14 LUKU.
Kapteeni Stålsköld'in terveyden tila tuli päivä päivältä paremmaksi, mutta kuitenkin viipyi myöhään keväällä, ennenkuin hän tunsi itsensä aivan terveeksi, ja vasta toukokuun alussa voi hän alkaa palveluksensa. Muutamia päiviä ennen oli hän käynyt kuningattaren puheilla ja hänen kohtelunsa oli ollut yhtä sydämmellinen kuin ennenkin. Tässä tilaisuudessa oli kuningatar jättänyt hänelle takaisin käsikirjoituksen, josta ennen on puhuttu, ynnä sen ohessa antanut siitä seuraavan sangen kiittävän lausunnon:
"Minä olen tyystin tarkastanut tämän 'kyhäelmän', joksi sitä tahdotte nimittää ja olen sen tehnyt mielihyvällä, sillä sekä esitystapa, että kieli todistavat sellaista taitoa, jota kaikkea vähimmin olisin odottanut tapaavani sotajoukon upseeristossa, koska se Upsalassakin on harvinaista. Kehoitan teitä sentähden, ett'ette kaiva maahan leiviskäänne, vaan että jatkatte tällaisia 'kyhäelmiä' sekä annatte niistä minulle tiedon".
Lausuttuaan tämän ojensi hän kapteenille suljetun kirjeen sekä jatkoi: "Tätä kirjettä, joka sisältää tarkan arvostelun, ette saa aukaista, ennenkuin kotona. Lopuksi onnittelen vielä kerran teitä, everstiluutnantti Stålsköld, että taas olette saaneet terveytenne. Ymmärtänette täst'edes olla paremmin varoillanne vihollisiltanne, jotka salaisesti väijyvät teitä!"
Veitikkamainen hymy kuningattaren huulilla, ojentaessaan kirjettä hänelle, ei jäänyt kapteenilta huomaamatta; ei myöskään se, että kuningatar oli antanut hänelle nimityksen everstiluutnantti. Viimeksi mainittua seikkaa piti hän epähuomiona, vaan sitä vastoin tuo hymysuin hänelle annettu kirje synnytti mitä suurinta uteliaisuutta. Hän riensi kotiin sitä aukaisemaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä, huomatessaan, että se sisälsi — everstiluutnantin valtakirjan.
Eräänä iltana heinäkuun lopulla tapaamme täten hyvinvoivan everstiluutnanttimme Jakobsson'in luona innokkaassa keskustelussa tämän kanssa. Kuunnelkaamme hetkinen tätä keskustelua.
"Te luotatte siis ehdottomasti tuohon Reeta-neitsyyn?" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.
"Sen teen", vastasi Jakobsson. "Ennenkuin hän muutti valtiokamariherran luo on hän kuusi vuotta palvellut minua, ja koko tämän pitkän ajan kuluessa ei hän ole kertaakaan antanut aihetta pienimpäänkään epäluuloon".
"Tarkoitatte siis, että täydellisesti voimme luottaa häneen".
"Voimme sen tehdä arvelematta. Minulla on ollut enemmän kuin tarpeeksi monta todistusta hänen uskollisuudestaan ja tosipuheisuudestaan", lausui Jakobsson.
"Mutta merkillistä on asiain näin ollen, että hän on voinut taipua vakoomaan nykyistä isäntäväkeään", huomautti everstiluutnantti Stålsköld.
"Siitä on meidän kiittäminen onnen tähteämme. Hän on sydämestään mieltynyt emäntäänsä, jonka hän on luullut havaitsevansa onnettomaksi ja koska hän on vakuutettu siitä, että meidän toimemme tarkoittavat paroonittaren parasta, niin on hän horjumattoman uskollinen".
"Tämä on hyvä", sanoi everstiluutnantti Stålsköld. "Vaan minkä laatuisia ovat ne havainnot, jotka hän tähän asti on tehnyt?" Hän huokasi samalla ja hänen kasvonsa osoittivat sitä levottomuutta, jolla hän odotti Jakobsson'in vastausta.
