17 LUKU.
Seuraavana aamuna lähti everstiluutnantti linnaan, aikoen teeskennellyllä sairauden kohtauksella tahi jollakin muulla tekosyyllä puolustaa sitä huolimattomuutta, jota oli osoittanut, kun ei ensinkään kuningattarelle tuonut kreivi Jaakko Kasimirin vastausta. Mutta joll'ei kuningatar siitä leppyisi, oli everstiluutnantti vakaasti päättänyt jättää liiat ponnistukset sikseen, jälleen päästäkseen hänen suosioonsa, jolla ainoastaan niin kauvan oli ollut arvoa hänen silmissään, kuin hän oli saattanut pitää kuningatarta arvossa ihmisenä ja hallitsijana, mutta jonka onnistumisesta ei hän nyt pitänyt väliä. Hän ei ensinkään tehnyt itsekkäitä hovimieslaskuja, ja piti tässä asiassa kokonaan omantuntonsa ääntä ja synnynnäistä vastenmielisyyttään kaikkeen väärään ja petolliseen johtonaan. Jos kuningatar sitä vastaan olisi leppyisä, niin päätti hän vast'edeskin tunnollisesti täyttää, mitä velvollisuus ja kunnia häneltä vaati, eikä puolestaan antaa mitään tahallista riitaantumisen syytä.
Sill'aikaa kuin hän eräässä etuhuoneessa odotteli sopivaa tilaisuutta päästä kuningattaren puheille, lähestyi häntä muuan nuori mies, joka kohteliaasti esittäytyi Portugalin lähetystön jäseneksi. Herransa ministerin puolesta kutsui hän everstiluutnanttia olemaan läsnä kemuissa, joita ministeri samana iltana aikoi pitää. Everstiluutnantti ei näyttänyt ensinkään kummastuvan tästä kutsumuksesta, sillä semmoinen henkilö kun oli, jonka kaikki tiesivät nauttivan kuningattaren luottamusta, oli häntä viimeksi kuluneina kuukausina monta kertaa kutsuttu osalliseksi ylhäisten juhlallisuuksiin, joita vuoden 1651 mittaan oli ylenmäärin, mutta hän oli noudattanut verrattain harvoja näistä kutsumuksista, sentähden ett'ei hänen luonnonterve mielensä hyväksynyt näitä meluisia huvituksia, joissa ylellisyys ja tuhlaavaisuus koettivat voittaa toisiansa. Kuinka olikaan, päätti hän olla portugalilaisen kemuissa. Hän kiitti siis tuota nuorta miestä kutsumuksesta, lisäten noudattavansa sitä.
Kului sitten vielä hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi tavata kuningatarta. Kun hän vihdoinkin pääsi Kristiinan puheille, otti tämä hänen vastaan sangen tyytymättömän näköisenä, vaikka muuan kamaripalvelija edeltäpäin oli mielitellen kertonut everstiluutnantille kuningattaren tänä aamuna olleen mitä parhaalla tuulella.
"On sangen suuresti kummastuttanut minua, everstiluutnantti Stålsköld, että olen huomannut teidät tottelemattomaksi käskyilleni ja huolimattomaksi asiassa, jonka olen antanut toimeksenne! Sitä olisin teistä kaikkein vähimmän luullut!" sanoi hän tiuskealla äänellä, katseltuansa hetken aikaa everstiluutnanttia.
Mutta kuningattaren silmäykset eivät enää suuresti koskeneet everstiluutnanttiin, eikä hänen tyytymättömyytensä saanut häntä hämille, kun ei hän paljon välittänyt Kristiinan suosiosta. Hän kesti sentähden vakavasti tämän tarkastuksen ja vastasi sitten tyynesti: "Kun eilen lähdin Teidän Majesteettinne luota, tapasin sattumalta kreivi Jaakko Kasimirin tässä aivan lähellä linnaa, ja olisin silloin heti saattanut tuoda hänen vastauksensa, joll'en olisi pelännyt tulevani sopimattomalla ajalla, kun luulin Teidän Majesteettinne siihen aikaan syövän päivällistä. Sitten estivät odottamattomat seikat minua myöhemmin päivällä tavoittamasta Teidän Majesteettianne".
