13 LUKU.
Seuraavana päivänä, kun vuoden ajan mukaan aikainen hämärä jo alkoi levittää vaippaansa Svean pääkaupungin yli, ilmoitti kuningatar virkaa tekevälle kamariherralle, että hän aikoi lähteä ajelemaan. Kun kamariherra oli lähdön aikeessa antaakseen käskyn tallipalvelijoille panemaan kuntoon valjaat, lausui kuningatar hänelle. "Vielä sananen, herra! Haluan saada suljetut vaunut, ja sitä paitsi yksinkertaiset, ilman mitään koristuksia, sillä minä tahdon kulkea tuntemattomana… Ei siis mitään koruja ja ainoastaan yksi palvelija".
Kamariherra poistui ja kun hän hetken päästä palasi, selitti hän, että kaikki oli valmis kuningattaren käskyn mukaan.
"Tahtooko Hänen Majesteettinsa käskeä ketään seuraamaan?" kysyi hän senjälkeen.
"En. Minä matkustan yksin", kuului vastaus.
Kuningatar Kristiinalla ei ollut tapana tuhlata aikaansa vaatetuksella, vaikka oli kysymys tanssiaisistakin, kului harvoin neljännes tuntia enemmän hänen vaatetukseensa. Nyt oli hän muutamassa silmänräpäyksessä valmis, jonka jälkeen hän riensi vaunuihin. Ennenkuin vaunujen ovi suljettiin hänen jälkeensä, ilmoitti hän ajajalle matkansa päämäärän ja sitten mentiin täyttä ravia, sillä Kristiina rakasti kovaa kulkua.
Jos tähän aikaan käymme katsomassa haavoitettua kapteenia, niin tapaamme hänet sen verran parempana, että hän selkä nojaten muutamia tyynyjä vasten, istuu pystyssä sängyssä. Hänen kasvonsa ovat vielä sangen laihat ja kuihtuneet ja vasempi käsi riippuu siteessä kaulassa. Sattumaisilta on hän yksin huoneessa, hänen silmänsä ovat puoleksi suljetut ja hänen ajatuksensa näyttävät lähteneen mielikuvituksen äärettömille harharetkille.
Ovi aukenee ja olento, suloinen kuin enkeli, astuu huoneesen. Hänet nähdessään nostaa kapteeni päänsä, hänen katseensa valkenee ja tyytyväisyyden hymy laskeuu hänen huulilleen.
"Mitenkä on laitanne, herra kapteeni?" kysyi huoneesen astuja äänellä — niin viehättävällä ja sointuvalla, kuin unissa kuultu taivahinen laulu.
"Oi, paras Elsani", vastaa kapteeni, "minä tunnen itseni päivä päivältä terveemmäksi ja jos paraneminen sujuu samalla tapaa, niin tulen pian raittiiksi kuin terveys itse. Vaan minä olen jo odotellut teitä ja pelkäsin jo ett'ette ensinkään tulisi. Mutta kentiesi aika ei ole kulunut niin pitkälle, kuin odotukseni on ollut pitkä".
"Tein kyllä pahasti, että viivyin niin kauan, mutta Amalia on aina sanonut, etten minä kelpaa mihinkään taloudessa, ja minä tahdoin välttämättömästi laittaa lientä, jonka olen määrännyt teille illalliseksi. Saapa nähdä, kelpaako se mihinkään".
"Noh, se maistuu varmaankin erinomaisen hyvältä, ja minä pelkään, että nautin sitä enemmän, kuin rehellisen enonne vaatimukset myöntävät".