"Valtiokamariherra on erittäin synkkämielinen ja kolkko".
"Sen luulin kyllä, ja olenpa itsekin tehnyt saman havainnon. Ei hän edes hovissa voi salata pahaa, äreätä luonnettaan. Mutta Elvira! Mitenkä on Elviran laita!" huudahti everstiluutnantti ja veri kuohahti hänen poskilleen. "Millä tavalla kohtelee hän häntä? Kentiesi rääkkää hän häntä?"
"Mitä tähän asiaan tulee, ei Reeta voi mitään varmuudella väittää, mutta hän pelkää pahinta".
"Pelkää pahinta! Kuolema ja kirous tuolle konnalle, joka uskaltaa vaivata viattominta luoduista olennoista! Mutta mitä tiedetään tästä?"
"Vapaaherratar on yhtä suruinen ja alakuloinen. Usein kun hän luulee olevansa yksin ja huomaamatta, purskahtaa hän katkeraan itkuun. Muuten hän nähtävästi ponnisteleikse kärsiäkseen kohtaloaan niin levollisesti ja kärsiväisesti kuin suinkin. Kerran kun hän oli yksinään valtiokamariherran kanssa, oli hän päästänyt kimeän tuskan huudon. Reeta, joka pelkäsi, että joku onnettomuus oli tapahtunut, oli rientänyt paikalle, vaan saanut paroonilta ankaran käskyn heti poistua, koska hänen apuansa ei tarvittu, koska vapaaherrattaren huutoon oli ollut syynä ainoastaan äkkinäinen pahoinvointi, joka yhtä pian oli mennyt ohi. Reeta oli kuitenkin ehtinyt huomaamaan, että se nenäliina, johon Elvira peitti kasvonsa, oli verissä. Vapaaherratar oli sen jälkeen muutaman päivän pysynyt huoneissaan, mutta Reeta oli huomannut, että hänen suunsa ja kasvonsa olivat turvoksissa".
"Tuo roisto! Hän on lyönyt häntä! Minä pidän valani, minä kostan! Huomispäivänä täytyy minun vaatia hänet miekkasille, mutta jos hän tuo esiin verukkeita, niin pistän hänet pitemmittä mutkitta kuoliaaksi, aivan niinkuin tehdään konnille, joilla ei ole rohkeutta puolustaida tehdyistä ilkitöistä!" — Everstiluutnantti oli noussut tuoliltaan ja käveli mielenkiihkossa edestakaisin lattialla. Jakobsson asetti kätensä hillitäkseen häntä hänen hartioilleen ja lausui, "Teidän puheenne, ystäväni, todistaa ainoastaan kiivautta ja katkeraa vihaa, vaan ymmärrystä ja tervettä järkeä turhaan ha'en siitä".
"Jos tekisitte niinkuin nyt puhutte, niin tekisitte itsenne syypääksi murhaan, joka ikuisiksi ajoiksi tahraisi nimenne ja vaakunakilpenne. Parooni tulisi silloin maailman silmissä tulisen, luvattoman rakkautenne uhriksi, te sitä vastaan konnaksi, roistoksi, murhaajaksi. Todistamattoman epäluulon vuoksi, — olkoonpa, että tämä epäluulo on hyvinkin todennäköinen, — ei meillä ole oikeutta lähettää lähimmäistämme ijäisyyteen. On sentähden välttämätöntä, että levollisesti odotamme tulevia tapahtumia ja Reetan jatkuvien havaintojen loppupäätöstä. Elviran suosio häntä kohtaan kasvaa päivä päivältä ja hän saavuttaa epäilemättä Elviran täydellisen luottamuksen. Sittenkuin tämä kerran on tapahtunut, saattaa hän selvittää meille monta seikkaa, jotka siihen asti pysyvät salassa, ja senjälkeen saatatte tekin suuremmalla varmuudella ryhtyä hankkeisinne ei murhaa varten, joka syöksisi teidät itsenne kurjuuteen ja loisi varjon siveän Elviran maineesen, vaan hänen todelliseksi suojeluksekseen".