Everstiluutnantti ihmetteli, kuinka helposti hän saattoi antaa tämän toden ja valheen sekaisen selityksen, ja hänestä tuntui siltä kuin ei hän koskaan olisi valehdellut niin rauhallisella omallatunnolla. Luultavasti tuli se siitä, että hänen omatuntonsakin havaitsi, kuinka välttämätön hätävalhe tässä kohden oli ja miten olisi pikemmin näyttänyt itsepäisyydeltä kuin totuuden harrastukselta, jos everstiluutnantti suoraan olisi tunnustanut miten asian laita oli.
Kuningatar katseli taas häntä terävästi.
"Ja arvelette varmaan, että odottamattomat seikat päästävät teidät velvollisuudestanne toimittaa kuningattaren käskyt ja tekee tottelemattomuutenne täydelleen suvaittavaksi?" kysyi hän, vaikka paljoa leppeämmällä äänellä. Epäilemättä vaikutti everstiluutnantti Stålsköld'in vakava ryhti, joka oli aivan erilainen kuin muiden hovimiesten, miellyttävästi kuningattareen, ja tuo lempeämpi ääni tuli varmaankin siitä mieltymyksestä, jota hän, imartelun ja itsekkäisyyden ympäröimänäkin, tunsi melkein ainoan semmoisen seuralaisensa parissa, joka olematta kuitenkaan siveyden saarnaaja, ei koskaan alentunut halpamielisesti imartelemaan, eikä — ja sepä juuri olikin tavatonta — koskaan osoittanut halua käyttämään hänen suosiotansa omaksi edukseen.
"Tähän Teidän Majesteettinne kysymykseen en uskalla varmaa vastausta antaa, mutta löytyypä todellakin seikkoja, jotka ovat ihmistä mahtavammat", vastasi everstiluutnantti.
Moni nyky-aikaisista virkamies-tyranneistamme olisi silloin kiukuissaan huudahtanut: "Semmoista ei saa tulla kysymykseenkään virka-asioissa!" ja tyranniuden tuntomerkkinä onkin juuri mahdottomienkin vaatiminen. Kristiina kuningatar, vaikk'ei muutoin kärsinytkään vastansanomista, ei kuitenkaan koskaan ollut sanan oikeassa merkityksessä tyrannillinen. Sen näytti hän tässäkin vähäpätöisessä kohdassa, sillä hän vastasi: "Se on totta, everstiluutnantti! Ihminen, mahtavinkin, on kaikista ponnistuksistansa huolimatta asianhaarojen orja. Saatte tällä kertaa anteeksi enkä tahdo tämän ainoan huolimattomuuden tähden sulkea teitä luottamuksestani. Muuten pelkäsin teidän taas joutuneen veriseen seikkailuun!"
Viimeiset sanat lausui hän leikillisesti ja everstiluutnantti päätti siitä, että hänen vihansa oli lauhtunut ja hänen hyvä mielensä jälleen palannut.
"Minulla on käskemistä teille", jatkoi kuningatar vähän ajan perästä. "Tänä iltana pitää Portugalin lähettiläs Pereira tanssiaiset, joihin ai'on mennä. Mutta sitten heti lähden Drottningholm'iin, ja teidän pitää ratsain seurata minua sinne. Sitäpaitsi pitää teidän miehistänne valita pari tahi yksi … niin yhdessä saattaa olla tarpeeksi … jonka myös pitää oleman valmiina mainitun lähettilään asunnon luona. Tämä ei muutoin estä teitä olemassa kemuissa, jos nim. olette kutsuttu?"
"Olen, Teidän Majesteettinne. Hänen ylhäisyytensä Portugalin ministeri on todellakin suonut minulle sen kunnian".
"Sitä parempi, sitten saatatte sitä helpommin olla paikalla".
Everstiluutnantti lähti sitten pois.
Illalla, kuin hän jo oli valmis lähtemään portugalilaisen kemuihin, tuli Jakobsson hänen luoksensa, aikoen pyytää häntä mukaansa Aake Berg'in luo. Everstiluutnantti ei kuitenkaan saattanut tähän yhtyä, vaan kertoi Jakobsson'ille, mitä hänellä oli tänä iltana tehtävää, sekä tulevasta matkastaan Drottningholm'iin, jonka jälkeen he kulkivat yhdessä lähelle Pereiran asuntoa.
Pidot olivat erittäin loistavat, ja oli tehty mitä kalliimpia valmistuksia niiden saamiseksi oikein upi-uhkeiksi. Huoneetkin olivat kaunistetut sangen komeasti ja miellyttävästi. Kaikki katot esim. olivat peitetyt taitavasti sidotuilla kukkakiehkuroilla, joiden välistä riippui korissa etelämaiden hedelmiä kaikenlaisia, niinkuin apelsiinejä, sitrooneja, aprikoita y.m. Muihinkin koristeihin oli käytetty yhtä paljon huolta ja vaivaa.
