15 LUKU.
Seuraavana päivänä aamupuoleen oli everstiluutnantti Stålsköld'illä virkapalvelusta linnassa, niinkuin muutoin melkein joka päivä paranemisensa perästä. Se oli selvä todistus kuningattaren kasvavasta suosiosta, että hän yhä enemmän halusi pitää häntä lähellänsä, ja että hän usein uskoi hänelle milloin yhden, milloin toisen luottamustoimen. Jos everstiluutnantti Stålsköld'illä olisi ollut tuollainen hovimiehen notkeus, joka kaikessa toiminnassaan katsoo ennen kaikkea omaa etuansa, ja joka ei pidä ryöstönä panna toisten kukistumista oman kohoamisensa perustukseksi, tahi jos hän ylipäänsä hiukankin olisi pyrkinyt osalliseksi kuninkaallisen armon runsauden sarvesta, niin olisi hän helposti työntänyt monen mahtavamman suosikin syrjälle. Mutta everstiluutnantin perin suomalainen luonne, jossa kavaluuden ja imartelemisen vihaaminen oli pääjuonteita, vastusti päin vastoin sitä ja piti kyllä siitä huolen, ett'ei varsin huikea ylennys saattaisi tulla kysymykseen. Häneltä puuttui tykkänään sekä halua että kykyä käyttää hyväkseen sattumuksia ja muodostaa asianhaarat eduksensa. Oli joskus tapahtunut, että kuningatar jossakin valtiollisessa kysymyksessä oli lausunut haluavansa kuulla hänen mielipidettänsä, mutta everstiluutnantti oli heti, kammoksuen valtiollisen viisastelemisen vaivaa, tunnustanut, että valtioviisaus oli hänelle kokonaan terra incognita (tuntematon ala). Niin ei olisi hovimies tehnyt! Ainoastaan kirjallisissa kysymyksissä, joilla kuningatar yhä useammin kääntyi häneen, antoi hän välistä lausuntonsa, mutta tämänkin ainoastaan silloin, kuin luuli aivan selvästi käsittävänsä sen asian, jota kielikysymys koski. Selvää on, ett'ei korkeampi hovisuosio, vaikka se olisikin päättänyt väkisin vetää everstiluutnantin puoleensa, olisi pitkälle saanut senlaatuista henkilöä, ei ainakaan semmoisessa hovissa, jossa imarteleminen ja pintapuolisuus olivat saaneet jo melkein kiistämättömän vallan.
Kysymyksessä olevana päivänä vähää ennen päivällistä sai everstiluutnantti kuningattarelta jotakin asiaa kreivi Jaakko Kasimir de la Gardie'lle ja sitä paitsi käskyn viipymättä tuoda takaisin tämän vastaus. Hän lähti sentähden matkaan. Portailla ja käytävissä sekä linnanpihalla vallitsi tähän aikaan päivästä tavaton hiljaisuus. Harvoja henkilöitä vaan tuli everstiluutnantin vastaan, ja ehkäpä hän juuri sentähden tarkasteli näitä harvoja sitä tyystemmin. Hän näki kaksi henkilöä kulkevan linnanpihan poikki ja tähysteli heidän askeleitansa ja liikkeitänsä niin tarkoin, kuin olisi hänen toimenansa ollut heidän vakoilemisensa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin olisivat nämät niin pian kuin mahdollista koettaneet päästä hänen tarkastettavistaan, sillä he jouduttivat askeleitansa ja katosivat kylkirakennuksen puoleen, josta kuningattaren yksistään käyttämät salaportaat veivät hänen yksityiseen huoneesensa. Everstiluutnantti oli kuitenkin toisen heistä tuntenut kuningattaren uskotuksi kamaripalvelijaksi, ent. räätäliksi Juho Holm'iksi, joka sitten tuli hovi-intendentiksi ja aateloittiin pöyhkeän loisteliaalla nimellä Lejoncrona, mutta toisen kasvoja ei hän ollut saattanut nähdä, koska se leveä, musta vaippa, johon hän oli kääriytynyt, peitti melkein koko hänen päänsä. Ja kuitenkin oli juuri tämä näistä kahdesta henkilöistä etenkin herättänyt hänen uteliaisuutensa. Hän muisti nim. monta kertaa ennen nähneensä saman miehen samaan aikaan vuorokaudesta kulkevan samaa tietä, vaikk'ei hän siihen asti ollut ensinkään ottanut tätä seikkaa huomioonsa. Nyt sitä vastaan oli hän vakuutettu siitä, että joku salaisuus piili tässä, salaisuus, jota ehkä ei tiennyt kukaan muu, kuin tuo uskottu kamaripalvelija.