"Niin ette saa sanoa, sillä minä puolestani pelkään, että todellisuus osoittaa päin vastoin. Vaan nyt jatkan lukemista, missä eilen keskeytimme." Hän istuutui pöydän ääreen sekä aukaisi erään sillä olevan kirjan, jota hän alkoi lukea. Se oli eräs Ciceron siveyttä koskeva kirjoitus. Kapteeni Stålsköld kuunteli hartaasti ja hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt ihanan lukijan nuorellisiin kasvoihin. Ja mitä kauemmin hän katsoi häneen, näyttivät tytön kasvot yhä enemmän kirkastuneilta, hänen hopean heleän äänensä väreillä oli hänestä taivainen sointu, hän tunsi sanomattoman rauhan lehahduksen koko olennossaan, tokko se tapahtui niiden lohdullisten sanojen johdosta, jotka soivat hänen korviinsa vaiko hänen paljaasta läsnä olostaan, sitä hän ei tiennyt, mutta hän alkoi luulla ettei tyttö ollut mikään kuolevainen ihminen vaan hänen luokseen lähetetty lohdutuksen hengetär. Tästä hereillään olevan uinailevan suloisesta tilasta tuli hän todellisuuden täydelliseen itsetuntoon vasta kun Elsa lopetti lukemisensa ja lausui:
"Nyt on jo niin hämärä huoneessa, ett'en näe enää. Meidän täytyy sentähden lopettaa tänään. Sitä paitsi saapunee eno Pentti hetimmiten. Hyväntahtoinen Pentti-eno! En koskaan luullut, että minulla olisi mitään hyötyä latinan kielestä, kun hän melkein vastoin tahtoani pakoitti minua oppimaan sitä. Vaan nyt huomaan, että enolla kuitenkin on oikein sanoessaan, että kaikki oppi, näyttäköön se ensi katseessa miten hyödyttömältä tahansa, kuitenkin toden teossa on ihmisille suurimmaksi hyödyksi, sillä ilman tätä taitoa en olisi voinut lyhentää teidän pitkiä iltapäiviänne".
"Ja ilman tätä taitoa, Elsa, ette olisi oppineet tuntemaan, mitä muinais-ajan jalot viisaat ovat ajatelleet ja sanoneet ja kaikki heidän oivalliset, sielua jalostuttavat oppinsa olisivat menneet hukkaan teiltä! Se että olette saattanut minulle mitä suloisimpia hetkiä, on verrattain pieni voitto sitä voittoa vastaan, jonka teidän oma sielunne on saanut tästä taidostanne".
Pentti Esanpoika saapui samassa. Kun hän näki vielä sulkemattoman kirjan Elsan edessä, lausui hän: "Luulenpa varmaan, että olet taas ollut vahingoittamassa silmiäsi lukemalla hämärässä! Neuvoista ja varoituksista et pidä lukua, ja minä katson sinun tekeväsi syypääksi itsesi liian varhaiseen kuolemaan!"
"Siitä on jo pitkät ajat, kun lakkasin lukemasta", vastasi Elsa hymyillen ja astui esiin tavan mukaan antaakseen hyvän enon suudella itseään otsaan, "ja eno tekee itsensä syypääksi väärään varoitukseen. Minä koetan kyllä kaikilla tavoin seurata enon neuvoja ja varoituksia!"
"Onko laita niin, herra kapteeni? Mutta onhan totta, ette kelpaa antamaan tässä mitään arvostelua, sillä teidän velvollisuutenne olisi ollut pitää huolta, ettei hän turmele silmiänsä, mutta sen olitte unohtaneet. Kuitenkin — olinhan unhottamaisillani kysyä, miten voitte tänään?"
Kapteeni vakuutti, että hän voi paremmin kuin edellisinä päivinä.
"Hyvä!" vastasi Pentti Esanpoika. "Jos tunnette itsenne vielä paremmaksi huomenna, niin saatte ylihuomenna luvan lähteä kävelylle — aluksi tietysti vaan huoneessa. Minun laskujeni mukaan pitäisi täst-edes paraneminen käyvän sangen nopeasti. Rohkeutta sentähden vaan, kapteeni hyvä! — Kuukauden päästä tai sillä vaiheella voinette kestää taivaan tuulien puhallusta."
