18 LUKU.
Kristiina kuningatar oli ratsastuksessa yhtä taitava kuin rohkeakin ja uskaliaimmankin ratsastajan oli vaikea seurata häntä kiivaassa kulussa. Nytkin antoi hän mennä pyörryttävää vauhtia. Mutta kun he olivat päässeet kappaleen matkaa kaupungista, pysäytti hän äkkiä hevosensa, viittasi everstiluutnanttia luoksensa ja sanoi, kun tämä oli hetken ratsastanut hänen rinnallansa: "Käske perästä tulevan ratsumiehen kiiruhtaa edeltäpäin ilmoittamaan minun tulostani kamaripalvelijalleni Holm'ille, jonka olen jo ennakolta lähettänyt sinne."
Everstiluutnantti ilmoitti tämän käskyn henkikaartilaiselle, joka sitten ratsasti täyttä laukkaa edelle.
Kuningatar itse ajoi hiljaista juoksua ja katseli miettivästi niitä kauniita näkö-aloja, jotka levenivät hänen silmiensä eteen. Everstiluutnantti seurasi niin lähellä jälestä, kuin majesteetin kunnioitus salli, ja silmäili milloin ympärillä olevaa luontoa, milloin kuningatarta, joka ei koskaan ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta eikä arvokkaalta, kuin nyt, yksinkertaisessa mustassa puvussa ikäänkuin liehuessaan lumivalkean ratsun selässä. Surullisia ajatuksia tuli hänen mieleensä, ja hän ajatteli murhemielin, miks'ei Herramme ollut suonut hänelle rakkautta siihen maahan, joka hänen kehtonsa oli ollut, eikä siihen kansaan, jota hän oli syntynyt hallitsemaan ja onnelliseksi tekemään. Ja miten kaunis tuo maa kuitenkin oli, ja tuskinpa sen kansan vertaista löytyi toista! Saattoikohan suloisempaa, kadehdittavampaa ja toivottavampaa onnea sattua kenellekään kuolevaiselle, kuin se mikä hänen osakseen oli tullut? Miksikä ei hän sitten tyytynyt siihen? Miks'ei hän tuntenut itseään onnelliseksi, vaikka saattoi, jos vaan itse tahtoi, olla onnellisin kaikista ihmisistä? Everstiluutnantti silmäili kysyvästi kuningattaren kasvoja, mutta ei voinut niistä saada vastausta, kun ei kyennyt selittämään niiden piirteissä piilevää salaisuutta.
Tie nousi nyt kummulle, jonka huipulla kuningatar pysähtyi, ehkä sen suloisen maisemakuvan valtaamana, joka täältä levisi hänen eteensä. Näkö-ala tältä kummulta oli hyvin lavea. Lähinnä tietä ja pitkin kummun rinnettä oli tiheää kaikenlaisia pienempiä lehtipuita kasvavaa viidakkoa, jonka takana alkoi korkeampi puinen metsä. Sitten tuli tasanko niittyineen ja peltoineen, joiden aitojen välillä kohosi maalais-asunnoita, ja kau'impaa näkyi Mälarin rasvatyyni ja välkkyvä pinta, punastuen juuri nousevan auringon ensi suudelmasta.
"Täällä pohjan perilläkin on auringon-nousu sangen kaunis! Kuinka ihanalta näyttäneekään se etelässä, Itaaliassa!"
Kuningatar oli tätä sanoessaan kääntynyt everstiluutnanttiin, jonkatähden tämä katsoi sopivaksi vastata: "Teidän Majesteettinne! Olen kuullut paljon matkustaneiden henkilöiden vakuuttavan, ett'ei mikään kauneudessa ja sulossa vedä vertoja pohjolan kesä-aamulle".
"Sellaisia juttuja ovat he levitelleet suosiosta tätä kristillistä Lapinmaatansa (tarkoittaen tällä Ruotsia) kohtaan", sanoi kuningatar. "Kukapa ei uskoisi, että kaikki tuolla kaukana, jossa sitroonit punoittavat ja laakeri viheriöitsee, on kauniimpaa ja suloisempaa kuin se, mikä nousee pohjan lumikinoksista? Oi isäni! Olisinpa ollut sinulle varsin kiitollinen, jos sen sijaan, että valloitit köyhän Saksan, olisit hankkinut tyttärellesi edes kämmenen levyisen kappaleen ihanaa Itaaliaa!"
