20 LUKU.
Lyhyeksi tuli niiden ilo, jotka toivoivat kuningattaren ai'otun kruunusta luopumisen toteutumista, sillä jo marraskuun alussa taipui hän neuvoston ja säätyjen Tukholmaan kokoontuneen valiokunnan pyynnöstä pysymään hallituksessa. Monta seikkaa oli saattanut Kristiinan ennen tekemän päätöksen horjumaan, paljon vaikuttivat neuvoston ponnistukset ja vanhan valtiokanslerin kaunopuheisuus, mutta yhtä paljon, jos ei enemmänkin, ne epäsuotuisat mielipiteet, joilla huhu hänen aikomuksestaan kaikkialla ulkomailla otettiin vastaan, sekä ne lukuisat, semmoisilta henkilöiltä saamansa epäyskirjeet, joiden mielipidettä hän piti suuressa arvossa. Näihin pääsyihin tuli vielä lisäksi muita sivuseikkoja, joita meidän asiamme ei ole luetella eikä mainita.
Suuttumuksella ja tyytymättömyydellä kuuli yleisö ilmoituksen tästä. Erittäin kiukuissaan olivat "P.C.G. seuran" jäsenet, kun siten näkivät kaikki unelmansa kultaisesta tulevaisuudesta kerrassaan haihtuneen ja rau'enneen. He olivat päättäneet kokoontua säännöllisesti kerta viikossa, ja näissä heidän kokouksissaan käytetty puhetapa tuli kerta kerralta yhä uhkaavammaksi ja hallitukselle vihollisemmaksi. Tosin olivat useimmat heistä peri-aatteeltaan kaikkia väkivaltaisia mullistuksia vastaan, mutta rohkeimmat, niinkuin Jakobsson, Aake Berg, y.m., vaativat ääneensä, että oltaisiin valmiit ryhtymään vallankumous-toimiin, "kun nyt oli huomattu, ett'ei muulla keinoin voitu päästä ranskalais-naisesta erilleen". Näiden viimeksi mainittujen mielipide olisikin mahdollisesti ajan pitkään päässyt voitolle seurassa, joll'ei muuan tapaus olisi aivan selvästi osoittanut, kuinka vaarallista oli ryhtyä vallankumous-tuumiin, ja kuinka vähän saattoi toivoa silloisissa suhteissa sitä tietä saada asia onnelliseen päätökseen. Tämä tapaus, joka vaikutti varsin paljon seuran tulevaan vaikutustapaan, on historiassa tunnettu "Messenius'en kapinaliiton" nimellä.
Kun ei ainoastaan kaksi seuran etevintä johtajaa, pormestari Niilo Niilonpoika ja kaupunginkirjuri Niilo Pietarinpoika Skunk, tullut sekaantuneeksi tähän kapinaliittoon, vaan tämän kertomuksen päähenkilönkin osaksi tuli siinä muuan tehtävä, niin täytyy meidän tarkastella sitä hiukan tyystemmin. Ei kuitenkaan tämän teoksen koko salli tämän tapauksen täydellistä ja seikkaperäistä kertomista, jota vastaan on esitys siitä kertomuksen juoksulle välttämätön.
N.k. Messenius'en kapinaliitto on saanut nimensä Messenius suvusta. Scondia illustrata'n mainio tekijä, oppinut historiantutkija Juhana Messenius on suvun kantaisä. Hänen surulliset elämänvaiheensa ovat yleisesti tunnetut. Meille suomalaisille on hän erityisesti muistettava siitä syystä, että hän juuri Suomessa kirjoitti mainitun suuren historiallisen teoksensa niiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa, jotka hän vankina vietti Kajaanin linnassa. Melkein yhtä mainioksi kuin hänkin oli hänen vaimonsa Lucia Grothusen tullut, osaksi tuosta melkein verrattomasta uskollisuudesta, jolla hän otti osaa kaikkiin puolisonsa kärsimyksiin, osittain toranhaluisesta äkäisestä luonteestansa. Näiden poika oli se Arnold Juhana Messenius, joka Messenius'en kapinaliiton kautta on tullut niin surullisen mainioksi. Riidanhalu, kiivaus ja horjuvaisuus olivat olleet isänluonteen pää-ominaisuuksia, toranhalu ja äkäisyys äidin. Arnold Juhana oli isän hyvän käsityskyvyn ohessa perinyt nämätkin onnettomuutta tuottavat ominaisuudet, ja häneltä menivät ne perinnöksi hänen pojallensa Arnold'ille, joka oli kapinaliiton varsinainen toimeenpanija.