Muistaen tehtävänsä jatkoi everstiluutnantti kulkuansa. Sattumalta tapasi hän kreivi Jaakko Kasimirin aivan lähellä linnaa. Viittauksella ilmaistuansa tahtovansa puhua kreivin kanssa, lausui hän vaunujen pysähdyttyä tälle asiansa. Kreivi antoi vastauksensa suullisesti, jonka jälkeen everstiluutnantti palasi takaisin linnaan. Hovilaiset olivat ruo'alla; hän huomasi sentähden ne huoneet, joiden läpi kulki, aivan tyhjiksi ihmisistä. Niin saapui hän kenenkään huomaamatta siihen huoneesen, jossa äsken oli eronnut kuningattaresta. Hän astui sisälle, mutta huomasi senkin tyhjäksi. Kun hän nyt mietiskeli, millä keinoin tapaisi kuningattaren, kuuli hän läheisestä huoneesta puhelevien ääniä. Tässä huoneessa ei everstiluutnantti ollut koskaan käynyt, mutta hän tiesi huhun mukaan, että kuningatar juuri täällä tavallisesti keskusteli uskotuimpien suosikkiensa kanssa salaisimmista asioista. Myös oli hän kuullut, että ennenmainitut salaportaat veivät tähän huoneesen. Hän epäili hetkisen, mitä tekisi, mutta meni sitten kalliilla turkkilaisilla matoilla peitetyn lattian poikki. Ovi oli hiukkasen ra'ollaan. Hän kurkisti huoneesen, ja kas, sen epäluulon, joka hänessä oli herännyt, huomasi hän toteutuneeksi. Huoneessa oli sama mustapukuinen mies, jonka äsken oli nähnyt käyvän linnanpihan poikki. Hän seisoi huoneen vastapäisellä puolella selin siihen oveen, jonka takana everstiluutnantti oli, kuitenkin niin, että tämä saattoi nähdä hänen terävät, pontevat kasvonpiirteensä, joille kaksi syvällistä, tummaa silmää loi haaveksivan valon. Kuningatar oli istuutunut niin, ett'ei everstiluutnantti saattanut nähdä häntä, vaikka hän varsin hyvin kuuli hänen äänensä.
Everstiluutnantti Stålsköld ei ollut aikonut seisahtua kuuntelemaan. Hän oli tuumannut etsiä kuningatarta siitä huoneesta, viedäkseen hänelle kreivi Jaakko Kasimirin vastauksen, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa nyt oli, menetti hän rohkeuden mennä edemmäksi. Senpä tähden joutui hän näkemään seuraavan kohtauksen ja kuulemaan tässä kerrotun puhelun. Keskustelu kävi latinaksi, mutta me kerromme sen suomeksi.
"Teidän Majesteettinne on nyt siis täydellisesti vakuutettu katoolisen opin totuudesta ja Jumala on käsittämättömässä hyvyydessään suvainnut käyttää minua halpaa henkilöä haihduttamaan niitä epäilyksiä, joita Teidän Majesteetillanne on ollut ainoan autuaaksi tekevän kirkon opinkappaleista sekä vakuuttamaan Teidän Majesteettianne niiden jumalattomien juttujen mahdottomuudesta, joita pää-vääräuskoinen Luther — kirottu olkoon hänen toimintansa — on saattanut Jumalan seurakuntaan?"