Kristiina vaikeni ja silmäili jälleen seutua ylt'ympäri, mutta everstiluutnantti rohkeni hänen edellisten sanojensa johdosta muistuttaa: "Teidän Majesteettinne suuri isä olisi kyllä valloittanut Itaalian, jos omatunto olisi kehoittanut häntä menemään sinne, ja jos hänellä siellä olisi ollut uskolaisia puolustettavana, mutta siellä vallitsi silloin niinkuin nytkin pimeys, jota ei Evankeliumin valo ole hajoittanut".
Everstiluutnantti odotti hiukan levottomasti, mitä hänen rohkeutensa vaikuttaisi kuningattaressa, ja mitä siitä hänelle seuraisi. Kristiina katsoikin häntä pitkään, ensin vakavasti, sitten hymyillen, ja vihdoin purskahti hän sydämelliseen nauruun.
"Te olette valtiotaitoa tuntematon haaveksija, everstiluutnantti Stålsköld, kun luulette semmoisesta pikkuseikasta kuin tästä tahi tuosta uskontunnustuksesta ruvettavan suureen ja ankaraan sotaan!" huudahti hän. "Siihen tarvitaan suurempia syitä! Kunnianhimo ja maiden voittamisen toivo ovat syitä, jotka tekevät ruhtinaasta sankarin".
Ehdoton väristys kohtasi everstiluutnanttia. Hän, Kustaa Aadolf'in oma tytär, koetti hakemalla halpoja perus-syitä hänen tekoihinsa himmentää sen suuren sankari-arvon loistetta, joka huolimatta pahansuopien kielien moitteesta ympäröi hänen nimeänsä!
Siitä näkyy kuinka vähän hän itse välittää jalommista perusteista, eikä hän olisi saattanut selvemmin todistaa, ett'ei hänen aikomansa uskonnonmuutos ole mikään sydämen asia hänelle, ajatteli everstiluutnantti. Mutta samassa keskeytti hänen mietteensä eräs tapaus, joka saattoi hänet säpsähtämään, samalla kuin se ajoi viimeisenkin veripisaran kuningattaren poskilta. Kummun juurella olevasta laaksosta kuului ääni niin kumea ja kolkko, kuin olisi se tullut haudan pohjasta. Tämä ääni kuului niin kauhealta, että hevosetkin säikähtivät. Eikä se tuntunut ihmis-ääneltäkään enemmän kuin palotorven mylvinä, joka unen helmoista tempaa kaupungin väestön, on ihmis-äänen kaltainen. Mutta ääni puhui: "Oi kuningatar! Muistele sallimusta, muistele kruunausta Tukholmassa, muistele viikatemiestä!" Läheisten metsien kaiku kertoi kolkosti nämät sanat.
Kuningatar oli kalmanvaalea, hän tarttui oikealla kädellänsä satulaan, jott'ei putoaisi. Everstiluutnantti katsahti hänen sivullensa, tarpeen tullessa tukeaksensa häntä, mutta hän rohkaisi taas äkkiä mielensä ja sanoi. "Herra everstiluutnantti! Tutkikaa mitä vilppiä tahi petosta tässä piilee, ja minä palkitsisin runsaasti, jos voisitte saada siitä selvän. Olen kaksi kertaa ennenkin kuullut saman kauhean äänen lausuvan samat sanat".
"Tässä samassa paikassako?"
"Ei, en täällä. Ensi kerran matkalla Jakobsson'iin, ja toisen kerran lähellä Gripsholm'ia. Mutta joutukaa! Kuulittehan mistäpäin ääni kuului?"
"Kuulin, teidän Majesteettinne", vastasi everstiluutnantti ja kannusti hevostansa, kiirehtien matkaan, osaksi saadaksensa selville oliko tässä todellakin petosta kysymyksessä, osittain salataksensa sitä ehdotonta hämmästystä, jota itse tapaus kuningattaren kertomuksen ohessa oli hänessä herättänyt. Matka oli hyvin vaarallinen, mutta hän ratsasti pelkäämättä kivien ja kantojen yli kummun jyrkkää rinnettä pitkin, ehtimättä havaitakkaan maan sopimatonta laatua.