Kapteeni Stålsköld'in oli onnistunut kääntämään Pentti Esanpojan mielen eduksensa ja siihen määrään, että tämä ei nyt enää ensinkään ollut pahoillaan siitä, että Elsa seurusteli kapteenin kanssa ja osaksi keskustelulla koetti lyhentää hänen aikaansa. Kuitenkin oli ollut kovalla, ennenkuin Pentti Esanpoika oli antanut luvan Elsalle vähimmälläkään tavalla ottaa osaa sairaan hoitoon, tai edes astua siihen huoneesen, jossa sairas kapteeni makasi. Vaan löytyi eräs asianhaara, joka matkaansaatti muutoksen hyväntahtoisen enon mielipiteessä, ja tämä kävi seuraavalla tavalla. Pentti Esanpoika oli hartaasti tutkinut klassillisia teoksia ja ihaili niitä erittäin. Latinan taito oli hänestä sama, kuin täydesti tyydyttävän inhimillisen sivistyksen omaaminen, näiden kielten taitamattomuus oli hänestä sama kuin kaiken inhimillisen sivistyksen perustusten puute. Itse oli hänen tapansa välisti, kun hän oikein oli innossaan, sekoittaa puheesensa latinaisia sanoja, vieläpä kokonaisia lauseita ja värssyjä latinalaisten runoilijain teoksista. Tätä hän oli usein tehnyt kapteeni Stålsköld'in sairaanhuoneessa, mutta hänen parattua sen verran että jaksoi puhua tapahtui tuon tuostakin, että hän vastasi Pentti Esanpojan latinaisiin puheisin samalla kielellä, usein saman kirjailijan lauseilla, jolta tämä juuri oli näitä lainannut, ja aina varsin osaavasti. Pentti Esanpoika tuli tästä erittäin hyvälle päälle ja koki saada selville, mitenkä kapteenin latinan kielen taidon laita oikeastaan oli. Kun oli saanut tietää asian todellisen kannan nousi kapteeni melkoisen askeleen hänen suosiossaan. Joka virheettömästi ja sujuvasti käytti latinan kieltä puheessa ja kirjoituksessa, ei mitenkään saattanut olla mikään veitikka! Päin vastoin voi sellaiseen henkilöön täydellisesti luottaa! Tämän jälestä ei Pentti Esanpojalla ollut mitään muistutuksia sitä vastaan, että Elsa tekisi tuttavuutta kapteenin kanssa, ja hän olisi katsonut vieläpä kuolemansynniksi kieltää Elsaa kapteenin huviksi lukemasta ääneen niitä Ciceron kirjoituksia joista tämä enimmän piti. Tässä esiytyi Pentti Esanpojan puolelta myöskin vähän turhamaisuutta. Hän näet tahtoi että kapteeni oppisi ymmärtämään ja panemaan arvoa sille edistykselle latinan kielen taidossa, jonka Elsa hänen johdollaan oli saavuttanut. Eikä kapteenikaan puolestaan ollut kehumatta oppilasta yhtä vähän kuin opettajaakaan! Että hän tämän kautta oli päässyt viimemainitun erinomaiseen suosioon, ymmärsi hän hyvin, mutta sitä vastoin ei hän koskaan ollut huomannut, että hänen taikka kenenkään muun kiitoslauseet olisivat tehneet Elsaan minkäänmoista vaikutusta. Tämä vastaanotti näitä kohtuullisina kiitoksen osoituksina, milloin katsoi sitä ansainneensa; milloin taas hänen mielestään kiitoksen sijaa ei ollut, sanoi hän aristelelematta ja suoraan, että kiitoslauseet olivat pelkkää imartelua. Kuitenkin on meidän myöntäminen että kapteeni piti niitä hetkiä, jotka Elsa vietti hänen seurassaan, mitä hupaisimpina, ja että hän heti aamulla alkoi ikävöidä sitä aikaa, jolloin Elsa tavallisesti alotti luentonsa. Elsa oli niitä onnellisia henkilöitä, jotka kaikkialla, missä lienevätkin, levittivät iloa ja hupaisuutta ympärilleen, eikä kapteeni ollut ainoa, johon hänen läheisyytensä teki tämän vaikutuksen.
"Kuukausi on pitkä aika", vastasi kapteeni Stålsköld Pentti Esanpojan vakuutuksiin pikaisesta paranemisesta, "olletikin jos laskee sen niihin kuukausiin, joiden kuluessa jo olen tämän vieraanvaraisen huoneen rasituksena ollut, teille kaikille suureksi vaivaksi! Myöskin lisääntyy minun jo suureksi noussut kiitollisuuden velkani — -"
"Vaivasta ja kiitollisuudesta olemme nyt puhumatta!" keskeytti Pentti Esanpoika. "Niinpä nyt kuitenkin on laita, että me ihmiset niillä pienillä palveluksilla, joita toisillemme teemme, emme milloinkaan saata tehdä niin paljon hyvää kuin pitäisi. Ei missään tapauksessa tule liikoja tehdyksi, josta ansaitsisimme kiitollisuutta. Siitä puhuu jo tuo jumalallinen Cicerokin teoksessaan: de officiis. Mitä pidätte siitä teoksesta, kapteeni Stålsköld?"