Arnold Juhana Messenius, joka oli toimekseen saanut isänsä teoksen jatkamisen, oli alussa ollut hyvässä suhteessa Kristiina kuningattareen ja saanut tältä monta suosion-osoitusta. Muun muassa oli kuningatar koroittanut hänen aatelissäätyyn ja kaikenlaisilla tekosyillä läänittänyt hänelle koko joukon taloja. Mutta pian rikkoontui heidän välisensä hyvä sopu, ja Messenius meni tyytymättömien puolelle. V. 1650 valtiopäivillä oli toimeliaimpia vastustusmiehiä ja työskenteli innokkaasti samaan suuntaan kuin pormestari Niilo Niilonpoika ja kaupunginkirjuri Niilo Skunk, joiden ystävyyttä hän myöskin haki. Juuri niihin aikoihinpa ensinmainittu näistä herroista olikin ehdoitellut, että Messenius otettaisiin "P.C.G. seuran" jäseneksi. Mutta hänen epäluotettavaisuutensa ja horjuvaisuutensa olivat niin tunnetut, että tämä ehdoitus hyljättiin yksimielisesti. Myöhemmin havaittiin, kuinka viisaasti seuran jäsenet olivat siinä tehneet, ja miksi onneksi se oli seuralle, jotta se oli säännöissään tehnyt sen määräyksen, ett'ei ollut luvallista ilmoittaa seuran olemassa oloa kenellekään, jolla ei seura jo sitä ennen ollut havainnut olevan semmoisia ominaisuuksia, jotka oikeuttivat häntä pääsemään seuran jäseneksi. Sillä tämän määräyksen johdosta ei Messenius tullut tietämään seuran olemista, vaikka hän edeskinpäin kannatti sen mielipiteitä, ja koetti lähestyä jokaista, jonka luuli olevan tyytymättömän nykyiseen hallitukseen.
Tähän aikaan oli poika, Arnold Messenius, 21 vuotias nuorukainen. On mainittu, että hän oli perinyt iso-isänsä onnettoman luonteen ja mielenlaadun; olipa hänen mielikuvituksensa vielä vilkkaampikin ja hänen aatteensa enemmän pilventakaisia kuin sekä isän että iso-isän. Kahdeksantoista-vuotiaana nuorukaisena oli hän tullut prinssi Kaarle Kustaan palvelukseen, ja sittemmin tämän veljen, herttua Aadolf Juhanan, ja etenkin edelliseen oli Messenius hyvin mieltynyt. Etenkin kaksi seikkaa, yhteydessä hänen perittyjen suku-ominaisuuksiensa kanssa teki hänestä mitä traagillisimman henkilön Ruotsin historiassa. Toinen näistä asianhaaroista oli tuo onnettomuus, että hänen täytyi seurustella sellaisen isän kanssa ja toisena pidämme tuon kohtalon, joka saattoi hänen Fors'in kirkkoherran Kristofferin perheesen. Messenius oli näet sairastunut eräällä matkalla Sörmlannissa ja tämä oli hänen silloin ottanut hoitaakseen. Nämät molemmat miehet, isä ja herra Kristoffer, jotka olivat sen ajan kiivaimpia ja hurjimpia puoluemiehiä, saattoivat tuon vilkkaan ja haaveilevan nuorukaisen sille uralle, joka hänen sitten vei perikatoon, ja näiltä sai hän useimmat niistä tiedoista, jotka hän sittemmin pani paperille. Onnettomuuden lisäksi sattui hän rakastumaan herra Kristofferin tyttäreen koko luonteensa tulisuudella. Hänen ja hänen isänsä suostumuksen voittaakseen halusi hän tulla kuuluisaksi ja mahtavaksi. Tämän päämäärän luuli hän saavuttavansa rupeemalla tyytymättömien profeetaksi. Tätä varten ja pelastaakseen prinssin ja isänmaan perikadosta, joka hänen mielestään uhkasi niitä, kirjoitti hän kuuluisan kirjoituksensa prinssi Kaarle Kustaalle. Tämä oli laadittu värssyn muotoon.
