12 LUKU.
Kauvan taistelivat elo ja kuolo ankarasti nuoren kapteenin hengestä ja ainoastaan vaivoin onnistui Pentti Esanpojan taitavuuden, jota voimakkaasti auttoi Jakobsson'in, Aake Berg'in, Amalian ynnä usean muun alttiit ponnistukset ja hellä hoito, masentaa viikatemiehen voima ja saattaa lopullinen voitto elämän ruusuposkiselle enkelille. Sillä välin kun kapteeni Stålsköld virui sairasvuoteella riensi kuningatar Kristiina ja hänen hovinsa huvista huviin milt'ei raivokkaalla innolla.
Pidot, joihin useaan oli yhdistetty Ruotsissa ei siihen asti nähtyjä juhlamenoja, seurasivat pitoja eikä kemuista, joita pidettiin jos jonkinlaisia, tahtonut tulla mitään loppua. Näiden kallisten huvien toimeenpanijana oli osaksi kuningatar itse, osaksi varakkaammat hovipuolueessa, jotka kilpailivat hänen kanssaan tuhlaamisessa. Vanha-aatelisto, Aksel Oxenstjerna etupäässä, vetäytyi pois tästä juhla-tulvasta, täten osoittaen tyytymättömyyttään tuollaiselle ylelliselle hovi-elämälle, joka niin suuresti erosi entisestä. Myös kansa katseli mielipahalla tuollaista ääretöntä tuhlausta, joka soti ei ainoastaan hyvää järjestystä vastaan, vaan etenkin niitä säästäväisyyden lupauksia ja vakuutuksia vastaan, joita kuningatar valtiopäiväin aikana oli antanut säädyille. Nyt huomattiin miten paljon totta näissä lupauksissa oli sekä ett'ei hän edes koettanutkaan pitää niitä ja tyytymättömäin ennaltaan kylläkin tiheät rivit tihenivät. Vaan Kristiinalla ei ollut aikaa totisempiin ajatuksiin, hän näytti kokonaan sieluineen sydämineen heittäyneen huvin jumalattaren helmoihin. Myöskin näytti hän sillä välin unohtaneen kapteeni Stålsköld'iä kohtaan koituvan suosion kuten hänen itsekin, kun eräs tapahtuma sattui, joka taas saattoi kuningattaren ajattelemaan häntä.
Oli tammikuun ensimmäisiä päiviä, siis enemmän kuin kaksi kuukautta kruunauksen jälkeen, kun Kristiina, Jumala tiesi mistä aiheesta, sattui käymään siinä linnan huoneessa, jossa vartioitseva upseeri tavallisesti oli. Sama luutnantti von D——, jonka tuttavuutta jo ennen olemme tehneet, oli sattumalta päivystäjä. Kuningatar tapasi tämän, lukemassa erästä käsikirjoitusta.
"Mikä vielä painamaton, kuolematon neron tuote tuo on, jota tarkastatte, luutnantti von D——?" kysyi Kristiina uteliaisuudella, jota, kuten tiedetään, hänessä oli sangen runsas määrä.
Hämmästyen kuningattaren odottamattomasta siellä käynnistä pani luutnantti käsikirjoituksen syrjään ja vastasi punastuen: "Teidän Majesteettinne! Olen epäilemättä tehnyt hyvin väärin, että osaksi olen lukenut nämät paperit, sillä ne eivät ole minun enkä ole saanut mitään lupaa siltä, joka on käsikirjoituksen omistaja ja luultavasti tekijäkin, tyydyttää uteliaisuuttani".
"Kuka on sitten tekijä, ja miten on kirjoitus hänen tietämättään joutunut teidän käsiinne?"
"Luultavasti on kapteeni Stålsköld, kun hän viimein oli vartioimassa, unohtanut sen tänne, ja sen sisällyksestä päättäen, luulemme häntä tekijäksi. Samana iltana joutui hän salamurha-yrityksen esineeksi ja haavoittui pahasti, jonkatähden hän ei ole voinut noutaa tänne unohtamaansa teosta. Koska se on ollut käsillä täällä, eivät upseerit, jotka ovat hoitaneet hovivartiota, ole pitäneet ryöväämisenä teoksen selailemista joutohetkinä. Tätä itse anastettua oikeutta olen minäkin käyttänyt".