"Siitä pidän paljon, niinkuin kaikista Ciceron kirjoituksista. Olen ehdotellutkin Elsalle, että, jos aika sen sallii, rupeemme lukemaan tätä kirjaa".
"Tehkää niin, tehkää niin!" kehoitti Pentti Esanpoika. "Elsa ei tunne ennaltaan sitä kirjaa ja hänelle on suureksi hyödyksi saada teidän johdollanne lukea sitä. Ethän ole lukenut Ciceron de officiis, rakas lapseni?"
"En, hyvä eno. Harvathan ne klassilliset teokset ovat, joita olen lukenut. Muuten luulen, että uskontomme pyhistä kirjoista saamme täysin riittävän tiedon velvollisuuksistamme ja vakavan ohjeen näiden täyttämisessä".
"Kuulkaapa vaan, mitä puheita laskettelee! Onhan totta … en tahdo kieltää … että raamatun kirjoista saapi tiedon näistä kaikista… Mutta katsoppas Elsa, kuitenkin on nyt niin laita, ett'ei näistä asioista voi saada mitään aivan selvää käsitystä, jollei ole lukenut Ciceron de officiis. Tekisipä varmaankin hyvää tuollaiselle tottelemattomalle veitikalle, kuin sinä, saada lukea niistä! — Enkö ole oikeassa, kapteeni Stålsköld?"
Pentti Esanpojan vetoomiset kapteeniin olivat usein sitä laatua, että tämä mieluisimmin olisi sallinut niiden olevan tekemättä, sillä hänen oli vaikea löytää vastausta, jolla ei närkästyttäisi kumpaakaan puoluetta, vaan tekisi molempain niin Elsan kuin hänen enonsakin mieliksi. Tällaisissa tapauksissa oli usein sattunut, että hän turhaan oli aivojansa vaivannut etsimällä sellaista vastausta, ja tälläkin kertaa oli hän pahimmassa pulassa, mutta onneksi vapautti Jakobsson'in tulo hänen vastaamasta tähän vaikeaan kysymykseen.
Jakobsson oli miltei isällisesti mieltynyt kapteeniin. Joka päivä tuli hän ainakin kerran tiedustelemaan hänen terveyttään, vaan usein kaksikin. Näillä käynneillänsä keskusteli hän usein pitkät ajat kapteenin kanssa sekä onnistui saavuttamaan siihen määrään hänen luottamuksensa, että kapteeni hänelle ilmoitti kaikki sydämensä salaisuudet sekä pyysi hänen neuvoaan asioissa, jotka koskivat näitä. Etempänä saamme nähdä, että Jakobsson'in suurempi kokemus tosiaankin oli kapteenille suureksi hyödyksi.
Aake Berg ja Pentti Esanpoika olivat hyvillään tästä kapteenin ja Jakobsson'in hyvästä välistä, — vaikka he eivät aavistaneet, että tämä väli oli niin harras, kuin se todella oli, — sillä heillä olivat suuret ajatukset Jakobsson'in kääntämiskyvystä siihen uskoon, johon hän itse kuului ja he toivoivat, että hänen onnistuisi saattaa kapteeni tyytymättömien puolelle. Tämä oli myöskin Jakobsson'in tarkoitus, mutta järkevyys vaati häntä liikkumaan tässä asiassa varovaisesti, sillä hän huomasi pian, että kapteeni sydämensä pohjasta oli uskollinen kuningattarelle sekä että tämä uskollisuus vielä oli kasvanut suosion takia, jota kuningatar oli osoittanut hänelle. Jakobsson ei kuitenkaan suinkaan kokonaan epäillyt asiansa onnistumisesta, sillä hän oli vakaasti päättänyt vähitellen ja suuttumatta järkähyttää mainittua kapteenin uskollisuutta, kunnes se, jääden kokonaan ilman jalan sijaa, vihdoin raukeisi. Tähän asti oli hän kuitenkin tehnyt pikku yrityksiään tähän suuntaan ilman nähtävää menestystä.
