. Saattaapa rosvot askeleistaankin tuntea, — semmoiset ihmiset, joiden rinnassa on rauhallinen omatunto, eivät polje niinkuin he. Tuo onneton näyttää kuuluvan työväen luokkaan, eivätkä hänen vaatteensa ole kudotut tämänvuotisesta sadosta. Mitä pirua he ovat tahtoneet sellaiselta köyhäparalta. Ja ankaran iskun on mies saanut. Alaleuka on eroitettu kokonaan kaikesta yhteydestä muiden kasvojen osien kanssa, ja ase on sitä paitsi tunkeutunut kaulaan. Luultavasti on henkikurkku poikkileikattu. Kaikissa tapauksissa on se onni onnettomuudessa: en luule hänen kauvan tarvinneen kitua kuolontuskissa."

Sill'aikaa kuin Jakobsson puuhaili murhatun tutkimisessa, oli Pertti Månsson'kin lähestynyt ja kuunteli vaiti äsken kerrottua yksinpuhetta. Mutta nyt astui hän sattumalta muutamia askeleita syrjään ja hänen jalkansa pohjastui erääsen esineesen, joka lähemmin katsottua peljästytti häntä niin kovasti, että hän päästi kovan kauhun-huudahduksen.

"Mikä taas on?" kysyi Jakobsson.

"Vielä toinenkin" mutisi Pertti Månsson ja hänen hampaansa kalisivat.

"Mitä sanot? Murhattuko?"

"Niin. Ja tämä, joka makaa seinän vieressä, on upseeri. Oi Jumala, miten hirveät ajat."

"Upseeri! Sitten rupean ymmärtämään, — ehkä on tämä ilkiö yksi murhaajista, joka on saanut surmansa, ja tuo upseeri on oikea uhri. Katsokaammepa."

Nämät sanat lausuttuansa lähestyi Jakobsson toista kaatuneista ja kumartui hänen puoleensa.

"Miekkaa pitää hän vielä suonenvedontapaisesti kädessään. Aavistukseni toteentuu. Varmaankin juuri tämä verinen miekka on niin pahoin haavoittanut tuon roiston leuvan. Huu, sitä verenjuoksua! Tässä lienee haavoja niin monta, että ne olisivat saattaneet tappaa härän. Mutta, oi taivaallinen Isä! Jos ei löydy kahta vartaloltaan ja näöltään aivan yhdennäköistä henkilöä, niin on tämä nuori mies pelastajani. Tule auttamaan minua, Pertti Månsson, pyyhkimään verta hänen kasvoiltansa."

Pertti Månsson kiiruhti noudattamaan Jakobsson'in kehoitusta.

"Se ei saata olla hän. Tämä upseeri on henkikaartin univormussa, ja sinun pelastajasi pitäisi, puheesi mukaan, kuuluman siniseen rykmenttiin!" muistutti Pertti Månsson.

"Sitä varmempi! Sitä varmempi!" huudahti Jakobsson, ja uskaliaan miehen ääni vapisi tuskasta ja liikutuksesta. "Oi sinä nuori, jalo sankari! Miks'en tullut ajoissa pelastamaan sinua, tahi kuolemaan edestäsi!" Hän painoi huulensa kapteenin kasvoille ja suuria kyyneleitä vieri pitkin hänen kasvojansa.

"Mitä sekavaa puhetta tuo on, saattaako sama henkilö kuulua kahteen eri rykmenttiin? Vai oliko hän, sinua auttaissaan, valhepuvussa?" kysyi Pertti Månsson.

"Hän ei ollut valhepuvussa, mutta olen kuullut, että hän sittemmin on muutettu kaartiin. Mitkähän paatuneet konnat ovat uskaltaneet vuodattaa tätä nuorta, jaloa verta! Vannon kostavani heille vaikka täytyisikin hakea heitä hornan syvimmästä pimeydestä! Se on ainoa tapa, jolla nyt saatan näyttää kiitollisuuttani kaatunutta kohtaan".

"Hän ei ole vielä kuollut. Tunnen valtasuonen tykyttävän, vaikkapa heikosti", sanoi Pertti Månsson.

Hiljainen huokaus pääsi silloin kapteenin huulilta.

Jakobsson kiljahti ilosta.

"Jouduppa Pertti Månsson. Juokse edeltä Aake Berg'in luokse ja ilmoita heille asiasta", sanoi hän hätäillen. "Portti pitää pidettämän auki, niin että minä viivyttelemättä pääsen sisään, huone ja vuode on laitettava kuntoon ja Pentti Esanpojan pitää pysyä saapuvilla! Kunhan ei vaan tuo oiva Pentti Esanpoika olisi lähtenyt pois!"

