16 LUKU.
Näissä ja tällaisissa katkerissa mietteissä vietti everstiluutnantti iltapäiviänsä, odotellen sitä aikaa, jolloin hänen piti menemän määrätylle kaksintaistelupaikalle. Hänen näkönsä oli yhtä synkeä kuin mielensäkin. Hänen sydäntänsä vaivaava suru loi varjoja hänen kasvoillensa. Lähestyvä taistelu näytti hänestä nyt aivan toisenlaiselta kuin edellisenä päivänä. Silloin oli hän luullut vetävänsä miekkansa oikean ja pyhän asian puolesta, nyt mietti ja arveli hän aivan toisin. Silloin oli hän pitänyt kuningatarta jalona, valistuneena ruhtinattarena, nyt piti hän tätä petollisena, juonikkaana naisena, petturina, joka aikoi kieltää isiensä pyhimmän perinnön, omantunnonvapauden, uskonnon, jättääkseen itsensä ja — jos se kävisi laatuun — Ruotsinkin paavillisuuden helmaan. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä synkeämmäksi tuli hän.
Hän valmistautui kuitenkin menemään ja oli juuri lähtemäisillään, kun
Jakobsson astui huoneesen.
Jakobsson oli pukeunut erittäin huolellisesti, ja hänen yllänsä oleva puku osoitti suurempaa komeutta kuin tähän aikaan oli tavallista porvaristossa. Selvästi näkyi, että hän tällä kertaa varta vasten komeili. Eikä juuri löytynytkään komeampaa herrasmiestä, kuin Jakobsson tässä asussa oli. Kädessä oli hänellä soikea esine, joka oli kääritty mustaan silkkiliinaan.
Everstiluutnantin synkkämielisyys ei jäänyt Jakobsson'in tarkalta silmältä huomaamatta, vaikka tämä otti vastaan häntä tavallista sydämellisemminkin. Kun ei Jakobsson saattanut ensinkään aavistaakkaan sitä, mikä oli tapahtunut everstiluutnantille ja hänen tunteillensa, niin arveli hän tämän synkkämielisyyden tulevan kohtuullisesta levottomuudesta tulevien tapausten vuoksi.
Seuraavista sanoista saatamme arvata hänen oman mielentilansa.
"Ystävä everstiluutnantti", sanoi hän. "Siitä saakka kuin illalla erosimme ei minulla ole ollut hetkeäkään rauhaa, ja unikin on silmistäni paennut. Te olette tuskin vielä paranneet viimeisestä verisaunastanne ja kuitenkin rupesitte taisteluun niin monta vastaan. Se oli siivosti sanoen samaa kuin juosta järveen".
"Minä puolestani", vastasi everstiluutnantti, "olen vähän välittänyt koko asiasta, ehkäpä sentähden, että te olette edestäni sitä mietiskelleet".
Jakobsson katseli everstiluutnanttia epäilevästi, melkein varmana siitä, ett'ei tämä ollut puhunut totta.
"Oletteko hankkineet itsellenne varamiestä, ystävä everstiluutnantti!"
"En! Olkoot he vuorotellen siinä toivossa".
"Hyvä! Jos ette ole pyytäneet ketään toista, täytyy teidän ottaa minut varamieheksi, eikä siinä kyllä, teidän täytyy toimittaa, että he tyytyvät minuun. Tässä kohden on kirottua, ett'en minä ole aatelista sukuperää! Mutta teidän täytyy keksiä keino, joka pakoittaa heidät ottamaan minut siksi! Kerran päästyäni varamieheksi otan minä osakseni neljä heistä, te saatte pitää huolta toisista neljästä. Minulla ei tosin ole mitään riitaa heidän kanssansa, pidin päinvastoin paljon heidän laulustaan, ja soisin heidän pääsevän vahingoittumatta, mutta se on ainoa keino teidän pelastumiseenne".
Everstiluutnantti Stålsköld ällistyi.
"Oletteko menettäneet järkenne, ystävä Jakobsson!" huudahti hän eikä saattanut olla purskahtamatta sydämelliseen nauruun. "Tekö taistelisitte! Ha! ha! ha! Ensimmäinen, jonka kanssa joutuisitte otteluun, leikkaisi kauniisti poikki kätenne ja jalkanne!"