"Te olette oikeassa, Jakobsson", sanoi everstiluutnantti Stålsköld, ja istuutui taas. "Minulla ei pahaksi onneksi ole mitään muuta tekemistä, kuin odotella asioiden kehkeytymistä, ehkä sill'aikaa pelkään pahinta tapahtuvan Elviralle, ja vaikka mieluimmin tahtoisin saattaa asian pikaiseen päätökseen hänen kiusaajansa kanssa. On kauheata ajatella hänen tilaansa, kun ottaa huomioon paroonin ilkeän luonteen!"
"Vaikeata on niidenkin, jotka toivovat teille hyvää, ajatella, että te, ystävä kapteeni — suokaa anteeksi everstiluutnantti tahdoin sanoa, vaikka tämä nimitys on niin uusi, että se joskus suvaitsee unohtua mielestäni! — niin että tämä asia, ystävä everstiluutnantti, niin kovasti on koskenut teihin, että se näyttää olevan elämänne varsinainen päämäärä. En tosin tarkoita, että kokonaan unohtaisitte sen, sillä velvollisuutenne on pitää kerran tehty valanne, ja suojella rouva Elviraa, jonka surulliseen kohtaloon te tavallanne olette olleet syypää, mutta arvelen, että teidän mahdollisuuden mukaan pitäisi koettaa unhoittaa ja jonkun äskensyttyneen tähden välkynnästä unhoittaa menneen ajan kolkot muistot".
"En ymmärrä teitä, Jakobsson. Puhukaamme suoraan, sillä arvoituksia selitetään monella tavalla".
"Olkoon niin. Tästä asiasta olen jo aikoja tuuminut puhua kanssanne. Ollessanne Aake Berg'in luona aloin luulla, että sydämmenne haavat kasvaisivat umpeen samalla kuin muutkin haavanne, ja että te tyytyisitte kohtaloonne. Luulin huomaavani, ettei kaunis Elsa ollut teistä arvoton". — Jakobsson katseli everstiluutnanttia silloin kysyvällä ja läpitunkevalla katseella.
"Ystäväni Jakobsson", vastasi tämä, hiukan punastuen. "Luotan liiaksi teihin, enää salatakseni mitään teiltä. Tunnette myöskin niin tarkoin elämäkertani, että hyvin voitte saada tietää senkin vähän, mitä ette tiedä. Sentähden tahdon myöntää teille, ett'ei sydämmeni ollut likimainkaan kylmä armasta Elsaa kohtaan. Luulenpa myös,^ että hän enemmän kuin kukaan muu voisi saada minut tyytymään kohtalooni, jos — —"
"Jos hän olisi samalla yhteiskunnallisella asemalla kuin te", — keskeytti häntä Jakobsson. "Epäilemättä olette tekin ajan tyhmien sääty-ennakkoluulojen vallassa. Alkaen autuaasta kuningas Kustaa Aadolf-vainajasta ja hänen veljestänsä herttuasta, saattaisin luetella vähintäänkin sata kelpomiestä, jotka samoin kuin hekin hylkäsivät elämänsä onnen ja ilon sen kummituksen vuoksi, jota sanotaan sääty-eroitukseksi. Ehkä teen kuitenkin väärin, kun moitin teitä siitä, että tahdotte noudattaa muiden esimerkkiä, sillä halpasäätyinen avioliitto oli kenties esteenä loistaville toiveillenne kerran mahdollisesti päästä valtakunnan korkeimmille kunniasijoille".
Everstiluutnantti oli tyynesti kuunnellut tätä Jakobsson'in katkeraa puhetta, mutta kun tämä vaikeni sanoi hän: "Ystäväni Jakobsson, te olette kokonaan erehtyneet eikä jos-sanalla ole ensinkään sitä merkitystä, jonka sille annatte. Minä en ole tottunut antamaan niin suurta arvoa aateliskilvelleni, että sille uhraisin elämäni onnen. Myös on minulla liian katkera kokemus siitä asiasta, jonka otitte puheeksi, että tieten taiten haluaisin sen toista kertaa uudistuvan. Ei mitkään maailman ennakkoluulot saattaisi estää minua yhdistämästä kohtaloani siihen naiseen, jota rakastaisin, jos minä muutoin koskaan enää voisin tuntea ketään naista kohtaan semmoista rakkautta, joka oikeuttaisi elinkautiseen liittoon, ja sitä epäilen suuresti. Elsa oli ja on minulle rakas hempeänä lapsena, suloisena lohdutuksen enkelinä, ja melkein ylenluonnollisena ilmestyksenä, mutta tunteeni häntä kohtaan ovat aivan toista laatua kuin rakastajan".