Pertti Månsson ei ollut odottanut tämän puheen loppua, vaan heti lähtenyt päättävällä kiireellä liikkeelle.

Jakobsson nosti varovasti kapteenin jättiläis-olalleen ja käänsi kulkunsa samaan suuntaan, josta oli tullut, koettaen tehdä käyntinsä niin keveäksi ja tasaiseksi kuin mahdollista. Aake Berg'in talon portin tapasi hän avoinna, ja pihalla tuli tämä häntä vastaan, Pertti Månsson'in, Pentti Esanpojan sekä muutamien muiden "P.C.G. seuran" jäsenten keralla.

"Onko kaikki kunnossa? kysyi Jakobsson.

"On, alakerran viheriä kamari. Se on Elsan huone, mutta hän saa sill'aikaa tyytyä johonkin muuhun", vastasi Aake Berg ja lisäsi: "Seuratkaa minua. Minä käyn edellä tietä näyttämässä".

He lähtivät liikkeelle. Portailla tapasivat he portinvartijan lyhty kädessä, ja sen valossa menivät he porstuan, sekä toisenkin etuhuoneen läpi pienempään, kahden kynttilän valaisemaan huoneesen, jonka seinät olivat sivellyt viheriällä öljymaalilla.

Tänne laski Jakobsson taakkansa ja Pentti Esanpoika astui tutkimaan ja sitomaan haavoja, ja tämän toimen kestäessä piti hän seuraavan yksinpuheen, jota läsnä-olevat jännitetyllä tarkkuudella kuuntelivat: "Alan päästä, sillä ihmisessä on pää kuitenkin pää-asia. Siinä oleva haava ei ole juuri vaarallinen, vaikka se on ollut vähällä halkaista aivot, mutta hyvä kallo kestää kovankin lyönnin. Se, joka on antanut tämän muuten kelpo iskun, on käyttänyt ryhmysauvaa tahi muuta semmoista lyömä-asetta. Se saa jäädä toistaiseksi."

Tässä pysähtyi Pentti Esanpoika hiukan, aukaisten kapteenin takin katsoakseen, miten kapteenin rinnassa olevan haavan laita oli, josta verta kovasti vuoti.

"Tämä on pahempi! Tämä on pahempi", jatkoi hän sitten. "Sydän kyllä vielä sykkii, vaan varsin heikosti. Saanut vuotaa liian kauvan. Mutta jos ase on tunkeutunut keuhkokalvoon, niin sammuu pian vähäinenkin jälellä oleva hengen kipinä. Pidäppäs näitä siteitä hetkinen, Jakobsson".

Pentti Esanpoika otti esiin pienen pullon taskustansa, tiputti vähän sen sisällöstä ammoittavaan haavaan ja sitoi sen sitten semmoisella nopeudella ja taitavuudella, joka todisti täydellistä mestarillisuutta välskärin ammatissa.

"Jos olisi ollut kysymyksessä luodin ulos-ottaminen tämmöisestä haavasta, en olisi tahtonut antaa kuutta killinkiäkään siitä elonkipinästä, joka tässä nuoressa miehessä on! Mutta auttakaa minua riisumassa vaatteita, niin saamme nähdä, mitä sitten on tehtävä. Mutta varovasti, varovasti!"

Kun tämä oli tehty, rupesi Pentti Esanpoika pitämään huolta niistä haavoista, joita kapteenilla oli vasemmassa kädessä.

"Hänellä täytyy olla voimia kahden edestä, jos hän kestää kaiken tämän! Vahvimmat sotamiehet, jotka milloinkaan vuosivat verta Saksanmaalla, sortuivat vähemmästäkin. Mikähän hiton ase se on saattanut olla, joka on tehnyt nämät haavat käteen. Kalpa ei se ole saattanut olla".

Kun nämät ja vielä kapteenin oikeassa olkapäässä oleva pienempi haava oli sidottu, tuli viimein hänen päänsä vuoro saada hoitoa.

Senjälkeen otti Pentti Esanpoika esiin toisen pienen pullon, jota hän myöskin mahdollisesti sattuvien tarpeiden varalta aina piti mukanansa, sekoitti vähän pullossa olevata nestettä lusikalliseen vettä ja pani sitten lusikan kapteenin huulille. Vaivoin ja ainoastaan siten, että kapteeni nostettiin istuma-asemaan, onnistui Pentti Esanpojan saada tämä nielemään tuon lepoa tuottavan juoman.