Koska tämä kyhäelmä sangen selvästi osoittaa kuningattaren vastustajain mielipiteet hänestä ja hänen hallituksestaan, huomautamme pääkohdista siinä ja teemme tähän Fryksell'in alkukirjoituksesta tekemän otteen. Kuningatar Kristiinasta mainitaan siinä muun muassa: "Hän on hupsu, joka ei ollenkaan ymmärrä hallita, vaan ajattelee ainoastaan leikkejä, huveja ja huvituksia. Tällaisiin ja ulkomaalaisille on hän aivan tarpeettomasti kuluttanut kaikki valtion varat. Jos hän ehkäisemättä saa jatkaa, saattaa hän ehdottomasti koko valtion perikatoon. Hän huutaa tanssijohtajaansa ja kysyy: 'Beaulieu, paljoko maksavat tanssijaiset?' — Tämä vastaa: 'Noin 30,000 plootua, Teidän Majesteettinne!' — 'Mitä', lausuu kuningatar, 'ei enempää? Nouda heti rahat valtiorahastosta!' Joku aika sen jälkeen kysyy hän kamaripalvelijaltaan Juho Holm'ilta: 'Mitä väestöllä on sanomista kaupungissa?' — Tämä vastaa: 'Heistä on aika ikävä, kun ei Teidän Majesteettinne enää pidä tanssijaisia'. — 'Kuule Beaulieu', huutaa silloin kuningatar, 'väestöä täytyy huvittaa! Saat panna toimeen tanssijaiset; vaan mitä ne maksavat?' — 'Noin 20,000 taalaria.' — 'Hyvä', vastaa kuningatar, 'mene valtion rahastoon ja nouda rahat!' — 'Mutta', väittää tanssinjohtaja, 'siellä ei ole rahoja'. — 'Tee niinkuin käsken', vastaa kuningatar, 'minä keksin kyllä keinoja'."
Kun Messenius oli tehnyt tämän epäilemättä sangen todenmukaisen kertomuksen, moittii ja syyttää hän mitä katkerimmin ja suurimmaksi osaksi kokonaan perättömästi valtiokansleria Aksel Oxenstjernaa, valtiomarskia Jaakko de la Gardieta, kuningattaren ent. opettajaa Juhannes Matinpoikaa, kreivi Maunoa ja hänen äitiään Ebba Brahea. Mainituista herroista lausutaan: "Nämät ja muut korkeat herrat pelkäävät prinssi Kaarle Kustaata. Hänen perintö-oikeuttaan kruunuun eivät he milloinkaan ai'o hyväksyä". Nyt luetellaan kaikki ne toimet, joihin he tähän asti ovat ryhtyneet vastustaakseen prinssiä, ja sen jälkeen väittää Messenius, että he varmuuden vuoksi ovat päättäneet ottaa hänen hengeltä. Valtiomarskin rouvalla, kreivitär Ebballa oli myrkkyjuoma valmiina Jakobsdal'issa, jos hän olisi saapunut sinne. Tämän johdosta varoittaa tekijä prinssiä lähtemästä Jakobsdal'iin ja Tukholmaankin paitsi valtiopäiväin aikana, sekä neuvoo häntä lopuksi "ehkäisemään vihollisten tuumat ja tarkastuksen varjossa kokoomaan sotajoukkoja ja lähtemään näillä Tukholmaan; siellä tapaa hän, puolustajia enemmän kuin luuleekaan. Hänen tulee seurata Kaarlo yhdeksännen esimerkkiä ja ottaa hengiltä kaikki ylhäiset; ennen hänestä ei koskaan tule kuningasta. Hänen täytyy surmauttaa sekä nämät että kuningatar Kristiina", j.n.e. Nimen sijasta loppuu kyhäelmä: Tämän tekijä on seurannut teidän kuninkaallista korkeuttanne sotaretkillä.