"Kapteeni Stålsköld … murha-yrityksen esineenä", sanoi Kristiina ja näytti ajattelevan. "Olen muistavinani, että olen jotain kuullut tuosta. Onko siitä pitkäkin aika, kuin tuo tapahtui, luutnantti von D——?"
"Se oli Teidän Majesteettinne kruunauspäivän illalla", vastasi luutnantti.
"Aivan oikein… Olinpa aivan unohtaa sen … vaan nyt muistan, että kreivi Jaakko Kasimir ilmoitti siitä".
Tämä kreivi Jaakko Kasimir, josta kuningatar puhui, oli suosikin Maunu de la Gardie'n äskettäin henkikaartin everstiksi nimitetty veli.
"Ja mitenkä on haavoitetun kapteenin laita nyt?" jatkoi Kristiina.
"Onko teillä mitään tietoa siitä luutnantti von D——?"
"Sen mukaan mitä olen kuullut kerrottavan, on hän vähän paranemaan päin, vaan itse en ole, paha kyllä, ollut häntä katsomassa. Pitemmän ajan lienee hän ollut elon ja kuolon vaiheilla".
Kuningatar muuttui ajattelevan näköiseksi.
"Ja ken", kysyi hän hetken vaiti-olon jälkeen, "on hoitanut häntä?
Minun tietääkseni hänellä ei ole ketään omaisia Tukholmassa?"
"Hän kuuluu yhä vielä olevan saman porvarin huoneessa, johon hän haavoitettuna ensin kannettiin".
Kuningatar otti sitten tiedon tämän porvarin nimestä sekä paikasta, jossa hänen talonsa oli. Kun luutnantti von D—— oli antanut hänelle tiedon siitä, lausui Kristiina: "Vaan tullakseni käsikirjoitukseen, mitä koskee sen sisältö?"
"Se näyttää olevan kertoelma sinisen rykmentin urotöistä, ja ne tappelut, joihin tämä rykmentti on ottanut osaa, ovat siinä kerrotut. Muuten olen niin vähän silmäillyt sitä, etten voi sanoa, mitä siinä muuta on".
"Antakaa minun nähdä kyhäelmä", sanoi kuningatar. Luutnantti ojensi sen hänelle.
"Ymmärrättekö latinaa, luutnantti von D——?" kysyi Kristiina, kun hän oli huomannut, että kysymyksessä oleva kyhäelmä oli kirjoitettu tällä kielellä.
"Ainoastaan mitättömän vähän … muutamia muistelmia kylläkin lyhyestä opinto-ajastani. Myöskin täytyy minun toden mukaan tunnustaa, että minun on ollut sangen vaikea ymmärtää ystäväni, klassillisissa kielissä taitavan kapteenin sydämen purkauksia".
Kristiina istuutui nyt tuolille sekä alkoi aluksi selailla kirjoitusta. Sitten luki hän sivun, luki seuraavan ja näytti erittäin mieltyneen sisältöön. Toisen jalkansa keikahutti hän tuolin käsipuulle, toisen ojensi hän eräälle hänen edessään olevalle tuolille ja tässä, meidän käsityksemme mukaan naiselle sangen vähän sopivassa asemassa, — johon asemaan kuningatar hienoimmissakin seuroissa asettui, — jatko hän pitkän ajan lukemistaan.
Luutnantti von D—— oli aivan ääneti, sillä hän ei tahtonut eikä uskaltanut häiritä kuningatarta.
"Totta toisen kerran! Tämähän on oivallista latinaa!" huudahti hän vihdoin ja nousi ylös. — "Minä otan tämän käsikirjoituksen lupauksella, että ajoissa toimitan sen takaisin oikealle omistajalleen".
Luutnantti von D—— kumarsi merkiksi, ettei hänellä ollut mitään muistuttamista tähän hänen toiveesensa, jonka jälkeen kuningatar jätti huoneen.