Viimein esti viidakon tiheys häntä pääsemästä etemmäksi. Silloin hyppäsi hän satulasta, sitoi oudonlaisesta matkasta vapisevan ja puhaltavan hevosensa koivuun ja jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän tutki tarkkaan koko laakson, mutta ei saattanut havaita mitään epäiltävää, hän pani monta kertaa korvansa maata vasten ja kuunteli, mutta ei saanut kuulla mitään muuta ääntä, kuin mitä muutamat levoltaan karkoitetut teeret ja pyyt synnyttivät, jotka humisevin siivin pakenivat puihin sekä varhaisen aamun ylistykseksi kaikuvia pikkulintujen lauluja, johon säestykseksi tuli kaukaisen metsäpuron kohiseva lirinä. Kun everstiluutnantti siten oli yli puolen tuntia ponnistellut, niin että hiki suurin pisaroin tippui hänen poskiltansa, ja kun huomasi enemmän etsimisen turhaksi, palasi hän hevosensa luo ja ratsasti sitten takaisin kuningattaren tykö, joka sill'aikaa lienee ajan kuluksi hyräillyt ranskalaista ballaadia. Kuningatar katsoi kysyvästi häneen.
"Teidän Majesteettinne, en ole havainnut mitään epäiltävää, vaikka olen ponnistellut, mitä ihminen suinkin voi!" sanoi everstiluutnantti hiukan kolkolla äänellä ja nä'öllä.
Kuningattaren kasvot synkistyivät.
"Mutta metsä on tuolla hyvin tiheää, jonkatähden on paljon saattanut jäädä minulta huomaamatta", lisäsi everstiluutnantti, nähtävästi koettaen rauhoittaa korkeata seuralaistansa.
"On ollut kova kaste yöllä, niin että pitäisi helposti huomata kulkijan jäljet ruohossa. Otitteko lukuun tämän seikan?" kysyi Kristiina.
"Otinpa kyllä, Teidän Majesteettinne! Senhän toki ensiksi otin lukuun!"
Kuningatar ei kysynyt enempää, mutta pysyi hetken mietteissään. Sitten sanoi hän maltittomasti: "Kiiruhtakaamme täältä, — olemme jo liian kauan viivähtäneet tämän mitättömän asian takia!"
Hän löi kiivaasti hevostansa ratsuraipalla, mutta pysäytti sen taas äkkiä ja lisäsi: "Minä kiellän teitä ankarimman vihani uhalla koskaan puhumasta tästä tapauksesta yhdellekään ainoalle ihmiselle!"
Näitä kuningattaren sanoja seurasi ankara silmäys, jonka jälkeen taas lähdettiin menemään samaa hurjaa vauhtia, kuin matkan alussakin.
Everstiluutnantti saattoi vaan työläästi ja hevostansa kannustamalla pysyä perässä. Hän itsekään ei ollut juuri paremmalla mielellä kuin kuningatar, joka nähtävästi oli hyvin alakuloinen ja pahalla tuulella. Tapaus antoi everstiluutnantille miettimisen aihetta. Ja sen-aikuisen katsantokannan mukaan oli hän valmis luulemaan, melkeinpä vakuutettukin siitä, että korkeampi ylenluonnollinen voima oli sen toimeenpanossa osallisena. Myös luuli hän varmasti voivansa päättää, että tämä arvoituksen tapainen, kuningattaren kaksi kertaa ennen kuulema ääni oli suuremmassa tahi vähemmässä määrässä vaikuttanut hänen päätökseensä luopua hallituksesta, siten mukaantumalla siihen sallimukseen, joka määräsi Tukholmassa kruunatun valtiaan hallituksen lyhyt-aikaiseksi, toivoi hän ehkä välttävänsä varoittavan äänen viimeistä ja peloittavinta uhkausta — kuolemaa.