"Sepähän nähtäisiin!" vastasi Jakobsson, hiukan pahoillaan everstiluutnantin pilkasta. "Älkää luulko miehen, sentähden että kuuluu porvaris-säätyyn, täytyvän välttämättömästi olla taitamaton aseiden käytännössä. Mutta päätös näyttäköön mihin ja missä määrässä kelpaan tässä kohden. Pää-asia on saada minut otetuksi varamieheksi ja sitä varten olen miettinyt seuraavan menetystavan. Se riita-kysymys, jonka miekat nyt ratkaisevat, ei perustu oikeastaan yksityiseen vihaan teidän, ystävä everstiluutnantti, ja vastustajienne välillä, vaan on syntynyt erilaisista mielipiteistä kuningattaren suhteen. Ne lauseet, jotka noilta herroilta pääsi hänestä, olivat senlaatuisia, että niitä julkisessa oikeustossa voimassa olevien lakien mukaan pidettäisiin majesteetinrikoksena. Kun kysymyksessä oleva asia siis on niin kovin vaarallinen, niin olisi uskallettua ilmoittaa siitä muille. Kuitenkin on tämä väistämätöntä, jos kohtuuden mukaan vaaditte oikeutta ottaa itsellenne varamiestä. Nuoret herrat ottavat epäilemättä lukuun sen vaaran, joka uhkaa, jos asia tulee yleisemmin tunnetuksi, ja kukapa tietää, onko se mies, jonka valitsette, täydelleen luotettava? Vaikkapa se loukkaakin heidän ylpeyttänsä, tyytyvät he kuitenkin oman turvallisuutensa vuoksi ottamaan minut varamieheksi ja pitäisipä heidän vielä oleman hyvin kiitollisiakin teille siitä, ett'ette tahdo ilmoittaa tätä asiaa kenellekään, joka ei ollut siinä tilaisuudessa läsnä. Tämä on minun tuumani; mitä arvelette siitä?"
"Arvelen, että se on sangen hyvin mietitty ja mahdollinen toteuttaa, jos kerran taistelu tulee ja että — —"
"Jos tulee?" keskeytti häntä Jakobsson, kummastuen. "Mitenkä tämä on ymmärrettävä? Luuletteko, ett'eivät vastustajanne uskalla otella?"
"Sitä en luule", vastasi everstiluutnantti. "Mutta on sattunut seikkoja, joita minun täytyy teiltäkin pitää salassa, semmoisia että ne tekevät minun varsin haluttomaksi tähän taisteluun, mutta hyvin taipuvaiseksi sovintoon. Mutta lähtekäämme, sillä aika lähestyy, enkä millään muotoa tahtoisi näyttää huolimattomalta kunnia-asioissa. Mitä teillä on kädessänne, ystävä Jakobsson?"
"Kaksintaistelussa välttämätön kapine, — miekka. Mutta en ymmärtänyt sanojanne. Eivätkö mielipiteenne kuningattaresta ole enää samat kuin eilen?"
"Eivät, minä kuulun nyt niihin, jotka katsovat siunaukseksi Ruotsille päästä niin pian kuin mahdollista hänestä".
Jakobsson katseli everstiluutnanttia, luullen hänen sanoneen tämän leikillä, mutta tämän kasvoista näkyvä ankara totisuus vakuutti hänelle, että päinvastoin oli laita, ja hän huudahti: "Jumalan kiitos, että silmänne ovat au'enneet ja te vihdoinkin huomanneet totuuden. Nyt kun te kuulutte meidän miehiin, ei minun tarvitse enää pitää salassa sitä kiitollisuuden velkaa, jossa teille olen, eikä enää salata teiltä, että se kapinan-nostaja seppä, jonka te pelastitte, ja minä olemme sama henkilö".
"Tekö? Hitto vieköön! Tekö se olitte, Jakobsson; sitten peruutan heti ne sanat, jotka hetki sitten lausuin teidän taistelemisestanne ja arvelen päinvastoin, että noille nuorille herroille, jos asia siksi tulisi, olisi parasta huolellisesti varoa käsiänsä ja jalkojansa, sillä se, joka raskaalla moukarilla taisteli niinkuin te teitte, on epäilemättä miekka kädessä varsin vaarallinen vastustaja!"