"Kuitenkin olette parattuannekin usein käyneet Aake Berg'in luona. Luuletteko voivanne tehdä tätä mahdollisesti häiritsemättä Elsan mielenrauhaa? Hän voisi tulla siihen luuloon, että käyntinne tarkoittaa hänen ihailemistaan".
"Siinä tapauksessa olisi hänellä tavallansa oikein. Sillä vaikka askeleitani on sinne ohjannut kiitollisuus siitä ystävyydestä ja hyvyydestä, jota he minulle ovat osoittaneet, tunnustan mielelläni, että edeskinpäin olen varsin mieltynyt tuon yhtä viisaan kuin kauniinkin tytön puheluun, ja että Aake Berg'in talossa tunnen itseni mieleltäni rauhallisemmaksi ja tyytyväisemmäksi kuin missään muualla. Elsan mielenrauhan häiriytymisen pelkääminen ei ole koskaan johtunut mieleeni, sillä hän on uljain tyttö, minkä koskaan olen tullut tuntemaan. Jos siinä jotakin vaaraa löytyy, niin on se minun puolellani".
Jakobsson'illa oli oma ajatuksensa, mutta kun hän nyt tiesi, mitä tahtoi tietää, niin käänsi hän puheen toisaalle. Vähän sen jälkeen nousi everstiluutnantti Stålsköld ylös jättääksensä hyvästi. Jakobsson sanoi tahtovansa seurata vierastansa tämän asuntoon, osittain vieläkin saadakseen olla hänen seurassansa, osittain kävelläksensä raittiissa ilta-ilmassa.
Kun nuot kaksi miestä olivat kävelleet kappaleen matkaa eteenpäin, seisahtui Jakobsson erään kaksinkertaisen kivirakennuksen portille ja sanoi: "Jos aikanne, ystävä everstiluutnantti, ei ole kovin täpärällä, niin menemme tänne hetkeksi".
"Mikäs tämä on?" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.
"Anniskelupaikka, ravintola, miksi sitä sanonenkaan. Oikeastaan on se ylhäisempiä ihmisiä varten kuin minä olen, mutta minä tunnen isännän ja pistäyn aina välistä sisälle maistamaan hänen todellakin oivallisia viinejänsä. Kuningattaren kellari ei ole niin hyvin varustettu kuin hänen. Tämä onkin ainoa paikka Tukholmassa, jossa, jos oikein tahtoo antautua nautintoihin, saapi lasin Tokaj-viiniä".
Everstiluutnantti katseli ympärillensä. "Tässä lähellähän minä pelastin 'sepän' oikeuden rankaisevista käsistä", sanoi hän.
"Sitä suurempi syy on teillä juoda malja hänen onnellisen pelastumisensa muistoksi!" lausui Jakobsson omituisesti hymyilen.
"No olkoon menneeksi, — se urotyö saattaa ansaita sen!"
Everstiluutnantti Stålsköld'illä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, että hän sepässä oli pelastanut Jakobsson'in. Tosin oli se ollut puheena, kun Jakobsson ensin kantoi häntä Aake Berg'in taloon, mutta hän oli silloin ollut tainnoksissa eikä muistanut mitään ensimmäisestä olostaan siellä. Myöhemmin oli everstiluutnantti kyllä itse kertonut Jakobsson'ille tapauksen, mutta tämä ei ollut katsonut tarkoituksiinsa soveltuvan antaa itseänsä ilmi.