Kun he saapuivat Drottningholm'iin, oli ennenmainittu vaatetusmestari ja kamariherra Juho Holm heitä vastassa. Ensi silmäyksellä, jonka tämä kuningattaren suosikki loi korkeaan emäntäänsä, huomasi hän heti, ett'ei tämä ollut parhaalla tuulella. Mutta kun hän kuningattaren palveluksessa oli erittäin hyvin tullut tuntemaan tämän luonteen, osasi hän muodostaa käytöksensä sen mukaan, ja, kahdenkertaisella huomaavaisuudella ja itsestään arvaavalla nöyryydellä tehdä läsnä-olonsa kuningattarelle mieluisaksi. Astuttuaan alas hevosen selästä käski kuningatar everstiluutnantin odottaa, kunnes hän ehtisi kirjoittamaan kirjeen, ja viedä sen sitten heti Tukholmaan Herman Fleming'ille, johon hän sangen paljon luotti valtio-asioissa, ja jota hän semmoisissa toimissa ahkerasti käytti. Kamaripalvelijansa käski hän sill'aikaa toimittamaan everstiluutnantille virvoituksia, ja lähti sitten niihin huoneisin, jotka häntä varten oli pantu kuntoon.
Herra Holm saattoi everstiluutnantin erääsen saliin, jonka katto oli varustettu mainittavan kauniilla ja hyvin kalliilla laudoituksilla, ja kysyi, kun he sinne olivat saapuneet, millaisia virvoituksia hän tahtoi.
"Mitä vatsaani tulee, niin ei se anna minulle vähintäkään syytä haluta mitään, sillä portugalilaisen verrattomat herkut eivät ole vielä ehtineet sulaa", vastasi everstiluutnantti. "Mutta lasi viiniä ei olisi hullumpaa tämän kiivaan ratsastuksen perästä".
Herra vaatetusmestari meni pois, mutta palasi pian. Tämän väli-ajan oli everstiluutnantti käyttänyt huoneen tarkastelemiseen, ja muuan seinää koristavista tauluista veti etenkin puoleensa hänen huomionsa. Hän astui lähemmäksi sitä katselemaan.
"Miellyttääkö tämä maalaus teitä?" kysyi herra Holm, puuhatessaan mukanansa tuoman viinipullon aukaisemista.
"Miellyttääpä kyllä, herra vaatetusmestari", vastasi everstiluutnantti.
"Niinkuin luultavasti itsekin olette arvanneet", jatkoi Holm, "kuvaa maalaus kuningas Kaarle IX:ttä Kirkholm'in onnettomassa tappelussa ja juuri samalla hetkellä kuin uljas Henrik Wrede antaa hänelle hevosensa. Kuningatar Katariina Stenbod vainaja kuuluu tästä maalauksesta maksaneen eräälle hollantilaiselle taiteilijalle sata hopeataalaria".
"Ja te arvelette ehkä, että se oli suuri rahasumma kyllä moisesta tuhrimistyöstä?"
"En suinkaan", vastasi herra vaatetusmestari. "Minä pidän suuressa arvossa taideteoksia, ja taide-arvostelijoiden yksimielisen arvelun mukaan on tällä maalauksella suuri taide-arvo".
Nyt syntyi hetkeksi vaiti-olo, jonka everstiluutnantti äkkiä keskeytti seuraavalla kysymyksellä.
"Onko jahtimestari R. jo saapunut tänne?"
"Mistä tiedätte, herra everstiluutnantti, että häntä on odotettu tänne?"
"Kuningatar itse puhui minulle siitä".
"Jahtimestaria on varmaankin kohdannut joku onnettomuus", sanoi herra Holm. "Hänen piti puheen mukaan saapuman tänne jo eilen illalla. Odottamattomia esteitä lienee varmaankin tullut, ja näyttää melkein siltä kuin Hänen Majesteettinsa matkan tarkoitusta ei saavutettaisikaan".
"Niin käyvän olen minäkin pelännyt", arveli everstiluutnantti ja katseli hymyillen viekasta ja varovaista vaatetusmestaria.
"Kuinka niin? Oletteko saaneet tietoja jahtimestarista?"