Jakobsson havaitsi nyt syyn, miksi everstiluutnantti mieluimmin tahtoisi sovinnollisesti ratkaista riitakysymyksen, mutta syytä tuohon pikaiseen muutokseen hänen mielipiteissään ei hän saattanut arvata, sillä siitä pysyi everstiluutnantti aivan vaiti. Loppumatkalla keskustelivat he parhaasta keinosta saada asiaa sovinnolliseen loppuun, mutta eivät vielä olleet päässeet ratkaisevaan päätökseen, kun saapuivat yhtymäpaikalle, pieneen metsikköön, joka oli lähellä Tukholman uutta hautausmaata.
Heidän vastustajansa eivät vielä olleet paikalla, mutta saapuivat heti senjälkeen. He olivat nyt aivan totisella mielellä ja näyttivätpä hiukan alakuloisiltakin. Kun he olivat tervehtineet, astui se luutnantti esiin, joka edellisenäkin päivänä oli näyttänyt malttavaisemmalta ja kääntyi everstiluutnantin puoleen, sanoen: "Herra everstiluutnantti! Tiedämme, että se asia, josta olemme joutuneet riitaan keskenämme, on senlaatuinen, jotta se, jos te halpamielisesti tahtoisitte käyttää sitä meidän turmioksemme, tuottaisi meille varsin ikäviä seurauksia. Ett'ette sitä niin ai'o käyttää, siitä on taisteluvaatimuksenne sekä tunnettu jalomielisyytenne ja oikeudentuntonne meille varmana takeena ja vähinkin epäluulo siihen suuntaan olisi varsin julkea loukkaus teitä kohtaan, johon emme koskaan anna aihetta. Mutta asialla on arveluttavia puolia, jotka vaativat huomiotamme. Olkoon että tappelemme, niin ei ole aivan mahdotonta, että te tulette haavoitetuksi, mutta sitä vastaan hyvin luultavaa, teidän monissa tulisissa kahakoissa koeteltuun taitavuuteenne katsoen, että yksi tahi useampi meistä saapi haavoja. Aivan mahdotonta ei ole sekään, että joku meistä kuolee. Käyköönpä miten tahansa, niin herättää asia kaikessa tapauksessa suurta huomiota, ja enimmän, jos teille pahoin käy, sillä te olette enimmän kuningattaren suosiossa, ja hän kyllä osaisi urkkia totuuden eikä se olisi juuri vaikeatakaan, sillä ei kukaan meistä mieli valhejuttuja kertoa. En siis pelosta, — toivoakseni te, herra everstiluutnantti olette täydellisesti siitä vakuutettu, — vaan välttääkseni kaikenlaisia ikäviä selkkauksia, tarjoon minä, samalla vakuuttaen teille meidän täydellistä kunnioitustamme, julkisesti kaikkien kumppanieni nimessä kättäni sovintoon!"
Everstiluutnantti iloitsi sydämellisesti tästä sovintoehdoituksesta, mutta hän halusi lisätä siihen jotakin ja lausui sentähden: "Ilolla suostun herrojen sovintotarjoukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että herrat tunnustavat, jott'en tahallani ollut vakoojana, sillä syy ei tässä kohden ole minun, vaan herrojen puhe oli niin kovaa, jotta puolikuuro henkilökin olisi pakostakin tullut tietämään sen sisällön".
Sigge Niilonpoika N—— peruutti nyt tämän lauseensa ja tunnusti sanoneensa sen arvelematta ja ajattelematta. Toiset sanoivat, ett'eivät he koskaan olleet pitäneetkään everstiluutnanttia kuuntelevana vakoojana, eivätkä koskaan sinnepäinkään lausuneet, jonkatähden heillä ei siinä kohden ollutkaan mitään peruuttamista.