"Olen, herraseni", vastasi Kristiina. "Teidän on todellakin onnistunut haihduttaa kaikki epäilykset, joita minulla vielä oli tästä opista, jonka etevämmyydestä kuitenkin kauan olen ollut vakuutettuna. Olen sydämeni pohjasta vakuutettu, että syntien anteeksi saamisen, armon ja parempaan elämään pääsön voipi saata ainoastaan katoolisen kirkon helmassa; sekä että Hänen Pyhyytensä, paavi, on Kristuksen todellinen edusmies täällä maan päällä, ja että korkein päättäminen kaikissa hengellisissä asioissa tulee yksistään hänelle. Aikaisimmasta nuoruudestani saakka on uskonnonhäpäisijän Luther'in opin mitättömyys ollut minulle selvänä ja lapsuudessanikin oli minulla varma aavistus siitä".
"Siinä saattaa selvästi huomata sen lemmekkään huolenpidon, jota hyvä
Jumala on osoittanut Teidän Majesteettinne sielun pelastamisessa, kun
hän jo niin aikaiseen on kehoituksen kautta tahtonut johdattaa Teidän
Majesteettianne totuuden tietoon", lausui mustapukuinen mies.
"Minäkin olen pitänyt tätä Jumalan välittömänä etsiskelynä", vastasi kuningatar. "Ja olen suuresti suruissani siitä, että, pysyen vääräuskoisuuden autuudettomassa opissa, niin kauvan olen antanut hänen kehoittavan äänensä kutsua itseäni".
"Teidän Majesteettinne on tunteva omantuntonsa rauhoitetuksi, niin pian kuin olette päässeet elävästi nauttimaan niitä hengen siunauksia, joita ainoa autuaaksi tekevä kirkko antaa tunnustajilleen".
"Sitä toivon, herraseni, ja aikomukseni on niin pian kuin mahdollista luopua lutherilaisen vääräuskoisuuden erehdyksistä, saadakseni teidän kirkkonne helmassa sen mielenrauhan, jota sydämeni tähän asti turhaan on halannut".
"Pyhä isä on sydämestään iloitseva tästä teidän päätöksestänne, ja koko oikeauskoinen maailma on yksimielisesti äänellänsä ylistävä Teidän Majesteettianne. Se hetki, jolloin pohjan nerokas kuningatar julkisesti luopuu harha-uskostaan, on oleva juhlahetki koko kristikunnalle, ja vuosituhannet tulevat ylistämään Teidän Majesteettinne tekoa unhoittumattomana todistuksena totuuden voimasta! Näen jo pyhimysloisteen ympäröivän Teidän päätänne, ja henkeni silmillä huomaan, kuinka Pohjan uskonsa muuttaneet pojat läheisessä tulevaisuudessa, polvillaan pyhän Kristiinan alttarin edessä hänelle pyhitetyissä temppeleissä, nöyrästi rukoilevat hänen mahtavaa esirukoustaan Jumalan emon ja Vapahtajan luona! Vanhurskaiden munkkien ja siveiden nunnien, joka kuuluva pyhän Kristiinan yhteyteen, suojeluspyhimyksensä mahtavassa turvassa voitokkaasti levittävän yhteyttänsä maailman kaikkiin tunnettuihin maihin, ollen arvossa, vallassa ja rikkaudessa jokaista muuta pää yhdyskuntaa loistavampi. Monta tämän yhteyden miestä kohoaa kirkon korkeimpiin arvoihin, ja minä näen pitkän jakson paaveja, jotka kaikki ovat saaneet ensimmäisen sivistyksensä tämän yhteyden luostarikouluissa, ja sitten sen palveluksessa valmistaineet korkeaan tehtäväänsä!"
Mustapukuinen mies kohotti katseensa, joissa paloi sanomattoman haaveksivainen hehku, korkeuteen ja jatkoi: "Oi kuningatar! Huomaan teidät onnellisimmaksi kuolevaisista, sillä paitsi sitä, että olette syntyneet hallitsemaan suurta ja mahtavaa valtakuntaa, on Luoja antanut teille samalla yhtä suuren, joll'ei suuremmankin hengellisen päämäärän, nim. saattaa takaisin Jumalan valtakuntaan kansa, joka kulkee kadotuksen tietä, — mitä sanonkaan, — ei yksi, vaan kaikki ne kansat, jotka ovat lavealta hallitsevan valtikkanne alaisina. Tämä päämäärä sopii kuninkaalliselle mielellenne, ja tuon suuren työn alkamishetki ansaitsee ponnistuksia!"