"En ensinkään. Mutta sisällinen aavistus on sanonut minulle, että jokin onnettomuus on kohdannut häntä, ja että hän on ollut pakoitettu jättämään matkansa", vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka jo aikoja sitten oli arvannut, että koko puhe jahtimestarin tulosta oli vaan tekosyy, sekä ett'ei metsästys-alojen tutkimista koskaan oltu ai'ottu.
"Sepä on kummallista. — Mutta te ette kuitenkaan ole ainoa, jonka aavistukset ovat toteutuneet", sanoi herra Holm hyvin teeskennellyllä totisuudella. "Muuten toivon sen metsästys-innon, jota viime päivinä luulen kuningattaressa huomanneeni, tekevän hyvää hänen terveydellensä. Tunnustakaa herra everstiluutnantti, että metsästäminen on mitä terveellisin huvitus".
"Sen teen mielellänikin — ompa se mitä miellyttävintäkin".
"Niin onkin, herra everstiluutnantti! Etenkin Hänen Majesteetillensa tuottanee metsästys suurta huvitusta, hän kun on niin taitava ampuja, jotta kovinta ravia ratsastaissaan aivan helposti ampuu jäniksen juoksussa. Sitä en minä ainakaan pystyisi tekemään!"
"Se onkin hiukan vaikeampaa kuin osata pistää lanka neulansilmään", ajatteli everstiluutnantti, mutta jätti sen tietysti sanomatta ja lausui vaan: "Niin taitavaksi tulee vaan ahkeran harjoituksen kautta, johon teillä, herra vaatetusmestari, ei luultavasti ole ollut tilaisuutta. Ymmärrettävästi tulee siinä luonnollinen taipumuskin kysymykseen, mutta sitä en luule teiltä puuttuvan".
Puhelu keskeytyi nyt, sentähden että Holm lähti kuningattaren luo. Sieltä palatessaan ilmoitti hän everstiluutnantille, että kuningattarella oli jo kirje valmiiksi kirjoitettuna, sekä että tämä itse tahtoi antaa sen hänelle. Hän pyysi siis everstiluutnanttia seuraamaan itseänsä kuningattaren huoneesen. Portailta menivät he marmorisen taideteoksen ohitse, joka sota-aikana oli saaliina tuotu Saksasta. Se kuvasi leijonaa, joka etukäpälillään musersi suurta kärmettä.
"Tämä kuvaa voittavaa kristin-uskoa taistelussa pahaa vastaan", sanoi herra Holm. "Katsokaapas everstiluutnantti tätä leijonaa! Eikö se ole komea eläin ja komea teos!"
"Epäilemättä. Luulisipa melkein, että siinä on henki, ja että se saattaisi liikkua, jos tahtoisi".
"Minusta on välistä näyttänyt, kun kauvan yhtä mittaa olen tätä ryhmää katsonut, että leijona on alkanut liikuttaa silmiänsä. Niin elävästi saattaa tulla liikutetuksi oivallisesta taideteoksesta. Muuten, katselen tätä teosta mielelläni, sillä sen ylevän kuvannollisen merkityksen lisäksi on minusta eläinten kuningas muita mieluisampi, ja ne jalot ominaisuudet, joita sillä sanotaan olevan".
"Sittenhän sopii, että valitsette sen tunnuskuvaksi tulevaan vaakunakilpeenne", lausui everstiluutnantti leikillisesti, aavistamatta kuinka täydellisesti tämä hänen ennustuksensa oli toteutuva.
"Suvaitsette laskea leikkiä, herra everstiluutnantti. Minun vaakunakilpeni kuuluu semmoisiin, joita ei koskaan tule löytymään", sanoi tuleva ritari Lejonkrona.
"Joka elää saa nähdä!" vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka oli nähnyt niin monta todistusta kuningattaren tuhlaavasta armosta suosikkejansa kohtaan, ett'ei juuri pitänyt mahdottomana ent. räätälin pääsemistä aatelismieheksi.
Samassa saapuivatkin he kuningattaren huoneen ovelle, ja everstiluutnantti astui sisälle. Kristiina oli nähtävästi paremmalla tuulella nyt, kuin tullessansa. Hymyillen kiitti hän matkalla saamastansa suojeluksesta, pyysi hänen itsensä viemään kirjeen Fleming'ille, ja sanoi jäävänsä odottamaan jahtimestari R:ää, j.n.e.