Messenius ei ollut tarpeeksi varova näin vaarallisen asian salaamisessa. Hän ilmoitti eräälle hyvälle ystävälleen asian, ja jättipä vielä otteenkin prinssilleen lähettämästään kirjoituksesta hänelle. Vaan tämä hyvä ystävä oli niin monen muun hyvän ystävän kaltainen tässä maailmassa, hän petti Messeniuksen. Joulukuun 9 p:nä sai kuningatar vihiä asiasta. Oli ilta. Everstiluutnantti Stålsköld'in oli kuningatar jotakin tointa varten kutsunut linnaan, vaan hän ei voinut päästä kuningattaren puheille, vaikka hän useita kertoja huomautti virkapalveluksessa olevaa kamariherraa saapumisestaan. Koska hän ei uskaltanut lähteä pois, kulutti hän aikaansa etuhuoneissa pitkällisessä ja yksitoikkoisessa odotuksessa. Hetket kuluivat hitaasti, kuten odottajalta ainakin. Silloin saapui ylipäällysmies Herman Fleming. Hän näytti miettivältä ja pyysi pääsylupaa erittäin tärkeässä asiassa; tämän hän heti saikin. Tämä tärkeä asia oli Messeniuksen juttu, josta myöskin hän oli saanut tietää. Kauvan viipyi Fleming kuningattaren luona, ja everstiluutnantin kärsiväisyys oli katkeamaisillaan, etenkin koska hän halusi olla saapuvilla kokouksessa, johon "P.C.G. seura" tänä iltana kokoontui. Hän oli jo päättänyt muitta mutkitta lähteä pois, kun ylipäällysmies samassa silmänräpäyksessä tuli ulos kuningattaren huoneesta, nähtävästi hyvin mielenkiihkossa ja levottomana. Huomattuaan everstiluutnantti Stålsköld'in lensi ilon vivahdus hänen kasvoilleen, ja hän meni suoraan hänen luokseen.
"Hyvää iltaa herra everstiluutnantti!" lausui hän ja ojensi hänelle kätensä. "Onnellinen sattumus on tänä silmänräpäyksenä saattanut teidät tänne ja minä pidän sitä onnellisena enteenä. Muistelen kerran auttaneeni teitä eräästä sangen pahasta pälkähästä. Nyt täytyy minun työstäni silloin vaatia teiltä vastapalvelus. Meidän täytyy puhella tästä asiasta silmänräpäystäkään hukkaan menemättä. Vaan koska asian täytyy jäädä salaisuudeksi teidän ja minun välille, niin vetäykäämme syrjään. Täällä voimme olla piilossa uteliaiden kuuntelijain katseilta".
Nuo molemmat herrat vetäytyivät etäiseen ikkunakomeroon, jonka tiheät uutimet heidät kokonaan peittivät.
Fleming selitti nyt matalalla, melkein kuiskaavalla äänellä, mitenkä kuningatar ja hän oli saanut tiedon eräästä kapinallisesta kirjoituksesta, joka oli lähetetty perintöruhtinaalle, prinssi Kaarlo Kustaalle; tuossa kirjoituksessa kehoittaa tuo vielä tuntematon tekijä prinssiä väkivaltaisiin toimiin nykyisen hallituksen kukistamiseksi.
"Minä olen", lisäsi Fleming, "kaikin voimin koettanut vakuuttaa Hänen Majesteetilleen tämän häväistyskirjoituksen arvottomuutta, vaan kokeeni on onnistunut hyvin huonosti. Hän epäilee nimittäin kaikista vakuutuksistani huolimatta, että häväistyskirjoittaja on liitossa kokonaisen kapinaliittokunnan kanssa, ja — mikä on pahinta — hän epäilee myöskin prinssiä. Syytä tähän luulee hän saavansa siitä, että prinssi ei ole ilmoittanut hänelle kirjoituksesta, jonka hän huhun mukaan todellakin on saanut. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on suvainnut uskoa minulle monta tärkeää asiaa ja muuten tunnen hänet liian hyvin silmänräpäystäkään pelkäämättä, että hänellä olisi aikomus yhdistymään kapinoitsijaan tai kapinoitsijoihin, olkoon hänellä mitä syitä tahansa sen salassa pitämiseen. Tämän pitempi salaaminen tulee sangen vaaralliseksi hänen ja kuningattaren väliselle hyvälle sovulle; pait sitä että tuo voi saattaa hänen epäluulon alaiseksi. Ompa sentähden erittäin tärkeätä, että prinssi saa tiedon, että kuningatar on saanut vihiä asiasta, jotta hän voi menetellä sen jälkeen. Hänen puoleltaan pikimiten tapahtuva asian ilmi-anto voi vielä sovittaa kaikki ja poistaa kaikki epäluulot. Ymmärrättehän, herra everstiluutnantti, että tämä asia on varsin tärkeä?"