"Ei kukaan saata minua enemmän ikävöidä sitä hetkeä, joka yhdistää minut Kristuksen totiseen kirkkoon", vastasi kuningatar. "Voi, jospa jo huomispäivä toisi tämän pyhän hetken tullessaan! Mutta minusta nähden ei se saata tapahtua semmoisissa oloissa, kuin te otaksutte. Päätökseni luopua kruunusta tiedätte".
"Tämän päätöksen tiedän kyllä, oi kuningatar! Mutta uskallan suurimmassa alamaisuudessa luulla, että Teidän Majesteettinne loistavammalla ja siunausta tuottavammalla tavalla katsoisi Jumalan valtakunnan parasta, joll'ette alamaisiltanne poistaisi viisaasta johdostanne ja hyvästä huolenpidostanne tulevaa etua. Teidän Majesteettinne on jo sille avannut korkeamman sivistyksen tien, — kuka päättää tämän suuren tehtävän, ja kuka sytyttää täällä oikean uskon sammuneen valon, jos Teidän Majesteettinne ottaa pois Pohjan eksyneiltä lapsilta mahtavan kätensä ja terävän älynsä tu'en!"
"Kaikista näistä seikoista tahtoisin neuvotella pyhän isän itsensä kanssa ja varsin mielelläni tahtoisin saada tietää hänen valistuneen arvelunsa ja hänen hairahtumattoman mielipiteensä. Mutta kun tämä asia toistaiseksi täytyy saattaa perille syvimmän salaisuuden verhossa, niin ei saata semmoinen neuvotteleminen pyhän isän kanssa käydä päinsä vaikeuksitta ja mitä tarkimpia varokeinoja noudattamatta. En kenellekään muulle kuin teille saattaisi uskoa semmoista lähettilästointa".
"Teidän Majesteetillanne on minussa kuuliaisin palvelija, ja minä pitäisin itseäni onnellisena Teidän Majesteettinne luottamuksesta!" vakuutti mustaviittainen herra. "Mutta mistä saisin syyn lähteä Tukholmasta?"
"Teidän ei tarvitse keksiä syytä, — teidän täytyy karata. Se herra, jonka palveluksessa tätä nykyä olette, ilmoittaa tietysti katoamisenne minulle, ja minä haetan sitten teitä, — luonnollisesti niin, ett'ei teitä tavata. Ainoastaan täten saattaa matkanne tarkoitus pysyä läpitunkemattoman salaisuuden verhossa. Ymmärrättekö minua!"
"Täydellisesti, Teidän Majesteettinne!"
"Ettekö ensinkään epäile?"
"Olen valmis tämän asian edestä uhraamaan kaikki, jopa henkenikin, jos tarvitaan!"
"Hyvä, herraseni. Kiitollisuudestani saatte olla aivan vakuutettu. Ne kirjeet, jotka lähetän hänen pyhyydellensä paaville ja hänen ylhäisyydellensä jesuiitti-kenraalille, ovat jo valmiiksi kirjoitetut. Tälle jälkimäiselle olen tarkoin ilmoittanut karkaamisenne syyn, ja muuten mitä parhaiten kiittänyt teitä. Matkarahanne ovat valmiina, ja niihin saatte osoitteen mahtavalle pankkiirihuoneelle Milanossa. Jälellä on siis vaan, että valmistaudutte matkaan."
"Siihen ei mene paljon aikaa. Mutta mitä tietä pääsen huomaamatta
Ruotsin läpi?"
"Siitä keskustelemme vast'edes. Tie Kristianian ja Hamhurg'in kautta ei tosin ole suora, mutta jotenkin varma. Mutta vait'! Ettekö kuulleet mitään melua tuolta?"
"Siltä minusta tuntui", vastasi mustapukuinen.