"Nostakaamme nyt hänet sänkyyn", sanoi Pentti Esanpoika. "Ja joll'ei
Jumala auta, niin ei ihmistaito saata tässä enää mitään tehdä!"

Jakobsson katseli liikutettuna kalvennutta nuorta sotilasta, kun tämä makasi silmät ummessa, enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä.

"Kuinka on, tohtori? Onko teillä mitään toivoa hänen paranemisestaan?" kysyi hän.

"Siitä en voi sanoa mitään varmaan, ja Herramme ainoastaan tietää päätöksen! Mutta kyllä kallistuu vaakalautanen enemmän kuolon kuin elon puolelle. Sen kaikki tuskat voivuttavan juoman, jota hänelle annoin, pitäisi laskuni mukaan antaa hänelle lepoa huomis-aamuun saakka. Saa nähdä, miltä näyttää hänen herätessään. Te saatatte lähteä pois. Minä jään kaikissa tapauksissa yöksi tänne, sillä ei voi arvata mitä mahdollisesti tapahtuu, ja tarve saattanee minä hetkenä hyvänsä vaatia läsnä-oloani".

"Hän on pelastanut henkeni, tahi oikeammin tehnyt sitä enemmänkin, sillä hän on pelastanut minut häpeällisestä kuolemasta", sanoi Jakobsson. "Minun velvollisuuteni on siis etupäässä valvoa hänen vuoteensa ääressä. Minä jään luoksenne, Pentti Esanpoika".

"Hyvä", vastasi tämä. "muut lähtekööt pois, sillä vaiti-olo ja hiljaisuus ovat tässä kohden yhtä tärkeitä seikkoja kuin siteet ja lääkkeetkin".

Tämä Pentti Esanpoika, jota Jakobsson nimitti tohtoriksi, oli viidenkymmenen vuotias mies, mutta näytti hyvin kymmentä vuotta nuoremmalta. Hänen iloisissa, suopeissa kasvoissaan oli pysynyt jonkunlainen nuorekas juonne, ja veitikkamainen hymy, joka todisti erittäin onnellista luonnetta, kuvautui hänen huulillansa. Hänellä oli semmoinen kadehdittava luonne, johon elo turhaan vuodattaa katkeruutensa; kaikesta inhimillisestä kurjuudesta huolimatta on heillä raitis lapsensydän ja suuttumaton leikillinen iloisuus vanhuuden viimeisiin päiviin.

Ensi katsannolta voisi luulla, ett'eivät nämät ihmiset koskaan ole saaneet kokea elämän suruja ja vastuksia, sekä että pettyneiden toiveiden kiirastuli olisi heille kokonaan tuntematonta, vaan asianlaidan ei aina tarvitse olla sen, vaan on useinkin aivan päinvastoin. Usein huomaa, että juuri sellaiset henkilöt ovat olleet katkerimpien kärsimysten alaisia, vaan heissä oleva synnynnäinen mietiskely kaikkien kappalten katoovaisuudesta ja ihmisellisten otaksumisien pettäväisyydestä on murtanut näiden kärsimysten murhaavan kärjen ja pelastanut heidän iloisuutensa kaikista myrskyistä. Tämä oli myöskin Pentti Esanpojan laita, sillä hän, jos jokin, oli kovien koetuksien lapsi. Elinkeinoltaan kuului hän välskärien ammattiin, vaan kutsuttiin tavallisesti tohtori Pentti Esanpojaksi. Hän ei ollutkaan tavallinen välskäri, sillä hän oli nauttinut opetusta yliopistossa, vaikka varain puute ja häpeällisesti petetyksi tullut nuoruuden rakkaus olivat liian aikaiseen katkaisseet tämän opin tien. Kolmen kymmenen vuotisessa sodassa oli hän seurannut sotajoukkoa ja oli saavuttanut suurta ansiota haavoitettujen hoidossa. Tämän kertomuksen aikaan oleskeli hän Tukholmassa, ja alhainen väestö rakasti häntä suuresti, sillä hän oli alati lääkäritaidollaan avullinen niille, jotka sitä ilmaiseksi tarvitsivat. Kansansa hartaana suuruuden ihailijana oli hän yhtynyt tyytymättömien joukkoon, kun hän huomasi vaarallisen käänteen, jonka valtakunnan sisä-asiat alkoivat saada kuningatar Kristiinan hallitessa. Muuten oli hän vanha nuorimies sekä oli sukulaisuus-suhteissa Aake Berg'iin.