Seuraava päivä oli tuorstai. Kahtena viimeksi kuluneena reuhoovana kuukautena eivät tiedemiehet ja oppineet, jotka oleskelivat hovissa ja jotka kuningattarella oli tapana koota ympärilleen joka tuorstai-ilta, olleet kertaakaan koossa. Täksi illaksi olivat he taas kutsutut kokoon ja keskustelu-aineeksi oli määrätty muutamia kreikkalaisen filosofin Plotinuksen teoksista otettuja lauselmia.
Koko auditorio oli jo koossa, kun kuningatar astui sisään. Sydämmellisin ilo ja tyytyväisyys loisti oppineiden kasvoista häntä vastaan, sillä he luulivat että Kristiinan halu tieteellisiin toimiin, joka viime aikoina oli ollut sangen laimea, taas oli herännyt uudistuneella voimaila, sekä että tavallisia viikkokokouksia tästälähin taas säännöllisesti pidettäisiin. Ne olivat alinomaisten pitojen ja huvien kestäessä saaneet jäädä syrjään, jonkatähden he nyt sydämestään iloitsivat saadessaan taas tilaisuuden uudistaa niitä. Myöskin olivat useimmat heistä varustetut väitteillä ja vastaväitteillä, jotka olivat syvä-aatteisempia ja käsittämättömämpiä kuin itse syvä-aatteinen Plotinus. Kuitenkaan eivät he tänä iltana saaneet tilaisuutta loistella näillä ajatustyönsä hedelmillä.
Kun kuningatar oli asettunut paikalleen, aukaisi hän kokouksen seuraavilla sanoilla: "Hyvät herrat! Minua ilahuttaa, että näen teidän näin lukuisasti kokoontuneen tänne, kun taas ryhdymme joksikuksi ajaksi keskeytyneihin toimiimme!"
Oppineet, joiden ilosta loistavat katseet olivat kiinnitettyinä kuningattaren huuliin, nousivat istuimiltaan sekä osoittivat tyytyväisyyttään hänen hyväntahtoisuudestaan syvään kumartaen, jonka jälkeen Kristiina jatkoi: "Ikävällä ajattelen kuitenkin uutta keskeyttämistä näille Minervalle ja Apollolle pyhitetyille kokouksille, sillä aikeeni on lähteä piakkoin matkalle maaseuduille. En voi edeltäpäin tarkasti määrätä, pitkäkö aika kuluu tähän matkaan, jonka pääpaikoiksi tulevat Strängnäs ja Upsala".
Oppineet katselivat toisiinsa ja heidän otsansa synkistyivät tämän Jobin sanoman kuullessaan. Kuitenkin ponnistelivat he osoittamaan iloisuutta, sill'aikaa kuin he mielessään kirosivat kaikkia matkoja, jotka poistivat kuningattaren heidän piiristään.
"Minulla olisi mieluista kuulla teidän arvostelunne ylevästä Plotinuksesta", jatkoi Kristiina, olematta huomaavinaan hämmästystä, jonka ilmoitus hänen aiotusta matkastaan oli tuottanut, "vaan minä olen sattumalta saanut käsiini tämän latinaisen käsikirjoituksen sekä huomaan esitystavan sekä kielen siinä niin oivallisiksi, että katson ansaitsevan vaivan, että se, kun on julkiluettu, tulee teidän lähemmän tarkastuksenne alaiseksi. Saapa nähdä, tokko teidän arvostelunne tulevat niiden mielipiteiden mukaisiksi, jotka minä olen saanut, luettuani tämän. Muuten myönnän kernaasti, että ajan täpäryyden vuoksi niin kiireesti olen lukenut kirjan, että kylläinen arvostelu tuskin on ollut mahdollinen ja kentiesi ilmaisemalta arvostelultani puuttuu päteviä perusteita".
Joku läsnä-olijoista kysyi tekijää.
"Tekijä", vastasi Kristiina, "haluaa pysyä tuntemattomana ja minä olen luvannut tarkoin säilyttää hänen tuntemattomuutensa. Ainoastaan sen voin ilmoittaa, että hän vielä on sangen nuori ja että tämä teos on hänen ensimmäisiä kokeitansa".