"Aivan täydellisesti, herra parooni!"
"Hyvä", jatkoi Fleming, "sitten ymmärrätte myöskin, mitenkä välttämätöntä on, että prinssi niin pian kuin suinkin saa tiedon, että kuningatar tuntee konnakirjoituksen. Vielä tänä yönä täytyy lähettää lähetti hänelle tätä ilmoittamaan! Mutta siihen tarvitaan mies, jonka vaiti oloon täydellisesti voi luottaa, sillä kuten helposti ymmärrätte, herra everstiluutnantti, niin on tärkein kohta tässä juuri se, ett'ei kuningatar koskaan saa vähintäkään vihiä tämän ilmoituksen lähettämisestä. Aivan ehdottoman välttämätön on hänen jäämisensä siihen luuloon, että prinssi on toiminut kokonaan omatakeisesti ja ilman mitään kehoitusta. Jos eivät virkatoimeni tekisi minulle kokonaan mahdottomaksi huomiota herättämättä poistua Tukholmasta, en silmänräpäystäkään epäilisi antautua tuon matkan vaivoihin. Tämä asia on niin painava että onnelliseksi suoriutumiseksi antauisin mihin kärsimyksiin tahansa. Eikä ole juuri helppoa löytää täydellisesti luotettavia miehiä. Tämä keskustelu on kylläksi todisteena, että pidän teitä sellaisena, sekä että teihin luotan ehdottomasti. Teidän täytyy lähteä tälle matkalle, herra everstiluutnantti!"
"Tunnen suurta kunniaa luottamuksestanne, herra parooni", vastasi everstiluutnantti. "Ja minä uskallan toivoa, ett'ette pety luottamuksessanne, mutta — —"
"Teitä arveluttaa, herra everstiluutnantti?" keskeytti Fleming.
"Ei ensinkään, mitä itse toimeen tulee. Ja paljon vielä tämän lisäksi tahtoisin uskaltaa prinssi Kaarlo Kustaan hyväksi! Vaan myöskin minun on vaikea lähteä Tukholmasta huomiota herättämättä. Jo tänä iltana olen kutsuttu linnaan saadakseni kuningattarelta jotain toimitusta, jonka laatua en vielä tunne ja minä olen jo kauvan odottanut puheille kutsumista".
"Tänään ette pääse hänen puheilleen", vakuutti ylipäällysmies, "Hänen
Majesteetillaan on niin paljon muuta ajattelemista".
"Sitäpaitsi on kuningatar käskenyt minua seuraamaan itseään huomen aamulla huviratsastukselle. Minä olen saanut käskyn saapumaan tänne viimeistään puoli kuudeksi", lausui everstiluutnantti.
"Se on hullumpaa", myönsi Fleming. "Mutta keksitäänpä siihenkin keino. Teidän täytyy tulla sairaaksi, se ei voi herättää epäluuloa, etenkin kun ilma on niin sumuinen ja kylmä, että se näyttää kuin luodulta saattamaan ihmisiä tautivuoteelle".
"Tuo on jotakin, herra parooni, ja on varmaankin paras keino poistamaan kaikkia epäluuloja".
"Pitäkäämme siis asia päätettynä!" lisäsi Fleming. "Ensi tehtävämme siis on hiipiä pois täältä. Tulkaa, menkäämme!"
"Menkää te edeltä, herra ylipäällysmies. Minä ilmoitan, että olen äkkiä ruvennut voimaan pahoin, ja sitten seuraan teitä".
"Tämä tuumamme on monessa suhteessa oivallinen. Ei olisi hyvä, että meidän nähtäisiin kulkevan yhdessä. Tuolla ulkona odotan teitä".
Sitten kuin ylipäällysmies oli lausunut nämät sanat, lähti hän pois, mutta everstiluutnantti Stålsköld jäi vielä hetkeksi ikkunanloukkoon. Hänen onnistui piilopaikastaan tultuaan tavata kuningattaren ensimmäinen kamaripalvelija Holm.