Kun hän oli jäänyt kahdenkesken huoneesen Jakobsson'in kanssa, katseli hän sitä järjestystä, joka vallitsi huoneessa, ja hän havaitsi mielihyvällä sen erinomaisen aistin, jolla jokainen kappale oli asetettu juuri siihen paikkaan, mihinkä se parhaiten sopi. Jokainen vähinkin sivuseikka kertoi kylläksi kaunopuheisesti naiskäden hoidosta. Vähän väliä loi Pentti Esanpoika silmäyksen Jakobsson'iin, nähdäkseen eikö tämäkin tullut samoihin huomioihin, vaan tämän ajatukset olivat kääntyneet aivan toiseen suuntaan, sillä hän ajatteli parasta keinoa päästä salamurhaajien jälille, ja koetti saada selville mahdollista syytä heidän hyökkäykseensä kapteenin kimppuun.

Äkkiä avattiin silloin ovi, jonka kautta kamari oli yhteydessä sisempien huoneiden kanssa, ja harvinaisen kaunis nais-vartalo näyttäytyi kynnyksellä.

Se oli nuori kuudentoista, korkeintaan seitsemäntoista vuotias tyttö.
Kalpeana ja vapisevana seisoi hän tuossa, ja loi aran katseen eteensä.

"Eno kulta! Kuinka voi haavoitettu?" kuiskasi hän, ja käänsi kyyneleisen katseensa Pentti Esanpoikaan. "Minä olen niin levoton, niin levoton!"

Pentti Esanpoika katseli hetken teeskentelemättömällä mielihyvällä kaunista tyttöä, meni sitten hänen luoksensa ja vastasi, ottaen hellästi tytön toisen käden käsiinsä:

"Sinä täällä rakas lapseni! Sellaiset verennäöt eivät todellakaan ole sinua varten! Sitä paitsi toivon mitä parasta sairaasta. Mene nyt kauniisti makaamaan, rakas Elsaseni". — Pentti Esanpoika oli tahallansa asettunut niin, ett'ei Elsa saattanut nähdä kalmankalpeata kapteenia.

"Mutta enokulta", väitti tyttö, "minä en mitenkään saa unta! Ajatteleppas, jos ne pahat ihmiset, jotka ovat lyöneet upseeria, murtautuvat ikkunoista sisään! Ompa hirveätä, eno, että löytyy niin julmia ihmisiä!"

"Niin on, lapseni", sanoi Pentti Esanpoika. "Mutta saatat olla aivan rauhassa, sillä he jättävät kyllä tähän taloon hyökkäämättä, sillä silloin otettaisiin he kiinni ja joutuisivat, niinkuin sanotaan, satimeen".

"Enkä minä niin paljon heitä pelkääkään, kuin muuten olen levoton. Enkö saa valvoa kanssasi, eno kulta?"

"Ei, lapseni, et saa! Mene nyt vaan aivan siivosti ja tee niinkuin olen sanonut. Siunaa itsesi ja rukoile Jumalaa kaikkien ihmisten ja haavoitetun upseerinkin puolesta. Semmoisen viattoman enkelin rukouksen, kuin sinä olet, pitäisi kuuluman Korkeimman armoistuimelle!" — Hän otti nuoren tytön pään käsiensä väliin ja suuteli hänen runsaita, tummanruskeita kutriansa.

"Teen teen, eno, mutta sinun täytyy luvata, että saan auttaa sinua valvomisessa, jos täällä täytyy valvoa useampi yö".

"Olkoon niin, minä suostun siihen, ja nyt hyvää yötä", sanoi Pentti
Esanpoika ja työnsi tytön hellällä väkivallalla takaisin ovesta.

"Kiitoksia eno kulta lupauksesta!" vastasi tyttö, painoi äkkiä huulensa hänen otsaansa ja sulki oven jälestänsä.

Pentti Esanpoika seisoi kauvan paikallansa ja antoi katseittensa viivähtää siinä ovessa, jonka kautta tuo lempeä olento oli kadonnut, meni sitten entiselle paikallensa ja mutisi itsekseen, katsellen kapteenia: "Olisi kenties parasta lapsikullan rauhalle, ett'ei hän ensinkään näkisi kapteenia, sillä kalpea kärsiminen herättää kenties helpommin niin turmeltumattomassa sydämessä lemmen uinailevan kipinän, kuin kukoistava terveys! Mutta, ehk'ei täällä tarvitsekkaan valvoa useampaa yötä".