Hän ojensi sen jälkeen käsikirjoituksen, joka oli kirjoitettu sangen siistillä ja selvällä käsi-alalla, saksalaiselle Meibom'ille ja kehoitti häntä lukemaan julki sen. Tämä totteli heti kehoitusta ja suoritti kuningattaren osottaman luottamuksen erittäin ansiokkaasti, sillä hänen lausuntonsa oli aistikas ja hän osasi mainiosti sovittaa äänen painon sisältöön. Kaikki kuuntelivatkin tarkasti ja teeskentelemättömällä hartaudella esitelmää. Kyhäelmä, joka lyhyesti kosketti melkein kaikkia 30-vuotisen sodan sotatapahtumia, oli erinomainen niin hyvin sujuvan esitystapansa, kuin kauniin ja sointuvan kielensä puolelta. Etenkin olivat tekijän ajatukset kohonneet korkealle ja kielessä miellyttävä sointu niissä paikoin, niissä sinisen rykmentin ja suomalaisten joukkojen urotöitä kerrottiin, jonkatähden näytti siltä, kuin koko kyhäelmä olisi kirjoitettu ainoastaan näiden ylistämiseksi. Vaan myöskin kuningattaren henkilö mainittiin siellä täällä ja aina tavalla, joka selvään todisti tekijän korkeita ajatuksia hänestä ja hänen innokasta ihailuaan. Milloin nimitettiin häntä "kirkkaasti loistavaksi Pohjantähdeksi", milloin "Pohjan ennustavaksi Minervaksi", milloin "Ruotsin nuoreksi kuningattareksi, jumalaiseksi Kristiinaksi", milloin "suuren kuninkaan nerokkaaksi tyttäreksi". Banér'ia, Torstenson'ia ja muita ruotsalaisten päällikköjä sanottiin "Hänen Majesteettinsa, kuningatar Kristiinan sota-eversteiksi;" eräässä paikassa oli "ruotsalainen sotajoukko, nuoren hallitsijattarensa ja isänmaan rakkauden innostamana", toisessa, "rykmentti, jota elähytti hartain uskollisuus nuorta ruhtinatarta kohtaan, jonka nimeä silloin jo maineen siivet kuljettivat ympäri maailman", j.n.e.
Kun lukeminen, jota kesti kaksi runsasta tuntia, vihdoin oli lopussa, pyysi kuningatar läsnäolijoita antamaan lausuntonsa kyhäelmän kelvollisuudesta ja arvosta. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että kieli todisti hyvää koulua ja klassillisen kirjallisuuden tarkkaa tuntemista; myöskin ylistettiin esitystavan keveyttä ja sujuvuutta.
"Sellaista latinaa ei Lactantiuksenkaan olisi tarvinnut hävetä!" lausui
Meibom, joka viimeksi antoi lausuntonsa.
Tähän yksimieliseen kiitokseen, jolla kirjoitus täten otettiin vastaan, oli syynä etupäässä sen oma kelvollisuus, vaan myöskin ja kentiesi yhtäpaljon oppineiden herrojen vakuutus siitä, että Kristiina halusi saada puoltavaa arvostelua siitä, kuten hän itse jo oli antanut sellaisen.
Olipa niitäkin, jotka pitivät luultavana, että hän itse ja tuo "tuntematon tekijä" olivat sama henkilö. Tosin näytti itse aine vieraalta ja olevan hänen ajatus- ja arvostelu-piirinsä ulkopuolella, vaan niin paljon luottivat he hänen kaikkia käsittävään neroonsa, että he luulivat hänen, kun hän siihen kerran oli ryhtynyt, voineen käytellä myöskin sellaista ainetta, kuin kysymyksessä oleva. Ja kentiesi oli hän juuri valinnut sellaisen aineen, voidakseen sen kautta vaan paremmin salata itsensä ja tehdä teeskennellyn tekijän otaksumisen sitä todenmukaisemmaksi.