"Ette näytä terveeltä, herra everstiluutnantti", sanoi tämä.
"Empä todella olekkaan ensinkään terve", vastasi everstiluutnantti, mielessään iloiten onnistumisestaan teeskentelyssä niin hyvin, että hänen kivulloinen näkönsä oli herättänyt huomiota.
"Minun täytyy pyytää, että te, hyvä herra Holm, puolestani pyydätte anteeksi Hänen Majesteetiltansa, sillä en mitenkään jaksa kauvemmin odottaa!" lisäsi hän. "Pahoinvointini enenee yhä, ja tuskin pysyn pystyssä. Rohkenenko toivoa, että teette minulle tämän hyvän työn?"
"Tämän ja vaikka minkä, jolla saan kunnian vähänkin hyödyttää herra everstiluutnanttia!" vastasi herra Holm kohteliaasti.
"Kiitoksia hyvä herra Holm, ja hupaista yötä!"
"Tulkaa pian terveeksi, herra everstiluutnantti!"
Sittenkuin näin oli molemmin puolin toivotettu onnea, lähti everstiluutnantti pois horjuvin askelin, mutta seisattui jälleen äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi: "Vielä yksi asia, herra vaatetusmestari! Hänen Majesteettinsa on käskenyt minua huomis-aamuna kello puoli kuusi tulemaan tänne. Jos jotenkin käy päinsä, niin tulen, mutta jos ei minua näy, silloin on sairauteni kiihtynyt niin arveluttavasti, ett'en parhaalla tahdollanikaan saata nousta vuoteelta. Tahdotteko olla niin hyvä, että panette muistoonne tämän asian ja jos niin hullusti kävisi, ilmoitatte sen Hänen Majesteetillensa!"
"Sen kyllä teen, mutta toivokaamme kuitenkin yhä ett'ei sitä tarvitse tehdä!"
"Pahinta pelkään, sillä niin sairas kuin nyt en ole ollut pitkään aikaan".
"Tämä on todellakin ikävää. Olette varmaankin vilustuneet. Hikoileminen tekisi varmaankin hyvää teille tänä iltana!" vakuutti herra vaatetusmestari.
"Kiitoksia neuvosta! En suinkaan jätä sitä käyttämättä. Vielä kerran hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, herra everstiluutnantti!"
Everstiluutnantti lähti nyt pois. Ulkona odotti häntä Fleming, ja pyysi häntä nousemaan viereensä vaunuihin.
"Kävikö asia tuolla ylhäällä mielenne mukaan?" kysyi ylipäällysmies niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle.
"Paremmin kuin luulinkaan! Nyt saatan vähintäkään epäluuloa herättämättä matkustaa minne tahdon!" vastasi everstiluutnantti, ja kertoi ylipäällysmiehen huviksi sen pienen huvinäytelmän, jonka oli esittänyt kuningattaren uskotulle kamaripalvelijalle.
"Lähetättekö kirjeen prinssille, herra paroni?" kysyi hän sitten.
"En. Ei ole aikaa kirjoittamiseen. Teidän täytyy heti lähteä ja kulkea niin nopeasti kuin ihminen suinkin voipi. Surkuttelen todellakin, että ilma on niin hiton sopimaton, mutta eihän se estä teitä kiiruhtamasta?"
"Ei, herra ylipäällysmies! Sanonpa, ett'ei myrsky eikä pakkanen saa minua pysähtymään! Mutta nyt olemme perillä. Tässä täytyy minun nousta pois".
Everstiluutnantti hyppäsi alas vaunuista. Fleming pudisti vielä kerran jäähyväisiksi hänen kättänsä ja kuiskasi: "Vie sydämellisimmät tervehdykseni hänen kuninkaalliselle korkeudellensa!" Sitten vierivät vaunut pois.
"Tuo Herman Fleming on viisas mies. Hän osaa pysyä sekä nykyisen että tulevan hallitsijan suosiossa, ja pysyttäytyy siten onnen oksalla, häilyköön se minnepäin hyvänsä tapausten tuulessa", mutisi everstiluutnantti, ja lähti huoneisinsa panemaan matkavaatteita päällensä, sill'aikaa kuin hänen hevostansa satuloittiin.