He päättivät siis mennä taloon, ja kuljettuaan jotenkin pimeiden portaiden kautta taloon, tulivat he suureen, komeasti sisustettuun saliin. Paikan isäntä, lyhyenläntä mies, hauskan ja iloisen näköinen, jonka selkä oli tavallista notkeampi, oli siellä vastassa. Siitä omituisesta murteesta, jolla hän puhui, saattoi huomata, ett'ei hän ollut Ruotsista syntyisin,
"Tervetultua, herra Jakobsson, ja teidän komea seuralaisenne myös!" sanoi hän. "Istukaa, istukaa, hyvät herrat! Hyviä uutisia, luullakseni? No, no, kaikki uutiset eivät ole erittäin hyviä tätä nykyä, mutta joka elää, saa olla mukana, käyköön kuinka hyvänsä. Lasi portviiniä ehkä tahi scherryä?"
"Ei isäntä kulta", vastasi Jakobsson. "Tuokaa meille pullo hienointa Tokaj-viiniä, mitä kellarissanne on. Minä ja tämä upseeri juomme maljan, jota ei voi juoda halvemmalla viinillä".
Isäntä ällistyi: "Taas eletään komeasti, kuten näyttää. Tokaj-viiniä ei juoda joka päivä, herra Jakobsson. Mutta hyvää viiniä se on sille, jolla on siihen varaa".
"Enemmän viiniä! Enemmän viiniä!" kaikui samassa viereisestä huoneesta, ja tämä huuto uudistettiin monta kertaa, välistä keskeytyen remuavasta leikistä ja äänekkäistä naurunhohotuksista.
"Siellä on joukko nuoria aatelismiehiä", sanoi isäntä. "Ne herrat ottelevat tulisesti, ja viinillä on hyvä menekki".
"Enemmän viiniä, perhanan isäntä, tahi halkaisemme kallosi!" huudettiin sisältä kiihtyneellä maltittomuudella.
"Kuulkaa, kuulkaa herra Jakobsson, kuinka armolliset herrat ovat malttamattomia! Tokaj-viiniä heti, lähettäkää kellarista noutamaan. Nyt minun täytyy rientää noiden luo". Hän teputti toimeliaana pois, mutta palasi hetken päästä, tuoden pyydetyn Tokaj-viinin.
Sisähuoneessa puhuttiin niin kovalla äänellä, ett'ei suljettu ovi voinut estää yhtään sanaa kuulumasta Jakobsson'in ja everstiluutnantin korviin. Vasten tahtoansakin olivat nämät siis pakoitetut kuuntelemaan; sattumalta oli keskusteluaine sen-laatuinen, että he kuuntelivat niin halukkaasti, jotta puhelu heidän itsensä kesken lakkasi. Keskusteltiin näet päivän polttavimmasta valtiollisesta kysymyksestä: huhusta Kristiina kuningattaren päätöksestä luopua Ruotsin kruunusta. Tämä huhu oli siihen aikaan parhaillaan liikkeellä ja saattoi kuningattarelle kaikkialla paljon tyytymättömyyttä ja katkeria soimauksia. Niin täälläkin. Seura ruoski häntä kauheasti; pilkkasanoja ja kaikenlaisia hävyttömyyksiä sateli lakkaamatta.
Everstiluutnantti ja Jakobsson kuuntelivat erilaisilla tunteilla näitä häväiseviä lauseita; ne olivat jälkimäisen mieleen ja hän iloitsi sydämmessään sitä enemmän, mitä pistävämpiä pilkkasanat olivat; edellinen saattoi vaivoin hillitä sitä suuttumusta, joka kuohui hänen rinnassansa.
"Tämä on kirottua", sanoi hän. "Kyllä minä kutkutun näiden hävyttömien parjaajien kurkkua miekallani!"
"Älkää kiivastuko, ystävä everstiluutnantti", pyysi Jakobsson, "vaan olkaa malttavainen tässä asiassa, älkäämmekä unhoittako Tokaj-viiniä. 'Sepän' malja ja ennen kaikkea hänen pelastajansa kunniamalja!"