Kuningatar nousi ylös ja lähestyi sitä ovea, jonka taakse olemme nähneet everstiluutnantti Stålsköld'in pysähtyneen. Hän aukaisi sen ja katsoi huoneesen, mutta kun hän huomasi kaikki hiljaiseksi eikä mitään epäilyttävää, palasi hän siinä luulossa, että oli kuullut väärin. Ja kuitenkin oli melua todellakin syntynyt siitä, että everstiluutnantti Stålsköld vahingossa satutti oveen, silloinkuin kääntyi pois lähteäkseen, jonka tekikin niin varovasti ja joutuisasti, että hänen huomaamatta onnistui päästä ulos. Päästyänsä linnanpihalle ilmaisi hän syvällä huokauksella tyytyväisyytensä siitä, että onnellisesti oli päässyt siitä tukalasta asemasta, jossa oli ollut, ja kiitti Luojaa siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Hänen muutoin pelkäämätön sydämensä kutistui pelosta, kun ajatteli kestettyä vaaraa ja sitä kauheaa salaisuutta, jonka perille oli päässyt. Ristiriitaisten tunteiden valtaamana lähti hän kotiinpäin, mietiskelevästi otellen ja alla päin. Raju mullistus raivosi hänen mielessänsä ja hän tunsi tähänastisen tunnemaailmansa itse peruspylväiden kaatuvan ja menevän murskaksi. Hän oli samassa surkuteltavassa tilassa kuin se, joka äkkiä havaitsee, että se kaikki, jota omasta edustaan huolimatta on enimmän kunnioittanut, jolle on uhrannut innokkaimman mielenhartautensa ja omistanut pyhimmät tunteensa, on vaan ollut petollinen virvatuli, pysymätön valhekuva tahi sitä pahempi saastainen esine, jolle auringon säteet hetkeksi ovat antaneet väärän valon, lainatun loisteen. Tämä kuningatar, jolle hän aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli osoittanut puhtainta alamaisen uskollisuutta ja rakkautta, hän, Kustaa Aadolf'in tytär, jonka edestä hän minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis uhraamaan viimeisen pisaran sydänvertansa, ei siis ollut mikään muu kuin valtiollinen ilvehtijä mitä epäiltävintä laatua, niin uskonnoton, uskoton ja kunniaton, että oli valmis julkisesti kieltämään sen opin, jonka edestä hänen isänsä oli uhrannut sankari-elämänsä! Ja vieläpä enemmänkin! Everstiluutnantti Stålsköld'in kävi, niinkuin meidän ihmisten tavallisesti käypi, kun huomaamme henkilöllä, jota olemme ylenmäärin ihailleet, ei olevankaan niitä ominaisuuksia, joita olemme luulleet hänellä olevan, vaan että hän on inhoittava susi lammasten vaatteissa: kun silmämme kerran ovat au'enneet, nä'emme hänen vikansa liikanaista ihailemistamme vastaavassa alastomuudessaan, joka on kauheampi kuin me toivoisimmekaan. Everstiluutnantti ei saattanut otaksua mitään jaloa perustetta kuningattaren paavillisille mielipiteille, hän ei saattanut uskoa, että syynä kuningattaren päätökseen kääntyä katoolis-uskoon, oli sisällinen vakuutus tämän opin oivallisuudesta, jossa tapauksessa kuningattaren rikollisuus olisi näyttänyt vähemmältä. Päinvastoin sovitti hän tämän seikan yhteen hallituksesta luopumisen kanssa ja otaksui, että hän sen kautta tahtoi hankkia itsellensä mukavampia ja huolettomampia päiviä ja sydämellisempää kohtelua etelän katolisissa maissa, jonne hän epäilemättä aikoi lähteä. Ja kaikki ne halventavat jutut, joita oli kuullut Jakobsson'in kertovan kuningattaresta, hänen tuhlaavaisuudestaan ja kevytmielisyydestään, kaiken sen puheen, jota hän tähän asti oli pitänyt tykkänään vääränä; huomasi hän nyt todeksi ja oikeaksi. Myöskin havaitsi hän, että saattaa olla todellinen isänmaan ystävä, vaikka laulaakin sellaisia häväistyslauluja kuningattaresta kuin sen, jonka edellisenä päivänä oli saanut kuulla, tahi oikeammin, että niin ajattelevat henkilöt nykyisen hallituksen aikana olivat todelliset isänmaan ystävät!