Sitte jätti everstiluutnantti hyvästi, ja lähti kohta viipymättä paluumatkalle Tukholmaan. Henkikaartilaisen käski hän kuningattaren tahdon mukaan jäämään sinne ja palaamaan vasta silloin kuin kuningatar itsekin palaisi.
Everstiluutnantti ei ollut paluumatkallaan ehtinyt kovin pitkälle, kun hänen vastaansa tuli tavalliset kyytirattaat, semmoinen hevonen edessä, jotka tänäkin päivänä kyytikonien nimellä ovat tavallansa surullisesti mainioita. Näissä ylenmäärin kehnoissa ajoneuvoissa matkusti kaksi henkilöä. Toinen heistä oli nähtävästi kyytimies, mutta toinen arvattavasti oli olevinaan herra, vaikka hänen pukunsa, joka muuten oivallisesti soveltui hevosen ja rattaiden laatuun, oli sellainen, että se ääneensä todisti matkarahojen niukkuutta. Näyttipä siltäkin kuin olisi hän itsekin hävennyt asuansa, sillä hän istui peittäen päätänsä kuluneen päällysviitan yhtä kuluneella kuin lavealla kauluksella.
Kun tämä kolmikko, johon kuului herra, renki ja hevonen rattaineen lähestyi everstiluutnanttia, ei hän saattanut olla hymyilemättä, mutta se seikka, että matkustaja kauniimmalla kesä-ilmalla niin huolellisesti koetti peittää kasvojansa, herätti samalla hänessä uteliaisuutta. Hän ratsasti sentähden hyvin lähelle rattaita, jotka surkeasti vinkuen vierivät eteenpäin, ja kumartui äkkiä sivulle nähdäkseen mitkä viehättävät kasvot piilivät päällysviitan korkean kauluksen peitossa. Tuskin kuuluva kiroussana pääsi hänen suustansa, kun tunsi matkustajan portugalilaiseksi Antonius Macedoksi. Nytkin huomasi hän arvelunsa todeksi, että kuningatar oli lähtenyt Drottningholm'iin ainoastaan tavatakseen jesuiittia, ja siellä häiritsemättä saadakseen päättää tämän ai'otusta pa'osta sekä kaikista niistä seikoista, jotka sen kanssa olivat yhteydessä.
Kun everstiluutnantti Stålsköld lähestyi sitä kumpua, jolla vähää ennen oli kuullut tuon käsittämättömän äänen, valtasi hänen jonkunlainen levottomuuden ja vastenmielisyyden tunne. Hän oli kasvanut ennakkoluuloisen aikansa jotenkin taika-uskoisissa mielipiteissä noituudesta, velhoista y.m. semmoisista vehkeistä, joiden uskomista ei silloin pidetty häpeänä, ja nämät taika-uskoiset käsitteet olivat niin juurtuneet koko hänen olentoonsa ja katsantokantaansa, ett'ei hänen koskaan onnistunut päästä niistä täydelleen vapaaksi. Päästäkseen niin pian kuin mahdollista tämän vastenmielisen paikan ohitse, painoi hän kannuksensa hevosen kupeesen ja ratsasti eteenpäin täyttä laukkaa. Mitähän jos hän taas kuulisi tämän kauhean kolkon äänen! Täydellisesti rauhoittui hän vasta nähdessään hyvän matkaa kummun toisella puolella talonpojan kulkevan tietä pitkin, matkalla kaupunkiin päin. Silloin antoi hän hevosensa huo'ata, ja ratsasti hiljalleen talonpojan ohitse.
"Hän ei tuntenut minua, ja se olikin ehkä parasta", mutisi tämä, sittenkuin everstiluutnantti oli ehtinyt kappaleen matkaa hänen edellensä.
Jos everstiluutnantti olisi katsellut tätä talonpoikaa yhtä tarkoin kuin hän katseli tuota kuluneesen päällysviittaan puettua herraa, olisi hän tuntenut hänen hyväksi ystäväkseen Jakobsson'iksi.