Everstiluutnantti Stålsköld kohotti tuon hyvin suuren pikarin huulillensa sekä tyhjensi sen äkkiä ja yhdessä henkäyksessä.
"Siggen pitää laulaa laulu nuoresta kuningattarestamme, köörinsekainen laulu!" huusi samassa joku sisähuoneessa olevista nuorista miehistä, jotka viini joka hetki teki yhä rajummiksi.
"Se hänen pitää tekemän, vieläpä heti paikalla!" liitti toinen ja koko seura yhtyi sitten tähän ehdoitukseen.
"No olkoon menneeksi ystävät!" lausui joku ääni, joka epäilemättä oli sen, jota seura kutsui Sigge'ksi. "Minä täytän toivomuksenne, mutta saatte pitää hyvänänne sen, mitä henki vähintäkään valmistamatta suvaitsee tuoda mieleni".
"Tämä on kohtuullinen vaatimus", vastasi joku läsnäolija. "Aloita vaan, me tyydymme kaikkeen, mitä vaan henkesi hyväntahtoisesti tuopi mieleesi".
Heti senjälkeen koroitti kehoitettu äänensä ja aikoi seuraavan laulun:
Kristiina kaunis, sinisilmäinen. Hei! savivilom!
Kuin kevättaivas älyy kahdellen. Hei! savivilom!
Niin, älyä hällä on kahdellen. Hei! Hei! savivilom!
Ja kleliä taida ei pappi niin. Hei! savivilom!
Hän ranskaa tok' parhaiten kuitenkin. Hei! savivilom!
Ranskaa toki parhaiten kuitenkin. Hei! Hei! savivilom!
Laulettuansa nämät kaksi värssyä, taukosi laulaja hetkeksi, jona aikana hän epäilemättä karkaisi muuten ehkä ei tarpeeksi vilkasta henkeänsä viinitilkalla. Senjälkeen aikoi laulu uudestaan. Kerromme tämän hänen nerontuotteensa kokonaisena, jättäen kuitenkin pois loppukerrot ja köörit, joiden sanat lukija, kahden ensimmäisen värssyn johdolla, helposti saattaa arvata.
Siks' pohjassa viihdy ei enää hän,
Vaan haluaa kauvas etelähän.
Vaikk' narreja hän kokos' kyllätä,
Hov' tuntuvi kolkolta, kylmältä.
Vaikk' valtiovarat hän tuhlasi,
Tansseja saanut tok' ei kylläksi.
Kruunu Ruotsin tuntuvi raskaalta,
Kun rahat jo loppuvat rahvaalta.
Nyt Pariisiin matkustaapi hän pois,
Ett' päästä hän halvasta Ruotsista vois!
Siellä jos loistaa kaks' viikkoa saa,
Niin palkittu ompi hän vaivoistaan.
Kuningatar, onnea matkahan,
Et usko sä piruun, et Jumalaan!
Luo paavin sä joutunet viimeinkin,
Hän kanssasi lentävi helvettiin.
"Laulu ei ollut varsin huono hetken teoksi. Sigge'n malja!" huudahti joku.
"Mutta viimeinen värssy olisi saanut olla poissa. Se sisälsi syytöksen, johon hän varmaan on viaton, sillä todellakin toivon, että hän vihaa paavia ja hänen jumalatonta seuruettansa". lausui joku toinen.
"Älkää luulko sitä, hyvät ystävät", puhkesi laulaja sanomaan. "Minä, joka juuri näinä päivinä olen tullut kotiin etelämaista, tiedän mitä siitä asiasta ho'etaan. Hänelle ei ole mikään mahdotonta, joka on hurjaa ja nurinpäistä!"
Everstiluutnantin silmät säihkyivät tulta, ja hän löi nyrkkiänsä pöytään — "Näiden kunniattomien roistojen pitäisi kaikkien päällänsä maksaa uhkarohkea hävyttömyytensä!" kiljasi hän.