Jakobsson'in tulon kautta keskeytynyt keskustelu oli tuskin ehtinyt elpyä, kun huoneessa olijat kuulivat vaunujen äänen, jotka näyttivät pysähtyvän portille. Tämä seikka veti heidän huomion puoleensa, jo sen kautta, että aivan harvoin kukaan ajoneuvoilla kulki ahdasta poikkikatua, jonka varrella Aake Berg'in huoneus sijaitsi. Sitä paitsi käyttivät ainoastaan ylhäisimmät talvella vaunuja. Heillä kuitenkaan ei ollut pitkää aikaa ajatuksiin ja arveluihin tämän odottamattoman tapahtuman johdosta, sillä ovi aukeni äkkiä, portinvartija pisti päänsä ovesta ja huusi äänellä, joka osoitti kiirettä, hämmästystä ja kauhua: "Hänen Majesteettinsa kuningatar!"
"Kuningatar! Mitä hänestä? Onko hän kentiesi kuollut?" kysyi Jakobsson.
"Kuollut, ei, vaan ihkasen elävänä täällä!" vastasi portinvartija.
"Oletko mielipuoli! Mitä kuningattarella olisi täällä tekemistä?" vastasi Jakobsson.
"Hän on kysynyt kapteeni Stålsköld'iä. Mutta hiljaa! Hän tulee." Hän aukaisi oven ja sisään astui kuningatar Kristiina armollinen hymy huulilla ja talven puna poskilla.
Pentti Esanpoika, Elsa ja Jakobsson olivat ensi hämmästyksessä vetäytyneet huoneen vastaiselle ovelle, vaan eivät ehtineet poistua ennenkuin kuningatar jo oli sisällä. Tuossa he seisoivat hämillään ja tervehtivät nuorta hallitsijatarta syvään kumartaen. Hän loi heihin silmäyksen, joka ei juuri näyttänyt armolliselta; tämän he selittivät niin, että heidän läsnäolonsa oli tarpeeton ja poistuivat.
Kuningatar astui senjälkeen milloin punastuvan miiluin vaalenevan kapteenin luo ja ojensi hänelle suosiollisesti kätensä tervehdykseen.
"Siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi näin teidät, kapteeni hyvä", lausui hän, "ja minä päätin etsiä teidät täällä teidän vastentahtoisessa maanpakolaisuuspaikassanne, saadakseni tiedon, saanko teistä yhden seuraajan aiotulla matkallani. Aikomukseni on antaa muutamien henkikaarti-upseerien seurata, vaan nyt huomaan, ett'ette te voi tulla yhdeksi näistä".
"En. paha kyllä!" sopersi kapteeni vastaukseksi.
"Oikeuden palvelijain ei ole onnistunut päästä teitä vastaan tehdyn salamurha-yrityksen jäljille. Eikö teillä, kapteeni Stålsköld, ole mitään syytä epäillä jotakuta vihamiestänne tuon törkeän teon toimeenpanijaksi? Kenties voisi, tällaisen epäluulon nojalla, asian todellinen laita tulla selville".
"En tunne yhtään ihmistä, olkoon sitten ystävä tai vihamies, jota tahtoisin tai uskaltaisin epäillä mistään sellaisesta rikoksesta", vastasi kapteeni.
Kuningatar ajatteli hetkisen.
"Minusta näyttää, kuin teidän parantumisenne olisi käynyt varsin hitaasti. Kentiesi on siihen syynä puuttuva hoito".
Kapteeni Stålsköld vakuutti, että hän Aake Berg'in huoneessa oli nauttinut hellintä huolta, joka koskaan on tullut sairaan osaksi sekä koitti ylistelevin sanoin osoittaa kiitollisuuttaan, kun kuningatar sangen jyrkästi katkaisi hänen puheensa: "Ompa hyvä, että ovat koettaneet olla teille mieliksi, sillä tällä kaikella eivät he ole tehneet muuta kuin velvollisuutensa. Muuten tämä perhe ei juuri sovi teille, kapteeni Stålsköld, ja minä näkisin kernaimmin, että te niin pian kuin suinkin pääsette pois täältä, sillä huolimatta siitä, että se on porvarillinen, on minulla myöskin muita syitä, joidenka tähden en hyväksy teidän oloanne täällä! Tätä samaa Aake Berg'iä epäillään, eikä ilman syytä, olleen osallisena levottomuuksiin maaliskuussa viime vuonna eikä sellainen pesä, kuin tämä on, ole mikään terveellinen olinpaikka minun palvelijalleni."