Sitten lyötiin kättä sovinnon merkiksi ja molemmin puolin luvattiin kunniasanalla, ett'ei tämän asian vuoksi tästälähin mitään kiukkua eikä vihollisuutta toistansa vastaan pidetä. Kun se oli tapahtunut, osoitti luutnantti kädellänsä Jakobsson'ia ja sanoi: "Tätä herraa emme tunne, mutta tiedämme hänen kuuluvan porvarissäätyyn. Saatammeko luottaa hänen vaiteliaisuuteensa, vai eikö hän vihasta aatelistoa vastaan tee meille tepposia?"
"Häneen saattavat herrat luottaa aivan yhtä varmasti kuin minuunkin, sillä vaikk'ei hän ole aatelisverta, on hänellä kuitenkin aatelinen mieli, eikä koskaan ole miehen povessa sykkinyt rehellisempää sydäntä! Minä takaan hänestä", sanoi everstiluutnantti.
Nuoret aatelismiehet kumarsivat vähän porvarille, josta oli annettu niin oivallinen arvostelu, ja sitten erosi kumpikin puolue, niinkuin näytti, kaikin puolin tyytyväisenä.
Everstiluutnantti ja Jakobsson palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
"Olen tyytyväinen, kun sovintoehdoitus tuli heidän puoleltansa. Asia päättyi todella onnellisemmin kuin toivoinkaan", sanoi everstiluutnantti.
"He tekivät niin viisaasti kuin suinkin taisivat, ja minua kummaksuttaa vaan, että heillä oli niin paljon järkeä kuin siinä osoittivat", vastasi Jakobsson.
Puhelu kääntyi sitten valtiollisiin asioihin, ja Jakobsson uskoi everstiluutnantille kaikki puolueensa salaisuudet. Ennenkuin he erosivat, päätettiin, että everstiluutnantti Jakobsson'in kautta pyrkisi jäseneksi "P.C.G. seuraan".
Kun everstiluutnantti oli päässyt kotiin, antoi hänen palvelijansa hänelle kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Päällekirjoituksen tunsi hän äitinsä käsi-alaksi ja aukaisi nopeasti tuon mieluisan kirjeen. Kirjeestä tuoksui sydämellisintä äidin-iloa pojan nopeasta ylennyksestä, sekä ylpeyttä siitä luottamuksesta, jota hän nähtävästi nautti korkeimmassa paikassa, ja siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka sen johdosta luonnollisesti tulisi hänen osakseen. Lainaamme tästä kirjeestä seuraavat rivit: "Eräs asia tekee minun, Turkulaiset ja ylipäänsä kaikki suomalaiset levottomiksi, nim. se huhu, joka kertoo hyvän, jalon ja rakastetun Kristiina kuningattaren aikovan luopua hallituksesta. Ei saata sanoin lausua, kuinka monta kyyneltä olen tämän asian tähden vuodattanut, ja kaikki tuttavani ovat ottaneet suruuni osaa! Toivomme kuitenkin, ett'ei tässä huhussa ole perää, että Herra Jumala varjelee valtakuntaa semmoisesta onnettomuudesta". j.n.e.
"Äiti parkani ja kaikki maanmieheni, te sanotte Kristiinaa hyväksi, jaloksi ja rakastetuksi kuningattareksenne", mutisi everstiluutnantti luettuaan tämän. "Te otetta liian kaukana pääkaupungista ja hallituksen keskustasta, voidaksenne tuntea häntä ja hänen hallitustaan! Jos tietäisitte, mitä minä tiedän, niin vaikenisivat nyt ylistysvirtenne".
Ja everstiluutnantti vaipui syviin ajatuksiin, muistellen uudestaan mielessään aamupuolista kohtausta linnassa. Kuka oli tuo mustapukuinen mies, jonka hän oli nähnyt ja kuullut puhelevan kuningattaren kanssa? Niistä suosituskirjeistä häntä varten, jotka kuningatar sanoi lähettävänsä jesuiitti-kenraalille, päätti everstiluutnantti, että mies varmaankin oli jesuiitti. Mutta mikä oli hänen nimensä ja virkansa muuten, ja minkä varjossa rikkoi hän sitä lakia, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi paavillisia käännyttäjiä näyttäytymästä Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä?
Näihin kaikkiin kysymyksiin päätti everstiluutnantti tavalla tahi toisella hankkia tyydyttävän vastauksen.