"Pyydän teitä, ystävä everstiluutnantti, olemaan rauhallisna. Eiväthän he ole tehneet mitään pahempaa, kuin sanoneet sen, mitä koko maailma ajattelee. Muutoin ei meillä ole mitään oikeutta sekaantua siihen, mitä nämät herrat puhuvat, joll'ei nimittäin kumpikaan tahdo ryhtyä valtiollisen vakoojan häpeälliseen toimeen", sanoi Jakobsson. Everstiluutnantti katseli häntä tyytymättömyyttä ilmaisevalla silmäyksellä.
"Minulla on kupeellani tuomari, jonka oikeuston eteen minä koska tahansa saatan kutsua nämät lurjukset vastaamaan häväisevistä puheistaan siitä, jonka kengännauhojakaan he eivät ole kelvolliset päästämään".
Everstiluutnantti oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, kun sisähuoneen ovi aukeni ja nuori ylpeän ja ylhäisen näköinen aatelismies astui saliin. Hänen pukunsa oli koristettu, melkein ylellinen ja miekka riippui hänen kupeellansa. Mutta hänen käyntinsä oli vähän horjuva ja viininjumala hymyili hänen punoittavilta poskiltansa. Kun hän huomasi Jakobsson'in ja everstiluutnantin, seisahtui hän, nähtävästi vähän hämmästyneenä; hämmästys muuttui kuitenkin pian raivoisaksi kiukuksi ja hän huusi vihoissaan: "Luulenpa herrojen olleen niin hävyttömiä, että olette kuunnelleet! Semmoista tekevät vaan roistot, ja sentähden saavat herrat aluksi pitää hyvänänsä tämän nimityksen!" Hän ei ollut ehtinyt lausua kaikkia tavuita tässä viimeisessä sanassa, ennenkuin sai suuttuneen everstiluutnantin kintaan vasten kasvojansa sekä seuraavan taisteluvaatimuksen: "Itse olette roisto, herra häväistyslaulujen tekijä! Tämän kintaan vaadin teiltä takaisin huomenna tahi minä päivänä hyvänsä, kun te olette hyvällä päällä. Nyt olette humalassa ettekä kykene kelvolliseen taisteluun".
Nuori aatelismies kalpeni vihasta, veti miekkansa ja hyökkäsi everstiluutnantin kimppuun.
Tästä syntyneen melun johdosta, hyökkäsivät kaikki sisähuoneessa olevat saliin, jossa nuot kaksi taistelijaa parhaillaan mittelivät miekkojansa. Niinkuin isäntä oli sanonut, kuului seuraan ainoastaan nuoria aatelismiehiä. Yhteensä oli heitä kahdeksan, ja neljällä heistä oli upseerinpuku.
"Mitäs tämä merkitsee?" huusivat saliin viime tulleet kummastellen.
Heidän miekkaileva kumppalinsa, laulaja, oli liian kiivastunut voidakseen vastata, mutta everstiluutnantti, joka oli taas päässyt maltilliseksi, sanoi: "Kunhan vaan ehdin lopettaa juttuni tämän herran kanssa, annan selon asiasta". Kun hän huomasi, että myöskin muutama toisista paljasti kalpansa, jatkoi hän. "Olkaa levolliset! Aikomukseni ei ole haavoittaa häntä kuolettavasti, ei edes veristääkään häntä, ei edes naarmoittaakaan, vaikka helposti voisin tehdä kummankin. Tahdon ainoastaan riistää aseen häneltä". Hän teki samassa taitavan hyökkäyksen ja samassa silmänräpäyksessä lennähti miekka hänen vastustajansa kädestä vastaiselle puolelle salia.
"Antakaa minulle miekka! Antakaa miekka! Minä kostan tämän uuden loukkauksen, jonka tuo kurja on saattanut minulle!" huusi aseeton hurjasti ja koetti saada jonkun kumppaninsa miekan, vaan he pidättivät häntä väkisin ja estivät hänet siten panemasta toimeen aikomustaan.
"Jumalan tähden, jalosukuiset herrat!" huusi samassa isäntä, joka myöskin oli tullut huoneesen, "Jumalan tähden — ei mitään verenvuodatusta, ei mitään murhaa minun huoneessani! Älkää saattako minua köyhää miestä onnettomaksi!"