Lukuisina kokoontuneiden ylhäisten vieraiden joukossa ei ollut ketään, joka alussa olisi suuremmassa määrässä vetänyt everstiluutnantin huomion puoleensa kuin Elvira, jonka hän täällä kohtasi. Tätä piti hän yhäti silmällä, ja monta surullista ajatusta tuli silloin hänen mieleensä. Elvira oli kalpea, ja nöyrän kärsimisen vivahdus, jota hän turhaan koetti peittää pakonnaisella hymyllä, näkyi hänen kasvoistansa, mutta kuitenkaan ei hänen kauneutensa ja ihanuutensa ollut vähempi kuin kenenkään muunkaan, paitsi kenties yhden. Tällä poikkeuksella tarkoitamme Ebba Sparrea, Kristiina kuningattaren hovin aurinkoa, joka silloin oli ihanimmillaan, ja joka uudenvuoden päivänä sinä vuonna oli mennyt kihloihin ennenmainitun Jaakko Kasimir de la Gardien kanssa.
Everstiluutnantti mietti itsekseen pitikö hänen koettaa päästä puheluun Elviran kanssa vai eikö. Viimein voitti halu saada sydämensä lemmityn kanssa vaihtaa muutama sana kaikki arvelut, ja hän käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta, kun useimmat vieraista katselivat sitä loistavaa tulitusta, jota ulkona poltettiin, ja puhutteli Elviraa näin:
"Rouva vapaherratar! Näen ett'ette ole onnellinen. Sanokaa, saatanko tehdä mitään hyväksenne? Laupiaan Jumalan nimessä pyydän, ett'ette väärästä kunniantunnosta ole suoraan ja todenmukaisesti minulle tunnustamatta, saatanko jollakin tapaa hyödyttää teitä! Pitäisin itseäni sanomattoman onnellisena, jos hituisenkin voisin tehdä hyväksenne".
Elvira silmäili häntä puoleksi moittien ja vastasi: "Te ette voi tehdä mitään hyväkseni, — olenhan jo kerran ennen sanonut sen teille, ja kerron sen vielä kerran vakaasti! Asia on nyt hyvällä kannalla, ja parasta, että se sillä pysyykin, ett'ette ko'e sekaantua seikkoihin, jotka ovat senlaatuisia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta pyrkiä sekaantumaan niihin."
Everstiluutnantti huomasi tästä vastauksesta, että Reeta oli niin varovasti menetellyt tiedustelijatoimessaan, jott'ei hänen emännällään ollut siitä aavistustakaan. Ja tämä ainakin ilahdutti häntä, sillä hän arveli Reetan vaan niin kauvan jonkunlaisella menestyksellä saattavan tehdä havaintojansa kuin hän saattoi huolellisesti salata niitä tekevänsä.
"Tämäkö siis on viimeinen sananne?" rohkeni hän kuitenkin lisätä.
"Niin viimeinen, herra everstiluutnantti! Ja olkoon tämä asia kerrassaan päättynyt!"
Everstiluutnantti vetäytyi suruissaan pois, siliä hän huomasi kaukaa paroonin kolkon haamun. Elvira katsoi hänen peräänsä pitkän pitkällä silmäyksellä, ja hänen rintansa kohosi hiljaisesta huokauksesta.
Kun everstiluutnantti Stålsköld'in, kerrotulla tavalla puheltuaan sen kanssa, jota hänen sydämensä, kaikista ponnistuksista huolimatta, ei lakannut lempimästä, piti menemän viereiseen huoneesen, kohtasi hän ovessa erään henkilön, jonka nähdessään hän pysähtyi.
Tuossa on hän, mietti Stålsköld, sama älykäs katsanto, samat pontevat kasvonjuonteet! Ja hän piti silmällä miestä, jonka tunsi samaksi herraksi, mikä edellisenä päivänä oli salaa ollut kuningattaren luona, niinkuin edellisessä luvussa on tarkemmin kerrottu. Everstiluutnantti ei päästänyt tuota miestä näkyvistänsä, vaan odotti maltittomasti tapaavansa jonkun, jolta olisi sopinut kysellä hänestä. Lopulta luuli hän eräässä kuninkaallisen kanslian virkamiehessä, jolla oli paljon tekemistä ulkomaan asioiden kanssa, tavanneensa semmoisen henkilön, joka saattaisi antaa hänelle tarpeelliset tiedot. Tämän puoleen kääntyi hän siis kysyäksensä tunsiko tämä sitä miestä, jota hän kädellänsä osoitti.