"Teidän Majesteettinne! Minulla ei ole ollut vähintäkään aavistusta tästä asiasta", vastasi kapteeni, vaan hän ei uskaltanut esittää mitään muuta isäntäväkensä puolustukseksi, vaikka hän sydämmessään tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä halveksivasta tavasta, jolla kuningatar oli puhunut asunnosta, joka hädän hetkenä niin kesti-ystävällisesti ja hyväntahtoisesti oli aukaissut hänelle ovensa.
"Luultavasti on myöskin se lääkärin hoito, joka teillä täällä on ollut tarjona, ollut sangen puuttuva", jatkoi kuningatar, "ja teidän parantumisenne on sen takia viipynyt. Minä lähetän tänne henkilääkärini Duriez'in ja hänen avullaan toivon pian taas näkeväni teidät palveluksessa".
Kapteeni lensi silmänräpäykseksi tulipunaiseksi. Vaikka hän vastenmielisesti vastusti kuningatarta, katsoi hän kuitenkin itsensä pakoitetuksi kieltämään hänen tarjouksensa. Hän luuli näet varmuudella voivansa päättää, että rehellinen Pentti Esanpoika tulisi kovin pahoilleen, jos henkilääkäri sekaantuisi asiaan, samoin kuin hän huomasi, että suurta vääryyttä tapahtuisi sen kautta Pentti Esanpojalle. Sillä eihän hän voinut katsoa sitä muuksi kuin epäilykseksi hänen taidostaan, eli — mikä oli vielä pahempi — kapteenin parantamisen kunnian ryöstöksi? Vähinkin kiitollisuuden tunne saattoi sentähden kapteenin koittamaan estää sellaista, etenkin koska hän oli varmasti vakuutettu, että Pentti Esanpojalla haavoitettujen hoidossa oli paljoa enemmän kokemusta kuin itse Duriez'illä.
"Mitä lääkärin apuun tulee, olen ollut niin onnellinen, ett'ei mitään ole puuttunut", lausui hän. "Minussa ei olisi tänä hetkenä elonkipinääkään, ell'ei suotuisa kohtalo sairasvuoteeni ääreen olisi saattanut milt'ei taitavimman sotalääkärin koko valtakunnassa. Jo Teidän Majesteettinne suuren isän aikana piti koko sotajoukko häntä kunniassa ja häntä katsottiin aivan mainioksi taidossaan ja kaikki ne voitolliset tappelut, joita on taisteltu Teidän Majesteettinne oman hallituksen aikana, antoivat hänelle yhä tilaisuutta täydentämään sitä. Harvoja nimiä on, joita sotajoukon harmaantuneet uroot suuremmalla rakkaudella mainitsisivat, kuin Pentti Esanpojan, sillä se on miehen nimi. Mistään hinnasta en tahtoisi saattaa hänelle sitä nöyryytystä, että hänen, kaikkien ponnistustensa palkinnoksi minun hyväkseni, täytyisi jättää sijaa toiselle. Sentähden, pyydän nöyrimmästi että yhä vast'edeskin saan käyttää ainoastaan hänen neuvojaan, vaikka minä muuten ehdottomasti kunnioitan herra Duriez'in tunnustettua taitoa".
Kuningatar suvaitsi suostua tähän, ei sentähden että hän olisi ollut vakuutettu kapteenin ylistämän Pentti Esanpojan taitavuudesta, vaan joko sentähden, että hän piti kapteenin muita todisteita oikeutettuina, tahi että hän luuli kapteenin suuren luottamuksen Pentti Esanpoikaan vaikuttavan terveellisemmin, kuin henkilääkärin suurempi taito. Vähän sen jälkeen läksi hän kaikessa osoittaen suosiotaan ja jätti kapteenin ajattelemaan syitä tähän ylhäiseen käyntiin.