"Pidä suusi kiinni, kapakoitsija", käski eräs upseereista, joka oli seurassa, "ja antakaa meidän ottaa selko asiasta!" — Hän kääntyi sen jälkeen everstiluutnantti Stålsköld'in puoleen, jonka hän tunsi nimeltä ja lausui: "Herra everstiluutnantti! Me odotamme luvattua selitystä".
Everstiluutnantti kertoi lyhyesti ne seikat, jotka olivat antaneet tappelun aiheen; hän pysyi vaatimuksessaan, sopivammassa tilassa saada korvausta nyt aseettomaksi joutuneelta vastustajaltaan niin hyvin itsensä kuin kuningattaren puolesta sekä lopetti puheensa seuraavasti:
"Minun vaatimukseni ei tarkoita tätä herraa yksinään, vaan kaikkia herroja, sillä te olette häväisseet Hänen Majesteettiansa kuningatarta, jonka palveluksessa minulla on kunnia olla. Itsestään on selvä, etten minä ai'o taistella teidän kaikkien kanssa yht'aikaa, vaan että noudatetaan laillista järjestystä: mies miestä vastaan".
He suostuivat kaikki taisteluvaatimukseen, ja esittelivät toinen toisensa perästä itsensä everstiluutnantille, jolloin huomattiin, että he kaikki kuuluivat tahi ainakin olivat sukua maan vanhimmille aatelisille.
"Nimeni on Sigge Niilonpoika N——, ——byn herra", sanoi everstiluutnantin voitettu vastustaja kopeasti ja vaivoin hilliten vihaansa, — "ja vaikka te ette ole suvultanne tasa-arvoinen taistelemaan kanssani, niin masennan kuitenkin julkeutenne".
"Kylläpähän nähdään, miksi kepeäjalkaiset ranskakalaiset opettajanne ovat teidät saaneet", vastasi everstiluutnantti Stålsköld tyynesti. Hän tiesi, että tämä Sigge N—— aivan nykyjään oli palannut Ranskasta, jonne oli matkustanut täydentääkseen taitavuuttaan sen aikuisissa aatelistavoissa ja sotaisissa harjoituksissa. Paluumatkalla oli hän käynyt prinssi Kaarle Kustaan luona Ölannissa, ja kun tämä ruhtinas oli kohdellut häntä sangen ystävällisellä kohteliaisuudella, hänen ylhäisen sukunsa vuoksi, niin piti hän sitä nopean ja loistavan ylennyksen varmana enteenä, jos vaan prinssi tulisi hallitsijaksi, ja oli sentähden tämän innokas puoluelainen. Se pistopuhe, jonka everstiluutnantti hänestä oli lausunut, oli vähällä saattaa tuon pikapäisen herran veren uudestaan kuohumaan, ja työläästi vaan onnistui hänen kumppaniensa estää häntä vetämästä äsken lattialta otettua miekkaansa.
Senjälkeen suostuttiin kaksintaistelun paikasta, ja sittenkuin yhtymis-aikakin oli määrätty k:lo 6:ksi seuraavan päivän iltapuolella, lähti everstiluutnantti pois Jakobsson'in seurassa, joka metelin aikana oli asettunut puisevan tuolin taakse, vakaasti päättäen käyttää sitä lyömäaseena, jos everstiluutnantin kimppuun olisi käynyt useampia vastustajia yht'aikaa.
"Onnettomalla hetkelläpä menimme tuohon taloon", sanoi Jakobsson, kun vihdoin taas olivat päässeet kadulle.
"Eipä sovi sitä sanoa. Nämät hävyttömät herras-miehet tarvitsevat kyllä pienen muistomarjan!" vastasi everstiluutnantti. Jakobsson katseli kummastuneena häneen.
"Mutta onhan heitä niin monta, että epäilemättä tulette tappiolle", lausui hän.
"Olkaa huoletta, ystävä Jakobsson. Enhän ai'o taistella kaikkien kanssa yhtä haavaa ja parin kolmen kanssa kestän kyllä".
Jakobsson pudisti surullisesti ja huolestuneena päätänsä.