"Tietääkseni on hän portugalilainen, ja kirjurina tahi jonakin sentapaisena hänen ylhäisyydellänsä Pereiralla", vastattiin hänelle.
Pereira on siis se isäntä, jolta hän karkaa, tuumi everstiluutnantti, ja lausui teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä:
"Jo hänen ulkomuotonsakin osoittaa etelämaalaista, mutta tiedättekö ehkä hänen nimeänsä?"
"Luulen hänen nimensä olevan Antonius Macedo", vastasi kuninkaallisen kanslian virkamies.
"Antonius Macedo", mutisi everstiluutnantti. "Olisi hauskaa tietää onko Pereiran tiedossa, että tämä Antonius Macedo, jota hän pitää seurueessansa, on paavillinen käännyttäjä ja jesuiitti?" — Kun hän kuitenkin huomasi mahdottomaksi keltään muulta ihmiseltä kuin herra Pereiralta itseltään saada selvää tästä asiasta, tyytyi hän pitämään silmällä miestä nähdäkseen koettiko hän millään tavoin lähestyä kuningatarta tahi kuningatar häntä. Pian olikin hän huomaavinaan, että kuningattaren silmät tarkastelivat sinne päin, jossa Macedo oli, ja että he, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, antoivat toisilleen salaista ymmärtämistä merkitsevän silmän-iskun. Jonkun ajan päästä huomasi everstiluutnantti kuningattaren lähestyvän Macedoa, jota lähellä hän, everstiluutnantti, yhä pysyi. Tämä puolestansa astui myöskin silloin muutaman askeleen eteenpäin, ja kun hän oli lähestynyt kuningatarta, kuiskasi tämä hänelle seuraavat sanat, jotka everstiluutnantti, Macedoa seurannut kun oli, kuuli, vaikka oli kääntävinään huomionsa toiselle taholle:
"Minä lähden täältä suoraan sinne".
"Hyvä Teidän Majesteettinne! Minä kyllä toimitan itseni sinne", vastasi Macedo samoin kuiskaavalla äänellä, jonka jälkeen kumpikin kulki edelleen. Tämä heidän kohtaamisensa oli tapahtunut niin sivumennen ja nopeasti, ett'ei kukaan paitsi everstiluutnantti sitä havainnut, mutta tämä huomasi siitä, mitä oli kuullut, että Kristiinan matka Drottningholm'iin oli yhteydessä herra Macedon aiotun pa'on kanssa.
Pidot jatkuivat sitten tanssilla ja illalla paljon yli puoli-yön. Noin kello 3 aamulla käski kuningatar everstiluutnantin laittautumaan valmiiksi, jonka jälkeen tämä lähti pihalle, missä hänen palvelijansa seisoi häntä odottamassa pitäen suitsista hänen levottomasti korskuvaa ratsuansa. Kauvan ei hänen tarvinnut täällä odottaa, ennenkuin kuningatar yksinkertaisessa samettisessa ratsupuvussa tuli ulos, ainoastaan Portugalin ministerin seurassa. Everstiluutnantti arvasi, että hän oli hiipinyt pois vieraiden joukosta ja muuttanut pukua, sekä että ainoastaan hänen seuralaisensa tiesi hänen tulevasta matkastaan.
"Viipyykö Teidän Majesteettinne kauvan Drottningholm'issa?" kysyi herra Pereira, autettuaan Kristiinan sen lumivalkean ratsun selkään, jonka eräs hänen tallirengeistään oli taluttanut esille.
"Vaan tämän päivän. Olen suostunut kohtaamaan siellä jahtimestari R:ää, hänen seurassaan tarkastellakseni sitä metsästys-alaa, jonka hän on ehdoittanut sopivaksi käyttää tulevassa suuressa metsästyksessä, johon toivon teidänkin, Pereira, ottavan osaa".
Lähettiläs kumarsi suostumuksen merkiksi. Kuningatar hellitti sitten tulisen juoksijansa ohjat, ja ratsasti joutuisaan pois, everstiluutnantin ja sen kaartin ala-upseerin seuraamana, jonka tämä oli mukaansa käskenyt.